Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 7 (sijat 40. - 31.)

Bändilistaus, long time no see! Seuraava erä on joukko sekalaista seurakuntaa, raskaasta meiningistä silkkaan poppiin ja yllättävän paljon mukana on myös vanhoja vivahteita. Tästä porukasta olen nähnyt livenä vain yhden bändin, toivottavasti siihen tulee vielä joskus muutos. Huippua lähestyessä alkaa olla aina enemmän myös tunteita mukana tässä fanituksessa. Osa kuusi on täällä, osa viisi, osa neljä, osa kolme, osa kaksi ja osa yksi.

40. Slipknot

 Kuva

Slipknotin laitan mielessäni vähän samaan porukkaan Kornin ja Limp Bizkitin kanssa. Slipknot on jäänyt tästä kolmikosta jotenkin etäisimmäksi ja siksipä se pääsee käsittellyyn nyt, loput sitten myöhemmin. Slipknotin raivokas musiikki sopii moneen tilanteeseen. Bändi on kuuluisa live-esiintymisistään ja tämä onkin bändi, jonka haluaisin kovasti nähdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995 -
Paras albumi: All Hope is Gone (2008)
Poiminta tuotannosta: Psychosocial

39. Linkin Park

Kuva

En ole koskaan ollut sellainen Linkin park -superfani kuin moni ikätoverini. Muistan miten valtava juttu Hybrid Theory oli, kun olin yläasteikäinen. Silti en voi väittää, etteikö parvi viikkoa sitten maailmaa järisyttänyt suru-uutinen Chester Benningtonin itsemurhasta olisi kouraissut minuakin syvältä.

Linkin Parkin tyyli on minun musiikkimaussani hiukan väliinputoaja, mutta sen omintakeinen soundi ja sopivan synkät sävyt ovat ihastuttaneet aina.  Jatkossa Linkin Park tulee kuulostamaan entistäkin surullisemmalta, mutta toisaalta, onneksi musiikki elää aina.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996 -
Paras albumi: Hybrid Theory (2000)
Poiminta tuotannosta: In the End

38. Green Day

Kuva

Green Day on ollut oleellinen osa soittolistojani "ihan aina". Tuttu ja turvallinen, tarpeeksi kesy punk-rock on sopiva lisä raivokkaamman meiningin keskelle ja Green Day onkin kulkenut kanssani jo viisitoista vuotta. Erityisen läheinen bändistä on tullut kitaran soiton kautta, monet biiseistä sopivat hyvin hiukan epävireiseen rämpyttelyyn. Basket Case on niitä biisejä, jotka ovat kasvaneet summaansa suuremmiksi. Uskon, että Green Day on niitä tämän ajan bändejä, jotka muistetaan vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1986 -
Paras albumi: Dookie
Poiminta tuotannosta: Basket Case  

37. Volbeat

Kuva

Kun Volbeat soi radiossa, ei tarvitse ikinä miettiä, että "onkohan tämä Volbeatia". Se lienee tärkein osa bändin viehätystä. Mukavan vanhanaikainen meininki, tarttuvat biisit ja taatusti erottuva lauluääni on toimiva resepti. Volbeatia en juuri koskaan kuuntele pelkästään, mutta Spotify-listoiltani sitä löytyy sinne tänne ripoteltuna runsaasti. Volbeatiakaan en ole sattunut näkemään koskaan livenä, vaikka bändi taitaa olla aika ahkera Suomen kävijä.

Maa: Tanska
Vuodet: 2001 -
Paras albumi: Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Poiminta tuotannosta:  Still Counting


36. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit

Kuva

Muistaako joku Bonus-CD:t? Kultaisella 90-luvulla meillä ei ollut kovin montaa cd-levyä ja nämä ilmaislevytkin pääsivät siten valtavan kovaan soittoon. Ensimmäinen kosketukseni moniin kotimaisiin bändeihin tulikin bonuslveyjen kautta. Tähän joukkoon kuuluu myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jonka tuskainen Puunukke, soi kahdeksannen bonus-CD:n raidalla numero 18. Muistaakseni muut perheenjäsenet pitivät sitä liiankin surullisena, mutta minä, ikuinen surussa ja melankoliassa rypijä, ihastuin täydellisesti.

Elwoodin kappaleet ovat täynnä tunnetta, tuskaisen riipiviä, hirveän onnellisia. Sir Elwood on minulle sateisen, rankan, kurjan päivän musiikkia, se lohduttaa, tasoittaa, muistuttaa että tunteet ovat ok. Spotifyssani Sir Elwood nostaa päätään syksyisin Edu Kettusen kanssa. Toisaalta Perunamaa ja Viimeisellä rannalla ovat minulle kesäbiisejä ja Neiti Kevät, no, arvaatte. Elwood sopii joka vuodenaikaan ja tunteeseen. Hienoa, hienoa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988 -
Paras albumi: Puunukke (1997)
Poiminta tuotannosta: Viimeisellä rannalla

35. Megadeth

Kuva

Olin kuunnellut Megadethia aiemminkin, mutta lopullinen rakastuminen yhtyyeseen taisi tapahtua tammikuussa 2011 (tai se hetki ainakin jäi mieleen). Silloin Turun Logomossa esitettiin (mielettömän hyvää!) 1827 Infernal Musical -hevimusikaalia. Se pärähti käyntiin Symphony of Destructionilla ja käsikarvat nousivat pystyyn välittömästi. Vieläkin muuten harmittaa tavattomasti, etten hankkinut musikaalin DVD-taltiointia, haluaisin niin kovasti nähdä sen uudelleen.

