Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Karhukaiskirjasta eli Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin (Gummerus, 2026) -teoksesta ehdin jo kirjoittaa messuihin liittyvässä julkaisussa. Tuolloin lupasin siis, että kirjoitan kirjasta, vaikka aiemmin jo päätin, että en tee niin. Joten tässä ollaan.

Alkuun on sanottava: Minulla on tavallaan oma lehmä ojassa (tai karhukainen sammalessa). Tieteen popularisointi on teemana lähellä sydäntäni ja haaveilen siitä itsekin. Olen ehkä lapsellisuuteen asti varma, että oma osaamisalani (maaperä, pohjavesi ja ympäristönsuojelu) kyllä kiinnostaisi ihmisiä, jos siihen perehtymiseen olisi helpompi mahdollisuus. En ole koskaan työskennellyt tutkijana, se on myös tärkeä osa omaa näkökulmaani. Ja vielä se ilmeisin lukuohje: käsittelen tekstissäni ilmiöitä, en pelkästään yhtä kirjaa.

Kirjaa ovat rakastaneet kaikki. "Kaikki" siinä mielessä kuin ilmiöt mediassa näyttäytyvät, eli lopulta suhteellisten vähäiset, mutta toisistaan irralliset lähteet ovat kehuneet sitä. Turun kirjamessujen tietokirjaraadissakin kirjaa rakastettiin ja kehuttiin kovasti. Tuota ylistystä kuunnellessani mietin, että tämä varmaan povaa tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta, ties vaikka voittoa. Olo oli hämmentynyt, mutta en ihan ymmärtänyt miksi. Nyt lähes kuukausi Turun messujen jälkeen ajatus on saanut lisää lihaa luitten ympärille ja jäsentynyt. Kyseessä on vain yksi kirja, mutta kuvittelen sen heijastelevan aikaamme ja yhteiskuntaamme, sellainen tapa kun kirjallisuudella on.

Auvisen kirja kertoo karhukaisista, siitä miten hän kiinnostui niistä ja mitä hän niistä oppi. Lisäksi se kertoo Auvisen omasta elämästä, muun muassa hänen puolisonsa masennuksesta. Teos sisältää paljon faktoja karhukaisista ja se on muodoltaan narratiivinen. Auvinen matkustaa karhukaisten perässä, osallistuu symposiumiin, oppii ja oivaltaa paljon. Ympäristökriisi ja toisaalta mikroskooppisen tason toivo kannattelevat kirjaa.

Auvinen esittelee oivalluksensa mikroskooppisesta maailmasta ja luonnontieteiden mittakaavoista siten, että näin heti kohdat, joissa lukijan olisi myös pitänyt kokea ihmeellisiä valaistumisen hetkiä. Minua ärsytti! Tunteisiin vetoaminen on kivaa, silloin kun se toimii (usein toimii minuunkin), mutta todella kiusaannuttavaa silloin, kun se ei toimi. Jotenkin myös haluaisin uskoa, että mikroskooppisen maailman olemassaolo tai vaikkapa se, että ihmisenkin voi sijoittaa karhukaisen kanssa samalle elämän puulle, kuuluisi jo valmiiksi ihmisten tiedostamiin asioihin.

Nähdäkseni minun ongelmani kirjan kanssa on näkökulma, oikeastaan kahdella tavalla. Jos Maailman viimeistä eläintä ei olisi markkinoitu ja joka paikassa käsitelty tietokirjana, olisin lukenut sen eri tavalla. Auvinenhan kirjoittaa todella taitavasti ja vetävästi ja karhukaiset on parhaita! Nyt oletin lukevani tietokirjaa ja petyin. Maailman viimeinen eläin ei suinkaan ole ainoa viime aikoina julkaistu tietokirja, joka on selvästi tarkoitettukin hyvin viihteelliseksi ja "helpoksi". Muutamien tietokirjojen (esim. Finlandia-ehdokkaanakin olleen Kimmo Ohtosen Tunturikettu - pohjolan naalin tarina) kohdalla olen miettinyt, että voisikohan niiden tietynlainen toisteisuus ja kerronnan muoto olla selitettävissä sillä, että niiden täytyy toimia myös äänikirjoina. Olen rakastanut narratiivisia tietokirjoja, mutta nyt alkaa ilmeisesti mittani tulla täyteen, tai ainakin vaadin niiltä vahvempaa tieteellisyyttä ja perusteita narratiivisen kerronnan käyttöön.

