Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Kuva: Kosmos

Viime aikoina olen miettinyt (tapani mukaan paljonkin, mutta muun muassa) erilaisuutta. Sitä että miten puhutaan nykyisten nuorten sukupolvien olevan korostetun individualistisia, mutta silti tuntuu, että tarve olla samanlainen kuin muutkin ei ole kadonnut minnekään. Itsensä vapaa ilmaisu taitaa nykyisin olla helpompaa kuin aiemmin, mutta jos kaikki pyrkivät olemaan kovin erilaisia, eikö sekin ole lopulta samankaltaisuutta?

Aiemmin olen pohtinut vähän samaa asiaa Liv Strömquistin sarjakuviin liittyen: 
Instagramin tiedostavissa nykyaikaisissa kirjapiireissä korostetaan sananvapautta, suvaitsevaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, mutta silti esiin pääsevät mielipiteet ovat joskus hämmästyttävänkin yhtenäisiä. Samanmielisyyden kupla on vahva (ja usein siis myös tosi ihana, en tarkoita tätä mitenkään pelkästään negatiivisena asiana!). Samaan ilmiöön törmäsin nyt vielä voimakkaampana Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -kirjan kohdalla. Tuo kirja tuli kirjamaailmaan rytinällä, sellaisella että ei voi kuin nostaa hattua kustannusyhtiö Kosmokselle, joka onnistuu näemmä kirjojensa markkinoinnissa hämmästyttävän hyvin. Aiempi myyntimenestys Sita Salmisen eroottisten novellien kokoelma Lupa (josta olen sentään tajunnut pysyä kaukana) rikkoi myyntiennätyksiä ja sen ensimmäinen painos myytiin loppuun julkaisupäivänä.

Paperilla toinen osattiin markkinoida taitavana autofiktiivisenä teoksena, joka käsittelee rohkealla tavalla sitä, millaista on olla nuori nainen. Autofiktifani kun olen (ja no, myönnettäköön, totta kai myös utelias!) luin kirjan BookBeatista. Ja ai että, miten inhosinkaan sitä! Inhotus pyöri mielessäni varsin konkreettisena, oikeasti pohdin jatkuvasti sanaa inhottava, että miten hyvin se kuvaakaan tuota kirjaa. Kun olin lukenut kirjan, mainitsin tästä inhottavuudesta Instagramissa. Ja yllätyksekseni sain useamman yksityisviestin, joiden sisältö oli sen suuntaista, että ihanaa, kun joku uskaltaa sanoa tämän ääneen. Moni oli inhonut kirjaa, pitänyt sitä huonona tai yksinkertaisesti ei lainkaan sen kaiken hehkutuksen arvoisena. Mutta huomionarvoisinta oli se, että moni oli kokenut, että tätä ei voi kuplassa tunnustaa.

Tämän vuoksi päätin, että kirjasta täytyy sanoa jotakin, vaikka oikeasti haluaisin vain unohtaa koko teoksen, enkä nostaa sitä enää yhtään enempää näkyviin. Olen monesti todennut, että kaikkein nautinnollisinta on kirjoittaa niistä kirjoista, joista en pitänyt. Se on helppoa jonkin vanhan klassikon kohdalla, mutta kotimaisen nykykirjallisuuden kritisointi on vähän ongelmallista siinä mielessä, etten halua pahoittaa kirjalijan mieltä tai estää muita tarttumasta hänen kirjaansa ja mollaamisen sijaan koen, että minun pitäisi jotenkin muistaa korostaa, että tämä oli vain minun mielipiteeni ja nostaa esiin kirjan hyviä puolia. Tämäkin teksti on hautunut mielessäni jo monta viikkoa, sen kirjoittaminen on vaikeaa. Ja olen näemmä kiertänyt itse asiaa jo monta kappaletta.

