Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Aina kun luen oikein hyvän kirjan, en voi kuin ihmetellä sitä, miten niin monet pystyvät elämään elämänsä ilman kirjoja. Kirjat, etenkin hyvät kirjat, ovat maailman parasta stressinpurkua ja pään tyhennystä. Ne pakottavat keskittymään, ajattelemaan, tulkitsemaan. Aivossani risteilee jatkuvasti miljoona ajatusta, mutta kun luen kirjaa, suurin osa niistä ajatuksista kohdistuu lukemaani tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tulkitsemiseen oman kokemuspohjani ja maailmankatsemukseni kautta.

Torstaina istuin pitkästä aikaa paikallisbussissa ja ihan nenäni edessä oli valtava näyttö, jossa vilisi mainoksia ja uutisotsikoita. Koin jotenkin todella vahvana sen, että minuun yritetään vaikuttaa ja etenkin sen, etten itse voi valita sitä mitä näen. Oli pakko laittaa silmät kiinni. Samasta syystä sietokykyni radion kuuntelemisen suhteen on todella matala. Haluan itse päättää mitä kuulen tai katson. Lukeminen on aina tällaista nykymaailman harvinaista luksusta, se ei ole jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa ja valta ja myös tulkinnan vastuu on jatkuvasti lukijalla.

Margaret Atwoodin Nimeltään Grace oli tosiaan juuri sellainen kirja, joka sai minut ihmettelemään, miksi ihmeessä kaikki eivät lue romaaneja! Miksi tuhlata aikansa johonkin turhempaan, kun voi yhtä hyvin maata koko päivän sohvalla lukemassa (oikeasti olen aika ylpeä siitä, että tajusin että nyt on aika hidastaa, nyt on se hetki kun pitää antaa mielelle ja kropalle aikaa rauhoittua).  Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, ostin sen syksyllä 2014 Vaasan kirjaston poistomyynnistä. Jotenkin hetki sen lukemiselle ei ole ollut oikea, vaikka muutaman kerran sitä aloitinkin. Useimmiten siinä käy näin, sitten kun lopulta kirjaa alkaa lukea, huomaakin että se sopi tähän hetkeen ihan täydellisesti.

Kirja kertoo osittain tositarinan ja pääosin fiktiivisen tulkinnan Grace Marksin tarinasta. Grace oli 1800-luvun puolivälissä Kanadassa asunut nainen, joka tuomittin murhasta 16-vuotiaana ja myöhemmin armahdettiin. Graceen on yhdistetty hänen taipumuksensa mielisairauteen ja omituisuuteen ja hänestä on paljon kirjoituksia, joiden pohjalta Atwood on luonut tarinan. Atwoodin olen jo aiemminkin tajunnut olevan mestari hahmojen ja tunnelmien luomisessa ja myös Nimeltään Grace oli tällaista vahvojen hahmojen ja tunnelman kannattelemaa romaanikirjallisuutta parhaimmillaan.

Aluksi huomasin, että olin ajatuksissani kiinni Amanda Aaltosessa ja Seilin saaressa. Vietin aika tarkkaan vuosi sitten pari päivää Seilissä ja samaan aikaan luin Katja Kallion upean Yön kantajan, jossa samoin päähenkilönä on nuori, hulluna pidetty mutta lopulta ehkä vain vähän erikoinen nainen. Kun pääsin eroon liian voimakkaasta mielikuvasta, tuo assosiaatio taisi lopulta tuoda tarinaan vain lisää syvyyttä, jälleen yksi hyvä syy sille, miksi kirja kannatti lukea vasta nyt eikä vuosia sitten.

Pidän paljon kirjoista, jotka ovat unenomaisia, joissa on jotakin selittämätöntä, jotakin jota ei ihan voi ymmärtää järjellä. Tällaisten kirjojen kanssa käy usein niin, että itse lukukokemus on niin vahva, että kirjan tunnelma siirtyy omaan maailmaan ja lopulta on hiukan epätietoinen olo sen suhteen, oliko koko lukukokemus edes totta. Sellaisia kirjoja ovat mm. lapsuuteni suosikit Runotyttö-sarja sekä Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa sekä tuoreempi rakkauteni Murakami. Nimeltään Gracessa liikutaan myös paljon unimaailmoissa. Grace itse sekä häntä haastatteleva, totuutta etsivä tohtori Jordan kokevat hämmentäviä asioita unissaan, joista ei lopulta voi olla edes ihan varma oliko se unta lainkaan. Epätodellinen, hiukan paha maailma on myös 1800-luvun lääketiede, jossa mielen heikkouteen taipuvaa hoidetaan omituisin keinoin ja hänestä pyritään saamaan totuus esiin vaikkapa hypnoosilla.

