Leffassa: Edelleen Alice (Still Alice)

Lukemani pokkarin kannessa kuva elokuvasta

Perjantai-iltaa! Olin eilen synttäripäivän kunniaksi leffassa. Veikkaan että tulen aina muistamaan nuokin synttärit kaikessa masentavuudessaan. No, toivottavasti varmasti vuoden päästä olen vakiinnuttanut elämäni sinne, missä on perheeni ja rakkaani ja koko elämäni. Vaasa-elämää on nyt kaksi vuotta takana, puolisen vuotta vielä edessä ja mielenkiinnolla odotan, millainen vaihe elämässäni sitten alkaa. Onpa ainakin tullut kerättyä kokemusta, niin työnkin kuin laajemmassa mittakaavaassa koko elämän kannalta. Todettua että ihminen pystyy kyllä venymään vaikka mihin, jos haluaa tosissaan pyrkiä eteenpäin. Ja opittua että Intercity tåg 930 från Tammerfors till Åbo avgår från spår tre. Ja kyllä, ne kuulutukset tulevat aina kolme minuuttia ennen kuin juna oikeasti lähtee. Siinä ajassa ehtii tehdä ihmeitä, vaikka ostaa vielä yhden kupin kahvia. Tai tehdä suuria oivalluksia itsestään ja elämästä.

Vaasassa leffakäynti on aina yhdenlainen elämys. Teatteria ei meinaa edes tunnistaa ulkoapäin ja leffoissa ei ole paikkalippuja. Sellaista vähän menneen maailman tuntua, josta tykkään. Astuin vähän ennen kuutta torstai-illalla kirkkaasti valaistuun elokuvasaliin ja huomasin heti, että Edelleen Alice taitaa keskimäärin kiinnostaa minua "hieman" vanhempaa ikäluokkaa. Ennen kuin leffa alkoi, päiväni ahdistus ja kurjuus alkoi jo vähän lientyä, kun sain kuunnella eläkeläisten leppoisaa jutustelua. Kovasti erästäkin pariskuntaa keskustelutti illan televisioanti ja se, missä vaiheessa ja minkäkin ohjelman tauolla keitettäisiin teet. Viimeistään siinä vaiheessa minä, paatunut salakuuntelija, olin täysin myyty, kun tuon keskustelun lomassa herrasmies ihmetteli tyhjää elokuvasalia ja siihen perään totesi, että "niinhän se on, että parhaita kirjojakaan ei kukaan koskaan kirjastosta lainaa". Voi mitä lämpöistä inhimillistä yhteenkuuluvuuden tunnetta koinkaan siinä penkissä istuessani ja itsekseni myhäillessä.

Siinä penkissä valojen himmetessä päätin myös sen, että alan käydä enemmän elokuvissa. Ehkäpä voisin sijoittaa sen toiminnan tukemiseen kulttuurisetelini. Sillä leffassa on taikaa. Ja jo siitä tunteesta kannattaa maksaa. Ja tämä oli jo kolmas kerta elämässäni, kun käyn yksin elokuvissa. Olen siis myös tähän ikään mennessä opppinut sen, että on ihan ok käydä yksin leffassa.

Luin Lisa Genovan Edelleen Alicen pari viikkoa sitten ja pidin kirjasta. Etukäteen ajattelin, että leffa on varmaan ihan hyvä, ei yllä läheskään kirjan tasolle. Mutta Julianne Moore on varmasti hurjan taitava. Ja, kappas, ennakkokäsitykseni osoittautuivat täysin oikeiksi. Itse tarinaa olen avannut vähän tuossa kirjabloggauksessani, joten nyt keskityn enemmän siihen, miten koin elokuvan ja miten se suhtautui kirjaan. Tärkein eroavaisuus on se, että kirja on kerrottu Alicen näkökulmasta, kun taas elokuvassa tapahtumat nähdään Alicen ulkopuolelta (tietenkin, muut ratkaisut eivät olisi millään muotoa toimivia elokuvassa). Tämä muuttaa myös käsitystä sairaudesta, sillä Alicen näkökulma on tavallaan armelias, sillä hän ei enää kykene näkemään omaa tilaansa tragediana ja elää omassa kuplassaan.

Kuva: www.finnkino.fi

Julianne Moore oli, kuten todettua, loistava, taitava ja upea. Olen hänestä aina pitänyt ja pidän aina vaan enemmän. Sen sijaan muu näyttelijäkaarti ei oikein ollut mieleeni. Ihan taitavaa porukkaa, ei siinä mitään, mutta hiukan vaikeaa suhtautua, kun toinen tyttäristä on vinohymyinen vampyyrin tyttöystävä (Kristen Stewart) ja toinen huumediilerin poika (Weedsin Hunter Parrish). Kun soppaan lisättiin vielä iki-inhokkini Alec Baldwin oli jo välillä vähän vaikeaa antaa Mooren loistaa ja koittaa unohtaa loput.

Leffa oli tyypillistä Hollywood-tuotantoa, vähän liikaa sellainen, että hei katsojat, nyt niitä kyyneliä! Tarina noudatti kirjaa kiitettävällä tavalla ja teki sille kunniaa. Silti ei leffa ollut mikään valtava ja koskettava elämys, suureksi osaksi tietysti sen takia, että tarina oli minulle tuttu jo ennestään ja tiesin mitä odottaa. Joka tapauksessa ikävä kyllä lienee niin, että keskimäärin elokuville taitaa riittää enemmän kuuluisuutta ja katsojia kuin kirjoille lukijoita (etenkin jos leffa on pärjännyt Oscar-mittelyissä) ja sen vuoksi on mahtavaa, että näin hienosta kirjasta on tehty ihan katsottava elokuva. Tärkeä teema, joka koskettaa varmasti monia ja herättänee keskustelua. Eli siis, suosittelen kyllä, niin kirjan lukeneille kuin sitä lukemattomille. Paitsi tietysti kirja pitää lukea ensin ;)

Still Alice, 2014
Ohjaaja: Richard Glatzer, Wash Westmoreland
Perustuu Lisa Genovan kirjaan
Rooleissa: Julianne Moore, Alec Baldwin, Kristen Stewart, Kate Bosworth, Hunter Parrish
Arvostelu:★★★