Pidän usein kirjoista, joissa on paljon samaistumispintaa, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. En siis takertunut siihen, etten voinut samaistua kirjaan oikein millään tavalla. Sen kertoja elää kovin erilaista elämää kuin minä, ajattelee lähes kaikesta hyvin eri tavalla, mutta se ei ole syy sille, miksi lukukokemus oli epämiellyttävä. Inhottavuus syntyi siitä, miten kertoja suhtautui toisiin ihmisiin ja liian yksityiskohtaisesta, törkyisestä, kuvauksesta, joka kuitenkin jätti itse asian valjuksi ja pinnalliseksi keskittyen liikaa shokeraaviin yksityiskohtiin (joista en halua mainita esimerkkejä, googlaamalla löydätte niitä halutessanne kyllä). Kerronta varmaan pyrki olemaan poikkeuksellisen avointa ja aitoa ja siihen nähden on hämmästyttävää, miten kylmäksi ja toteavaksi kirjan yleisilme jäi. Olen lukennut monta kirjaa, joissa shokeeraavuus oikeasti toimii eli se on mahdollista!

Inhottavana koin myös sen, miten kerronta harppoi edes takaisin nuoruudesta nykyiseen äitiyteen siten, että peräkkäsillä sivuilla saatettiin kertoa ihanasta lapsesta ja sitten taas nuoruuden (inhottavista) seksikokemuksista tai muista sekoiluista. Tasot eivät yksinkertaisesti toimineet. Ratkaisulla kai haettiin naiseuden eri tasoja elämän varrella, mutta minua vain inhotti. Aivan erityisesti minua inhotti kohta, jossa kertoja toteaa, että petikumppanilla oli niin iso penis, että siitä piti ottaa kuva ja lähettää se kaikille ystäville saman tien. No niin, kerroin sittenkin yhden inhottavan, varsin kuvaavan, esimerkin.

Ja tuo toteavuus. Kirjan kieltäkin on kehuttu paljon ja en yksinkertaisesti voi ymmärtää sitä. Kirja koostuu lähinnä pelkistä toteavista päälauseista, jotka on ladottu peräjälkeen vailla tunnetta. Kaipa toteavuus oli tehokeino, mutta ei tehonnut minuun. En löytänyt taidokkuutta, vaikka sitä ihan tosissani etsinkin.

Mutta sitten siihen mielenkiintoiseen asiaan, miksi tästä kirjasta ei ole uskallettu sanoa suoraan mielipidettä? Kupla ei varmastikaan ole pelkän onnistuneen markkinoinnin tulosta. Uskoisin, että villakoiran ydin piilee siinä, että kirja on nuoren naisen kirjoittamaa avointa autofiktiota. Jos ei pidä kirjasta, pelkää ehkä leimautuvansa tiukkapipoiseksi moralistiksi, antifeministiksi? Silloin kun kirjallisuuteen liittyy paljon muutakin kuin kirja, arvokysymyksiä, politiikkaa, eri ihmisryhmien oikeuksia, voi olla että itse kirjasta keskustelu vääristyy. En siis tiedä oikeaa vastausta, kunhan pohdin. Kirjasta löytyy kyllä paljon ei niin ylistäviäkin arvioita, mutta jotakin ainakin Instagramin kirjakuplasta kertoo se saamani suuri viestien määrä. Tämä asia lienee hyvä tiedostaa kirjakuvavirtaa ja mielipiteitä selaillessa. Miten aitoja ovat nuo mielipiteet, miten paljon jätetään sanomatta, minkä sanomista halutaan korostaa?

Paperilla toinen (jonka oranssi kansi näkyi jossakin vaiheessa Instagramissa aivan hämmästyttävän paljon) taitaakin olla paljon muuta kuin (mielestäni huono) kirja. Se on esimerkki nykyaikaisesta ilmiöstä, johon kirjan ohella linkittyy vahva markkinointikoneisto ja etenkin sosiaalinen media. Melkein innolla odotan, onnistuuko Kosmos nostamaan vielä lisää kirjoja tällaiseen vastaavaan mediasuosioon. Vaikka lukukokemus olikin minulle lähes pelkästään inhottava, aiheutti Paperilla toinen ilmiönä tosiaan paljon ajattelemisen aihetta. Ehkä se olikin sen tarkoitus? Joka tapauksessa ajattelin pysyä jatkossa kaukana yhtä inhottavista kirjoista, jos vain sen pystyn välttämään. Ja sainpa taas yhden kohdan Helmet-haasteesta yli, suhtauduin kirjaan ennakkoluuloisesti.