Megadeth on muita thrash-kumppaneitaan melodisempi ja siksipä taidankin kuunnella sitä niin usein. Yhtye oli viime viikonloppuna soittamassa Kuopiossa ja ystäväni oli sitä katsomassa. Olin tavattoman kateellinen, mutta pienet pätkät Symphony of Destructionia ja À Tout le Mondea WhatsAppissa lohduttivat kummasti <3

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-2002, 2004-
Paras albumi: Rust in Peace (1992)
Poiminta tuotannosta: Symphony of Destruction

34. Mustasch

Näin Mustachin livenä Oulussa Qstockissa pari vuotta sitten (tämän jutun isot kuvat siis omiani). Keikka oli yhtä hyvä kuin bändi on levyillä. Vahvat riffit ja konstailematon rock-meininki upposivat minuun välittömästi kuultuani bändiä ensimmäistä kertaa. Sitä paitsi bändin tyypit vaikuttavat uskomattoman sympaattisilta kavereilta. Joku juttu näissä ruotsalaisissa kyllä on...tähänkin teemaan palaan vielä myöhemmin.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1998-
Paras albumi: Lates Version of the Truth (2007)
Poiminta tuotannosta: Double Nature 

33. Jake Bugg

Kuva

Löysin Jake Buggin vahingossa, jo ennen Spotify-jäsenyyttäni. Kolahti kerralla: raikasta ja taitavaa musiikkia, kitara ja ääni joka kuulostaa vähän Johnny Cashilta, mutta omanlaiseltaan. Kun muutin töiden perässä Vaasaan keväällä 2013, istuin pienen 16 neliön yksiöni lattialla syömässä kolmioleipää ennen huonekaluostoksille lähtöä. Rinkasta olin kaivanut esiin läppärin, josta soitiin Jake Buggia YouTubesta.

Buggin musiikilla on minuun rauhoittava vaikutus. Hänen mutkaton mutta koskettava musiikkinsa onkin toiminut terapeuttina minulle yksinäisinä Pohjanmaa-vuosinani. Vieläkin vähän kirvelee, etten lähtenyt katsomaan miestä (poikaa, jos on syntynyt 1994 on minun mittapuullani poika!) Provinssiin muutama vuosi sitten. Jake Bugg on muuten usein villi korttini, jos minua pyydetään suosittelemaan artistia tai laittamaan jonkin biisin soimaan (seurasta riippuen, toisissa seuroissa villi korttini on Annihilatorin King of the Kill...). Harvempi on edes kuullut artistista, mutta sitä useampi ihastuu kerralla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2011-
Paras albumi: Jake Bugg (2012)
Poiminta tuotannosta: Lightning Bolt

32. Disturbed

Kuva

Disturbed on soinut listoillani pitkään, mutta jostakin syystä bändi pääsi kunnolla sydämeeni viime talvena. Kuuntelin Seinäjoen kämpälläni iltaisin ennen nukahtamista Down With the Sicknessiä ja Strickeniä jatkuvalla toistolla ja upposin syvälle musiikkiin. Tämä on bändi, jonka haluaisin nähdä livenä tositositositositosi paljon!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996-2011, 2015-
Paras albumi: Ten Thousand Fists (2005)
Poiminta tuotannosta: Down With the Sickness

31. Darren Hayes

Nämä levyt ja levykotelot on rakastettu naarmuille.

No niin, aletaan päästä asiaan. Darren on ehdottomasti tunnetuin Savage Garden -yhtyeestä (ei liene yllätys, että siihen palaan vielä myöhemmin, spoiler alert, paljon myöhemmin, tässä juttusarjassa). Mies on kuitenkin tehnyt soolomusiikkia neljän sooloalbumin verran. Musiikki on enemmän ja vähemmän laadukasta, mutta aina aitoa ja koskettavaa. Hayesin lauluääni jakaa mielipiteet, mutta minä rakastan sitä. Olen kasvanut aikuiseksi Hayesin lyriikoiden parissa ja ne ovat kasvaneet osaksi minua. Näistä lyriikoista jatkan myöhemmin lisää...

Hayes on aktiivinen facebook-sivuillaan ja tuntuukin hullulta, että nyt se sama Darren, jota teini-Mari ihaili jo parikymmentä vuotta sitten, on niin helposti saavutettavissa, hän nimittäin vastailee aktiivisesti faneileen ja ihan itse. Joskus vielä rohkaistun, kirjoitan ja kiitän siitä voimasta, jota herkkä sielu on saanut kappaleidensa kanssa välitettyä toiselle herkälle sielulle maapallon toiselle puolelle.

Maa: Australia
Vuodet:  1993-
Paras albumi: This Delicate Thing We've Made (2007)
Poiminta tuotannosta: Neverland 

Ja taas kysyn: löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata loppuihin osiin mahdollisimman pian, kohti rakkaimpia bändejä mennään!