Gracen oma näkökulma, kertomukset Jordanille ja edelleen Jordanin kertojanääni vuorottelevat kirjassa ja tämä vuoropuhelu toimii tavattoman hyvin. Lukija näkee lääkärin Gracen silmin sekä Gracen nuoren lääkärin näkökulmasta ja alkaa jo odottaa lääkärin tavoin sitä, että Grace jatkaa tarinaansa. Gracen kertomus on hurja, se kuvastaa aikaa ja naisen asemaa (siitähän Atwood on viime aikoina ollut hurjan tunnettu Handmaid's talen myötä). Kertomus laivamatkasta Euroopasta Kanadaan oli karmaiseva, mutta aistivoimainen. Kirja haisi kokonaisuudessaan hiukan tunkkaiselta: mätänevältä puulta, vanhoilta vaatteilta, kostealta kiviseinältä ja jopa oopiumilta, vaikka minulla ei oikeasti kyllä ole hajuakaan, miltä oopium haisee.

Tosiaan siis, Nimeltään Grace oli monitasoinen, taitava ja upea romaani. Atwood on taikuri. En ole ihan varma haluanko nyt nähdä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Taidan ainakin pitää vähän taukoa ennen, antaa Gracen muotoutua rauhassa ajatuksissani tietynlaiseksi, antaa hänelle hänen ansaitsemansa levon.

Luettu kirja: Nimeltään Grace (Otava, suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: Alias Grace, 1996
Sivumäärä: 646

Tärpit Turun kirjamessujen ohjelmasta

Antikvariaattikirjat, kohta olen taas luonanne!

Lokakuu voisi muuten olla jo aika ankea syyskuukausi, mutta onneksi sen totaalisesti pelastaa kirjamessut, ensin Turun ja sitten loppukuusta Helsingin. En osaa kuvitellakaan, että jättäisin Turun messut väliin, niin vahva perinne se on. Ja tänäkin vuonna ajattelin käydä messuilla joka päivä. Sen vuoksi otin perjantainkin saldovapaaksi, hyvin ansaituksi sellaiseksi, koska en viime aikoina ole oikein muuta tehnytkään kuin töitä (mutta niin kivoja töitä, että ihan hyvin voi toisinaan antaa muun elämän painuakin vähän taka-alalle).

En tiedä johtuuko se omasta kiireestäni vai onko oikeasti niin, mutta messuohjelmasta ei tänä vuonna löytynyt niin paljon mielenkiintoista kuin aiemmin. Toisaalta olen siitä ihan iloinenkin, viime vuosina ohjelma on vienyt aikaa siltä kaikkein antoisimmalta messupuuhalta: antikvariaattiosaston kiertelyltä. Kirjamessut ovat vähän kuin festarit monessa mielessä ja etenkin siinä, että aika harvoin sitä tulee nähtyä juuri sitä ohjelmaa, jota alun perin ajatteli näkevänsä. Tässä kuitenkin muutama poiminta messuohjelmasta:

Perjantai 4.10.

12.00-12.20 Eino 2.krs
LÖYTÖRETKI SUOMEEN – Mikä tekee suomesta suomen, mikä on meidän kielellemme ominaista?
Haastattelussa kääntäjälegenda, Tolkien-suomentaja Kersti Juva. Haastattelija Ville Eloranta.

Fanitan Kersti Juvaa todella paljon. Hänestä oli juuri juttua hesarissa ja tämä haastattelu vaikuttaa käsittelevän samoja teemoja. 

12.30-12.50

Fiore A-halli

LINDA-MARIA ROINE: MERCEDES BENTSO: EI KOIRA MUTTEI MIESKÄÄN.

25-vuotias Linda-Maria Roine räppää Mercedes Bentso -artistinimellä kokemuksistaan ja pyrkii parantamaan syrjäytyneiden asemaa. Hyvinvointivaltion syrjäkujilla hän on tutustunut ihmisiin, jotka ovat tippuneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Haastattelijana Teemu Potapoff.

Linda-Marian kirja on ollut yksi tämän vuoden vaikuttavimmista, haastattelu olisi mukava nähdä.


Lauantai 5.10.

14.45-15.25

Auditorio

KIRJAILIJA JA HÄNEN KUSTANTAJANSA

Millainen on kirjailijan ja hänen kustantajansa välinen yhteistyösuhde? Keskustelemassa PAJTIM STATOVCI (Otava), MATTI RÖNKÄ (Gummerus) ja TUOMAS KYRÖ (WSOY). Moderaattori kustantaja Anna-Riikka Carlson (WSOY).

Tämä kuulostaa todella kiinnostavalta!

16.20-16.50

Agricola A-halli

JUHA ITKONEN & KJELL WESTÖ: 7+7 – LEVOTTOMAN AJAN KIRJEITÄ

Banaanilaatikkonostalgiasta aikamme riidanaiheisiin – kirjailijat pohtivat muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Haastattelija Niina Repo

Tämä on se tämän vuoden isoin fanityttöhetki (viime vuoden Marko Annalan tapaamisesta en ole vieläkään toipunut!). Tuo  kirja oli myös ihana, joten on kiva kuulla sen taustoja.

Sunnuntai 6.10.

14.50-15.30

Agricola A-halli

SUURI DEKKARIPANEELI: JATKUU! MITEN RAKENNETAAN KOUKUTTAVA DEKKARISARJA.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajat Matti Remes ja Timo Sandberg sekä jo toisen dekkarisarjansa ensimmäisen osan keväällä julkaissut Arttu Tuominen avaavat sarjamuodon saloja. Miten pitää sekä lukijoiden että kirjailijan mielenkiinto yllä? Mitkä ovat sarjamuodon parhaat puolet ja mikä siinä kirjailijaa kenties häiritsee? Mikä olisi kirjailijan näkökulmasta dekkarisarjan optimipituus? Matti Remes, Arttu Tuominen, Timo Sandberg. Moderaattori Kirsi Hietanen.

