sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan


Valtion rautateiden minulle tarjoama kuuden viikon ilmainen BookBeat-kokeilu päättyy tänään. Paljon olisin voinut sieltä vielä lukea ja kuunnella, mutta palvelun ongelma omalla kohdallani on se, että siellä on lähinnä vain uusia tai uudehkoja kirjoja. Sellaisille lukijoille, jotka lähinnä innostuvat uutuuskirjoista, palvelu saattaa olla oikeinkin passeli. BookBeatissa on vaikkapa saatavilla kaikki tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat. Nyt kokeilun viimeisillä päivillä lukaisin Riku Korhosen Emme enää usko pahaan. Loputkin ehdokkaat olisin sieltä vielä lukenut, mikäli olisin jatkanut palvelua, mutta ehkä parempi näin. Luen uutuuskirjoja sitä mukaa, jos siltä tuntuu ja muuten palaan lukemaan vähän (tai paljon) vanhempaa tuotantoa.

Jokiranta.
Korhosen kirja kiinnosti minua ennen kaikkea sen vuoksi, että teos sijoittuu Turkuun, rakkaaseen kotikaupunkiini. Kirja on kuvaus nelikymppisten kaupunkilaisten Eeron, Larin ja Ainon elämästä, jämähtäneisyydestä, menetetyistä nuoruuden haaveista, ruuhkavuosista. Lari on viettänyt nuoruutensa avioerolapsena Kuuvuorella, ahmien Nummen ja yliopiston kirjastoista lainaamiaan tietokirjoja ja potien pakkoajatuksia ihmislihaan uppoavista teräaseista. Eero on paintball-yrittäjä, yritteliäs mies, joka taistelee aikaa vastaan. Avioliitto Ainonkin kanssa on väljähtänyt, keski-ikäistynyt. Eero päättää tuoda ikiaikaisen neidonryöstön osaksi elämäänsä, elvyttää suhdettaan Ainoon ja avuksensa Eero värvää Larin.

Pääskyvuori.
Suunnitelma ei toimi niin kuin sen pitäisi. Pahuus iskee ja pahuudelta ei voi välttyä. Puhtaat  ja kauniit aikeet sisältävät miehistä ja aggressiivistakin tarvetta olla mies, patoutuneet tunteet, väärinymmärrykset ja sattumien summa kääntävät neidonryöstön painajaismaiseksi kokemukseksi.

Halistensilta.
En tiedä oliko ongelma siinä, että olen väärää sukupolvea, en päässyt nelikymppisten nahkojen sisään, en ymmärtänyt heidän lapsuuden traumojaan, elämäänsä pettymistään ja kyllästyneisyyttä. Maailma oli minulle vieras. Tapahtumapaikat olivat sentään tuttuja ja siinä piilikin kirjan suurin anti minulle. Lukukokemus oli kuitenkin jostakin syystä erittäin uuvuttava. En ole ennen lukenut Korhosta ja hänen kielensä kuohuvuus, koukeroisuus ja vimma yllättivät ja väsyttivät minut. Tutut tapahtumapaikatkaan eivät pelastaneet kaikkea ja sen huomasin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin takertuneeni kiukulla siihen, että kukaan Turussa ei puhu Tähtitorninmäestä. Kaikki tietävät, että mäki jolla tähtitorni sijaitsee, on Vartiovuorenmäki. Täysin sivuseikka, mutta kuvastanee niitä vaikeuksia, jotka kohtasin kirjaa lukiessani.

Littoistenjärvi.
Kuitenkin ymmärrän miksi kirja sai Finlandia-ehdokkuuden, ja miksi siitä on pidetty. Muinaisen neidonryöstömotiivin ja sukupolvikokemuksen yhdistyminen on taidokasta ja Korhosen kielelle löytyy varmasti laaja joukko ymmärtäjiä ja ihailijoita. Minun vain on myönnettävä, vaikka se tuntuukin jopa nololta, että en saanut kirjasta juuri mitään, enkä pitänyt siitä. Aion kuitenkin kokeilla lukea Korhoselta jotakin muuta. Vimmainen kieli voisi olla omiaan jossakin toisenlaisessa, minulle paremmin sopivassa tarinassa.

Vaarniemen näkötorni.
Jutun kuvat on otettu kirjassa mainituissa paikoissa. Muut kuvat ovat tältä vuodelta, mutta Littoistenjärven kuva on jo pari vuotta vanha.

Kirjailija: Riku Korhonen
Kirja: Emme enää usko pahaan (WSOY, 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Sivumäärä: 392
Arvostelu: ★★

8 kommenttia:

  1. Olen lukenut Korhosen Nuku lähelläni teoksen. Kirja jätti minut kylmäksi. Teksti oli kaunista ja loppu hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtaisikohan se olla enemmän minun mieleeni. Se pitää kyllä myöntää, että Korhosella on hienosti nimettyjä romaaneja.

      Poista
  2. Ohhoh, kyllä nyt taisit vakuuttaa minutkin, etten taida ihan heti tätä... Olen lukenut sen Korhosen ekan, Kahden ja yhden yön tarinoita eikä ollut ihan minulle parasta. Ja tuo kuohuva kielikään ei. Kaikkein pahinta on tietenkin tuo Vartiovuorenmäki. Hesalaisiako siinä yritetään mielistellä, Tähtitorninmäellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan nolottaa teilata näitä kriitikoiden arvostamia teoksia, tulee itselle tyhmä olo :) Mutta kaikesta ei ole onneksi pakko pitää. Kahden ja yhden yön tarinoita on tuolla suomalaiset suosikit -listallani eli sen aion ainakin joskus lukea, tuskin kuitenkaan ihan heti. Ja niinpä, sama fiilis tuli Tähtitorninmäestä, että nyt oltiin kyllä ihan hesalaisten tontilla :)

      Poista
  3. Minä en kyllä tästä ole innostunut, en edes oikein tiedä miksi. Periaatteessa olen usein kiinnostunut uudesta kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta tämä on jo ennakkoon jättänyt kylmäksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotakin kylmää tässä oli, että ennakkoaavistuskin taitaa olla oikea :) Tosin onpa tästä moni tosi paljon tykännytkin.

      Poista
  4. En ilmeisesti ole tarpeeksi turkulainen (no en syntyjäni olekaan!), että kyllä minulta välillä lipsahtaa Tähtitorninmäki, vaikka toki tiedän sen Vartiovuoreksi ;)

    Niin ja kirjasta. Laitoin tähän varaukden F-ehdokkuuden myötä, mutta ihan hirveästi ei kiinnosta lukea. Jos ehdokkuusen voittaa, niin siten, mutta muuten saattaa jäädä lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, annan sen anteeksi kaikkialla muualla paitsi Turkuun sijoittuvassa romaanissa :D Mielenkiintoista nähdä mikä kirja voittaa. Mikäli se on tämä, pitää ihan tosissaan miettiä, miksi tämä jätti minut niin kylmäksi...

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!