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, 11000 vuotta ihmisen jälkiä

Kirja ja kuppikivi Turun Halisissa.

Vierailin perheeni kanssa Aboa Vetus -museossa joskus 90-luvun puolenvälin jälkeen. Pieni tyttö lumoutui täysin. En ikinä unohda sitä tunnetta, joka minulla oli vierailun jälkeen. Opas oli kertonut, että kun kävelemme kaupungilla, jalkojemme alla on vanha kaupunki. Museovisiitin jälkeen tuijotin joka askeleella asfalttia ja katukiviä hämmästyneenä, tuolla alla on menneisyys, tuolla on historia.

Eipä kotikunnassani Laitilassakaan ollut vaikeaa lumoutua historiasta. Keskiaikainen kivikirkko oli itsestäänselvyys, olihan melkein kaikissa lähikunnissakin sellainen, isompaa kaupunkia edusti Vanha Rauma ja jo lapsena kuulin tarinoita siitä, miten pelloltamme oli löytynyt vanha verkonpaino, joka tietysti tarkoitti sitä, että pellon tilalla oli lainehtinut vesistö. Kotimetsässä kävellessä aprikoin, miten monta jalkaa samaan paikkaan on ihmiskunnan historian aikana aiemmin astunut.

Lapin (Rauman) Sammallahdenmäki

Teini-ikäisenä kävellessäni järven rantaan tarkkailin muinaisia merkkejä siitä, millä korkeuksilla veden pinta oli aiemmin ollut. Siitä syntyi oivallus, minusta tulee maaperägeologi. Maaperägeologia ja arkeologia ovat oikeastaan läheisiä serkuksia ja oli sattumaa, että luonnontieteet veivät minut mennessään ja pelastivat humanismilta (huom. huumori). Siitä mihin glasiaaligeologia Suomessa loppuu, alkaa arkeologia.

Minä olen rapsutellut lukemattomien sorakuoppien seinämiä tulkiten merkkejä jääkauden vaiheista, vesien ja jään virtaussuunnista. Se ei oikeastaan ole kovinkaan kaukana arkeologisista kaivauksista. Ihmisten jälkien sijaan tulkitsen luonnon historiaa. Sitä paitsi nykyisessä työssäni harrastan lähiarkelogiaa, selvittelen maaperää pilanneiden toimintojen, esimerkiksi huoltoasemien ja sahojen, sijainteja ja toimintahistoriaa.

Tämä pitkä alustus kertokoon siitä, miten paljon rakastan tämänkaltaista historiaa! Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama tietokirja on juuri sellainen, josta olen tietämättäni haaveillut. Se paneutuu ihmisen ympäristöön jättämiin jälkiin, joiden keskuudessa elämme arkeamme päivittäin, mutta jotka useimmiten jäävät meiltä huomaamatta. Kirja etenee kronologisesti ja teksti on sujuvaa, riittävän tarkkaa tieteellisesti, mutta tarpeeksi viihteellistä ja ymmärrettävää. Olen valtavan innoissani tästä kirjasta ja etenkin siitä, että ihmisiä selvästi kiinnostaa tällainen tieteen popularisointi. Aallon ja Helkalan aiempi teos Matkaopas keskiajan Suomeen sai myös erinomaisen vastaanoton.

Keskiaikaoppaan kävin kuvaamassa pari vuotta sitten Vanhan Vaasan raunioilla.

Kirja käsittelee paljon lounaisen Suomen kohteita itsestään selvästä syystä (täällä on tallustanut porukkaa varsin pitkään) ja useimmat kohteet olivat minulle hyvin tuttuja jo ennestään (suuri kiitos geokätköilylle). Kuitenkin kirja pääsi myös yllättämään: kun seuraavan kerran tulen käymään Turun keskustan Lidlissä, pidän silmäni auki ihan toisella tavoin.

Arkeologiassa minua edelleen hämmentää se, miten kaikelle haetaan selitys uskonnollisista tai hedelmällisyysriiteistä. Aalto kuitenkin muistuttaa ilahduttavan usein, että voimme vain arvailla menneisyyden ihmisen mielen liikkeitä, liian tiukkoja johtopäätöksiä ei kannata tehdä.

Turun tuomiokirkko.

Kirja oli ihana lukukokemus pienintä yksityiskohtaa myöten. Jopa kirjan paperi oli sitä parasta mahdollista pehmeää ja kaunista laatua, joten sivujen kääntely tuntui nautinnolliselta. Ahminkin kirjan heinäkuun kiireiden keskellä melkoista vauhtia. Keskustan Lidlin lisäksi innostuin Itä-Suomen kohteista, sinne pitää joskus retkeillä. Ja jospa tänä kesänä lopultakin saisi aikaiseksi tehdä retken Kuusiston linnan raunoille, ne kun olisivat ihan lähellä.

