perjantai 3. marraskuuta 2017

Levyarvostelu: Lauluja Suomesta (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus)

Kuva: Levykauppa Äx

Kirjoitin Timo Rautiaisesta & Trio Niskalaukauksesta pari viikkoa sitten parasta musiikkia käsittelevän juttusarjani yhteydessä. Yhtye on minulle siis varsin tärkeä ja kuulun heihin, jotka ovat odottaneet levyä innokkaasti. En ole ennen kirjoittanut yhtään ainutta levyarvostelua, mutta tähän levyyn haluan nyt tarttua ja astua sen myötä vieraammille vesille. Olen ehtinyt kuuntelemaan levyn nyt kolmesti läpi, joten mielipiteeni tulee vielä varmasti muotoutumaan lisäkuunteluilla. Ehkä tämä ei ole niinkään arvostelu, vaan ennemminkin fiilistely. Tosin sillä linjoilla kirjoitan kirjoistakin.

Levyltä on etukäteen julkaistu jo kolme kappaletta: oma suosikkini Pitkän kaavan mukaan, paljon keskustelua herättänyt Suomi sata vuotta sekä vähemmälle huomiolle jäänyt Isä ei jätä. Levyllä on näiden lisäksi kahdeksan biisiä eli levy on pituudeeltaan melko lailla totuttua Rautiaista.

Fani tuntee kuin olisi päässyt taas kotiin. Tuttuus on läsnä läpi levyn. Raskaat dempatut kitarat ovat aina olleet Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tunnusmerkkeinä. Niin on onneksi myös nyt. Mietin, että en paljon muuta tarvitse, jaksaisin varmaan kuunnella bändiltä levyllisen  pelkkää kitararaitaa. Sitä kuullaankin levyn ensimmäisessä kappaleessa Introssa. Heti Intron jälkeen ilmoille tärähtää Väärät profeetat, joka kertoo komeasti nykyajasta. Siitä miten viisaat miehet katsovat muualle ja välttelevät vaikeista aiheista puhumista, vaikka samaan aikaan jäätiköt sulavat ja kansat vaeltavat. Rautiaisen laulamana viesti on uskottava.

Kolmas kappale Toisen luokan kansalainen on alkuriffeiltään tyyppiesimerkki yhtyeen tuotannosta ja syy siihen, miksi kappaleesta on muodostumassa yksi suosikeistani. Sävelkulku on mielenkiintoinen ja sanat nostavat esiin Suomen eriarvoistumisen ja syrjäytyneet ihmiset. Jotenkin kaikessa dramaattisuudessaan ("Kuka meille antoi käydä näin" ja "Kohta täälläkin autot palaa") tunnen kappaleessa hieman liiallista paatosta, mutta yhtäkaikki viesti on tärkeä ja kappale hieno. "Hyvä Suomi" -huudot voin kuvitella soivan kuorolauluna missä tahansa lähiöpubissa.

Levyllä seuraavan kappaleen Suuria kysymyksiä koen vähän iskelmähenkiseksi ja siinä pohditaan "Pitääkö alkaa sittenkin uskoa Jumalaan / ja onko parempi nyt jo valmistautua kuolemaan./ Miten pelata varman päälle, jos ei tunne tulevaa / et voi tietää mikä sinua siellä odottaa." Suuria kysymyksiä todellakin. Sitä seuraa aiemmin julkaistu ja Suomea kohahduttanut Suomi sata vuotta. Se kertoo hyvin kriittiseen sävyyn leijonapaidoista ja KKK-huppua askartelevista tyypeistä ja kappaleen myötä moni koki bändin hylänneen fanikuntansa. Edelleen jaksan hämmästellä tätä keskustelua ja sitä, miten bändi muka aiemminkaan on profiloitunut "suvakkivastaiseksi". No, joka tapauksessa ei tämä teema jatku juurikaan muissa levyn kappaleissa. Kappale ei  mielestäni kuulu levyn parhaimmistoon.

