tiistai 18. maaliskuuta 2014
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Seikkailuni äänikirjojen maailmassa jatkuu. Tällä kertaa kuuntelussa oli sellainen kirja, että keskenpä olisi luultavasti jäänyt, jos olisin lukenut sen perinteisenä kirjana. Sen sijaan työmatkakävelyjen kumppaniksi tämä oli oikein mainio valinta. Se oli yhtä junnaavaa ja hidasta kuin aina vain päivästä toiseen jatkuva saman reitin kävely, mutta toisaalta vihdyttävää, mukavaa ja hauskaakin seuraa.
Pussikaljaromaani, no, kai nimi jo kertoo, ettei tämä kirja ole mitään poliittista syväanalyysiä, ihmisen sisimmän tarkastelua tai suurta draamaa. Tässä kirjassa on kaljaa, jota kanniskellaan pussissa. Pussin kanniskelusta vastaavat kaverukset Lihi, Marsalkka ja Henninen. He ovat nuoruuttaan jatkaneita nuorisolaisia, eivät suinkaan juoppoja. Juopoksi muuttuu, jos nuorisolaisuutta jatkaa yli kolmekymppiseksi. Kolmikko hengailee Lippakioskin nurkilla edellisestä illasta hieman nuutuneina ja haluaisi pelata noppaa. No, yksi noppa kuitenkin puuttuu ja sitä lähdetään etsimään. Noppaa ei löydy eikä löydy rakkauttakaan, mitä kovasti myös kaivattaisiin, mutta sen sijaan löytyy olutta, Alepa ja siideriä, yksi salamipizza, tyttöjä, moottoripyöräjengiläisiä, kenkä- ja kirjakauppa, poliiseja ja murtunut jalka. Löytyy myös kauneutta ja ystävyyttä verhoutuneena maleksimiseen, laiskuuteen ja tapahtumaköyhyyteen.
Tapahtumaköyhä kirja todellakin oli. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen, jonka aikana ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Se on tärkein syy siihen, miksi en varmaankaan olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun tavallisena versiona. On oikeastaan käsittämätöntä, miten Rimminen on kyennyt kirjoittamaan periaatteessa juonellisen kirjan, jossa ei oikeastaan ole minkäänlaista juonellista kehittymistä. Kieltä Rimminen kieritteli tässäkin teoksessa, mutta ei ehkä siinä määrin kuin Nenäpäivässä tai sitten se meni ohi hitaammanpuoleisen kerronnan pyörteissä.
Ensimetreillä kirjaa kuunnellessani huokaisin syvään, että tämmöistäkö kertojaa pitää nyt sitten kuunnella kilometrikaupalla, ei tule kesää. Kesä muuten melkein tulikin, mutta takatalvi vei sen mennessään, näin välihuomautuksena. Ei kulunut kuitenkaan montaa minuuttia, kun tajusin kertojan, Arttu Kurttilan sopivuuden ja nerokkuuden. Humoristinen, rosoinen ja venyttelevän kaarteleva kerronta sopi tarinaan paremmin kuin nenä päähän tai kalja pussiin. Hän toi hahmoihin syvyyttä ja sympaattisuutta, johon ei varmastikaan mielikuvitukseni olisi pystynyt paperiversiota lukiessa.
Pussikaljaromaani oli jokseenkin sympaattinen, melko huvittava ja aika viihdyttävä. Mitään elämää suurempaa kirjallisuutta se ei ollut, mutta mitä mainiointa työmatkakuunneltavaa. Sanat soljuivat korvissa ja jalat rullasivat eteen päin rytmissä. Rytmi oli hidas ja junnaava, mutta kaupunki oli kaunis, linnut lauloivat ja tajusin, että minulla olisi paljon opittavaa Lihiltä, Marsalkalta ja Henniseltä: elämä on tässä ja nyt ja pitäisikin taas pitkästä aikaa pelata vähän yatzya.
Kirjailija: Mikko Rimminen
Kirja: Pussikaljaromaani
Julkaisuvuosi: 2004
Lukija: Arttu Kurttila
Kesto: 9 h 55 min
Arvostelu: ★★★
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen kyseisen elokuvan nähnyt ja haluaisin kirjankin lukea mutta ainoastaan koska pidän Rimmisesta.
VastaaPoistaHuh, mitenköhän tämä taipuu elokuvaksi, ihan pelottaa ajatella :D Uskon että kirjasta voi pitää, vaikka leffa ei olisi sytyttänyt.
Poista