sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa -lukuhaasteen koonti

Niinpä taas vuosi vierähti ja Suketuksen upea lukuhaaste on tullut päätökseen. Sotakirjoja luen aina silloin tällöin muutenkin, mutta haasteen myötä niitä tuli luettua enemmän tai ainakin tulin kiinnittäneeksi enemmän huomiota kirjojen sotateemoihin. Kahdellatoista kirjalla luin itseni majuriksi! Suuret kiitokset Suketukselle hienosti toteutetusta haasteesta! Sodasta kertovien kirjojen lukemista jatkan ehdottomasti tulevaisuudessakin. Tässä haasteeseen lukemani kirjat:

1. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
2. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
3. Markus Zusak: Kirjavaras
4. Katja Kettu: Kätilö
5. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
6. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
7. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
8. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
9. Eric WIlliams: Hyppyarkku
10. Tuomas Kyrö: Liitto
11. Laila Hietamies: Hylätt talot, autiot pihat
12. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä















perjantai 21. marraskuuta 2014

Lomamatkalla luetut

Hei pitkästä aikaa! Thaimaan Khao Lak oli UPEA, kaunis, rauhallinen ja mieletön paikka. Kahden viikon loma kului nopeasti ja kovin paljoa ei malttanut makoilla paikallaan lukemassa. Lopulta luinkin reissussa vain kaksi kirjaa, mutta ne olivatkin sitten melkoisen hienoja, eipä tosin mikään ihme, sillä kyseessä on kaksi lempikirjailijoideni joukkoon kuuluvaa kirjailijaa. Pidempiin selostuksiin en nyt kykene, aivot ovat vieläkin loma-asennossa ja taitavat siellä pysyäkin vielä viikon verran, tietokoneestakin loman pitäminen on tuntunut valtavan hyvältä.

Luetut kirjat:

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 426 sivua.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, 678 sivua.


Norwegian Woodia kuvatessa koin odottamattoman ongelman.
Rekvisiitta lähti karkuun!
Näkinkengässä olikin asukas.
 Minulla on vielä ensi viikko lomaa ja aionkin viettää sen pitkälti kirjoihin uppoutuneena, palailen siis asiaan, kun tietokoneella istuminen alkaa taas tuntua mukavalta. Mainiota marraskuun loppua!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Lokakuun kuukauden klassikko: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

Nämä on kausivalot, ei jouluvalot.
Tänä vuonna kuukausia on eletty kohta kymmenen, mutta tämä oli vasta kuudes kuukauden klassikkoni, jonka sain luettua. Se taas johtuu ensinnäkin siitä, että haukkasin aivan liian ison palan, mutta myös siitä, että olen tänä vuonna lukenut uutuuskirjoja enemmän kuin koskaan. Näyttää kuulkaa siltä, että hyvät ja kiinnostavat kirjat eivät lopu maailmasta lukemalla.

Olemisen sietämätön keveys on klassikkokirja jo sen nimen vuoksi. Harvempi tietää yhtään mitään kirjan sisällöstä, mutta nimi on kaikille tuttu. Meriitti sekin, heh. Kirja on sitä paitsi sekä 1001-listalla että sata kirjaa -listalla, joten senkin vuoksi minua on jo pitkään kiinnostanut tähän kirjaan tutustuminen. Totta puhuakseni en odottanut mitään hienoa kirjaelämystä. Kunderalta aiemmin lukemani Tietämättömyys oli minulle kovin yhdentekevä, liian mukafiksu ja taiteellinen. Tietämättömyyden yhteydessä olen todennut, että haluan kuitenkin lukea Kunderaa joskus lisääkin, mutta nyt tämän keveyden jälkeen toteaisin mielelläni, että kiitti mulle riitti (mutta ei sitten kuitenkaan, listalla on vielä kaksi Kunderaa lisää...).

Olemisen sietämätön keveys kertoo neljästä prhalaisesta henkilöstä, kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta. On mies, tämän vaimo, miehen rakastajatar ja rakastajattaren rakastaja. Ihan just niin. Saanko huomauttaa, että minun mielestäni kirjan ainoa sympaattinen hahmo oli koira, sekarotuinen Karenin ja sillekin oli varattu teoksessa kurja kohtalo (Anna Karenina -romaani näyttelee tarinassa merkittävää roolia ja sen mukaan nimetään koirakin). Takakannessa tarinaa mainostettiin yhdeksi kauneimmista rakkauskertomuksista ikinä. En ollut samaa mieltä, näin kauniisti asian ilmaistuna.