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577

Umberto Eco: Ruusun nimi

Kovin usein olen täällä blogissakin kirjoittanut siitä, miten paljon pidän klassikkokirjoista ja miten lähes aina klassikot myös palkitsevat lukijansa. Jos näin ei olisi, en tietenkään olisi jaksanut näin kauan tätä - myönnettäköön - vähän hullua listaprojektiani. Olen tässä projektini aikana onnistunut lukemaan vaikkapa sellaiset klassikot kuin Tolstoin Sota ja rauha, Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Victor Hugon Kurjat ilman kovin suuria ongelmia ja vieläpä niin, että olen ainakin jonkin verran myös nauttinut lukukokemuksista, Kurjat on oikeastaan yksi lempikirjoistani. Tähän nähden olisi voinut ajatella, ettei Umberto Econ Ruusun nimi, ylistetty moderni klassikko, jota moni tituleeraa lempikirjakseen, ihan helposti muodostuisi miksikään kovin ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Niin kuitenkin kävi, aloitin Ruusun nimen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten ja pitkän ja piinallisen taistelun jälkeen sain sen pelkällä tahdonvoimalla luettua loppuun vasta nyt.

Sinänsä Ruusun nimen asetelma on kiehtova: italialainen luostari keskiajalla kohtaa ennennäkemättömiä kauhuja, kun luostarista alkaa löytyä murhattuja munkkeja. Murhamysteeriä ratkovat sherlockholmesmainen William Baskerville (ei ehkä tarvitse olla kovinkaan kummoinen kirjallisuudentuntija ymmärtääkseen tämän intertekstuaalisen viitauksen) ja hänen oppipoikansa, tarinan kertoja Adson Melkin. Mysteeriin liittyy tiiviisti luostarin kirjasto, joka on hurja, lähes saavuttamaton labyrintti.

Ongelma ei ollutkaan itse kirjan asetelmassa ja pääjuonessa vaan siinä, että tuon minua kiinnostavan murhamysteerin olisi voinut helposti tiivistää alle 50 sivuun, kun koko kirja oli yli 600 sivua pitkä. Ruusun nimi on ihan täynnä kaikkea. Se on sekoitus historiaa, benediktiiniläisluostarin elämän pilkuntarkkaa kuvausta, uskonnollisia ristiriitoja ja jännitteitä, skolastiikkaa, semiotiikkaa, filosofiaa, kirjallisuusviittauksia, kaksoismerkityksiä ja symboleja siellä täällä, jaarittelua, kikkailua, jaarittelua ja vielä vähän jaarittelua.

Pystyn kyllä ymmärtämään sen, ettei kuka tahansa voi kirjoittaa tällaista kirjaa, että täytyy olla aika oppinut ja sivistynyt tyyppi, jos pystyy luomaan jotakin tämänkaltaista. Että ehkä tällaisessa kirjallisuudessa romaani alkaa olla jo enemmänkin ihailtava taideteos kuin sellaisenaan nautiskeltava tarina, että ehkä Ruusun nimeä pitäisikin vain lähestyä uskomattomana esimerkkinä siitä, mihin romaanikirjailija voi pystyä, eikä niinkään keskittyä miettimään sitä, miten tavattoman raskas tarina lukijalleen oli. Jotenkin minulle jäi vain todella vahvasti sellainen tunne, että iso osa Ruusun nimeä äänekkäästi hehkuttavasta lukijakunnasta ei vain kehtaa leimautua tyhmäksi. Kun tämä nyt oli tällainen älykäs kirja, älyä oli oikein tungettu kansien väliin kaksin käsin, niin pakkohan tästä nyt on tykätä, etenkin kun kirja oli ilmestyessään kai melkoinen merkkitapaus ja sai ylistävät arviot ja paljon hehkutusta ja ihailua osakseen.

