lauantai 14. helmikuuta 2015
Riikka Pulkkinen: Totta
Pulkkisen Riikka on kiehtonut minua kirjailijahahmona jo pitkään, vaikka hänen tuotantoonsa tutustuminen on ollut vähän vaiheessa. Viime vuonna maaliskuussa kuuntelin Iiris Lempivaaran ja toukokuussa luin Vieraan. Lokakuussa Turun kirjamessuilla kuuntelin Pulkkisen haastattelun ja totesin fanittavani naista ja päätin lukea Totta niin pian kuin mahdollista. Haastattelussa Pulkkinen toi nimittäin ilmi, että Totta ja Iiris Lempivaara olivat työn alla samaan aikaan ja se oli haasteellista, kun tunnelmat vaihtelivat täysin laidasta laitaan. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat varsin lupaavat, sillä sekä kirjailja että kirja kiinnostivat minua kovasti.
Totta oli aika pitkälti sellainen kuin odotinkin sen olevan: täynnä teräviä sanoja, kielikuvia ja kauneutta. Pulkkinen kertoo naisista, eri ikäisistä naisista, jotka usein ovat tavalla tai toisella selvityjiä. Ja sehän on varsin mainio lähtökohta kirjalle. Totta kuvaa kolmea sukupolvea, kuolemaa tekevää isoäitiä, tämän tytärtä ja tyttärentytärtä, joilla kakilla on omat muistonsa, traumansa ja salaisuutensa. Tarinassa oli hienoja aineksia, siinä oli kauneutta ja älykästä kerrontaa, mutta silti jotakin puuttui. Jopa ärsytti, kumma juttu.
Oikeastaan kaikki lukukokemuksessa sujui ihan kiitettävästi siihen asti, kun pääsin kohtaan, jossa tyttärentytär Anna kävelee Helsingin keskustassa ja bongaa kaduta nakkipaperin. Muistin samantien jonkin kirjabloggaajien Pulkkinen & nakkipaperi -keskustelun ja googlasin asiaa. Löysin Sallan mainion bloggauksen kirjasta ja luin sen vilkuillen. Olin samaa mieltä, valitettavasti, siitä että teoksessa on melkoisia ärsyttäviä epäkohtia. Tämän asian konkretisoitumisen jälkeen lukukokemus oli vähän ärsyttävä. Pulkkinen runotyttöilee, maalailee ja keskittyy kyhäilemään mielettömiä ja kirjallisuuden historiaan pyrkiviä korulauseita ja toisinaan unohtaa henkilönsä omille teilleen. Samalla hän näyttää unohtavan sen, että henkilöiden kai pitäisi olla kuin aitoja ihmisiä, ei kirjallisen tarinan irtonaisia päällemaalattuja kiiltokuvia.
Pidin kirjasta sillä "ihan ok" -tavalla, joka ei ole kirjalle kovinkaan imartelevaa. Riikka Pulkkinen on minulle siis edelleen kirjailija, josta pidän valtavasti, mutta jonka kirjoista en suuremmin välitä tai valtavasti innostu. Silti jostakin syystä aion ottaa Pulkkisen esikoisen Rajan vielä tämän vuoden lukemistooni.
Totta oli peräti Finlandia-palkintoehdokkaana ja suomalaiset äänestivät sen Hesarin 2000-luvun parhaiden kirjojen äänestyksessä sijalle 13.
Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Kirja: Totta (2010)
Mistä hankittu: Itse ostettu pokkari, en muista mistä ja koska
Sivumäärä: 270
Arvostelu: ★★★
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
"Totta" on niitä harvoja kirjoja jotka olen aivan tietoisesti jättänyt kesken vailla aikomusta koskaan niihin palata. Minun silmiini iski tuo korulauseisuus jo kirjan ensimmäisessä luvussa niin häiritsevästi että jätin lukemisen siihen. "Raja"sta sen sijaan pidin aikanaan paljon!
VastaaPoistaKiva kuulla, että Raja oli mielestäsi hyvä, se kiinnostaa minua aika lailla :)
Poista