Tämä on kiinnostava monestakin syystä. Rakastan dekkareita. Arttu Tuominen  on alkanut kiinnostaa minua kirjalijana todella paljon, hän on porilainen ympäristöalan kollegani, ja juuri eilen kuulin hänen työkaveriltaan, että hän on virkavapaalla työstään ja kirjoittaa nyt vähän toisenlaisia tekstejä. Onpa kiehtovaa! Kirsi taas on bloggarikollegani joten tässä keskustelussa on paljon mielenkiintoisia aineksia.

Varmasti siis taas mukavat ja antoisat messut tulossa, en malta odottaa!

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kuva: Otava

Keskittymiskyvytön ADHD-lukija täällä taas hei! Maailmassa on ihan liikaa ihania kirjoja. Ihanien kirjojen lisäksi maailmassa on ihan liikaa kaikkea muutakin ihanaa, kaikkea hurjan mielenkiintoista, mahdottoman innostavaa. Aika ei millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta olen niin nauttinut tästä tunteesta, siitä miten ihanaa elämä on kun saa olla terve, eikä ole aina väsynyt. Kaikessa elämänilossani kipuilen lähinnä sen kanssa, että pelkään (tiedän?) olevani ärsyttävä ja raskas. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen. Tämän ilon ja energian toivoisin jatkuvan läpi synkän talven, ajanjakson joka on minulle usein kaikkein vaikein. Merkkejä rauhoittumisesta tai elämän tasapaksuuntumisesta ei kyllä ole näkynyt - ja hyvä niin!

Niistä ihanista kirjoista; kun jatkuvasti eteen tulee kiinnostavia kirjoja, ei millään malta lukea vain yhtä kerrallaan. Tämän Itkosen ja Westön kirjekokoelman lisäksi luin samaan aikaan uutta Ishiguro-suomennosta Surullinen pianisti (olen alun perusteella rakastunut!), Atwoodin Nimeltään Gracea (siinä olen jo puolessa välissä, mikä upea kirja) ja Liimatan Jeppis 2:sta, jota en malttaisi myöskään laskea käsistäni. Ahmin näitä jokaista, nautin sivun sieltä ja toisen täältä ja haluaisin lukea kaikkia samaan aikaan. Positiivisia ongelmia, sanoisinko.

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat molemmat lempikirjailijoitani, minulle hyvin tärkeitä. Itkos-rakkauttani olen julistanut mm. täällä ja Westön kirjojen ylistystä löytyy täältä. Molempia yhdistää musiikki ja jonkinlainen vaikeasti määriteltävä kaunis surumielisyys. Kun kuulin, että on julkaistu kirja 7+7, joka koostuu Itkosen ja Westön kirjeistä toisilleen, tiesin heti että se pitää lukea. En tiedä, onko tällainen kirjalijoiden kirjeenvaihtoa esittelevä kirja jokin muotijuttu, ainakin Auster ja Coetzee ovat julkaisseet sellaisen. Mielenkiintoista on se, että Westö ja Itkonen eivät ole varsinaisesti ystäviä, toisilleen tuttuja toki. Kirjeet on tilattu heiltä, heille on alusta asti selvää, että kirjeitä kirjoitetaan julkaisutarkoituksessa. Helppo ratkaisu tai ei, se oli yllättävän toimiva, eikä se että miehet kirjoittavat toisilleen kustannussopimuksen alaisuudessa juuri häirinnyt lukukokemusta.

Kirjalijoiden kirjeissä käsitellään aiheita laajalla skaalalla: Trumpia, ilmastonmuutosta, kritiikkiä ja sen haavoittavuutta, isyyttä, perhe-elämää, julkisuutta, kirjoittamista. Fanille parasta antia ovat tietenkin ne hetket, joissa Westö tai Itkonen analysoivat tapaansa kirjoittaa, kertovat kirjojensa taustoista tai niiden julkaisuun liittyvistä hetkistä. Westö kertoo lukevansa kirjablogeja ja kun eräs bloggaaja ei pitänytkään hänen uudesta kirjastaan, hän tunsi kuin pettäneensä ystävän. Kirjeet pitenevät ja syvenevät kirjeenvaihdon edetessä, sisältö on hyvin henkilökohtaista ja paljasta, mutta kaunista.

Pidin erityisesti kirjeistä, joissa kirjailijat pohtivat autofiktiivisyyttä, sillä etenkin Rikinkeltaisen taivaan kohdalla pohdin tuota asiaa paljon. Rakastin Itkosen Knausgård-pohdintaa, vaikutuksia Palatkaa perhoset -romaaniin, "Saatana, olin vain lukenut liikaa Knausgårdia." Mielenkiintoista oli myös kirjailijoiden pohdinta kirjoitustavasta, siitä miten fiktio syntyy ja syistä jotka ajavat kirjoittamaan. Westö kirjoittaa: "Aivoni ovat oikukkaat ja kuumeiset ja näkevät outoja yhteyksiä ja pieniä salaisuuksia kaikkialla. En halua selittää maailmaa, haluan kuvata sen harhapolkuja ja sen mysteeriä."

Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi.

En tiedä mitä tämä kirjekokoelma tarjoaisi heille, jotka eivät ole lukeneet Westön ja Itkosen kirjoja, heille jotka eivät ole faneja. Ehkä tämä kirja ei edes ole suunnattu heille? En tiedä myöskään, oliko tämä formaatti paras mahdollinen, olisivatko kirjalijoiden ajatukset tulleet yhtä hyvin tai jopa paremmin esille vaikkapa esseekokoelmassa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, niin paljon nautin lempikirjailijoideni ajatusten lukemisesta. Olen tietoisesti säästellyt niitä romaaneja, joita en ole heiltä vielä lukenut. Voi kuitenkin olla, että pian lisään tuohon samaan aikaan lukemieni ihanien kirjojen soppaan vielä Westöä ja Itkostakin.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Tänä viikonloppuna minun piti öljytä terassi loppuun ja tehdä noin kolmesataa muutakin pihatyötä. Sen sijaan kuuntelin sisällä sateen ropinaa ja salaa nautin siitä, että luonto järjesti minulle tervetullutta lepoa. Ajatukseni ovat kylläkin pitkälti askarrelleet erään vaikean työasian parissa, ei pitäisi koskaan perjantaisin mennä löytämään ongelmaa, joka vaatii ratkaisua. Parempi siis, että työviikko alkaa, kovasti alkaa elämä tuntua syksyiseltä. Tähän aikaan vuotta ajatukset karkailevat jo kirjamessuille, eipä ole niihinkään enää montaa viikkoa! Ja kohta on taas seuraava viikonloppu, tällä kertaa hyvinkin nopeasti, sillä tuleva työviikko on minulla vain kolmipäiväinen.

Työviikko toimisi hyvin kankeana aasinsiltana myös tähän lukemaani kirjaan, Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin. Minä nimittäin vietän työpäiväni jäätikön reunalla, harjujen ja reunamuodostumien vaikuttavissa maisemissa. Jäätikkö tosin on sulanut 10 000 vuotta sitten ja periglasiaalinen alue on eteläisessä Suomessa muisto vain. Luolakarhun klaani elelee samankaltaisessa ympäristössä muinaisuudessa, viimeisen jäätiköitymisen aikaisessa maailmassa.

Tämä yhteys ei kuitenkaan ole syy, miksi luin kirjan. Syy on Keskisuomalaisen listan, jonne teos on äänestetty sadan parhaan kirjan joukkoon. Tuo listaprojekti ei ole harmittavan pitkään aikaaan (pariin vuoteen?) edennyt mihinkään, vaikka siitä puuttuu enää yllättävän vähän kirjoja, nyt Luolakarhun klaanin jälkeen yksitoista. Olen monesti yrittänyt lukea näitä puuttuvia kirjoja, mutta jotenkin jäljellä olevat ovat minulle todella vaikeita syystä tai toisesta. Tiedän kuitenkin, että eräs ystäväni lukee myös tuota listaa ja vaikka minä saati ystäväni emme ole lainkaan kilpailuhenkisiä (terveisiä vaan!) koin, että nyt on taas tsempattava tämän asian suhteen.

Luolakarhun klaaniakin olen yrittänyt lukea monesti. Ensimmäisiä kertoja olen lainannut sen nuorena Laitilan kirjastosta vaiheessa, jossa ahmin valtavasti fantasiaa ja historiallisia romaaneja. En päässyt alkua pidemmälle. Opiskeluaikana olen myös yrittänyt lukea sitä ja nyt myöhemmin tuon listani myötä. Aina sama juttu, lukeminen loppui jo alkuunsa. Syykin on selvä: Luolakarhun klaanin päähenkilö, nuori Ayla-tyttö, on tavattoman ärsyttävä.

Minulla on ihan yleisesti ottaen usein ongelma lapsihahmojen kanssa. Televisiosarjoissa ja elokuvissa (ja etenkin mainoksissa) tuo ärsytys liittyy myös siihen, että mietin miten paljon nuo lapset aikuisena katuvat esiintymisiään ja vihaavat sen vuoksi vanhempiaan. Etenkin kirjoissa lapsihahmot ovat usein epäaitoja, rasittavia ja yli-inhimillisiä. Lähes aina lapsihahmo on jotenkin poikkeuksellisen näppärä ja taitava ja pelastaa lopulta kaiken. Toki tähän on paljon poikkeuksiakin, mutta huomionarvoista on se, että olen jo lapsena inhonnut lapsihahmoja, myös siis Luolakarhun klaanin Aylaa. On vaikeaa eläytyä ja jännitää miten päähenkilön käy, jos oikeastaan toivoisi, että tämä astelee suoraan luolakarhun tai jonkin muun jättimäisen jääkauden eläimen kitaan.

