Marko Annala: Paasto

Minusta on aina ihanaa, jos kirja on jo esineenä näin kaunis! Lisäksi kirja on painettu Suomessa.

Olen kotoisin pienestä maalaiskylästä. Monessa mielessä lapsuuteni oli aika erilainen kuin monen kaupunkimaisemmissa olosuhteissa kasvaneen ikätoverini. Uinuvan kylän elämä oli vanhanaikaisempaa ja aktiviteetteja ei juuri ollut, joka on omiaan tapauskovaiselle käytökselle. Joka vuosi koko kylä kokoontui kinkereille ja lapset kävivät joka sunnuntai pyhäkoulussa. Siellä minäkin kävin yli kaikkien ahkeruuspalkintojen maksimivuosimäärien, joka ikinen sunnuntai aamukymmenestä yhteentoista. En tiedä miten paljon noista opetuksista lopulta jäi mieleen, mutta sen muistan, miten tärkeää oli asetella alttaripöydälle ajankohtainen rekvisiitta. Jostakin syystä parhaiten mieleeni on jäänyt violetti liina, kenties siksi, että se tiesi juhlan odotusta, mutta luultavasti myös siksi, että sen ilmestyessä pöydälle puhuttiin aina synnistä, pitkään ja hartaasti.

Kun siis lopulta sain käsiini kirjan, jota olen malttamattomana odottanut jo pitkään, Marko Annalan Paaston, sen (valtavan kaunis!) violetti kansi kuljetti mieleni heti lapsuuteen. Ei pelkästään siihen, miten vuosi vuoden jälkeen meille kerrottiin, miten syntisiä olemme vaan myös siihen lämpimään tunteeseen, joka tuli pyhäkoulun päätyttyä. Isä haki aina minut ja siskoni sieltä kotiin ja kotona odotti äiti, katettu ruokapöytä, yhdessäolo ja koko pitkä ja vapaa sunnuntai. Palasin elämäni parhaisiin hetkiin, lämpöön.

Lämpöä löysin myös välittömästi kirjan sivuilta. Tietysti jo siksi, että lopultakin pääsin lukemaan idolini kirjoittamia sanoja, joita olen tunnustanut narkkaavani ja joita lähes päivittäin kuuntelen. Lämpöä löytyi kuitenkin myös itse tarinasta. Heti alusta saakka minulle oli selvää, että nyt ollaan tiukasti kiinni arjessa, kädessä on kahvikuppi, selkää särkee, painomuiste tuoksuu ja hajamielistä elämää helpottavat neonväriset muistilaput. Arjessa kulkee Matias, mies joka tutkii työkseen antiminssejä, alttaripöydälle kuuluvia liinoja, mutta haaveilee antikvariaatin perustamisesta. Matiaksen rintaan on kuitenkin kasvanut suuri ja ahdistava murikka, hän on kadottanut uskonsa, uskon Jeesukseen ja siinä samalla uskon koko elämäänsä.

Olen monesti todennut, että eniten rakastan kirjoja, joissa kuvaillaan aivan tavallisia arkisia asioita, mutta kuvailu tehdään pikkutarkasti, kuin tapahtumia yksityiskohtaisesti nauhurilta purkaen. Ihminen elää osana elotonta ympäristöä, koneiston lailla eteen päin kulkevaa yhteiskuntaa, ja sisäinen maailma tuntuu jäävän toissijaiseksi, mielenkuohut arjesta irtonaisiksi. Kaikki kaipaamme rakkautta, sitä että me olemme jollekin tärkeitä, että joku kaipaa meitä ja meillä on joku, jonka kanssa kokea lämpöä. Siitä mielestäni Paasto pohjimmiltaan kertoi, ja hienolla tavalla. Sellainen uskonnosta tuttu termi kuin armo saisi olla arjessamme enemmän läsnä. Armoa lisää niin itsellemme kuin muillekin.