Toinen näkökulmaongelmani oli kerronnan näkökulma tieteeseen, erityisesti tutkijoihin. Ehkä, kun en osaa katsoa kuvausta riittävän itseironisesti, loukkaannuin tutkijoiden puolesta. Nyt mietin, popularisoiko teos oikeastaan tiedettä? Vai oliko kirja lähinnä kokoelma karhukaisfaktoja, yhden ihmisen fanitusmatka uskomattomien eläimien maailmaan. Ja samalla se vain vahvisti niitä stereotypioita, joita tieteeseen liittyy: Oi miten söpöjä tällaisten mikroskooppisten asioiden parissa puuhastelevia nörttejä! Hauskaa, että jotkut ne käyttävät elämänsä näinkin! (huom. ei lainauksia kirjasta, hieman liioittelin). Suhtautuminen karhukaisiin ja tutkijoihin oli huomattavan samankaltainen.

Helppous ja viihteellisyys tietokirjoissa ei olisi tietysti minkäänlainen ongelma, jos kenttä olisi muilta osin kattava ja laaja. Tiedän kuitenkin, että esim. juuri luonnontieteellisiä, alan asiantuntijoiden tietokirjoja julkaistaan vähän, koska niitä ostetaan vähän. Kentältä taatusti löytyisi loistavia kirjoittajia, taitavia popularisoijia, osaamista ja perehtyneisyyttä. Ollaanko menossa kohti sellaista tilannetta, että  julkaistavan kirjallisuuden, myös tietokirjojen, tulee nykyään olla mukavasti ja helposti pureksittavaa? Bonusta jo entuudestaan tutusta kirjailijasta. Minä en ole aiheen asiantuntija (hah), mutta olen lukenut huolestuneita kannanottoja siitä, kuinka lukijat ja kustantamot välttelevät vaikeita kirjoja. Emmekö jaksa enää lukea asiantuntijoiden kirjoittamaa tekstiä? Syvällä tutkimusaiheessaan oleva asiantuntija ei välttämättä ole taitavin esittelemään asiaa yleistajuisesti, mutta onko se syy heidän ohittamiseensa?

Ja lisää kysymyksiä, joita mietin yön pimeinä tunteina: Eikö sillä siis ole suurelle yleisölle väliä, kuka kirjoittaa ja millä meriiteillä? Kunhan viihtyy? Tietysti on olemassa runsaasti loistavia muiden kuin tutkijoiden itsensä kirjoittamia tietokirjoja. Esim. Bea Uusman Naparetkeä rakastin itse aikoinaan kovasti. Liialliseen portinvartijuuteen ei pidä myöskään mennä, mutta pidän vaarallisena kehitystienä asiantuntijuuden ja tutkijuuden merkittävyyden heikkenemistä. Olen kertonut täälläkin lasten luonnontieteellisistä kirjoista, joissa on ihmeellisiä virheitä. Tuntuu niin surulliselta, miksi tietoja ei ole tarkastanut asiantuntija, lapsiyleisöä pitäisi osata arvostaa erityisen paljon. 

Tänään luin järkyttävän uutisen STT:n lopettamisesta ja minun on entistä vaikeampaa pitää erillään kirjamaailmaa muusta maailmasta ja olla näkemättä tässä yhtä ja samaa kehityskulkua. En haluaisi uskoa, että olemme yhteiskuntana hyväksyneet sen, että tiedon välittäjällä ei ole väliä. Ei väliä vertaisarvioinnilla, koko tieteen historian tuomalla arvovallalla? Jos tietokirjan laatua arvioidaan, ajattelisin, että tiedon laadulla pitäisi olla siinä keskeinen merkitys. Vai pitäisikö asia nähdä siten, että tietokirja on sitä ansiokkaampi, mitä helpompi ja hauskempi se on lukea? Kuka sitä nyt jaksaa mitään kuivaa tiedettä, pölyisiä tutkijoita!

Tekstissäni oli huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja oikeastaanhan Maailman viimeinen eläin teki sen, mihin vain kirjat parhaimmillaan pystyvät: se herätti suuren määrän ajatuksia, sai pohtimaan maailmaa laajemminkin kuin vain sen sivuilla esitettyjen asioiden verran.

Päätän tämän tekstin muutamaan loistavaan, alansa asiantuntijoiden kirjoittamaan tietokirjavinkkiin. Nämä ovat sekä viihdyttäviä ja ymmärrettäviä että täynnä tiukkaa asiaa. Kommentteihin saa laittaa lisää!

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret - Kallioidemme salaisuuksia. Gaudeamus 2024.

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Arkkitehtuurimme vuosituhannet - Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun. Sammakko 2024.

Julia Korkman: Muistin varassa - Oikeusprosessi ja totuus. S&S 2022.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita. S&S 2021.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku linkeissä 1827. Otava 2022.

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa. Atena 2023.