On varmasti heitäkin, joille tällainen monipuolinen kikkailu ja sivistynyt, varsin perusteellinen kerronta, joka jättää juonikuvioiden etenemisen ja henkilöhahmot toissijaisiksi, on oikein mieleistä luettavaa. Minä vain en kuuluu heihin, etsin romaanien sivuilta jotakin ihan muuta. Olisi ihanaa päästä nyt sanomaan, miten Ruusun nimi lopulta palkitsi minut kaikkien näiden vuosien yritysten jälkeen. Harmikseni minun on vain sanottava, että onpa ihanaa, että minua vaivannut klassikko on vihdoin selätetty ja minun ei enää ikinä tarvitse palata sen pariin. Ruusun nimi on sekä Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla että 1001 kirjaa -listalla, joten tottahan minun oli se luettava!

Ja nyt, sana on vapaa. Mielelläni kuulisin teidän mielipiteenne, etenkin siinä tapaukessa, jos saitte romaanista enemmän irti kuin minä.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

Suvi Vaarla: Westend

Tiedä sitten, onko se merkki itserakkaudesta tai mielen tylsyydestä, mutta niin se vain on: etsin itseäni romaanien sivuilta. Vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat lähes poikkeuksetta niitä, joihin olen voinut samaistua jollakin voimakkaalla, henkilökohtaisella tavalla. Ehkä se on inhimillistä. Etsimmehän toisista ihmisistäkin jotakin itsemme kaltaista, jotakin yhteyttä. Ymmärryksen tunne, se että voi tuntea, että joku muukin tuntee samoin, ajattelee samalla tavalla ja on myös kokenut näin, on jotenkin lohduttavaa.

Luin Suvi Vaarlan Westendin jo viime vuonna BookBeatista. Halusin kuitenkin palata siihen fyysisenä kirjana ja odotin sitä kirjastosta pitkään. Siksi kirjoitan siitä vasta nyt, pari kuukautta tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen. Westend oli samaistuttava ja samaistuttavuudessaan vaikuttava. Vaarla on kertonut, että romaani on fiktiivinen, mutta kertoo oikeista asioista. Sen tarina kulkee 1980-luvun puolivälistä nykypäivään, poukkoilee ajasta toiseen kertojansa Elinan kuljettamana. Tarinan keskiössä on raha, se miten rahaa on tai etenkin kun sitä ei ole. Se kertoo lamasta, siitä 80-luvulta kasvatetusta nousukauden kuplasta, joka äkisti 90-luvulla puhkesi ja pudotti kyydistään tuhansia onnettomia, murtuneita ihmisiä.

Minä olen tarinan Elinaa nuorempi, minun ensimmäiset, sumeat ja epävarmat muistoni ovat aivan 90-luvun alusta. Sen kuitenkin muistan, että lamasta puhuttiin koko ajan, sanaa toisteltiin televisiossa, siitä laulettiin radiossa (vaikka taisinkin luulla, että Rekkamiehessä Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla), se oli läsnä kaikkialla. Koulutien alussa mainittiin, että laman vuoksi on nämä säästöt, opettajat olivat pakkolomalla, pyyhekumeja puolitettiin. Lapset ymmärtävät paljon ja imevät yllättävänkin hyvin kaiken tiedon sisäänsä. Monesti he myös kantavat muistikuviaan aikuisuuteen asti. Me lama-ajan lapset emme ole eläneet ikinä nousukautta ja kun olimme sen ikäisiä, että työelämään siirtyminen oli ajankohtaista, iski jälleen kova taantuma. Moni meistä on oppinut pelkäämään lainan ottamista, moni kantaa sisällään vanhempiensa traumoja jättikoroista ja omaan niskaan kaatuneista veloista, jotka oli kuplassa mennyt takaamaan kaverilleen.