Se miksi Olemisen sietämätön keveys on niin kuuluisa, on kuitenkin selvää. Kundera pyörittelee sanoja, etsii merkityksiä, harrastaa metafyysistä pohdiskelua, kikkailee, maalailee ja poikkeaa polulta. Kirja on kummalliseen konseptiin mahdutettu valtava filosofinen oksennus. Elämän painoa ja keveyttä pohditaan ja toistellaan "Einmal ist keinmal"ia. Minä olisin taas niin valmis niputtamaan tämän kirjan siihen joukkoon kirjoja, joista on pakko pitää, jos ei halua leimautua tyhmäksi ja tämän vuoksi tämä kummallinen ja ahdistava kirja säilyy vuodesta toiseen niin arvostettuna. Joku arvovaltainen kriitikko on tätä joskus ylistänyt ja aloittanut kierteen. Eipä vaan ole tämänkaltainen pyörittely minun juttuni, on todettava. Jos edes henkilöt olisivat olleet mielyttävämpiä, olisin saattanut suhtautua kirjaan suopeammin.

Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas.

Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Olemisen sietämätön keveys (suom. Kirsi Siraste)
Alkuperäinen kirja: Nesnesitelma Lehkost Byti (1983)
Sivumäärä: 390
Arvostelu: ★★

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Mitä lukea lomamatkalla?

Tuolla pakkasessa (pakkanen yllätti työmatkakävelijät) hytistessä tuntuu täysin absurdilta ja uskomattoman kaukaiselta, että parin viikon päästä olen Thaimaan aurinkoisilla rannoilla nauttimassa lämmöstä ja lomasta. Aurinkoa, rentoutumista ja seikkailua, voi pojat! Ja vieläpä sellaiseen aikaan, kun Suomessa on kaikkein masentavinta ja synkintä. Matka on ollut varattuna jo keväästä asti ja yhtä kauan olen myös mielessäni haaveillut, mitä kaikkea haluaisinkaan lukea matkallani ja hieman huolestuneena myös pohtinut sitä, miten monta kirjaa laukkuun voi pakata. Lomalla tietenkin tulee ensisijaisesti tehtyä kaikkeaa muuta kuin luettua, mutta kahteen viikkoon tulee mahtumaan paljon myös lukemiseen sopivia hetkiä, rannalla tai altaalla kirjan kanssa rentoutumista ja tietysti parikymmentä tuntia lentokoneessa. Siksipä ihan yksi tai kaksi kirjaa ei minulle riitä, sen verranhan otan mukaan aina jo pelkälle Vaasa-Turku junamatkallekin...

Lomalukemistoni ajattelin valita ensisijaisesti merkillisesti paisuneesta lukemattomat pokkarit -kokoelmastani. Näiden kanssa ei tarvitse  niin varoa, vaikka kannet kastuisivatkin tai sivujen väliin jäisi hiekkaa. Kaipailisinkin teiltä vähän vinkkejä, mitkä näistä kirjoista saattaisivat sopia lomalle! Lomalla tahtoisin lukea eri tyylisiä kirjoja, kevyttä ja vähän raskaampaakin, ennen kaikkea laadukasta kirjallisuutta. Mitään täyttä hömppää en kaipaa.



Näistä eniten kiinnostavat Haudankaivajan tytär sekä Kerjäläinen ja jänis. Ainakin Oates lähtee melko varmasti reissuun mukaan.


Tästä porukasta melko varmoja nakkeja ovat Norwegian Wood, jota olen varta vasten säästellyt tätä lomaa varten sekä Pulkkisen Totta. Luin kerran Norwegianin Woodin ensimmäisen lauseen ja siinä oltiin lentokoneessa ja sillä hetkellä päätin säästää tuon kovasti odottamani Murakamin matkaa varten.

Tätä lomaa ja matkaa on odotettu niin pitkään ja hartaasti, että tuntuu ihan uskomattomalta, että se on kohta täällä! Mutta sitten niitä vinkkejä kehiin, mitä sinä lukisit lomamatkalla? Olisiko joku näistä erityisen hyvä lentokonekirja tai kenties rennon rantapäivän kirja? Millaisia kirjoja yleensä haluat lukea lomalla, dekkareita, hömppää vai klassikoita?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen



Kuin surmaisi satakielen on kiinnostanut minua pitkään ja kirja on ollut hyllyssäni vuosikausia. Jostakin syystä sen lukeminen on kuitenkin jäänyt. Loputtomissa kirjapinoissa on se mukava puoli, että näitä kirjoja, joista uskoo pitävänsä paljon, on aina jäljellä. Perjantaina tuli sellainen olo, että tämä olisi mielentilaan täydellisesti sopiva junakirja ja ahmaisinkin kirjan lähes kokonaan junamatkalla Vaasasta Turkuun. Luin hiljattain MacDonaldin Linnuntietä-kirjan, jonka lapsikertojaa ja hahmoja on verrattu Kuin surmaisi satakielen -teokseen ja tämän vuoksi innostuin kirjasta nyt erityisen paljon.

Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan vuosia sitten. Leffa-dementiani on yleensä varsin paha, mutta tämän elokuvan kohdalla muistan ihmeen hyvin sen tunnelman ja tarinankin. Sen vuoksi odotin kirjaltakin paljon ja toisaalta tiesin, mitä odottaa. Elokuva olikin toteutettu erinomaisesti kirjaa noudattaen ja kävi niin kuin arvelinkin: pidin kovasti elokuvasta ja siksipä pidin myös kirjasta.

Kuin surmaisi satakielen on hurmaava ennenkaikkea sen hahmojen vuoksi. Tarinan kertoja, pieni, rohkea ja poikamainen Scout-tyttö totta vie muistuttaa Linnuntietä-Madeleinea. Kumpikin ihailee isäänsä, viihyy poikien kanssa ja on hiukan kapinallinen oman tiensä kulkija. MacDonaldin Linnuntietä kumartaakin selvästi tämän klassikkoteoksen suuntaan. Scoutin isä, asianajaja Atticus Finch ei turhaan ole yksi kirjallisuudenhistorian tunnetuimmista hahmoista. Hän on ihailtavan oikeamielinen ja tasapuolinen, eräänlainen oman tiensä kulkija hänkin. Atticus ottaa työkseen puolustaa mustaa miestä, jota epäillään valkoisen tytön raiskauksesta. Atticus noudattaa työssään oikeudenmukaisuutta ja omaa korkeata moraaliaan, mutta ennakkoluuloinen ja rasistinen ympäröivä yhteiskunta tuomitsee hänet siinä samalla, kun tuomitsee myös syyttömän mustan miehen.

Kirja oli hätkähdyttävä ja surullinenkin sen vuoksi, että kirjan teemat olivat edelleen niin ajankohtaisia. Yhteiskunnassa ei edelleenkään vallitse tasa-arvo ja ihonväri, yhteiskuntaluokka tai muu ulkoinen seikka tuntuu edelleen oikeuttavan ihmisten hätäisen tuomitsemisen. Teeman voi laajentaa koskemaan kaikkea heikomman sortamista, ihmisten epäoikeudenmukaisuutta ja ennakkoluuloisuutta. Sen nimi, etenkin alkuperäinen nimi, onkin yksi kauneimmista ja ikimuistoisimmista kirjojen nimistä. To Kill a Mockingbird, sellaista juuri on heikomman sortaminen, hennon ja kaunisäänisen satakielen tappamista omaksi huvikseen.

Se, että tarina koetaan Scoutin näkökulmasta lisää kirjaan viattomuutta ja raikkautta. Kuin surmaisi satakielen oli ehjä, taitava ja herkkä teos, jonka sanoma ei luultavasti tule vanhenemaan koskaan, surullista kyllä. Luinpa siis jälleen kerran upean klassikon, jonka soisin kaikkien lukevan. Onko sinulla tämä vielä lukematta?

Kirjailija: Harper Lee
Luettu kirja: Kuin suramisi satakielen (suom. Maija Westerlund)
Alkuperäinen kirja: To Kill a Mockingbird (1960)
Sivumäärä: 411
Mistä hankittu: Ostettu jostakin halvalla kauan sitten
Arvostelu: ★★★★

torstai 16. lokakuuta 2014

Torstai-illan kolme pikaista

Jotenkin pidän siitä, että kaikista lukemistani kirjoista jää edes jonkinlainen merkintä tänne lukuhistoriani kirjoihin. Rahkeita pidempiin teksteihin ei nyt riitä, joten tässä koottuna pari riviä kolmesta viime aikoina lukemastani kirjasta.