Periaatteessa Luolakarhun klaanissa oli paljon elementtejä, joista pidän: upeaa ja mielenkiintoista luontokuvausta, hyvin keksitty ja toimiva idea miljööstä, hyviä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan. Mutta silti kokonaisuutena kirja ei ollut lainkaan minun juttuni ja se oli melkoista jäätikköjoessa vastavirtaan kahlaamista. Lisäksi minusta tuntuu, että kirjasta on aika ajanut pahasti ohi: se että raiskauskohtauksessa ihan oikeasti mainittiin "paksuna sykkivä elin" sai minut viimeistään toteamaan, että joo ei, tämä ei taida olla minun kirjasarjani.

Lukuharrastus tuo parhaimmillaan mahtavia ja ikimuistoisia lukuelämyksiä, mutta sitten taas toisaalta tällainen tavoitteellinen listaprojektiin perustuva lukuharrastus tuo tunteen itsensä ylittämisestä. Siksi nämäkään kirjat, joista ei juuri nauti, eivät ole todellakaan hukkaan heitettyä aikaa. Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaidon päivää ja lukutaito on taidoistani se, josta taidan olla kaikkein onnellisin, se joka tekee minusta eniten sen mitä olen, miten koen tämän maailman. Tänään vietettiin myös Lasten ja nuorten säätiön Read Hour -lukutempausta, luin kirjaa tuon tunnin ajan (ja aika monta muutakin tuntia tänään). Lähipäiviin ja ensi viikonloppuun voisin toivoa taas vähän aurinkoisempaa ilmaa, lukemaan ehtii sitten taas koko talven.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin ei herättänyt kiinnostustani siksi, että sen kirjoittaja on Jörn Donnerin poika. Isä-Donnerista en tiedä juuri mitään, en ole lukenut hänen tekstejään ja muutenkin mieleen tulee lähinnä yksi varsin painokelvoton vitsi. Ihminen on herkkä eläin kiinnosti minua siksi, että kuulin sen kertovan nuoren miehen ajatuksista herkkyydestä, ihmisestä, elämästä. Minä, nuori nainen (tosin muutaman vuoden Rafaelia vanhempi) kun olen pohtinut kaikkea tuollaista paljon viime aikoina.

Olen alkanut nauttia työmatkoistani, tunnista päivässä moottoritiellä. Siinä on aikaa ja tilaa ajatuksien virtaamiselle. Iltapäivisin kun työn väsyttämänä analysoin päivän tapahtumia ja sitä, miltä minusta tuntuu, palaan aina uudelleen siihen hankalasti määriteltävään sekoitukseen herkkyyttä, huonoa itsetuntoa, ylianalysoivaa luonnetta. Maailmassa jossa kaikki muut tuntuvat toisinaan olevan loputtoman itsevarmoja, älyttömän kauniita ja älykkäitä, tunne-elämältään tasapainoisia, tekee hyvää lukea ajatuksia myös heiltä, jotka eivät niin tunne, heiltä jotka uskaltavat tunnustaa herkkyytensä.

Ja olihan Rafaelin teos juuri sitä, herkkyyden tunnustamista ja analyysia. Mutta oli se paljon kaikkea muutakin. Se oli esimerkiksi vakuuttelua siitä, miten hän ei ikimaailmassa haluaisi ratsastaa isänsä maineella tai hyötyä siitä mitenkään, mutta no, olisikohan muuten nuoren medianomin esseekokoelma päätynyt kustantamon julkaisuohjelmaan? Se oli myös melkoista poukkoilua, pintaraapaisua sieltä täältä. Juuri kun johonkin ajatukseen melkein päästiin ytimeen asti, pompattiinkin seuraavaan esseeseen ja teemaan. Esseekokoelman sivuilta piirtyy kuva etuoikeutetusta keskenkasvuisesta miehestä, jonka suurin trauma on kuuluisa isä, nimi joka yhdistetään joulupukin poroihin ja yö putkassa. Toisaalta tuon miehen ajatukset olivat usein myös osuvia ja analyysi kirkasta.

Mutta kyllä, löysin itseni kirjan sivuilta ja ehkä tavoilla, joihin en olisi ollut valmis. Huomasin ärsyyntyväni Donnerin teksteistä, niiden hetkittäisestä lapsellisuudesta. Siitä, että hän on niin vahvasti mieltä asioista, vaikka lukijalle on selvää, ettei hänen tuolla elämänkokemuksellaan pitäisi mennä vannomaan. Ärsyynnyin siksi, kun löysin kirjan tekstistä omat heikkouteni, oman lapsellisen kaikkitietävyyteni, yrityksen olla taiteellinen, joka päättyy kuitenkin vain kaiuksi siitä, mitä sen oli tarkoitus olla. Samaistuminen oli sekä vastenmielistä että ihanaa. Donnerin tekstit olivat hyvin tuttuja, se miten hän on lapsena tajunnut olevansa kuolevainen, miten hän on taitava murehtimaan, miettimään, analysoimaan.