Aalto kertoo alkupuheessa, että he asuvat Turun Halisissa, jossa on helppo aistia historiaa. Minä asun Halisten vieressä Räntämäessä ja yhdyn kommenttiin. Joka puolella on historiaa. Kun työt taas ensi viikolla alkavat, pyöräilen työmatkoillani läpi historiallisen Turun, ohi Uhrimäen, läheltä Koroistenniemeä, moikkaan matkalla Tuomiokirkkoa ja jatkan matkaani jokirantaa ohi Rettiginrinteen. Usein mietin, mitä samoja polkuja tallanneiden muinaisten ihmisten päässä  liikkui. Oliko heillä samanlaiset ongelmat, ilojen ja surujen aiheet. Sitä ei voi koskaan tietää, mutta jollain tavalla on lohduttava ajatus, että vaikka sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset unohtuvat, heidän merkkinsä saattavat säilyä ympäristössä tuhansia vuosia. Kiehtova ajatus on myös se, miten pieni murto-osa löydettävissä olevista asioista on vasta löydetty. Esimerkiksi muinaisesta Turusta on kaivettu esiin vain pikkuhitusia.

Olin kerran matkalla salille ja törmäsin arkeologisiin kaivauksiin.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidanpa marssia kirjakauppaan ostamaan oman kappaleeni. Se jäi hieman harmittamaan, että kirjassa ei esitelty paikkojen tarkkoja sijainteja, mutta ohjeet siihen, mistä jäljille pääsee, toki annettiin. Oma keinoni muinaisjäännösten löytämiseen taitaa jatkossakin olla lähinnä geokätköily. Tämän jutun kuvat (kirjakuvia lukuun ottamatta, ne otin tänään) olen ottanut vuosien varrella. Kaikkien kohteiden lähellä on myös geokätköjä. Muinaismuistoretkeily on Suomessa helpompaa kuin moni uskoisi, myös muualla kuin Turun seudulla. Suosittelen, sekä kirjaa että retkeilyä, lämpimästi!

Kustantaja: Atena 2017
Sivumäärä: 264
Arvostelu: ★★★★★

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)

Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

Giulia Enders: Suoliston salaisuus

Yksi viime aikojen parhaista ja innostavimmista kirjabloggauksista, jotka olen lukenut, on tämä Katrin teksti Giulia Endersin Suoliston salaisuudesta. Olen aiemminkin selaillut kirjaa ohimennen kirjakaupassa, mutta lukemiseen minut innosti lopulta tuo mahtavan innostunut kirjoitus.

Suolisto on meille yleensä varsin kaukainen juttu. Siellä se myllertää ja sulattaa ruokamme, mutta  vaikkapa vatsakivuista ja ruuansulatusongelmista syyttelemme yleensä vatsalaukkuamme. Suoliston elämä on salaista ja vähän epämääräistä. Siihen tiedonpuutteeseen iskee Giulia Endersin Suoliston salaisuus. Enders on gastroenterologi, joka siis tietää mistä puhuu.

On uskomatonta, mihin kaikkeen suolistomme vaikuttaa aina painonhallinasta mielialaamme. Tutkimus on vasta niin alussa, että on innostavaa ajatella, mitä kaikkea ihmiskunta vielä oppii suolistosta, niiden mikrobeista ja vaikutuksista ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin.

Sitten tämän tekstin vaikeaan osuuteen, jota en kuitenkaan halua olla kirjoittamatta. Suoliasiat nousivat minulle nimittäin ikävän ajankohtaisiksi viime vuonna. Siihen asti silloin tällöin vihoitteleva "maha" aloitti täyden kapinan, joka lopulta loppuvuodesta diagnosoitiin IBD-sairaudeksi, colitis ulcerosaksi eli haavaiseksi paksusuolentulehdukseksi.

Koko paksusuoleni on pahasti tulehtunut ja olen siis kävelevä esimerkki siitä, miten suolen sairaus vaikuttaa koko ihmiseen. Jatkuvat kivut ja tarve tutkata aina ja kaikkialla missä on lähin vessa ovat vain esimerkkejä siitä, millaista ahdistusta ja stressiä sairaus aiheuttaa. Olen tutuilleni kuvaillut sairautta siten, että tuntuu kuin mätänisin sisältä päin, enkä voi pysäyttää sitä mätänemistä millään. Silti ulsopäin minusta ei kukaan voisi arvata, miten sairas olen. Pystyn käymään töissä ja harrastamaan, vaikka elämä onkin aikamoista taistelua. IBD-sairauksia (Crohnin tauti ja colitis ulcerosa) markkinoidaankin sosiaalisessa mediassa hashtagilla #näkymätönsairaus.

IBD-sairaudet ovat kovaa vauhtia nousemassa kansantaudiksi. Etenkin colitis lisääntyy hirveää vauhtia ja etenkin Suomessa. Se on huolestuttavaa ja kielii jostakin ympäristövaikutuksesta, jota ei ihan tarkalleen vielä tunneta. Siksi siis minulla on henkilökohtaiset intressit myös toivoa, että suoliston toiminnan tuntemus lisääntyisi kovaa vauhtia. Tämän hetkisen tiedon varjolla tulen syömään lääkkeitä loppuelämäni, tällä hetkellä saan lääkettä myös säännöllisissä tiputuksissa, eikä remissiosta ole tietoakaan.