Arkisen kuvauksen viehätys piillee siinä, että lukija tunnistaa siitä helposti itsensä. Minä riemastuin kohdasta, jossa Matias katselee lapsuudenaikaisen sängynpäätynsä tarraa ja muistelee, miten hän yritti rapsuttaa sitä irti. Varsin tuttua myös minulle ja varmasti aika monelle muullekin lapsuuttaan 80- tai 90-luvulla viettäneille. Muutenkin Paasto pääsi ihoni alle yksityiskohdillaan ja varsin tutuilla tunnelmillaan, onnettomuudessa kuolleet vanhemmat ja kirjarakkaus, pari esimerkkiä mainitakseni. Lisäksi kaikkea tutkimusta rakastavana luonnontieteilijänä Matiaksen tutkimuksen kuvaus oli kiehtovaa. Ja tosiaan, kokemani mielleyhtymä kansikuvasta osottautui osuvaksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, iskiessäni sivulausetta toisen perään osaamatta lopettaa, huomaan kadehtivani Annalan ytimekästä ja tiivistä ilmaisua. Heppoisan sisällön saa helposti piilotettua koukeroisten kuvioiden alle, upotettua höttöisiin lauserakenteisiin. Sivulauseettoman tekstin on kuitenkin oltava painavaa, sellaisenaan ilmaisuvoimaista ja tarinaa kannattavaa. Annalalla on kenties rock-lyriikan hioma taito kirjoittaa kieltä, joka on samaan aikaan sekä erittäin kaunista että yksinkertaista. Siinä ei ole mitään turhaa ja se tuntuu virikkeiden kuormittamasta nykyihmisestä valtavan hyvältä, puhtaalta ja virkistävältä.

Uskonaiheita on käsitelty viime vuosina romaaneissa paljon, mutta jotenkin skandaalinkäryisesti. Siksi minäkin kieltämättä vähän kavahdin aihetta. Annala käsittelee uskontoteemaa kuitenkin kauniisti ja kiihkoilematta. Kirjan uskovaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä, ihan kuin nekin, jotka eivät ole uskossa. Vastakkainasettelu on siis tässäkin asiassa täysin turhaa. Uskonto luo kertomukseen viitekehyksen, mutta ei ollut sen pääasia. Matiaksen kriisi olisi voinut olla mikä tahansa muukin identiteettikriisi. Kärjistettynä, jos ihminen on omistanut elämänsä vaikkapa luonnonsuojelulle tai heavymusiikille, hankkinut kaikki ystävänsä, luonut elinpiirinsä ja mahdollisesti saanut jopa elantonsa sen kautta ja äkisti menettääkin uskonsa aatteeseen, lienee kriisi aika samanlainen kuin se, ettei enää usko Jeesukseen.

Sain kirjan käsiini toissapäivänä ja luin sen eilen loppuun, ahmaisin sen kahdessa palassa. Kirjan aiheuttama hyvä olo jatkuu edelleen. Paasto palautti mieleeni, että meissä ihmisissä on lopulta kuitenkin aika paljon hyvää. Olemme hyviä ja tärkeitä toisillemme, vaikkemme sitä aina edes tajuaisi. Mielenkiintoista on se, että Paasto ei millään tavoin tyrkyttänyt tai alleviivannut tätä sanomaa, se vain jätti jälkeensä vahvasti rauhallisen ja hyvän olon. Se lienee paaston tarkoituskin.

Paastoa tullaan varmasti vertaamaan Värityskirjaan, niin kuin toisen romaanin kohtalo aina on. Värityskirja oli upea ja omakohtainen, mutta minusta oli ihanaa lukea romaani, joka on etäännytetty kirjailijasta, jonka pystyy lukemaan ilman voimakasta kertojanääntä. Paaston jälkeen on viimeistään  aivan selvää, että Annala ei ole "vain" muusikko, hän on myös kirjailija. Erittäin taitava romaanikirjailija, jonka päästä soisin pusertuvan paperille roppakaupalla lisää tarinoita meille lukijoille.

Tämän kirjasta löytämäni lämpimän tunteen soisin säilyvän pitkään ja uusien lukijoiden löytävän sen pariin. Huomasinpa muuten, että Marko Annala on Turun kirjamessuilla sunnuntaina lokuun 7. päivä. Minä tilasin oman kirjani nimmarilla Levykauppa Äxästä, mutta taidan silti koittaa uskaltautua nimmarijonoon pyytämään omistusta. Ensi viikolla esittelen blogissa muuten muutaman muunkin tärpin messuille ja siinä yhteydessä alkaa arvonta, josta voi voittaa lipun messuille. Palaan siis asiaan!

Kirjailija: Marko Annala
Luettu kirja: Paasto (LIKE 2018)
Kansi: Tuomas Parikka
Mistä hankittu: Levykauppa Äx
Sivumäärä: 284

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Elämäni viimeaikaisesta kiireisyydestä kertoo jotakin se, että lempikirjalijani Haruki Murakamin teos Maailmanloppu ja ihmemaa sai olla hyllyssäni lukematta niin pitkään. Kun lopulta aloitin sen lukemisen, kesti lukuprojektikin useamman kuukauden. Ehkä siitä syystä kirjasta ei tullut minulle niin tärkeää kuin monista aiemmin lukemistani Murakamin teoksista. Hieno se silti oli. Suomennos on varsin tuore, mutta oikeasti kirja on vanhempaa Murakamia, jo vuodelta 1985.