Westend käsittelee kaikkea tätä sekä lama-ajan lapsen että omaa elämäänsä aloittelevan nuoren näkökulmasta. Ja tosiaan, minä samaistuin. Westendin tarinan synkkyys ei onneksi ole minulle tuttua samassa mittakaavassa, mutta ilmapiirin tunnistin välittömästi. Elinan rakennusalalla toimiva yrittäjäisä on perustamassa mökkikylää Lappiin. Häntä ylistetään rohkeana bisnesmiehenä, taitavana yrittäjänä, joka tekee järkeviä ratkaisuja aikana, jolloin rahaa saa pankista kuka vain ja maailma on avoin. Yrityksen neonvaloin koristellut kirjaimet nostetaan korkealle espoolaisen kerrostalon seinälle, edessä on loistava tulevaisuus ja asuntokin on hyvä vaihtaa isompaan, sillä kyllähän talo on aina järkevä sijoitus. Mukaan bisnekseen houkutellaan myös tuttavaperheen isä. Elina ja perheen tyttö ovat parhaat ystävät, erottamattomat.

Kaikki, myös ja etenkin ihmissuhteet, muuttuu yhtäkkiä. Taitava bisnesmies olikin vain suuruudenhullu, raha katkaisee ihmissuhteet ja kenties on parempi, etteivät tytötkään enää tapaa toisiaan. Neonkirjaimet lasketaan alas ja syöksykierre on valmis. Ihmiskunta on sotkenut itsensä niin syvälle maailmaan, jossa raha ratkaisee, että kun sen suhteen asiat menevät pieleen, on kaikki pielessä, vaikka "raha onkin vain rahaa." Itsemurhien määrä laman pahimpina vuosina oli hirvittävä. Onnettomia perheitä, katkenneita ihmissuhteita ja pirstaloituneita haaveita oli kaikkialla. Oikeastaan kaikki tuo oli vähän kuin sisällissotaa, rahan aiheuttamaa valtavaa jännitettä, joka muutti kaiken. Jo pienet lapset ymmärsivät, ketkä olivat nyt niitä, joita kuului välttää, ne joiden velat jäivät maksettavaksi muille, ne jotka vetivät kurjuuteen mukaan muutkin. Kaikki oli valtava vyyhti suurta häpeää sekä omasta että muiden puolesta, ratkaisemattomia kiistoja, pahaa oloa. Kuten sodankin vaikutus, niin myös tuon kaiken vaikutus tulee näkymään vielä pitkään.

Westend oli kaikessa lohduttomuudessaan, joka oli selvää jo sen alkusivuilta asti, myös hurjan kaunis. Sen kieli oli kuulasta ja vaivatonta, kerronta toteavaa mutta vahvaa. Kuuluin tietysti kohderyhmään, minun oli helppo samaistua Elinan tarinaan, mutta luulen useimpien lukijoiden löytävän Westendin sivuilta jotakin tuttua. Mietin myös, miten paljon lopulta noista vuosista opittiin. Toivottavasti ainakin jotakin. Westend oli hyvä muistutus siitä, että kaikki tuo tapahtui vasta ihan äskettäin ja kaikki tuo vaikuttaa meihin edelleen. Tätä kirjaa ei ehkä olisi voinut kirjoittaa yhtään aiemmin, ajan kuluminen on ehkä vähän tuonut asiaan selkeyttä, silottanut pahimpia ryppyjä ja auttanut unohtamaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus

Niin vain katosi yli kahden viikon joululoma. Alkaessaan se tuntui ihanan pitkältä ja nyt loppumetreillä hämmästyttää, miten äkkiä se kuluikaan. Toisaalta on mukava palata arkeen ja työhön. Suhteellisen aivoton löhöily vaatii vastapainokseen jotakin haastavampaa. Ihanaa on se, että tammikuukin on päässyt jo hyvään vauhtiin ja kevään saapumista ei voi mikään estää. Valtavan mielenkiintoisia juttuja on luvassa vuonna 2020!