Peukut ovat siis pystyssä ja huudan kolme hurraahuutoa lääketieteelle ja Endersin kaltaisille tutkijoille! Tieteen popularisointi on hyvästä, samoin sairauksista metelin pitäminen. Suolistoon liittyvästä noloudesta ja pahanhajuisesta leimasta pitäisi päästä eroon, niin tärkeä se meille ja kokonaisterveydellemme on. Siksi minäkin halusin jakaa tarinani, vaikka se ei helpolta tunnukaan.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 13, sillä kirja tosiaan kertoo "minusta".

Hanna-Maija Valjanen: Maassa massa maassa

Muotia 90-luvun alusta, allekirjoittanut ja runoilijatar.

Myönnän heti alkuun: en ymmärrä runoudesta juuri mitään. Ja tämänkin myönnän: saatan olla tässä arviossa hiukan puolueellinen, Hanna-Maija Valjanen on isosiskoni. Kuitenkin totean heti myös sen, että Maassa massa maassa on hieno runokirja, jonka toivoisin löytävän tiensä suuren yleisön tietoisuuteen.

Maassa massa maassa on on julkaistu osana Mediapinnan tempausta, jossa kustantamo julkaisee runokirjoja Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjan nimi paljastaa kokoelmasta jo paljon: Se kätkee sisäänsä runoja, joissa pääosaan pääsevät sanat kaikissa leikillisissä olomuodoissaan, niiden kaksoismerkitykset, niiden rytmi ja kauneus. Lisäksi runoissa ollaan lähellä maata, luontoa, jalat tiukasti turpeessa.

"Elämä kasvaa kuin turve

suo-ojasta nousee valkoista sumua

puristan ilmasta viattomuutta

alavilla mailla hallanvaara"

(Rahkaani ei purkiteta)

Vaikka lähestymistapa on leikittelevä, on leikki usein kaukana. Synkät sävyt kuultavat helposti soljuvien sanojen takana useimmissa runoissa. Ahdistus, suru, pelko, häpeä mutta toisaalta uteliaisuus elämää kohtaan, periksiantamattomuus ja elämänilo luovat runoihin omalaatuista kontrastia.

"Hän tunsi pysyvää vilua

myyjäissukat olivat kuluneet jo puhki

eikä kukaan paikkaa arkoja jalkoja

Kerran hän oli saanut kirjeen

huoltomiehen nimi oli ollut Tuomas

muisti viestin sanasta sanaan

suosikkikohtana ystävällisin

ja vain unissaan häntä halasivat

vetoisat maatuskat"

(Naapuri) 

Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat ylistys suomen kielelle. Valjanen on poiminut tuttuja, vakiintuneita sanontoja ja sanoja, toisaalla muovannut niitä lämmöllä ja toisaalla moukarilla ja tuottanut ilahduttavia oivalluksia, kirjallisia pilkahduksia.

"Kun on lusikalla annettu

ei kehtaa kauhalla pyytää

jos maustemitallakaan"

(Niin kauan)

"Ei elämä ole vastaus

vaan haaste

kysymyssarja apteekin hyllyllä"

(Ehkä huomenna foliota?)

Minuun kirja vaikutti erikoisella tavalla. Tuntui kuin runot olisivat tehneet pienen pieniä reikiä alitajuntaani, josta alkoi virrata muistoja, joita en tiennyt muistavani. Runoissa on paljon lapsuudenmuistojani, tuttujen opettajien tuttuja sanontoja ja lapsuuteni maisemia. Runojen vahva yhteys luontoon sai minut taas muistamaan, että ei ole ihme, että minusta tuli luonnontieteilijä näillä samoilla lapsuudenkokemuksilla ja lähtökohdilla.

Kirja osoittikin sen, että Hanna-Maijan tapa nähdä maailma on ainutlaatuinen ja vielä ainutlaatuisempi on se tapa, jolla hän saa kipeätkin muistot siirtymään paperille sanoiksi, jotka voivat edelleen ilahduttaa, ihastuttaa, hämmentää ja toisinaan myös ahdistaa niitä, jotka saavat nuo sanat luettavikseen. Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat runsaita ja älykkäitä. Ne eivät päästä lukijaa välttämättä kovin helpolla, mutta ehdottomasti palkitsevat.

Minä sain kirjan arvostelukappaleena (kiitos Hanna-Maija!). Kirjaa saa tilattua (ja lisää runoja luettua) täältä. Suosittelen lämpimästi!

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja".
Ja kun arvaan, että Hanna-Maija kuitenkin kysyy vielä tätä, lopuksi vielä runo, joka nousi kokoelmasta lempparikseni:

Suomeksi

Minä sanaistun sinuun,

elämäni eläjä,

ikiroutana jääkauteen.

Vihjaat minun olevan vain

heijastuma olennaisesta,

oven turvakoodi erakkomajassa.

Mutta sanat ovat sielun peili,

tauotonta teerenpeliä

todellisuuden kanssa.

Sinä olet elämä

minä merkitys.

Pullotan polkusi esansseiksi

ja leijailen tomuna jälkeesi.

Maaksi sinä olet ovela.