Murakamissa rakastan eniten sitä leijuvan utuista tunnelmaa, jossa arkisen maailman rajat häilyvät, mitään kovin merkillistä ei oikeastaan tapahdu, mutta silti tunnelma on jatkuvan jännitteinen ja ihanan outo. Maailmanloppu ja ihmemaa oli ehkä vielä tavallistakin oudompi ja oikeastaan aika esimerkillinen osoitus siitä, millaista Murakamin teksti parhaimmillaan on. Kaikki on vähän vinksallaan, vallitsevan maailman lisäksi myös niin ihmiset kuin aikakin ja kummallisia tapahtumia sattuu jatkuvasti. Yksisarviset, mielenhallinta, seksi, oluenjuonti ja viittaukset populaarikulttuuriin vievät tarinaa eteenpäin ja mikään ei ole liian outoa Murakamin maailmassa.

Vaikka ajoittain tavoitinkin sen saman ihastuttavan kelluvan tunnelman kuin vaikkapa 1Q84:n parissa, ei Maailmanloppu ja ihmemaa tosiaan päätynyt lempi-Murakamieni joukkoon. Ehkä se johtui siitä, etten ehtinyt keskittymään siihen tarpeeksi, uppoamaan kummallisuuksiin. Siksi olen iloinen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystäni ja voin palata siihen koska tahansa uudelleen.

Kirja oli osa Hyllynlämmittäjä-haastepinoani. Haasteen suhteen ei mene kovin vahvasti, mutta vielä on vuotta jäljellä. Tuparit on nyt juhlittu onnistuneesti ja vaikka kodissa riittää laittamista, tulee jatkossa olemaan enemmän aikaa lukemisellekin. Etenkin, kun edessä joskus lähitulevaisuudessa on iso leikkaus ja sen seurauksena useamman viikon sairasloma. Hirvittää totta kai, mutta olen sinnitellyt heikkovointisena jo niin pitkään, että toivo paremmasta vie myös eteenpäin.

Hyvillä mielin jätän siis tämän kesän taakseni ja siirryn kohti syksyä. Ihanaa syksyä myös teille kaikille! <3

Kirjassa luettiin paljon kirjoja, joten Helmet-haasteesta yli kohta 16!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, alkup. 1985 (suom. Raisa Porrasmaa, 2015)
Sivumäärä: 552
Mistä hankittu: Oma ostos

Kesä 2018

Kesä 2018 alkaa vedellä viimeisiään. Se on ollut ikimuistoinen kesä. Kesä, jolloin rantakallio poltti jalkoja vielä puolilta öin. Kesä jolloin maali kuivui purkkiin ja pensseliin ja onneksi myös seinään. Kesä, jolloin kuulokkeissa pyörivät äänikirjat jatkuvana virtana.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa oikeita blogipostauksia aikoihin, vaikka tosiaan lukenut (tai siis kuunnellut) olen paljon. Sain eilen kuulla, että ensi torstaina tehdään tämän sairauteni suhteen iso päätös. Niin iso, että en pysty sitä oikein ajattelemaankaan, vaikka en tosiaan vielä ole varma lopputuloksesta. Kuitenkin olen helpottunut, että jotakin tapahtuu, tämä jatkuva epäselvä toivoton tilanne katkaistaan. Niin, kesä 2018 on ollut myös sairastelun kesä, mutta myös onnen kesä.

Rakastan taloamme, rakastan pihaamme, rakastan sitä, että tämä paikka on jo valmiiksi rakas, mutta nyt kun täällä saa asua, se tulee päivä päivältä rakkaammaksi ja enemmän omaksi (se on ehkä helppo uskoa myös, jos katsoo tämän jutun kuvia). Kesä 2018 on ollut myös luopumisen kesä, samaan aikaan kuin olen kasvanut uuteen kotiini, lapsuudenkotini on tyhjentynyt. Isoja juttuja, kummallinen vyyhti surua, innostuneisuutta ja helpotusta. Samalla olen joutunut käsittelemään käsittelemättömiä asioita, kokenut hirveää ikävää ja taas pohtimaan, miten toisin asiat olisivat voineetkaan mennä. Jos. Jos. Jos.

