Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Luin juoksemisesta kertovaa kirjaa ja söin mutakakkua synttäreiden kunniaksi. Ihanan paheellista!

Huh huh, kärsin jonkinlaisesta kirjoitusblokista eikä lukeminenkaan ole maistunut ihan niin hyvin kuin yleensä. Tai olen kyllä lukenut hirveästi, mutta olen halunnut lukea vain kaikkea aika kevyttä. Senpä vuoksi kuukauden klassikkokin laahaa perässä niin paljon, etten saa sitä maaliskuun aikana (eli huomenna) luettua loppuun. Saisin ehkä, jos oikein panostaisin, mutta välillä pitää kyseenalaistaa omat puuhansa ja miettiä, onko järkeä lukea, jos se tuntuu pakkopullalta. Havahtua ja vastata tiukasti kysymykseen ei. Harrastusten pitää tuntua harrastuksilta. Tällaisissa itse asetetuissa haasteissa ja listoissa on se vaara, että homma muuttuu suorittamiseksi ja senpä vuoksi puhalsinkin kuukauden klassikko -pelin poikki. Koleaa taloa voin lueskella eteen päin sitten, kun siltä tuntuu. Huhtikuun kuukauden klassikko on Rikos ja rangaistus ja - kumma kyllä - odotan sen lukemista jostakin syystä aika paljonkin. No, tosiaan vaikka Dickens on edelleen kesken, olen lukenut paljon ja moni kirja odottaa vielä bloggaustaan. Tässä nyt ensimmäisenä Nousiaista, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Voi Miika Nousiainen, olet ihana. Vadelmavenepakolainen ihastutti siinä määrin, etten ihan heti uskonut pitäväni vielä enemmän hänen muista kirjoistaan. Maaninkavaara kuitenkin räjäytti potin ihan täysin. Kaava oli aika samankaltainen ja muistutti aika lailla myös toisen suosikkini, Hotakaisen Juoksuhaudantien tarinaa. Miehellä pakkomielle, valtava, huvittava, mutta niin iso pakkomielle, että se pilaa kaiken ja tuhoaa miehen elämän. Mahtavan hauskaa ja synkkää siis.

Maaninkavaaran lähtökohta onkin hurjan synkkä. Huttusen perheen poika, juoksijalupaus Jarkko katoaa kisamatkalla laivalla. Jonkun on nähty tippuvan laidan yli ja tuo joku oli Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuus. Isä Martti tietää kaiken Suomen juoksijoista ja juoksun historiasta. Oikeastaan juoksu on ainut asia, joka merkitsee Martille jotakin. Kaikki perheen lomamatkat liittyvät juoksuun ja juoksijoihin ja oikeastaan kaikki, mitä Martti päästää suustaan, liittyy juoksuun. Martti on toiminut poikansa valmentajana ja Jarkon menetys ei ole ainoastaan sitä että isä menettää poikansa vaan myös sitä, että valmentaja menettää juoksijansa ja pakkomielle menettää purkautumiskanavansa. Toisi sanoen Martti menee entistäkin enemmän sekaisin. Apuun tulee herttainen ja ystävällinen tytär Heidi, joka uhrautuu auttaakseen isää. Heidi voi ruveta juoksijaksi, vaikka vain vuoden ajaksi. Isä saa valmentaa, on ehkä onnellisempi ja mikä on pahinta mitä voi sattua? Juokseminenkin on ihan mukavaa ja samalla voisi vaikka laihtua pari kiloa.

Voi Heidi, et arvannut mihin ryhdyit. Överiksihän se menee, kuten arvata saattaa. Kaikessa kauheudessaan Martin ja Heidin treenaaminen on huvittavaa ja viihdyttävää. Heidin huoneen seinältä tuijottavat partanaamaiset suomalaisjuoksijat suoraan 80-luvulta, Martti puuhailee Heidille happitelttaa, veritankkausta ja matkaa Keniaan juoksemaan. Nousiainen on mestarillinen kirjoittamaan tekstiä, joka on niin hauskaa että on jo pohjattoman synkkää ja päinvastoin.

Kirjan kertojana vuorottelevat perheenjäsenet ja kerrontatapa tuo hienoa elävyyttä kirjaan. Heidin toive tavallisesta teinielämästä heijastuu kerronnan epätoivona. Mietteet pojista ja teinin elämästä tuntuvat niin aidoilta, että toisinaan oikein huvittelin sillä ajatuksella, että tosiaan, Nousiainen on kirjoittanut tämänkin. Sana on hallussa siten, että kieli on samalla kepeää, uskottavaa ja sujuvaa. Kirja oli samalla sekä synkän hauska että käsittämättömän surullinen. Ja jotenkin taas niin uskomattoman suomalainen. Viihdyttävää, kertakaikkiaan. Nyt haluan lukea äkkiä lisää Nousiaista ja viskata pölyiset klassikot nurkkaan!

Kirjailija: Miika Nousiainen
Kirja: Maaninkavaara
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 351
Arvostelu: ★★★★