Mielenkiintoisin osio esseekokoelmassa taisi olla se, miten Donner pohtii lastenkasvatusta, sitä miten poikalapset eivät saa itkeä, heidän tunteensa tungetaan visusti piiloon pinnan alle ja vuosia myöhemmin tuo kaikki näkyy itsemurhatilastoissa, tappeluissa, humalassa holtittomasti itkevissä aikuisissa miehissä. Tuo lienee ihan totta.

"Ei ole sattumaa, että väkivaltaan syyllistyvät pääasiassa miehet ja että he ovat enemmistönä itsemurhatilastoissa. Väkivalta on ratkaisu, kun ihminen ei kykene pukemaan tunteitaan sanoiksi - halpa, helppo ratkaisu, jolla on kalliit seuraukset. Väkivallasta on vuosien mittaan onneksi tullut yhä harvianisempi kieli, mutta niin kauan kuin pojat Suomen koulujen pihoilla vihaavat itkemistä, ongelma ei koskaan katoa."

Tämä tunteiden patoaminen on yksi teema, jota olen miettinyt paljon ja jonka siemen iti, kun makasin viime syksynä viikkotolkulla sairaalassa. Se pakotti minut kohtaamaan itseni, henkisen ja fyysisen puolen vaikutuksen toisiinsa ihan eri tavalla kuin ennen. Mokoman Hei hei heinäkuussa lauletaan, että "ne kuuluu kokea". Jos olisin tatuointi-ihminen, olisin varmaan jo tatuoinut tuon lauseen ihooni. Mitä pidempään epämieluisaa, ei-tervetullutta tunnetta koittaa kieltää, kaivaa sitä syvälle mullan alle piiloon, sitä varmemmin se nostaa lonkeronsa pintaan ja kiemurtelee mielessä aiheuttaen tuhoa. Mitä nopeammin hyväksyy sen, että tunteet ovat osa ihmistä, ne kuuluu kokea, sen nopeammin elämässä pääsee eteenpäin. Kun olen hyväksynyt sen, että tunnen usein ahdistusta enkä oikein edes tiedä miksi, olenkin yhtäkkiä vähemmän ahdistunut kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Nuoren miehen itsevarmuus ja itsetietoisuus oli sekä viehättävää että ärsyttävää. Kirjaa olisi voinut jäsennellä paremmin, jotta se olisi ollut parempaa kirjallisuutta, mutta toisaalta nyt se oli hyvin aito kuvaus siitä, mitä alle kolmekymppisen miehen päässä liikuu. Otsikon mukaisesti Donner taisi haluta kertoa, että me ihmiset olemme usein herkempiä kuin päälle päin näyttää. Se on ihan hyvä ajatus pitää mielessä maailmassa, jossa itse tuntee usein olevansa ihan vääränlainen, heikko kummajainen:

"Meillä kaikilla on omat kauneusvirheemme, ulkoiset ja sisäiset, eikä tällä planeetalla ole ainuttakaan sielua, joka ei kärsisi siitä. Meillä kaikilla on omat naamiomme, ja me kaikki yritämme vaikuttaa vahvemmilta kuin olemme. Lyhyestä sanottuna me feikkaamme."

Blogihistorian toiset sata 1001-listan kirjaa - suosikit, inhokit ja yllättäjät

Minusta tuntuu, että aina kun avaan blogin, mielessäni pyörii ihan sama asia: miten nopeasti aika kuluu. Samoja ajankulumisteemoja olen pyöritellyt täällä tuhanteen kertaan ja pyörittelen taas. Aloitin tämän projektini vuonna 2012 ja vähän yli viisi vuotta sitten kirjoitin, miten olin tuolloin lukenut blogiaikana sata kirjaa (ennen projektiani luettujen kirjojen määrä oli 53). Nyt olen saavuttanut toisen vastaavan merkkipaalun, blogiaikana luettuja kirjoja on nyt kaksisataa. Tähän toiseen sataseen kului siis huomattavasti pidempi aika, mutta niin on ollut elämäkin kiireisempää.

Tuota kiireistä elämää olen miettinyt viime aikoina paljon lähinnä siksi, kun töissä on toivottoman kiireistä. Kiireen voivotteluun on helppo lähteä mukaan, vaikka ennemmin kannattaisi pysähtyä miettimään, mistä kiire johtuu. Työni on ihan oikeasti hurjan, ihan liian kiireistä, mutta olen myös huomannut aiheuttavani kiirettä ihan tahallani itselleni. Asetan mahdottomia tavoitteita ja sitten kun aika ei riitä, stressaannun. Tämä on erittäin tuttu kuvio, näin olen tehnyt ihan aina.

Kun minulla oli kolmasluokkalaisena ensimmäinen luonnontieteen koe, päätin lukea koealueen läpi viisitoista kertaa. Ja sitten luin, itkin ja luin. Kerran päätin hiihtää pellon ympäri kymmenen kertaa. Kolmannen kierroksen jälkeen olin jo poikki ja alkoi tulla pimeää, mutta pakko se oli jatkaa hiihtämistä, kun kerran niin päätin. Kun vaatii itseltään liikaa, kiire on ikuinen kaveri. Olisi mukava oppia olemaan itselleen armollisempi, pysähtymään ja elämään hetkessä, mutta alan kuitenkin uskoa, etten tule tämän asiaan suhteen muuttumaan koskaan. Siksi tulen aika varmasti jatkamaan täällä esimerkiksi sen asian analysointia, miten tämä 1001 kirjaa -projektini on mahdollista toteuttaa kuolevaisuuteni puitteissa.