Mutta niin, kirjoihin. Niistä kai tämä blogi kertoo. Heinäkuussa rakastuin Elena Ferranteen ja aloin ymmärtää, mistä kaikki oikein ovat puhuneet koko ajan. Kaipasin kuulokkeisiini jotakin helppoa ja sen kummemmin ajattelematta valitsin Loistavan ystäväni. Jo ensimmäisistä sanoista jäin koukkuun. Napolin eräässä korttelissa asuu kertoja Elena. 1950-luvun Napoli on ankara paikka. Elanto on tiukassa, rikollisuus yleistä ja miehet hakkaavat vaimonsa ja lapsensa säännöllisesti. Elenan naapurissa asuu kiehtova tyttö, Lila. Lila on itsenäinen, rohkea ja suunnattoman älykäs. Tytöt ystävystyvät ja alkaa elämänmittainen ystävyyssuhde. Vaativa, kummallinen ja epätasa-arvoinen suhde. Tähän ystävyyssuhteeseen perustuu koko Ferranten Napoli-sarja, joka jatkuu osissia Uuden nimen tarina ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.

En niinkään ihastunut kirjan hahmoihin tai sen kuvaamaan maailmaan, joka monille on ollut tämän kirjasarjan tärkein lumo. Elenan riippuvaisuus Lilasta ärsytti kovin. Lila kohtelee ystväänsä niin huonosti, että ei sellaista tarvitsisi kestää. Sen sijaan rakastuin kirjan arkiseen pikkutarkkuuteen. Aivan kuin ihmiselämä olisi tallennettu filmikelalle, jokainen pienikin hetki, keskustelun pätkä, tunnelma, ja kelattu auki kirjan sivuille. Niin, Knausgårdhan tästä tuli mieleen. Miksi arkisuus kiehtoo minua niin paljon, sopisi miettiä. Ehkä toisten ihmisten elämään pakeneminen auttaa hahmottamana omaa elämää, rauhoittaa mieltä. Jotakin meditatiivista tässä Napoli-sarjan kuuntelukokemuksessa ainakin oli. Syksyllä tulee sarjan neljäs ja viimeinen osa, sitä odotellessa.

Toinen äänikirjoina ahmimani sarja on George R.R. Martinin Game of Thrones. Se on itse asiassa vielä hiukan kesken, sillä kyllästyin. Ja löysin tilalle Elena Ferranten... Game of Thrones -televisiosarja on varmasti yksi tv-historian upeimmista. Olen katsonut sen useampaan kertaan, enkä lakkaa hämmästelemästä, miten upea se on. Rakastan ennen kaikkea sen yllätyksellisyyttä. Melkein aina televisiota katsellessaan voi olla varma, että hyville tyypeille ja lemppareille ei käy  mitään pahaa, mutta Game of Thronesissa siihen ei tosiaan voi luottaa. Ja hyvä niin!

Tarina oli siis minulle valmiiksi tuttu ja tiesin myös sen, että jossakin vaiheessa televisiosarja lähtee eri suuntaan kuin kirjat. Alussa kaikki menikin yksi yhteen, näin kirjan tapahtumat kuvina sarjasta. Toki kirja antaa lisää syvyyttä ja esimerkiki Jonin äpäryys korostui, se kaikki mitä siihen liittyy ja miten Jon asian kokee. Yleensäkin sisarusten väliset suhteet saivat jotenkin enemmän painoarvoa kirjassa kuin sarjassa. Toki minun olisi pitänyt saada lukea kirja ennen sarjan katsomista. Näyttelijöiden kasvoja kirjan henkilöillä ei voi välttää, kun mielikuva on niin vahva. Valtaistuinpeli ja Kuninkaiden koitos olivat hyvin koukuttavia ja hienosti rakennettuja, mutta sitten alkoi jo iskeä vähän kyllästyminen. Nyt olen jumittanut Lohikäärmetanssissa ja pitkään. Ehkä ongelmana on se, että henkilöitä on liikaa ja tarina ei juuri etene, kun se nähdään vain eri hahmojen näkökulmasta uudelleen. Mahtaako itse George R.R. Martinkaan tietää, mihin suuntaan hän haluaa hahmojaan viedä? No, televisiosarjan on kerrottu saavan pian päätöksensä, jokin loppuratkaisu voisi olla kirjallekin ihan kiva.

Lisäksi olen kuunnellut monta yksittäistä äänikirjaa. Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia oli kuin alkusoitto Elena Ferrantelle. Aika raju alkusoitto tosin. Berlin esittelee novelleissaan rumia ja onnettomia ihmisiä, alkoholismia ja synkkyyttä. Toisaalta taustalla on myös huumoria ja ilonpilkahduksia. Aitous ihastutti ja nautin novelleista paljon.

Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen kuuntelin vähän puolella korvalla, mutta se taisikin olla ihan riittävästi. Mielikuvituspoikaystävässä ote tuntui tuoreelta, nyt vähän itsensä toistamiselta. Ja sitä paitsi, kyllä me jo ymmärsimme, että Rönkkönen uskaltaa puhua ulosteista. Ei niistä tarvitsisi puhua ihan jokaisessa jutussa.

Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta kuuntelin pitkään. Se oli mielenkiintoinen matka kirjailijan mielenterveyteen. Tunnistin tässä pikkutarkassa itsensä analysoinnissa itseni. Ehkä ihminen itse pääsisi vähän helpommalla, jos ei koko ajan ajattelisi niin paljon? Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ajatuksia introverttiydestä. Muiden voi olla vaikea ymmärtää ihmisen tarvetta saada olla täysin yksin, edes joskus.

Mielenterveyttä käsitteli myös Anni Saatamoisen Depressiopäiväkirjat. Ote oli huomattavasti ronskimpi kuin Vanhatalon kirjassa, mutta teemat olivat aika samanlaisia. Saastamoinen keskittyy käsittelemään paljon sitä, miten vaikea ihmisen lopulta on saada oikeaa apua. Terapiaan pääseminen (jos siis ei ole valmis maksamaan suuria summia yksityisille terapeuteille) on melkoisten paperisulkeisten takana. Saastamoinen käsittelee paljon myös mielenterveysasioihin liittyvää stigmaa ja se jos jokin on tärkeätä.

Kuvakaappaus BookBeatista

Viime viikolla eräällä iltalenkillä kaipasin jotakin oikeasti hauskaa ja siksi valitsin kuunteluun Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, sarjansa ensimmäisen. Nopolat ovat kesympää kamaa kuin Parkkinen siinä mielessä, että aikuiselle suunnatut vitsit lastenkirjassa eivät ole ihan niin yliampuvia. Mutta oikein hyvin nämä sopivat myös aikuiselle luettavaksi. Kieli on raikasta ja tarina sopivan hyväntahtoinen. Taidan jatkaa sarjan parissa, BookBeatissa kun näytti olevan melkoinen määrä Heinähattuja ja Vilttitossuja. 

Helmet-haasteeseen laitan näitä kirjoja seuraavasti:
3. Kirja aloittaa sarjan: George R. R. Martin: Valtaistuinpeli 1-3
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: Depressiopäiväkirjat
25. Novellikokoelma: Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: Uuden nimen tarina 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Heinähattu ja Vilttitossu
29. Kirjassa on lohikäärme: George R. R. Martin, Kuninkaiden koitos
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Loistava ystäväni
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Keskivaikea vuosi

Mika Waltari: Suuri illusioni (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7)

Olin jo varma, etten ehdi tällä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Ihan hullua, että tässä kahdesti vuodessa julkaistavassa haasteessa ollaan edetty jo seitsemänteen osaan! Ja mahtavaa, että haaste jatkuu. Aika ajoin esiin velloo keskustelu siitä, miten kirjabloggaajat lukevat vain uusia kirjoja ja ovat kustantajien vietävissä. Tällaiset tempaukset ovat omiaan korostamaan sitä, että valtaosa kirjabloggaajista on myös vanhojen kirjojen ystäviä. On jokseenkin huvittavaa, että uudet kirjat eivät saisi olla voimakkaasti esillä. Kyllähän uusista elokuvista ja televisiosarjoistakin aika paljon enemmän kohistaan kuin vanhoista.

Mutta tosiaan, nyt yhteen kirjallisuuden suureen klassikkoon, joka minulla on ollut pitkään lukematta. Kymmenisen vuotta sitten poimin roskakatoksen kierrätyspisteestä Mika Waltarin Suuren illusionin. Siitä asti olen katsellut sitä hyllyssä, siirrellyt mukanani muutosta toiseen ja odottanut sopivaa hetkeä. Ollakseni rehellinen, ei se hetki ollut nytkään, enkä ehtinyt avata kirjaa. Onneksi on kuitenkin nykyaika ja aarreaitta BookBeat, josta kuuntelin tämän klassikon taloa maalatessani.