Erik Axl Sund: Varistyttö (listojen ulkopuolelta)

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. Kaikki tarvittavat palaset mielettömään lukukokemukseen olivat paikoillaan (kansikuva iski poikkeuksellisen voimakkaasti, siksi tästä kirajsta aluen alkaen olen edes kiinnostunut) mutta jotenkin lukukokemus jäi harmittavan vaisuksi. Ehkä olisin halunnut yllättyä enemmän? Ehkäpä kuitenkin annan jatko-osillekin mahdollisuudet, mahtavat kansikuvat niissäkin, eiköhän se ole jo riittävä peruste!

Sivumäärä: 415
Julkaisuvuosi: 2014
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto


Kävin ihan kirjaimellisesti isolla kirkolla. Ja mitä siellä teinkään? No kuvasin kirjaa tietty...

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (listojen ulkopuolelta)

Tämän nuortenkirjan halusin lukea puhtaasti siksi, että olen marraskuussa suuntaamassa kahdeksi viikoksi Thaimaahan Khao Lakiin (reissun lukusuunnitelmiin palailen ensi viikon aikana, ehdotuksia lomalukemiseksi otetaan nyt vastaan kommenttikentässä!). Kirja kertoo tsunamista, joka edelleen on voimakkaasti suomalaisten mielessä. Tuo tsunami iski pahiten juuri Khao Lakiin ja Tiaisen kirjassa päähenkilö kokee tsunamin takautumina ja matkustaa uudelleen paikkoihin, joissa on kipeitä muistoja ja jossa hän on menettänyt muun perheensä. Olen monta kertaa miettinyt, että kaipaisin jotakin kevyttä ja helppoa, jopa hömpähköä luettavaa, joka kuitenkin olisi kieleltään rikasta ja taitavaa. Miksi en ole tajunnut, että tällaiseen tarpeeseenhan kannattaisi napata nuortenkirja! Tiaisen teksti oli kaunista ja kevyttä, miellyttävää luettavaa raskaista aiheista huolimatta.

Sivumäärä: 237
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Turun kirjasto



Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa (1001-listalta)

Huh! Tämän kirjan luin jo syyskuun puolella. Kirjan hankin Elisa kirjan ilmaisten e-kirjojen valikoimasta. Melkoisen suoraa tekstiä orjuudesta ja orjakysymyksestä. Niin vanhahtavaa kieltä, että jopa tällainen wanhain asijain ihailija hiukkasen pelästyi. Eniten hämmästytti kuitenkin se, kun kirjan alussa luki jotakin sen suuntaista, että muokattu lapsille sopivaksi. Ei tämä nyt silti ihan mikään lastenkirja ollut, raakaa menoa.

Julkaistu: 1852
Mistä hankittu: Elisa Kirja

maanantai 13. lokakuuta 2014

Leffassa: Muumit Rivieralla

Kuva: Finnkino
Olenpa tainnut ennenkin mainita, että suhtautumiseni muumeihin on vähän kahtiajakoinen. Toisaalta rakastan Janssonin kirjoja, niiden viisasta elämänkatsomusta ja hienoja hahmoja. Aivan erityisen paljon pidän sarjakuvista, niiden tummasta maailmasta, vinksahtaneesta huumorista ja yksityiskohtaisesta piirrosjäljestä. Sitten toisaalta taas en pidä muumeista, siis  niistä muumeista, jotka valtaosa suomalaisista tuntee, japanilaisista lössöistä Muumilaakson tarinoiden palleroista, joissa ei ole yhtään särmää. Kesä muumina lisäsi kyllästymistäni noihin kaupallisiin ja ärsyttävän siloisiin hahmoihin, mutta alkuperäiset oikeat muumihahmot, ne joissa on myös paljon vikoja ja inhimillisyyttä, ovat säilyneet aina sydäntäni lähellä.

Siksipä kun kuulin jo kauan sitten, että nyt on tekeillä suomalais-ranskalaisella tuotannolla animaatioelokuva, joka perustuu Janssonin alkuperäisiin sarjakuviin, olin valtavan innoissani. Etenkin kun leffan nimi antoi ymmärtää, että nyt päästään näkemään elokuvana yksi lempparisarjiksistani, Muumiperhe Rivieralla. Elokuva tuli ensi-iltaan viime perjantaina ja me suuntasimme heti siskoni kanssa katsomaan sitä. Ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan, kun en joutunut pettymään lainkaan. Päinvastoin elokuva oli valtavan positiivinen kokemus niin tarinan, visuaalisen ilmeen kuin musiikinkin vuoksi.