Ensimmäisen sadan kirjan tavoin listaan nyt näiden toisen sadan joukosta parhaat, huonoimmat ja jaan muutaman erikoismaininnan. Ensin kuitenkin lista näistä kirjoista, lukutahdissa on selvästi nähtävissä se, miten hulluja viime vuodet ovat olleet. Hullulta tuntuu myös se, miten ihmeessä olen ehtinyt ja jaksanut lukea ennen noin paljon (kaikki on oikeasti Pohjanmaan ja tuntien junamatkustamisen ansiota). Hämmentävää on myös se, miten monesta kirjasta muistikuvat ovat kadonneet ihan täysin. No, se oli alkuperäinen syy, miksi edes perustin blogin: tänne jää jälki. Olisi mukava tietää, löytyykö näiden joukosta teidän suosikkejanne!

2014:

1) Raymond Chandler: Syvä uni
2) Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
3) Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa
4) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
5) Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
6) Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan
7) Grass: Peltirumpu
8) Banks: Crow Roadin käsikirjoitus
9) Margaret Atwood: Ryövärimorsian
10) Carol Shields: Ellei
11) Margaret Atwood: Orjattaresi
12) John Steinbeck: Vihan hedelmät

2015:

13) Salinger: Sieppari ruispellossa
14) Philip Roth: Rinta
15) Anne Brontë: Agnes Kotiopettajatar
16) Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
17) Ernest Hemingway: Kirjava satama
18) Jane Austen: Viisasteleva sydän
19) Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas
20) Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
21) Daniel Defoe: Robinson Crusoe
22) Stanislaw Lem: Solaris
23) Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
24) Cocteau: Les enfants terribles
25) Toni Morrison: Sinisimmät silmät
26) Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
27) Kadare: Särkynyt huhtikuu
28) Auster: Mr Vertigo
29) Döblin: Berlin Alexanderplatz
30) Houreissa Foucault
31) McEwn: Ikuinen rakkaus
32) Sebald: Saturnuksen renkaat
33) Kingsley: Vellamon lapset
34) W. Somerset Maugham: Elämältä se maistui
35) J. G. Ballard: Super-Cannes
36) Kingsolver: Myrkkypuun siemen
37) Sodoman 120 päivää
38) Moore ja Gibbons: Vartijat
39) Allende: Henkien talo
40) Brautigan: Vesimelonin sokeri
41) McEwan: Ajan lapsi
42) Capote: Kylmäverisesti
43) Saunders: Pastoralia
44) Salinger: Franny & Zooey
45) Hawthorne: Tulipunainen kirjain
46) Morrison: Sula
47) Houellebecq: Halujen taistelukenttä
48) Voltaire: Candide
49) Gibbons: Cold comfort farm
50) Thoreau: Walden - elämää metsässä

2016:

51) Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
52) Jung Chang: Villijoutsenet
53) Emile Zola: Nana
54) Wolf: Erään naisen tarina
55) Handke: Vasenkätinen nainen
56) Ballard: Uponnut maailma
57) Huxley: Uljas uusi maailma
58) Tournier: Keijujen kuningas
59) Stevenson: Kidnappaus kannella
60) O'Brien: Kolmas konstaapeli
61) Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
62) Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja
63) McCoy: Ammutaanhan hevosiakin
64) McCabe: Pikku teurastaja
65) Kureishi: Esikaupunkien Buddha
66) Beckett: Mercier ja Camier
67) Ondaatje: Englantilainen potilas
68) Bronte: Syrjästäkatsojan tarina
69) Austen: Emma
70) Natsume: Kokoro
71) Byatt: Riivaus
72) Stoker: Dracula
73) Watson: Miss Pettigrew lives for a day
74) Stein: Alice B. Toklas
75) Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
76) Gaskell: Cranfordin naiset
77) Coetzee: Hämärän maat
78) Marquez: Rakkautta koleran aikaan
79) Swift: Tynnyritarina

2017:

80) Houellebecq: Oikeus nautintoon
81) Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus
82) Faber: Lihaa ja verta
83) Tolstoi: Sota ja rauha
84) Queneau: Tyyliharjoituksia
85) Safran Foer: Kaikki valaistuu
86) Mazzantini: Älä liiku
87) Orwell: Eläköön tuonenkielo
88) Houellebecq: Alkeishiukkaset

2018:

89) John Fowles: Neitoperho
90) Jose Saramago: Toinen minä
91) Proulx: Laivauutisia
92) Lispector:Tähden hetki
93) Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

2019:

94) Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
95) Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage
96) Charles Dickens: Suuria odotuksia
97) Laurie Lee: Siideriä Rosien kanssa
98) Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
99) Dostojevski: Idiootti
100) Primo Levi: Tällainenko on ihminen


Suosikit TOP3

1. Moore ja Gibbons: Vartijat

"On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää."