Kirjat linkittyvät usein hauskasti ketjuissa intertekstuaalisten viittaustensa vuoksi. Lopullinen into Suuren illusioinin lukemiseen tuli Enni Mustosen Taiteilijan vaimo -kirjasta. Siinä nuori Kirsti pyörii 1920-luvun Pariisissa tuon ajan tunnettujen hahmojen kanssa, joista yksi on muuan Mika Waltari. Ja kun Suuri illusioni julkaistaan, Kirsti ystävineen näkee suoria yhtymäkohtia ystäväpiiriinsä. Suuren illusionin esipuheessa (vuodelta 1968 viidennen painoksen ilmestyessä) Waltari taas toteaa, että "Loppuratkaisu on epätodellinen ja hoitamatta jääneen syfiliksen romantisioiminen suoranaista lainausta Michael Arlenin Vihreästä hatusta." Nyt tiedänkin, minkä kirjan luen seuraavaksi, Vihreä hattu on nimittäin myös 1001-listallani (josta muuten vain muutaman hassun kirjan jälkeen on luettuna neljäsosa!).

Suuri illusioni oli heti alusta asti ihastuttava! Kertoja tunnustaa rakkautensa kaupunkiin, Helsinkiin: "Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, - sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja." Voi bentsiini, miksi kaikki vanhahtavat sanat, kuten bentsiini, valoreklaami, irooninen ja kyynillinen, ovat aikojen saatossa modernisoituneet ja kadottaneet taikansa. Sitä paitsi minulle selvisi vasta kirjaa lukiessani, että sana "illusioni" ei olekaan genetiivimuoto, vaan ihastuttava tuulahdus menneisyydestä sekin. Waltari kuvaa upeasti tunnelmia, tuoksuja, maisemia, vaikutelmia. Lukukokemus on vahva, täynnä aisteja.

Suuri illusioni sopi loistavasti luettavaksi hikiseen kesään. Kieltolain aikainen kuuma ja sykkivä kaupunki, pimeät illat, salaiset uintiretket ja nuoruuden kiihkeys, kaiken tuon Waltari kuvaa uskomattoman elävästi. Päähenkilö on nuori mies, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tarinaan liittyy toki myös nainen, kaunis ja mystinen Caritas, jota kaikki muutkin miehet piirittävät. Naissuhteita mielenkiintoisempaa on kuitenkin päähenkilön suhde muihin miehiin, maisteri Hellakseen, toimittaja Kortteeseen ja pikkuveljeen. Nuoren miehen kehittyvä itsetunto on tiukan riippuvainen muista ihmisistä ja etenkin muiden miehien suhtautumisesta häneen.

Suuri illusioni voitti minut puolelleen viimeistään Pariisi-kuvaustensa vuoksi. Pariisi, voi Pariisi! Jokaisen nuoren ihmisen tulisi matkustaa Pariisiin! Suurkaupungin vieraus, uutuudenviehätys ja toisaalta tieto siitä, että jossakin kaupungin sykkeessä on myös tuo ihana Caritas, luo tarinaan erikoislaatuista jännitettä. Tapahtumat ovat huvittavankin dramaattisia, mutta yhtälailla ihastuttavia.

Rakastin romaanin häpeilemätöntä kiihkeyttä. Waltari ei häviä yhtään aikalaisilleen Hemingwaylle ja muulle kadotetulle sukupolvelle. Nuoruuden voima, usko siihen, että kaikki on mahdollista ja asiat voivat muuttua, on valtavan piristävää. Teksti on toisinaan hyvin mahtipontista ja siihen on helppo suhtautua kyynillisesti. Kaikki suuri traagisuus tuntuu toisinaan hieman tarpeettomalta. Tekstissä on kuitenkin jotakin niin aitoa, tuoretta ja viatonta, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin ihaillen. Nuoruuden reipas usko parempaan huomiseen hymyilytti, hiukan surumielisesti tosin, nykylukija kun tietää yhtä ja toista juuri ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä Euroopasta ja sen tulevaisuudesta.

"Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle."

Jälleen kerran sain todeta, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa. Teos on käännetty useammalle kielelle, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 43.

Kuunneltu kirja: Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928
Lukija: Jarmo Heikkinen
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

 

Annie Proulx: Laivauutisia

Joskus ei vaan lähde. Ei sitten millään. Lainasin Laivauutisia ensimmäistä kertaa joskus talvella ja luin sitä noin sadan sivun verran. Sitten tulivat muuttotarkastus- ja pian perään muuttokiireet ja kaikenlaista muuta. Lainasin kirjan uudelleen ja aloitin alusta, mutta tahmainen meno vain jatkui läpi kevään ja kesän. Annie Proulxin Laivauutisia taitaa olla kovasti arvostettu ja tykättykin, mutta minä vain en päässyt sisälle.