Isä ei jätä julkaistiin jokin aika sitten ja olen sitä joitakin kertoja kuunnellut. Pelkäsin etukäteen taas uutta itkubiisiä itselleni, mutta tämä on enemmänkin herkkä ja tylsähkö. En siis saa käännettyä tätä kertomaan omasta isäsuhteestani ja valtavasta ikävästäni. Hyvä niin. Tämä saattaa kyllä olla monelle hyvän musiikin päälle ymmärtävälle isälle aika nappibiisi. Isänpäivälahja?

Levyn seitsemäs kappale Marmoritiski jää levyn heikoimmaksi, mutta sitä seuraava Pitkän kaavan mukaan on noussut mielestäni yhdeksi yhtyeen vahvimmista kappaleista kautta historian. Siinä on kaikki klassikkokappaleen ainekset, ne raskaimmat mahdolliset kitarat, tarttuva kertosäe ja hienot, ajatuksia herättävät sanat. Tämän olen kuullut myös livevetona, kun bändi soitti viime kesän Provinssissa ja kyllä toimi.

Kuilun partaalla on niskalaukausmainen tarina elämänsä suunnan hukanneesta miehestä ja tuo mieleeni Rekkamiehen bändin aiemmasta tuotannosta. Tarinankertoja sanoo suoraan, että nautintoaine on muuttunut elintarvikkeeksi ja "kuka minua tarvitsee". Pohjatonta synkkyyttä, joka taitaisi kääntyä itseään vastaan kenen tahansa muun laulamana, mutta Rautiaisen käsissä tämäkin tuntuu uskottavalta.

Suunsoittaja on levyn menevimpiä kappaleita ja sen sanojen rytmi vie kappaletta hienosti eteen päin. Se kertoo äänekkäistä suunsoittajista, jotka toistelevat kovaan ääneen kuulemaansa eivätkä osaa ajatella enää omilla aivoillaan. Jos haluaa kuunnella levyä yhteiskuntakritiikkinä, tämä kappale iskee tehokkaasti maaliin.

Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista Kun tie päättyy. Se on hieno ja tavattoman synkkä lopetuskappale sanan monessakin mielessä. Se muistuttaa minua tietyiltä osin yhdestä Rautiaisen kaikkien aikojen lempibiiseistäni Linnusta. Upeat sanoitukset ja hirvittävässä synkkyydessään kaunis kappale on yhtyettä parhaimmillaan. Lopulta sen sanoma on valoisa, elämäänsä kannattaa elää nyt, eikä jäädä tuijottamaan taakse päin. Komea päätös komealle levylle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on siis palkinnut pitkän odotukseni. Levyyn mahtuu suomalaista melankoliaa enemmän kuin moni kokee tarpeelliseksi tai siedettäväksi, mutta se on tärkeä osa bändin viehätysvoimaa. Kappaleissa ei kuitenkaan ryvetä tuskassa ja surussa, asiat todetaan sellaisina kuin ne ovat, suoralla realismilla yhdistettynä konstailemattomaan sielulle hyvää tekevään raskaaseen musiikkiin. Kuten jo aiemmassa jutussa totesin, herkkyys ja raskas musiikki ovat minulle täydellinen yhdistelmä.

Tekstit ovat aina olleet tärkeä osa yhtyeen musiikkia ja monta nappisuoritusta nähtiin nytkin. Yhtye on tehnyt jälleen hienon, tasokkaan ja tasalaatuisen levyn, joka liittyy ikimuistoiseksi osaksi suomalaisen rockin historiaa. Se kertoo varmasti omanlaista totuuttaan satavuotiaasta Suomesta, maamme eri puolista ja nykyajan ongelmista. Rautiainen on kuitenkin ennen kaikkea edelleen hiljaisten, unohdettujen ja siipeensä saaneiden ääni. Sellaisia ääniä tämä Suomemme tarvitsee.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lauluja Suomesta (Sakara Records)
Julkaistu: 3.11.2017
Levyn kansi: Tommi Anttonen
Mistä hankittu: Spotify
Arvostelu:  ★★★★

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!