2. Jung Chang: Villijoutsenet

"Kirjallisuus on parhaimmillaan avartavaa, opettavaa ja silmät avaavaa. Tietenkin samalla mielellään myös viihdyttävää ja tunteita herättävää. Juuri tällainen lukukokemus oli Jung Changin omaelämänkerrallinen Villijoutsenet."

3. Allende: Henkien talo

Henkien talo oli henkeäsalpaava sukukronikka, jonka mystisyyttä rakastin. Teoksessa oli niin paljon kerroksia, politiikkaa, uskontoa ja vertauskuvauksellisuutta, että kaikkeen en kyennyt edes kunnolla keskittymään. Henkien talo lieneekin romaani, joka antaa kaikille jotakin. Sen voi lukea joko nautinnollisena mystisenä kertomuksena erään suvun vaiheista tai vaikkapa kuvauksena tuon erään Etelä-Amerikkaan sijoittuvan valtion historiallisista tapahtumista. Teos täyttää varmasti monen vaativankin lukijan vaatimukset, joten uskallankin varauksetta suositella teosta kaikille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet. Jälleen kerran lista teki tehtävänsä!

Inhokit TOP3

1. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään. 

2. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

"Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas."

 

3. Tournier: Keijujen kuningas

 

 

"Pedofiilisien taipumuksien lisäksi kirjassa on kaikkea muutakin ällöttävää. Silti en kuitenkaan osannut vihata kirjaa ihan sydämeni pohjasta. Sen kerronta oli polveilevaa, rönsyilevää ja kiehtovaakin. Ja löytyi siitä toivomaani mystisyyttäkin ja monipuolista symboliikkaa. Kirja käsitteli lopulta enimmäkseen sotaa. Sodasta ei kerrottu juurikaan suoraan, mutta se oli taustalla läsnä jatkuvasti. Kirjassa oli siis paljon asiaa ja oikeastaan käsitykseni kirjasta jäi aika sekavaksi. Ymmärrän toisaalta kirjan ansiot, mutta ällöttävyys sai minut varpailleni - ei siis minun kirjani ollenkaan."

Pari bonus-mainintaa, positiivista yllätystä:

Grass: Peltirumpu

"En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!"

Faber: Lihaa ja verta

"Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

 ---

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. "

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Kun luin vuosia sitten Deborah Spungenin Nancyn, useampi mainitsi blogikommenteissa sen yhteydessä vaikutuksen tehneeksi kirjaksi myös Huumeasema Zoon. Siitä asti kirja on ollut lukulistallani ja nyt lopulta luettu. Luin sitä pitkään, sillä olipa inhottava kirja.

Nancy teki minuun vaikutuksen sen psykologisen puolen vuoksi ja tietenkin Sex Pistols -yhteys kiinnosti ja toi kirjaan lisäarvoa. Huumemailma oli tietenkin Nancyssä myös vahvana esillä ja sen kuvaus oli epämiellyttävän yksityiskohtaista. Se jäi kuitenkin taka-alalle ja kirja oli oikeasti ansiokas. Huumeasema Zoon koin sen sijaan lähes pelkästään yhdeksi pitkäksi heroiinipäiväkirjaksi, kertomukseksi siitä, millä tavoin Christiane F. hankki ja käytti huumeita, ei niinkään miksi hän niitä käytti.

Olen lukenut 1001-listaltakin useamman huumehuuruisen kirjan ja todennut, että ne eivät vaan jaksa kiinnostaa minua. Ehkä ongelma on sama kuin toimintaleffoissa, liika tapahtumarikkaus uuvuttaa, toivon kerronnalta arkisuutta ja tavallisuutta, oivalluksia oikeasta elämästä enkä jostakin huumetripistä. Täysin ristiriitaisesti muuten yksi lempisarjoistani on Breaking Bad, jota katson juuri toistamiseen. Siinäkin tosin huumeet ovat vain lähtökohta valtavan herkulliselle ja koukuttavalle juonelle. En muistanutkaan miten visuaalisesti upea sarja on, miten sen intensiteetti vaihtelee ja miten hyvin juoni toimii. En muistanut sitäkään, että Hank alkaa onnettomuutensa jälkeen keräillä mineraaleja (They are not rocks, they are minerals!) ja miten autopesulan hankkimisessa edesauttoi se, miten sen väitettiin pilanneen ympäristöä. Niin sitä ihminen katsoo maailmaa omien kokemuksiensa kautta.

Huumeasema Zoo on tositapahtumiin perustuva Christiane F.:n muistelmateos, jossa hän kuvaa millaista oli berliiniläisnuorten huumehelvetti 70-luvulla. Kamalaahan se oli, vaarallista, sairasta. Ääneen pääsee myös aikuisia, mm. Christianen äiti, mutta jotenkin toteutus jää heikoksi. Nancyssä se toimii ihan eri tavalla. Ja kuten jo mainitsinkin, kertomuksessa toki yritetään avata taustoja sille, miksi näin kävi, mutta ainakin minä koin psykologisen puolen jääneen laimeaksi ja siksi oli vaikeaa edes olla myötätuntoinen. Huumemaailmaan ajautumisen syistä luin juuri hiljattain yhden oikeasti vaikuttavan kirjan, Mercedes Bentson tarinan.

Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!