lauantai 15. lokakuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


Kirjat kolahtavat usein monista eri syistä: Yksi kirja on tavattoman kaunis, toisessa on hieno juoni ja kolmas sopii täydellisesti sen hetkiseen mielentilaan. Sitten on myös niitä, jotka kaivavat alitajunnasta unohtuneita asioita, porautuvat ytimiin ja muistuttavat jostakin jo kadonneeksi  luulemastaan. Ravisuttavat siis henkilökohtaisella ja yllättävällä tasolla. Tällainen kirja oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö.

Rakkaudenhirviössä päähenkilö on tavallinen maalaistyttö. Tai siis tavallinen siinä mielessä, että tytön äiti muistuttaa jatkuvasti, että tavallisuus on juuri se tärkein voima, jota elämässä tulee tavoitella. Tyttö ei kuitenkaan oikein sopeudu muottiin ja tarina onkin itsensähakemista ja kasvukertomusta. Minulle se oli kuitenkin samaan aikaan sekä ahdistava paluu että helpottava pakomatka omaan lapsuuteeni, omiin traumoihini ja kultaisiin muistoihini. Haukoin monesti henkeäni kertomuksen tarkoille yksityiskohdille, jotka olivat kuin suoraan elämästäni: tytön koulussa seinällä on "Hyvät tavat kaunistavat" juliste, ja kun tyttö muuttaa pois kotoa, hän heittää menemään seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot. Kuten totesin, asioita, jotka kaivoivat lukukokemuksen myötä tiensä ulos alitajunnastani. Katkeransuloisesti ja kivuliaasti.

Kirjan yksi tärkeimmistä puolista, johon myös kansikuva liittyy, oli minulle valitettavasit liiankin tuttu. Ja sen kuvaus oli tehty kirjassa niin että alkoi itkettää. Miksi tuo fiksu ja kiva tyttö näkee itsensä noin, hirveänä, toisista erottuvana ja aina alakuloisena lehmänä. Herättävä kokemus tämäkin. "Juoman pinta väreilee ja lasin pohjalta minua katsoo takaisin yksinäinen nauta. Nautaparka, se on pelokas ja toiveikas. Se toivoo, että joku katsoisi sitä ja ihailisi sitä, mutta samalla se toivoo olevansa näkymätön. Se haluaisi piiloutua, hävitä maan päältä kokonaan."

Kirja on myös tarkkaa, viisasta ja humorististakin analyysia Suomesta ja suomalaisuudesta. Sisäänpäin kääntyneestä ja sotatraumoja yhä kantavasta kansasta. "Hyviin tapoihin kuuluu esimerkiksi se, että kun opettaja astelee luokkaan, tulee nousta seisomaan pulpetin viereen ja lausua sotilaallisessa kuorossa muiden kanssa: Hyvää huomenta herra opettaja. Koulun ulkopuolella opettajaa eikä ketään muutakaan tarvitse tervehtiä. Riittää, kun tuijottaa maahan ja teeskentelee, ettei näe toista, niin tekevät kaikki kylän asukkaat. Tervehtijä herättää täällä epäilykset." Suomifanina minua kuitenkin lohdutti, että tyttö kaipaa myös ulkomailla asuessaan jäyhää maatansa ja sen tapoja.

Kirjan tarina oli varsin yksinkertainen, mutta sen kerronta vei minua alusta asti täysillä mukaansa. Huumori on avointa ja välillä mustaa, juuri parahultaista. Mielenkiintoista lisäjännitettä antoi myös se, että Teatterikorkeakoulussa tyttö tutustuu Lauraan ja Anttiin, jotka Hesarin arvion mukaan saattaisivat hyvinkin olla sukunimiltään Birn ja Holma.

Minua, maalaistyttöä, hävettävän huonon itsetunnon omaavaa palapelin palaa, joka ei tunnu sopivan minnekään, palaa, joka on aina tuntenut olevansa hiukan vääränlainen, liian toisenlainen, tämä kirja lohdutti paljon. Meitä palasia taitaa olla paljonkin. Rakastin ja samalla vihasin tätä kirjaa, sitä mitä se toi pintaan. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin lukeneeksi sen ja toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää.

Kirjassa myös juhlittiin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 17.

Kirjailija: Saara Turunen
Kirja: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

8 kommenttia:

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!