maanantai 17. maaliskuuta 2014
Ulla-Leena Lundberg: Jää
Varoitus! Tämä teksti sisältää merkittäviä juonipaljastuksia Ulla-Leena Lundbergin Jää-teoksesta.
Käyn kirjastossa vähintään kaksi kertaa viikossa. Vietän viikot yksinäni Vaasassa ja kirjasto on mukavan kotoisa, rentouttava ja tunnelmallinen paikka, jossa on ihanaa kuluttaa aikaa (joskus vielä teen postauksen elämäni kirjastoista!). Joka kerta kurkistan myös pikalaina-hyllyyn, jossa pidetään suosituimpia uutuuskirjoja, joita voi lainata kahden viikon laina-ajalla. Viime viikolla hyllyssä istui Ulla-Leena Lundbergin Jää, josta olin kuullut paljon kuitenkaan kuulematta oikeastaan mitään. Tiesin, että kirja sijoittuu saaristoon ja kertoo saaristoseurakuntaan saapuvasta papista ja että se voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Uskoin siis, että kirja on varmasti ihan lukemisen arvoinen. En kuitenkaan uskonut, että Jäästä muodostuisi yksi viime aikojen merkittävimmistä lukukokemuksistani. Se nimittän kosketti tai oikeammin mojautti tiukan oikean suoran jonnekin erittäin syvälle jo unohtuneeseen, ikiroudaksi jäätyneeseen muistojeni osaan, niin että sattui ja tuntui kummallisen hyvältä samaan aikaan.
Jää tempasi minut heti maailmaansa. Saaristoseurakunta on viehättävä ja pidin siitä, että kerrontaa rytmittivät saariyhteisön postinkantajan ajatukset, joissa on jotakin kauniin alkukantaista ja yliluonnollistakin. Saaristo on tapahtumaympäristönä ihastuttavan suljettu ja karu. Sen henkilöt ovat aitoja, samaistuttavia ja liikuttaviakin. Etenkin papin perhe, hänen tehokas ja tarmokas vaimonsa Mona sekä lapset Sanna ja myöhemmin syntyvät Lillus ovat rakastettavia ja heidän tarinansa seuraamiseen jäin koukkuun heti alkusivuilla. Päässä soi Myrskyluodon Maija ja elämä saaristossa etenee luonnon ja vuodenaikojen ehdoilla.
Lundberg teki kuitenkin uskomattoman katalan tempun. Hän tutustutti minut lempeään, ystävälliseen mieheen. Mieheen joka oli ihana isä, ymmärtävä aviomies, loistava pappi. Kiinnostunut kanssaihmisistään, luonnon ilmiöistä. Avarakatseinen ja kärsivällinen, ihana mies. Ja sitten Lundberg meni ja hukutti miehen. Hyväkuntoinen nuori mies putosi pyörineen heikon jään läpi, ilman mitään terävää mukana, jäänaskaleita, edes puukkoa ja hukkui. Turha kuolema, käsittämätön kaikessa tarpeettomuudessaan ja epätodennäköisyydessään.
Kyynelet valuivat pitkin poskiani ja lähestulkoon kastelivat kirjaston kirjan, kun luin kirjan viimeisiä lukuja. Ei pelkästään siksi, että tarina oli surullinen, ei toki. Kirja kaiveli omia kipeitä muistojani niin kuin hammaslääkärin pora kaivelee mätivää reikää. Ensimmäinen tieto onnettomuudesta, toivon sekainen epäusko, ei ole mahdollista, ei meille tällaista tapahdu. Shokki, joka saa toimimaan tehokkaasti, lakaisemaan lattioita, järjestelemään asioita. Pöytä täynnä kukkia, surunvalittelijoita, adresseja. Kysymyksiä, että miten te jaksatte ja hymynsekaisia vastauksia, että hyvin jaksetaan, ei muutakaan voi, meillähän on toisemme kuitenkin. Tuskainen huuto silloin, kun kukaan ei kuule. Hautajaiset, joissa tuntee katseet selässään, säälin, mutta toisaalta myös uteliaisuuden ja juoruilunhalun. Kulissit yllä ja naamarit kasvoilla, sisällä valtava möykky kovaa jäätä. Tuska, järkytys ja kylmyys. Vaikka isä vielä äsken oli siinä, niin lämpimänä, välittävänä ja voimakkaana.
Mietin koko ajan lukiessani, että tällaista tekstiä ei ole voinut kirjoittaa, jos ei ole kokenut jotakin tällaista, jos ei kanna sisällään jotakin traumaa. Siksipä en yllättynytkään, kun löysin Suomen kuvalehden artikkelin, jossa Lundberg kertoo taustastaan, joka on yllättävänkin samankaltainen kirjan tapahtumien kanssa. Lundbergin isä, pappi, on hukkunut, kun kirjailija on ollut puolitoistavuotias. Hänellä ei siis ole tapahtumasta tai isästään muistikuvia, mutta on selvää että merkittävät traumat ja onnettomuudet jatkavat elämistään ja siirtyvät ne kokeneilta ihmisiltä toisille.
Jää asettui ehkä enemmänkin henkilökohtaisista syistä voimakkaat ja terapeuttiset lukukokemukset- kuin kirjallisista syistä ansioituneet lukukokemukset listalle, mutta se ei toisaalta yhtään vähennä lukukokemuksen arvoa, kenties jopa päinvastoin. Uskoisin, että kirjan suosiosta kertoo se, että meitä traumankantajia, sisäisen rautajään kokeneita ihmisiä on enemmän kuin päällepäin uskoisi. Kirja kuitenkin tarjoaa varmasti paljon niillekin, keillä ei tällaisia kokemuksia ole. Sen aitous ja saaristoelämän luonnonläheisyys ja ankaruus koskettavat. Ihmiset ovat saaristossa tavallista voimakkaammin osa luontoa ja luonnon armoilla. Heidän on pelattava yhteen, mutta siitä huolimatta voimasuhteet ja arvojärjestykset määriytyvät ja eripuraa syntyy samoin kuin maissakin. Jää oli kaunis ja lopulta pohjattoman surullinen tutkielma ihmisyydestä, menetyksestä ja elämän kiertokulusta. Samalla se oli puhdistava ja vertaistukeen perustuvaa terapiaa tarjoava lukukokemus, joka lämmitti sydämeni jäätä.
"Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksi ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta. Tapahtunut etääntyy koko ajan maailmasta aivan niin kuin pappikin on koko ajan vähemmän sellainen kuin ollessaan miedän joukossamme, ja koko ajan vieraampi." s. 365.
Kirjailija: Ulla-Leena Lundberg
Luettu kirja: Jää (suom. Leena Vallisaari)
Alkuperäinen kirja: Is
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 366
Arvostelu: ★★★★
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!