tiistai 14. kesäkuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kuudes kirja)


Voi hyvä tavaton. Yhtäkkiä onkin jo kesäkuu. Ja yhtäkkiä se kesäkuukin on puolessa välissä. Blogitauko on venynyt jälleen ennätyspituiseksi ja se tekee minut surulliseksi.  Olen ollut uudessa työssäni (jota edelleen rakastan!) nyt kolme ja puoli kuukautta ja alkaa näyttää siltä, että jatkuva töissä lukeminen ja kirjoittaminen saa aikaan sen, että vapaa-aika kuluu muissa puuhissa. Toisaalta kaunokirjallisuuden lukeminen ja luovan tekstin tuottaminen vapaa-ajalla auttaisivat myös viranomaistekstien valmisteluun töissä ja siksikin haluaisin blogata enemmän. Ehkä jokin tasapaino tähän löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Olen toki tehnyt muutakin kuin töitä. Toukokuussa lomailin viikon ihanassa Münchenissa, näin Alpit ja kävin Rockavaria-festareilla toteamassa taas miten suuri voima musiikilla minuun onkaan. Töiden vastapainoksi onkin entistä voimakkaammin noussut esiin musiikki. Hankin rajattoman Spotifyn myös puhelimeen ja se oli ehdottomasti tämän vuoden paras hankinta. Olen myös haaveillut musiikista kirjoittamisesta ja blogissa alkaakin pikapuoliin juttusarja sadasta lempibändistäni. Josta tulikin mieleeni, että myös Kirjahyllyn aarteet -juttusarja pitää herättää eloon.

Pitkän alustuksen myötä itse asiaan, tähänastisen kirjavuoteni merkittävimpään teokseen. Nyt on nimittäin tyhjä olo. Pitkään olen saanut nauttia näistä synkän kauniista kertomuksista, kirjoista joissa mies perkaa elämänsä ja paljastaa sielunsa ainutlaatuisella, puhtaan koukuttavalla tavalla. Nyt kuitenkin tarina tuli päätökseen, kun luin loppuun 1200-sivuisen järkäleen.

Taisteluni-sarjan kuudennesta kirjasta liikkui jo etukäteen paljon tietoa ja kohua. Se poikkesikin melkoisesti aiemmista osista eikä vähiten sen keskivaiheella olevan monisataasivuisen esseemäisen osuuden vuoksi. Osuudessa Knausgård perkaa taiteen, kirjallisuuden, politiikan ja koko ihmisyyden melkoiseksi paikoin ajatusvirtamaiseksi kokonaisuudeksi, jonka lukeminen on toisinaan raskasta, mutta lopulta äärettömän palkitsevaa. Hän analysoi kauniisti runoja, viittaa kirjallisuuden ja taiteen merkkiteoksiin ja kirjoittaa purevimman ja analyyttisimman tutkielman Hitleristä, jonka olen ikinä lukenut. Hämmentävää ja hämmentävän nerokasta.

Se totuttu Karl Oven elämänkertomus on viimeisessä osassa jollain tavoin kevyempää luettavaa kuin aiemmin. Lukija ei toisin sanoen joudu koko ajan olemaan huolissaan miehen puolesta. Karl Ove vie lapsiaan päiväkotiin, kirjoittaa ja kokee tuskaa ensimmäisen osan julkaisun myötä, kun hänen setänsä tekee asiasta vaikean. Jälleen kerran Knausgård tekee tavallisesta arjesta maagista, tapahtumaköyhyydestä nautittavan ja kertakaikkisen koukkuunnuttavan lukukokemuksen. Kirjan raskain osuus oli kuitenkin kuvaus Knausgårdin Linda-vaimon masennuksesta. Herää jälleen kerran kysymys, millainen ihmishirviö kirjoittaa ylös kaikkein rakkaimpiensa kaikista synkimmät puolet.

Niin se vain on. Knausgårdin Taisteluni-sarjan viehätys perustuu sen ristiriitaisuuteen. Se on synkkä, paljastava, raju, mutta samalla arkinen ja tavallinen. Toisinaan lukija vihaa Karl Ovea sydämensä pohjasta, välillä rakastaa tätä. Ja yllättävän usein myös samaistuu. Knausgård on tavoittanut sarjassaan perimmäisen ihmisyyden kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Olen iloinen että nämä kirjat on minulla hyllyssä. Vielä tänä kesänä aion aloittaa matkan Karl Oven parissa uudelleen sarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä kesästä tulikin mieleeni... Pitäisiköhän sitä Sotaa ja rauhaa pikkuhiljaa aloitella Klassikkohaastetta varten. Heh.

6 kommenttia:

  1. Hienosti tiivistät tuon tunteiden kirjon joka lukijaa ravisuttelee Knausgårdia lukiessa. Jotain niin ainutlaatuista ja erilaista kuin mikään muu. Ja että vielä uudelleen alusta meinaat ottaa ihan kohta! Minä taidan odottaa niitä uusia joita on syksyllä ilmeisesti tulossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä jotenkin haluan pysyä vielä Taisteluni-sarjan tunnelmassa. Syksyllä ilmestyvätkin toki kiinnostavat, saa nähdä mikä fiilis on silloin :)

      Poista
  2. Kirjoitustasi lukiessa oli mielessäni todeta juuri sama, mitä Leena jo ehti tuossa edellä.
    Näiden kirjojen paljastavuus on kyllä jotain aivan uutta, eräänlainen koe. K. on kirjoittanut kaiken epäilyn pois sulkien ja oman sekä muiden onnellisuuden riskeeraten.

    En ole lukenut vielä tätä kuudetta! Säästelen. Se tulee olemaan iso elämys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Tämä viimeinen osa oli kokonaisuutena upein, tiivisti aiempien osien hienouden ja tuo esseeosuus kruunasi koko sarjan. Nautinnollisia lukuhetkiä :)

      Poista
  3. Harkitsin joskus lukevani Knasua, mutta seurailin ensin sivusta toisten lukukokemuksia. Moni on pitänyt, jotkut eivät. Minulle on hiljksiin alkanut vahvistua tunne (joka vahvistui juuri lisää), että ei ole minun juttu tämä Knasu. Onneksi ei ole pakko lukea :D

    Mutta onneksi on blogi, johon voi palata vaikka hieman taukoilisikin välillä - ei tervetuloa takaisin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Knasu ei todellakaan ole kaikille :D Kiitos Elegia! :) Kiva olla taas täällä ja toivottavasti nyt vähän aktiivisemmin.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!