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

Tästä kirjasta muistan kuulleeni (ja kiinnostuneeni) yläasteen tai olisikohan ollut lukion äidinkielen tunnilla. Kirja, jossa kerrotaan sama lyhyt tarina aina uudelleen ja uudelleen: Linja-autossa nuori omituisen näköinen mies syyttää toista matkustajaa tönimisestä, jonka jälkeen hän istuutuu. Myöhemmin mies nähdään toisella puolen kaupunkia ystävnäsä kanssa, joka kehottaa häntä ompelemaan takkiinsa napin.

99 kertaa tämä sama lyhyt tarina. Kuulostaako tylsältä? No niinhän se kuulostaa, mutta ei ole. Sillä nuo 99 kertaa ovat kaikki erilaisia, siitä kirjan nimi Tyyliharjoituksia. Queneau leikittelee aikamuodoilla, näkökulmilla, sanaleikeillä, murteilla ja oikeastaan kaikella mahdollisella.  Lukija alkaa jo alkupuolella miettiä, miten ihmeessä tämä tarina voidaan kertoa lähes sadalla eri tavalla ja kirjan parasta antia olikin ilahtua sivu toisensa jälkeen - miten kekseliästä! miten oivaltavaa!

Tämä on jokaisen kielifriikin luettava. En ihmettele yhtään, miksi Tyyliharjoituksia on saanut klassikkokirjan aseman ja miksi se on tuotu esiin myös koulutunneilla. Suomennoskin saa minulta suuren hatunnoston, käännös tuntui käännökseltä vain muutamissa, usein murteeseen liittyvissä tapauksissa.

Olen viimeksi helmikuussa lukenut kirjan 1001-listaltani. Tyyliharjoituksia oli ihastuttava välipala hektisen elämäni keskellä ja sain pitkästä aikaa myös edistettyä projektiani. Innostuin myös uudelleen Keskisuomalaisen listasta, mielikuvani on ollut että loput 12 siltä lukematonta kirjaa ovat hirveän tylsiä ja mahdottomia. Kuitenkin listalta löytyy vielä mm. yksi runokirja (Eino Leinoa), klassikkofantasiaa (Luolakarhun klaani) ja sarjakuvaa (Tinttiä). Ei siis lainkaan mahdotonta!

Tänä vuonna on elämäni ensimmäinen oikea, kokopitkä, palkallinen kesäloma. Ja vietän ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen koko kesän rakkaassa Turussani. Lomaani on aikaa vähän yli kolme viikkoa. Lomalla aion viettää useamman päivän nenä kiinni kirjassa, heilutella varpaita vedessä tai ruohikossa ja imeä itseeni energiaa luonnosta, kirjoista ja niiden kauneudesta. Sitä odotellessa.

Queneaulla on vaikea nimi. Hän oli myös tuottelias tyyppi, siksi ruksi kohtaan 37 Helmet-haasteeseen!

Paavo Haavikko: Kansakunnan linja, 1977 (tuskainen lukupäiväkirja marraskuulta 2016 toukokuulle 2017)

Ruohonjuuritasolla.

Suomi, rakas Suomeni! Täytät kunnioitettavat sata vuotta tänä vuonna. Itsenäisyyden juhlavuotta juhlitaan monella tavalla ja tietenkin myös kotimainen kirjallisuus nostaa ylpeänä päätään. Saan olla mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa, jossa esitellään yksi kotimainen kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta.

Joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta. Mutta ihan näin kauas en olisi sieltä tahtonut. Minulle luettavaksi tullut Paavo Haavikon Kansakunnan linja vuodelta 1977 oli totta vie todellinen haaste. Olen kiinnostunut historiasta, mutta nautin historiani mieluiten romaanina tai sitten ihan kuivana oppikirjana. Uusin kirjan lainaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan ja lopulta tänään, bloggauksen julkaisun aattopäivänä, sain sen luettua loppuun. Olen kirjoittanut teoksesta lukupäiväkirjaa ja kuten huomaatte, on projekti ollut todella pitkä ja melkoisen tuskainen. Palatkaamme siis vuoteen 2016 ja tarkemmin marraskuun loppuun:

Tiistai 29.11.2016

Kirjassa on kuvia, mikä helpotus. Aloitin saatteeksi-kappaletta. Jouduin googlaamaan, mikä on AKS. Se on Akateeminen Karjala -seura. Haavikko kertoo, että kirjan tarkoitus on Suomen historian kuluvan sadan vuoden kansakunnan yhtenäisen linjan selvittäminen. Loppuen siis kirjan julkaisuvuoteen 1977. Itse olen kymmenen vuotta tätä kirjaa nuorempi, vuosimallia 1987.

"Kirjoittamisen motiivina on ollut todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta." Haavikko pyytää anteeksi sitä, ettei ole noudattanut eräitä perinnäistapoja. Lopuksi hän toivoo, että hänen kirjoituksessaan on virheitä.

Hyvänen aika miten kuivaa tekstiä. Ja pääsin vasta sivulta 7 sivulle 11. Haavikko pyrkii selvästi olemaan taiteellinen kirjoittaja, mutta se on jotenkin syvästi ristiriidassa tekstin kuivan asiasisällön kanssa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.