Elokuvan aikana mietin moneen otteeseen, että voi miten Jansson olisi tästä pitänytkään! Sarjakuvat oli herätetty henkiin upeasti. Muumit olivat ehkä hiukan pulleampia kuin sarjakuvissa, mutta värimaailma oli sopivasti vanhaa valokuvaa muistuttava, rusehtavan pastellinen. Sarjakuvien tietynlainen synkkyys tuli ihmeen hyvin ilmi myös tällaisessa värimaailmassa. Merikohtauksissa tausta oli upeasti sarjakuvamainen, tummien viivojen täyttämä synkkä taivas sopi myrskyisiin kohtauksiin loistavasti. Yleisesti ottaen elokuva leikitteli täysin tyylipuhtaasti varjoilla, väreillä ja sarjakuvamaisilla jipoilla. Elokuvan rytmi toi mieleen sarjakuvan ja kohtauksesta toiseen saatettiin siirtyä varsin näyttävästi. Hauskaa oli myös se, että elokuva esitteli runsaan kavalkadin sarjakuvien hahmoja, niitä sivulla olevia tyyppejä, joilla on hassuja korvia, neniä, häntiä ja varpaita. Puhumattakaan siitä, että Surku, tuo fiktiivisistä koirista minulle rakkain, oli päässyt aika isoon osaan.

Kuva: Finnkino

En myöskään lakannut hämmästelemästä elokuvan musiikkia, joka oli klassista ja hiukan jazzahtavaa, Rivieran maailmaan täydellisesti sopivaa. Alkuteksteistä muistan lukeneeni, että musiikki on sävelletty elokuvaa varten ja ilmankos se sopii kuin nenä, tai no kuono, päähän. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt ääninäyttelijöiden tasosta. Suomenkielisten animaatioiden ääninäyttely ärsyttää minua poikkeuksetta, mutta tässä elokuvassa ainoastaan Mymmeli aiheutti pientä huokailua. Etenkin Pikku Myy oli loistava, samoin Pappa.

Itse tarina ei tuonut  minulle yllätyksiä, olenhan lukenut suurimman osan Muumi-sarjakuvista useampaan kertaan tässä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ei tarvitse siis varmaan myöskään erikseen mainita, että olin iloinen, kun elokuva noudatti niin hyvin sarjakuvia. Suurimmaksi osaksi se noudatti luonnollisesti Muumiperhe Rivieralla -sarjakuvaa, mutta poimintoja oli myös muista tarinoista. Kuitenkin yllätyin siitä, miten koin tarinan jotenkin eri tavalla kuin sarjakuvaa lukiessani. Hotellin työntekijöiden suhtautuminen muumiperheeseen kuin kävelevään ja rahaa kylvävään lompakkoon, heidän korkealle nousevat nenänsä ja ylenkatseensa, korostuivat hauskalla tavalla. Ja miten minä en ollut koskaan ajatellut sitäkään, että ihanan Surkun tarina, jossa koira kertoo tykkäävänsä kissoista, on suoraan rinnastettavissa Janssonin elämään ja aivan mahtava opetus suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Tiedän, että leffa tulee keräämään paljon kommentteja tyyliin, ei lapset saa tästä mitään, voi kauhea, Papalla on krapula, Niiskuneiti on moraaliton ja Pikku Myykin kamalan ilkeä. Se jopa puree, voi kamala. Ja tässä taas kohtaamme sen huutavan vääryyden, että suurin osa suomalaisista tuntuu tietävän vain ne turhanpäiväiset japanilaiset hahmot, jotka ovat kadottaneet ison osan identiteetistään. Siispä suosittelen kaikesta sydämestäni elokuvaa seuraaville henkilöille:

1) Muumi-sarjakuvafanit. Sarjakuva on siirretty valkokankaalle loistavasti ja ilahduttavan uskollisena alkuperäisille tarinoille. Näe muumit lopultakin niin kuin ne oikeasti ovat!

2) Muumi-telkkarisarjafanit. Opi lopultakin, millaisia muumit oikeasti ovat! (Olen muuten edelleen sitä mieltä, että Naantalin Muumimaailmasta pitäisi tehdä aikuisten versio, Siellä pääsisi salakuljettamaan viskiä (Apua, viski mainittu! Iskeeköhän sensuuri?) papan kanssa ja pelaamaan uhkapelejä Niiskuneidin kanssa)

3) Lapset ja lapsenmieliset aikuiset

4) Aikuiset ja aikuismieliset lapset

5) Sinä juuri siinä. Mene teatteriin, tämä oli kiva.


Leffan traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=Jg5tCiLhUoU