Minun oli tarkoitus lukea Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen puolivuosittaiseen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jonka viimeisin, jo kahdestoista, kierros päättyi sunnuntaina. Sain kyllä kirjan luettua ennen kuukauden vaihtumista, mutta bloggaaminen jäi. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sellaistakin kun on ollut aika paljon viime aikoina liikeellä.
Wilkie Collins oli Charles Dickensin aikalainen ja ystävä. Valkopukuinen nainen julkaistiin vuonna 1860. Collinsia tituleerataan Englannin ensimmäiseksi salapoliisikirjailijaksi ja hänen vaikutuksensa modernin rikosromaanin syntyyn on ilmeisen merkittävä. Tällaisiin lajinsa merkittäviin ja ensimmäisiin teoksiin on usein kuitenkin aika vaikeaa suhtautua. Ne ovat kiinnostavia juuri siksi, että niistä voi havannoida ajalleen uudenlaisia tyylikeinoja, jotka myöhemmissä romaaneissa ovat jo aivan tavallisia. Niitä on helppo arvostaa aikalaisuuden kontekstissa. Mutta valitettavasti, ensimmäinen harvemmin on kaikkein paras.
Romaani on yli 500-sivuinen järkäle, jossa monen kertojan kautta edetään hitaasti (!) tunnelman ja kehyskertomuksen rakentamisen kautta itse mysteeriin ja lopulta loppuratkaisuun. Kertomuksen aloittaa Walter Hartright, piirustuksen opettaja, joka pestataan opettamaan kahdelle nuorelle naiselle, Laura Fairlielle ja Marian Halcombelle Limeridge housen kartanoon. Laura on tuleva perijätär ja kihloissa Sir Percival Glyden, oikean niljakkeen, kanssa. Laura on herkkä ja hauras, pelastusta kaipaava, helposti kalpeneva ja käsiään vääntelehtivä neitonen, Marian hänen neuvokas sisarpuolensa. Walter ja Laura tietysti tykästyvät toisiinsa, vaikka kielletty rakkaus ilmeneekin lähinnä vain huokauksina ja pitkinä katseina ja muina viktoriaanisena aikana sallittuina ilmentyminä. Tarinaan liittyy myös kiero kreivi Fosco vaimoineen sekä tietysti mystinen valkopukuinen nainen. Walter ja Marian ovat pääkertojia mutta ääneen pääsee myös mm. Fosco ja lukuisat todistajat.
Oikeastihan tämä romaani on mestarillinen. Sen juoni on paikoin jopa nerokas, se on viihdyttävä, jännittävä ja hienosti rakennettu. Kuitenkin sen hitaus, se että vasta sivun 250 paikkeilla alkoi oikeastaan tapahtua mitään juonen kokonaiskuvan kannalta merkityksellistä, teki lukukokemuksesta paikoin myös uuvuttavan. Olen monesti todennut, että minulla on ongelmia Dickensin jaarittelun kanssa ja niin, Collinsin veljeily vanhan Charles-kuoman kanssa on nähtävissä. Nyt vasta tätä tekstiä kirjottaessani löysin myös tiedon, että Valkopukuinen nainen onkin alunperin julkaistu jatkokertomuksena Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Se selittää paljon.
Toisaalta myös rakastan sitä tietynlaista viktoriaaniselle romaanille ominaista hitaan viipyilevää tunnelmaa. Mihinkään ei ole kiire, kaikkia tapahtumia voidaan korostaa rajattomasti ja mikään tunne ei ole niin pieni, etteikö siitä voisi tehdä suuren numeron. Se tekee hyvää nykyihmiselle. Toisaalta siis nautinkin romaanin hitaudesta, vaikka siihen tuskastuinkin.
Toinen hyvin ristiriitaisia tunnelmia herättänyt seikka romaanissa oli sen naiskuva. Tietysti, kun 1800-luvun puoliväliä elettiin, olivat Collinsin esittämät sukupuoliroolit hyvin vanhentuneita ja stereotyyppisiä. Laura on sellainen pelastettava naishahmo, joita taide on esittänyt lukemattomasti ennen ja jälkeen Collinsin. Mielenkiintoisin oli kuitenkin Marianin hahmo. Turhauduin, kun hänen hahmoaan jatkuvasti kuvailtiin siten, että oo, Marian on niin pystyvä, älykäs ja vahva että menisi melkein miehestä. Voi, hän ei osaa tehdä käsitöitä, kuten kunnon naisen kuuluu. Hän on myös rumahko, ainakin verrattuna täydelliseen sisarpuoleensa Lauraan, hänellä on jopa hiukan viiksiä (josta muuten tuleekin mieleeni se, miten jossakin Tolstoin romaanissa naisten viiksikarvoja kuvailtiin hurjan viehättäviksi, tämä on kiinnostava aihe, kenties kulttuuriero, jota en nyt kuitenkaan ehkä käsittele tämän pidemmin!).