Lauantai 31.12.2016

Vuoden viimeinen päivä. Jospa sen kunniaksi lukisi kirjaa vähän eteen päin, kuukausi on näemmä jo kulunut siitä kun aloitin. Ensimmäinen kappale on "Suomalaiset ja karjalaiset idän ja lännen välissä". Mitenköhän kaukaa historiasta tämä alkaa, jo muinaiset suomalaiset?

Maanantai 30.1.2017

Tämä on näemmä jo perinne, että palaan kirjaan kuukauden välein. Viime vuoden viimeisenä päivänä olin päässyt sivulle 16. Siis sivulta 11. Sivu 12 oli tyhjä, sivulla 13 oli otsikko ja sivu 14 oli tyhjä. Mahtava suoritus!

Sivulla 19 on ensimmäinen koko sivun kuva! Rakastan vanhoja kuvia. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin mahdoton projekti. Haavikko antaa muinaisesta Suomenniemestä varsin epäromanttisen kuvan, kaunistelu on siivottu pois. 1500-luku on ollut silkkaa tappiota ja historiankirjoitus on nostanut esiin edes jotakin positiivista, suomen kielen käytön kirkon kielenä.

Parin sivun aikana hypättiin 1500-luvulta 1800-luvulle. Mitään merkittä ei ilmeisesti tapahtunut siinä välissä. Sivulla 23 Haavikko toteaa "Suomi oli hankkinut itselleen pahasti toisenlaisen aseman kuin suuriruhtinaskunnalle oli tarkoitettu 1809." Hyvä Suomi! Hyvä Suomen nouseva selluloosa- ja paperiteollisuus!

Toinen luku on nimeltään "Suuriruhtinaskunnan loppuaika". Nyt alkaa tapahtua. Sortovuodet puhkeavat. Muistan minäkin näemmä jotakin koulun historiantunneilta. Oi voi, kyllä kääntyisi Pena, yläasteen historianopettajani, kantakapakassaan, jos tietäisi, miten paljon entinen kympin oppilas lopulta muistaa opetuksista. Vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, nyt minä tipuin kärryiltä. Mutta etenin jo sivulle 42.

Torstai 30.3.2017

Hupsista. Kaikki, mitä olen kirjan eteen tehnyt, on ollut sen lainan säännöllinen uusiminen.

Tiistai 18.4.2017

Bobrikov mainittu! Tuttu historian tunneilta ja Hovimäestä. Enää alle kuukausi aikaa lukea kirja. Apua!

Aukkoja tietämyksessäni on monia. Vuoden 1905 lakko kuuluu näemmä niihin. Näistä tapahtumista on vain hetkinen. Enää vain 15 vuotta niin päästään mummuni syntymävuoteen. Olen nähnyt paljon kuvia tuon ajan Turusta, joissa seisoo tuttuja rakennuksia ja maisemia. Miten nämä tapahtumat voivat silti tuntua niin äärettömän kaukaisilta?

Sivulla 60 päästiin vuoteen 1914. Euroopassa puhkeaa sota, mutta Suomi saa "nauttia omituisesta puoluteettomasta asemasta" ja "Suomi saattaa onnitella itseään siitä, ettei se nyt enempää kuin koko 1800-luvun aikana ole lainkaan investoinut puolustukseensa". Melkoisen tietämättömäksi ja kaikenlaisen keinottelun sokaisemiksi Haavikko kuvaa suomalaiset kaikin puolin. Kummallista.

Olen yllättynt siitä, miten paljon Suomi oli tuontiviljan varassa! Ja jälleen kauhistun siitä, eikö historiasta ikinä opita mitään.

Minulle on aina jäänyt hiukan hämäräksi miten ensimmäisen maailmansodan tapahtumat limittyvät Suomen sisällissotaan. Jaaritteleva ja maalaileva Haavikko ei varsinaisesti auta asiaa.

Sivulla 80 itsenäistyvä Suomi on pahasti sekaisin. Voi Suomi. Onneksi et tiedä edessäsi olevia vaikeita aikoja.

Minähän alan melkein innostua tästä kirjasta.

Keskiviikko 3.5.2017

Elämässäni on tapahtunut taas niin suuria, että lukeminen on jäänyt. Nyt on aika kuitenkin ryhdistäytyä, kun aika uhkaa loppua kesken. Palautin kirjan Seinäjoen kirjastoon ja lainasin sen uudestaan Turusta, sivistyksen kehdosta, jossa aloitin eilen työt, palasin pysyvästi kotiin neljän vuoden reissutöiden jälkeen.

Sivulta 82 alkaa luku vuosista 1917-1919. Rankkaa tuleman pitää. Kirjassa on kuva Vaasan kaupungintalon juhlasalista, jossa suojeluskuntalaisia istuu ja seisoo pahnoilla, kristallikruunujen alla. Hyvä tavaton. Minä olin samaisessa salissa pari vuotta sitten kuuntelemassa Vaasan kaupunginorkesterin ja Klamydian punk-sinfoniaa. Kristalli kimmelsi.

Alkoi ärsyttää. Haavikko koittaa selvästi olla dramaattinen.
Ja kirjoittaa yhden lauseen kappaleita.

Taas tuttuja paikkoja, Fellmanin pelto Lahes. Ahdistaa, tämä on liian synkkä osa Suomen historiaa. Omien isoisoisieni aikaa, ihme että kaikki selvisivät, muuten minäkään en olisi koskaan päässyt syntymään jos suku olisi katkennut.