Kirjan päähenkilö Quoyle on iso ja ruma kömpelys, joka piilottelee valtavaa leukaansa kämmenensä takana ja keskittyy häpeämään itseään. Hän tapaa pikkuisen kiukkuisen naisen, Petal Bearin, rakastuu, kosaisee ja hankkii tämän kanssa pari lasta. Elämä kuljettaa Quoylen yksinhuoltajaksi, joka on jos mahdollista vielä entistä enemmän hukassa elämässään. Lopulta vanha sukulaistäti houkuttelee Quoylen perheineen New Foundlandiin, vanhaan taloon keskelle pelkkää kylmää, märkää ja pimeää.

Jokainen kirjan luku alkaa otteella Ashleyn solmukirjasta ja esittelee yhden solmun. Siitä pidin! Ja siitä, että kirja suorastaan tuoksui mereltä. Tuoksu ei tosin ollut raikas, vaan suolainen, kylmä, merilevämäinen, hieman mätä. Quoyle työskentelee paikallislehdessä ja hänen tehtävänsä on kirjoittaa lähtevistä ja saapuvista laivoista. Alitajuntani kaivoi kirjaa lukiessani esiin Lähtevien laivojen satama -kappaleen, joka jäi päähän soimaan.

Ongelma taisi jälleen kerran olla se, etten oikeastaan välittänyt pätkääkään siitä, mitä kirjan henkilöille tapahtuu. En pitänyt heistä. Rumuus ja karkeus tuntui tarkoitushakuiselta. Että kirjoitetaanpa nyt romaani, jossa kerrankin on myös rumia ihmisiä! Ja että kauniilla ihmisillä voi mennä huonosti ja rumilla hyvin. En tiedä, jotenkin vaan ärsytti. Ilmeisesti tästäkin kirjasta on tehty elokuva, ehkäpä minun pitäisi katsoa se ja todeta, pääsisinkö paremmin sisälle tarinaan sen kautta. Tai sitten vaan annan Quoylen perheineen olla. Joskus voi vaan todeta, että eipä ollut minun juttuni ja päästää irti sen kummempia asiaa enää analysoimatta. 1001-listan kirjojen suhteen se vain on yllättävän vaikeaa!

Helmet-haasteessa kirja olisi sopinut moneenkin kohtaan, mutta minä täytän kohdan yksi, sillä kirjassa tosiaan muutettiin.

Kirjailija: Annie Proulx
Luettu kirja: Laivauutisia (Otava, suom. Marja Alopaeus)
Alkuperäinen kirja: The Shipping News, 1993
Sivumäärä: 428
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista (Yle Radio Suomen kuunnelma)

Kuva: Yle Radio Suomi

Nyt jotakin ihan muuta! Kuunnelmista tulee mieleen lapsuus ja jostakin syystä Noita Nokinenä. Äänikirjojen suurkuluttaja olen ollut aina, viime vuosina taas enenevissä määrin (kiitos BookBeat!), mutta varsinaisiin kuunnelmiin en ole törmännyt pitkään aikaan. Yle tuottaa nykyisin paljon hyvää sisältöä, mutta ongelmana on se, että jos ei tajua selailla Areenaa tai Ylen sivuja, paljon hienoa materiaalia menee ohi silmien ja korvien. Tämä kuunnelma Gösta Sundqvistin elämästä on kuitenkin virkistävä poikkeus, sen mainoksiin olen törmännyt monessa paikassa.

Olen aiemmin kertonut Leevi- ja Gösta-fanituksestani mm. Göstan elämäkerran yhteydessä. Gösta on aina kiehtonut minua hahmona ja hänen luomansa musiikki ja sen suloisenkatkerat maailmat ovat sydäntäni lähellä. Kuunnelma Göstan tarinasta olikin täydellistä palsamia sielulleni: ihana uppoutuminen Leevi and the Leavingsin musiikkiin ja tarinoihin sen takaa.

20-osainen kuunnelma alkaa mistäpä muualtakaan kuin jalkapallokentältä. Gösta lentää ulos joukkueesta, vaikka selvästi on paras pelaaja. Alusta asti on selvää, että Gösta ei pokkuroi ketään, ei kumartele auktoriteetteja ja tekee juuri sitä, mitä haluaa, pelkäämättä mitä muut siitä ajattelevat.

Tarinan kertojana on Oona, Göstan ystävä lapsuudesta asti, jota näyttelee Elsa Saisio. Häntä kuuntelisin mielelläni lisääkin! Saisiolla on todella upea, syvä ja eloisa ääni. Läheltä mutta kuitenkin tarpeeksi etäältä Göstan elämää katsova kertoja toimii tarinassa mainiosti. Itse Gösta (Antti Tuomas Heikkinen) on loistava ja lisäksi on mainittava levytoimistomogulia Atte Blomia esittävä Robert Enckell. Upeaa työtä kaikilta!

