perjantai 30. joulukuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset


Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Luin sen ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja uudelleen tänä syksynä.  Asetelma jatko-osan lukemiseen oli siis aika samankaltainen kuin marraskuussa, kun uudet Gilmoren tyttöjen jaksot tulivat Netflixiin. Samaan aikaan sekä ihanaa että hirveän pelottavaa. Mitä tutuille hahmoille kuuluu, miten tarina jatkuu, mitä jos joudunkin pettymään. Gilmoren tyttöjen suhteen en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella (huudan vain tähän että Team Jess, forever!) mutta Palatkaa perhoset oli paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Upea jatko upealle kirjalle.

Aloitin kirjan lukemisen joulupäivän iltana ja sain sen loppuun eilen. Siinä lukemisen ohella tuli nautittua konvehti jos toinenkin. Kirja olikin kuin maailman ihanin konvehtirasia: runsas ja nautinnollinen, mutta sellainen, että sitä halusi nauttia vain palasen kerrallaan, sulatella hetken ja jatkaa taas. Halusin jatkuvasti tietää, paljonko kirjaa on vielä jäljellä, pelkäsin sen loppumista ja halusin lukea sitä säästeliäästi, upoten kirjan maailmaan. Se sopi täydellisesti joulun raukeaan fiilikseen, kuusen kynttilöiden loisteeseen. Tällaista on lukeminen parhaillaan, tyystin hedonistinen kokemus.

Musiikki. Voi musiikki! Se oli taas isona osana kirjaa ja minulle jo entuudestaan tuttua, sillä Turun kirjamessuista alkaen olen kuunnellut Itkosen luomaa kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Kovasti tuo lista on yhtenevä omaan musiikkimakuuni, siihen minussa elävään brittipopparipuoleen. Samoin kuin Anna minun rakastaa enemmän myös Palatkaa perhoset herätti henkiin musiikkimuistoja, unohtuneita hetkiä.

Kun luin ensimmäisen kerran Anna minun rakastaa enemmän, kirjoitin että kun oli ikävä, the Connells auttoi. Palatkaa Perhoset -kirjassa sen samaisen '74-'75 biisin laittaa YouTubesta soimaan Suvi. When I look on in your eyes then I'll do better. Minun ei siis varmaan tarvitse selittää, miksi kirja tuntui niin uskomattoman henkilökohtaiselta? Tämä syksy on ollut yksi elämäni vaikeimmista ja se on ilmennyt muun muassa siten, että kuuntelemani musiikki on ollut hyvin raskasta. Palatkaa perhoset ujutti jälleen kuuntelulistoilleni mukaan herkkyttä. On ok tehdä kuin Suvi ja laittaa '74-'75, Torn tai Mmm Mmm Mmm Mmm soimaan. Raskas musiikki auttaa minua selviytymään ja porskuttamaan eteen päin silloin, kun voimat alkavat olla totaalisen loppu, mutta pysähdys ja rypeminenkin ovat välillä tarpeen.

Itse en ole vanhentunut kuin muutaman vuoden näiden kahden kirjan lukemisen välillä, mutta silti tuntui kun olisin vanhentunut samaa vauhtia kirjan hahmojen kanssa. Itkonen käsittelee vanhehemista ja ajan kiitämistä kauniisti mutta toisaalta armottomasti, välillä jopa tuskaisesti. Väistämätön vanheheminen, se että nuoruus ei ole ikuista, kolkutti välillä takaraivossani niin riipivästi, että maaliskuussa lähenevä 30-vuotispäivä alkoi tuntua fyysisesti pahalta ja piti ajatella välillä jotakin muuta.

Toinen teema, joka nousi välillä pintaan, ja joka aiheutti itselleni ahdistusta, oli kuolema. Sekä Suvi että Antti ovat menettäneet isänsä. Kummallekaan tilanne ei ole helppo ja kumpikaan ei selvästi oikein osaa käsitellä asiaa. Mitä juuri totesinkaan siitä henkilökohtaisuudesta? Käsittelemättömyys on usein helpompaa kuin syviin vesiin sukeltaminen, vaikka mikään asia ei voi jäädä ikuisesti käsittelemättömäksi. Rakastin sitä, miten kuolemaa ei alleviivata kirjassa, mutta se on jatkuvasti läsnä, se kulkee synkkänä pohjavireenä käsi kädessä kaiken muun kanssa. Ihan niin kuin oikeassa elämässäkin. Itkonen ei päästänyt minua todellakaan helpolla. Jos jo Anna minun rakastaa enemmän oli henkilökohtainen ja koin sen vahvasti, Palatkaa perhoset oli kuin minulle kirjoitettu. Se pääsi ihoni alle, mukaan verenkiertooni, sykki samaa tahtia sydämeni kanssa.

Havahduin kirjan alkupuolella jälleen siihen, että Suvi itse ei pääse tarinassa lainkaan ääneen. Kaikki kerronta tapahtuu Antin tai Suvin äidin näkökulmasta. Kun lopussa alkoi sinä-muotoon kirjoitettu teksti, jonka kirjoittajaksi paljastui Suvi itse, huomasin jatkuvasti epäileväni, onko tämäkään Suvin ääni, onko tämä edelleen Antti. Salaperäisyys ja se tietty harsomainen unenomaisuus jota niin rakastin jo aiemmassa osassa säilyy läpi jatko-osan niin taidokkaasti, että olin aivan myyty.

Edelleenkään en osaa selittää, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon. Syy löytynee yhdistelmästä sisältöä, salaperäisyyttä, hahmoja, musiikkia ja Itkosen rytmikästä ja kaunista kirjoitustyyliä. Tämä Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta kirjoittamani pitää edelleen paikkansa: "kirjassa kaikki tuntuu hieman epätodelliselta kuin musiikki, josta ei aivan saa kiinni, joka on liian kaunista ja koskettavaa ollakseen totta ja aidosti koskettavaa." Tämä, mitä kirjoitin joulukuun alussa luettuani toistamiseen Anna minun rakastaa enemmän ei kuitenkaan pidä paikkansa: "Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä."

Palatkaa perhoset oli nimittäin ihan yhtä voimakas lukukokemus kuin mitä Anna minun rakastaa enemmän oli. Ei yhtä yllättävä mutta yhtä täynnä tunnetta ja latausta. Nyt voin vain toivoa, että Itkonen kirjoittaisi tarinalle jatkoa, se ei nimittäin kirjailijan mukaan ole mahdoton ajatus.  Kirja ei ilmeisesti ole saanut kovinkaan ylistäviä arvioita kriitikoilta. Se on kuitenkin minulle täysin yhdentekevää. Palatkaa perhoset oli kirja, jonka koin voimakkaasti tunteella, en järjellä. Onneksi minun ei tarvitse kirjoittaa teoksesta kriittistä analyysia vaan voin puhtaasti leijua tässä tunnekuplassani. Toivottavasti muutaman vuoden päästä pääsisin kirjamessuilla fanityttöhehkuttamaan Itkoselle kädet täristen ja posket punaisina, miten paljon rakastin myös kolmatta osaa.

1 kommentti:

  1. Ihanasti kuvattu! Silloin kun joku kirja menee ihon alle, ei todella ole merkitystä sillä, mitä kukaan muu siitä ajattelee.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!