Kuitenkin jossakin kohtaa huomasin, että tämä kuvailu olikin lähinnä niissä osuuksissa, joissa Marian itse oli kertojana. Yhteiskunta, ja kirjan mieshahmot suoraan, kertovat hänelle jatkuvasti tätä tarinaa, miten hän on huonompi kuin miehet, mutta toisaalta miten hänen miesmäiset piirteensä tekevät hänet myös muita naisia huonommiksi. Aktiivisena ja kaikista hahmoista neuvokkaimpana toimijana hän on poikkeuksellinen hahmo tuon ajan kirjallisuudessa ja vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, ettei Collins luonut feminististä hahmoa, vaan oikeasti ajatteli niin kuin tarinan miehetkin, voi Marianissa nähdä tietyllä silmällä katsottuna varhaisen feministisen protagonistin.
Ristiriitaisuuksista huolimatta (ja ehkä myös niiden vuoksi?) voisin suositella kirjaa eniten hitaan, tunnelmallisen viktoriaanisen romaanin ystäville. Nykyaikaisten salapoliisi- ja rikosromaanien ystäville, vauhdikkaaseen kerrontaan tottuneille, en suosittelisi kuin tietyin varauksin ja toki siinä mielessä, että alkulähteille pääseminen on aina sivistävää ja siinä mielessä palkitsevaa.
Löysin nyt kirjaa googletellessa Saran blogista kaksi mielenkiintoista tietoa:
Ensinnäkin Sir Arthur Conan Doyle on luonut Sherlock Holmes -hahmonsa vasta reilusti Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen ja muiden romaanien jälkeen. Huh, miten suora yhteys onkaan nyt asiaa ajatellessani nähtävissä Holmes-tarinoista suoraan tähän romaaniin!
Ja: Sarah Waters on kertonut, että Valkopukuinen nainen on hänen Silmänkääntäjä-romaaninsa tarinan sydän, että hän on sieltä suoraan "varastanut" romaaniinsa. Toinen huh. Silmänkääntäjä on yksi lempiromaaneistani ja tosiaan, nyt kun asiaa ajattelen, on yhteys ilmeinen, hämmästyttäväkin. Nyt tekee mieli lukea Silmänkääntäjä uudelleen, toisenlaisin silmin.
Eli siis, Wilkie Collinsin merkitys nykyaikaiselle romaanille on taatusti valtava. Hän on siihen nähden nimenä yllättävän vieras, kun vertaa vaikkapa Sir Arthur Conan Doyleen. Todella moni hänen aikojensa jälkeen ilmestynyt romaani kumartaa hänen suuntaansa joko tahallaan tai tiedostamattaan. Ja se jos jokin on jo syy lukea tämä romaani ja yksi perimmäisistä syistä sille, miksi klassikot niin usein palkitsevat lukijansa.
Luettu kirja: Valkopukuinen nainen (suom. Hannes Korpi-Anttila)
Alkuperäinen kirja: The Woman in White (1860)
Sivumäärä: 526
Mistä hankittu: Kirjastosta
Parempi myöhään tosiaan, ja toki klassikoista saa blogata muutenkin kuin haastepäivinä :)
VastaaPoistaTämä Valkopukuinen nainen (ja se toinen iso Collins, Moonstone), yhtaikaa houkuttaa ja hirvittää, kirjailija ei tosiaan ole ihan maailman tunnetuin mutta kuitenkin vakiomaininta kun varhaisesta dekkarista puhutaan, minuakin kiinnostavat kyllä tällaiset murrosteokset joissa lähdetään kehittelemään jotain joka sittemmin vakiintuu genreksi, ja olen kyllä kuullut näistä kirjoista kehuja.
Mutta se Dickens-mäinen jaarittelu ja yli 500 sivua kyllä pelottavat, joten en ole vieläkään rohjennut tähän tarttua. Joskus sitten.
Tämä on kyllä hieno teos, olen lukenut tämän jo kolmesti. Toivoisin kyllä saavani käsiini sen lyhentämättömänkin version, joka joskus muinoin on suomeksi ilmestynyt.
VastaaPoista