Forssin kirjan hiljattain lukeneena Göstan tarina ja sen eteneninen oli toki tuttua juttua. Kuunnelmassa Göstan vaitonaisuus omasta elämästään korostui hienosti. Vaimo ja lapset olivat mukana vain mainintoina, ja Gösta toistelee usein sitä, miten elämän eri osa-alueet tulee pitää erillään. Erikseen on olemassa musajutut, jalkapallojutut ja perhejutut.

Samoin Göstan itsekkyys (joka usein näyttäytyy melkoisena - pardon my French - kusipäisyytenä) on saatu nostettua tarinaan hienosti. Gösta tekee sekä bändikavereilleen että Blomille selväksi, että bändin suhteen päätökset ovat vain ja ainoastaan hänen. Leevi and the Leavings ei tosiaan tainnut olla oikea bändi, se oli Göstan projekti, jossa muut jäsenet jäivät vähän kuin assistenteiksi. Tosin bändikaverin ansiota on se, että Mitä kuuluu Marjaleena -demo yleensä päätyi Atte Blomin pöydälle. Perfektionisti Gösta ei ehkä koskaan olisi saanut sitä hiottua mieleisekseen. Täydellisyydentavoittelu on ilmeisesti myös suurin syy siihen, miksi bändi ei koskaan keikkaillut. Gösta halusi pysyä tilanteiden herrana ja tehdä kaiken täydellisesti.

Kuunnelmassa Leevien kappaleet vuorottelevat tarinankerronnan kanssa hienosti. Kappaleiden sanoituksia ei alleviivata tai selitellä mitenkään, mutta monesti ne linkittyvät hienovaraisesti Göstan elämänvaiheisiin herkällä, hauskalla tai liikuttavalla tavalla. Stereogramofoni-kaseteista liikkelle lähtenyt kavereiden hauskanpito muokkautui Göden johtamaksi bändiksi, jonka monipuolisessa tuotannossa näkyy alkuperäinen idea monesta eri bändistä ja tyylisuunnasta.

Göstan rahaongelmat, jotka nekin johtuivat osittain miehen itsepäisyydestä, ja lisääntyvät terveyshuolet vetivät mieleni jälleen matalaksi. Edelleen en voi käsittää sitä, miten kaiken stressin, huolen ja kiireen keskellä mies on yhä jatkuvasti ollut niin tuottelias. Kappaleet putkahtelivat miehen aivojen sopukoista maailmaan kuin itsestään. Gösta tiesi itsekin olevansa hyvä, mutta en usko hänen tienneen, miten valtavan perinnön hän jätti suomalaiseen musiikkimaailmaan.

Tämä Göstan elämästä kertova kuunnelma on oikea kansallisaarre, jonka toivoisin päätyvän monen suomalaisen (kesälomalaisen) radioihin, stereoihin, kuulokkeisiin. Minä ahmin kaikki osat putkeen taloa maalatessani, mutta taidan ottaa vielä uusintakierroksenkin. Kuunnelma on tunnelmallinen, taitava ja ennen kaikkea mahdottoman koukkuunnuttava. Göstan elämään perehtynyt kuulija tietää, mihin tarina johtaa, mutta silti viimeinen jakso järkytti ja itketti. Mitä hukkausta, mikä menetys. Käsiitin myös, miksi Leevi and the Leavingsin tarina tuntuu linkittyvän niin valtavan voimallisesti omaan elämääni. Isäni ja Gösta kuolivat samana vuonna ja tuona vuonna 2003 moni asia muuttui pysyvästi. Onneksi kuitenkin musiikki ja muistot ovat ikuisia. Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan...

Hyvä ihmiset, suosittelen tätä tarinaa siis erityisen lämpimästi. Kuunnelkaa, nauttikaa! Tässä on sitä usein kaivattua laadukasta vastinetta Yle-verolle.

Itkisitkö Onnesta? Löytyy Yle Areenasta täältä vielä 59 päivää.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Peter Lindholm.
Äänisuunnittelu: Hanna-Helena Kinnunen ja Joonatan Kotila
Musiikin äänitys: Joonatan Kotila
Apulaistuottaja: Iira Halttunen.
Tuottaja: Pekka Ruohoranta
Päärooleissa: Antti Tuomas Heikkinen (Gösta), Elsa Saisio (Oona), Robert Enckell (Atte Blom), Leo Honkonen (Kaide)
Arvostelu:  ★★★★★