Luku päättyy sanoihin: "Suomen oli pakko ruveta itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse." Seuraava osa on nimeltään Tannerin tasavalta. Never heard?

Sunnuntai 7.5.

Sivulla 112 tulee vastaan torpparikysymys. Tämä on tuttu, eikä vähiten isosetäni vuoksi.

En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on kirja, jota on myyty joka toiseen suomalaiskotiin. En pysty näkemään kirjan ansioita, minun pitäisi selvästi lukea jotakin tavanomaisempaa historiankirjaa. Ja tulipa tässä mieleen myös se, että aika itsekeskeistä Haavikolta, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa. Haavikko sanelee Suomen historiaa kuin olisi sen itse keksinyt.

Tiistai 16.5.

Tunnustan! Harpoin. Raivostuttaa tämä Haavikon tapa.

Kirjoittaa vajavaisia lauseita.

Ja yhden virkkeen kappaleita.

Evakkokuvat pysäyttivät. Mieheni isovanhemmat voisivat olla näissä kuvissa.

Yhtäkkiä ollaankin jo vuodessa 1952. Silloin syntyi äitini ja maksettiin viimeiset sotakorvaukset. Suomen historia on samaan aikaan jokaisen suomalaisen historiaa.

Keskiviikko 17.5.

Sivulta 217 alkaa luku Yhden miehen maa. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen? Enää viikko aikaa saada tämä tuskainen taival tarvottua loppuun.

Lauantai 20.5.

Ette ikinä usko, mitä juuri tajusin! Minun ei tarvitsekaan lukea kirjaa kokonaan. Tämä on nimittäin laajennettu versio, alkuperäinen loppuu vuoteen 1975 ja tämä jatkuu 90-luvulle asti. Teknisestihän olen lukenut siis väärää kirjaa... Ehkä aika noloa, etten ole tämän puolen vuoden aikana kertaakaan katsonut vaikkapa kantta niin tarkkaan, että olisin tajunnut tämän. Heh, kuvastaa tätä projektia melkoisen hyvin. Kuitenkin kirja alkoi vuoden 1977 saatteeksi-tekstillä eli kokemus on täysin autenttinen, kannet vain muuttuneet. Olikohan alkuperäisessä versiossa myös kuvat?

Sunnuntai 21.5.

Ihana kesäviikonloppu. Kirja pääsi tänään ulkoilemaan. Parikymmentä sivua enää lukematta. I can do this! Viime sivuista ei ole mitään sanottavaa, en ole keskittynyt, pakko myöntää. Kirja on saanut aina enenevissä määrin poliittissävytteisiä piirteitä. Ei kiinnosta, sori Haavikko!

(Piti googlata, onko Haavikko vielä elossa. Ei ole. Wikipedia-artikkeli veti hiljaiseksi. Tuottelias ja monipuolinen mies. Ehkä minun pitäisi lukea hänen runojaan, ehkä niissä tämä "olen niin taiteellinen ja hurjan fiksu"-teksti pääsisi paremmin oikeuksiinsa.)

Tiistai 23.5.

Luin kirjan tänään loppuun! Ulkona puistossa! Siel on kesä ny. Muistikuvia viimeisistä jutuista jäi noin nolla. 

Nyt on kuitenkin aika koota johtopäätökset kirjasta:

- Luin väärän kirjan. Hups. Mutta oikeastaan en. Sain skipata loput, joka oli tosi tosi jees.
- Asia kiinnosti, Haavikon kirjoitustapa kuitenkin sai niskakarvat pystyyn.  Hetkellisiä innostumisia lukuun ottamatta kirja oli todella tuskainen.
- En tule enää ikinä koskaan lukemaan Haavikkoa.
- Aion lukea lisää Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. Teemu Keskisarjaa ainakin! Ja sellaisia, joissa on lähteetkin mukana. Sellaisia, jotka eivät ole niin olevinaan.

Ja yleiset huomiot:

- Tämä haaste ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni stressaavimmat. Vaihdoin työpaikkaa, kaupunkia ja ostin tontin. Muun muassa.
- Kun ei osaa arvostaa yleisesti arvostettua kirjailijaa, tuntee itsensä juntiksi. Todella juntiksi.
- Urani tylsien klassikkojen tahkoajana tuotti tulosta. Muuten ei olisi onnistunut tämän kirjan lukeminen. Vaikkakin skimmailin osan, pakko myöntää. Se selittää loppuosan hatarat kommentit.
- Nyt minun osani on tehty ja alkaa se osio, jota olen odottanut hurjasti, pääsen kuulemaan miten muut ovat tämän kirjan kokeneet! Kommenttiboksi on auki, olkaa hyvät!

Kaikki nämä 101 kirjaa löytyvät muuten täältä. Kirjabloggaajien kokemuksia näistä kirjoista (ja hienoja kuvia!) löydät täältä.

Tämän jutun kuvat on otettu toukokuussa yhteiskunnallisesti varsin merkittävässä paikassa eli Turussa.

Ja ettei jäisi huono maku suuhun, lopuksi vielä mäyräkoirakevennys.