Ennen arkeen palaamista palaan kuitenkin hetkeksi joulun pyhiin ja yhteen joululahjakirjaani, Juha Kauppisen Monimuotoisuus-teokseen. Tätä kirjaa minulle suositteli alun perin työkaverini, jonka kanssa olen pitkin viime vuotta pähkäillyt ihmisen toiminnan yhteensovittamista luontoon siten, että luonto jäisi altavastaajaksi mahdollisimman vähän. Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on tärkeä kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen suomalaisen luettavaksi ja tietysti etenkin päättäjien ja niiden, joilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Olen iloinen että pyysin ja sain tämän kirjan joululahjaksi, sen on hyvä olla omassa hyllyssä muistuttamassa asiasta.

Suomessa on tehty jo pitkään pitkäjänteistä työtä eliölajien luokituksessa ja niiden elinvoimaisuuden seurannassa. Tutkimus osoittaa, että monet, pelottavan monet, lajit ovat hyvin lyhyessä ajassa vaarantuneet tai pahimmassa tapauksessa jopa kadonneet kokonaan. Luonnon monimuotoisuus on toki itseisarvo myös sellaisenaan, mutta sillä on paljon kauaskantoisempia seurauksia, kuin voisimme nopeasti ajatella: populaatiot ovat riippuvaisia toisistaan ja jos jokin laji voi huonosti, siitä on seurauksia myös muihin lajeihin. Tunnetuin esimerkki taitaa olla huolestuttava pölyttäjien väheneminen ja se, miten se tulee vaikuttamaan ihmisen ravinnonsaantiin.

Kauppinen tarkastelee seitsemän lajiesimerkin (kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki, sinisiivet) kautta monimuotoisuutta, sen heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja myös sitä, mitä monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi voisi olla tehtävissä. Ääneen pääsevät monet asiantuntijat ja näkökulma on tieteellinen, mutta kirja on pureksittu sopivan kansantajuiseksi ja viihdyttäväksi. Kirjallisuusluettelo on kattava, jäin vain kaipaamaan valokuvia, nyt siirryin vähän väliä googlaamaan lisätietoa.

Ihminen on tehnyt luonnolle paljon hallaa osin tietoisesti mutta paljon myös tietämättömyyttään. Nyt kun tietoa on, sitä olisi osattava soveltaa. Tunsin piston omassa sydämessäni, olenko omilla päätöksilläni edistänyt luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, olisiko soranottoalueet syytä jättää hiekkapintaisiksi, vaikka se pohjaveden kannalta onkin huono vaihtoehto. Kumpi on tärkeämpää, hyvälaatuinen pohjavesi (sehän on tärkeää nimenomaan ihmiselle) vai monimuotoisten elinpaikkojen mahdollistaminen? Toivon että tulevaisuudessa lainsäädäntö ja ohjeistukset kehittyvät niin, että monimuotoisuus huomioidaan paremmin. Ei vain hyvältä näytä, kirjassakin moneen kertaan todettiin, miten valtionhallinnon määrärahoja aina vain supistetaan, sen olen huomannut ihan omakohtaisestikin.

On hurjaa, että esimerkiksi hömötiainen, lapsuudessani ihan yleinen lintulautavieras, on nykyisin erittäin uhanalainen. Samoin tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa on ollut suuri määrä luononvaraisia lohia ja taimenia, jotka on tapettu lähes sukupuuttoon ojituksilla, jokien patoamisella ja ryöstöpyynnillä ja nykyisin suomalaisten syömästä kalasta 80 prosenttia tuodaan ulkomailta. Tällaisista esimerkeistä huolimatta kirjan sävy ei ole syyllistävä ja painostava, enemmänkin rakentava ja keinoja etsivä. Syy siihen, miksi luonto on altavastaaja, on kuitenkin selvä:

"Juuri näin luonon monimuotoisuus hupenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa: koska se on ensisijainen arvo vain ani harvan ihmisen mielessä. Luonto on reunahuomautus, joka unohtuu."

Kun hiljainen on poistumassa keskuudestamme, sitä huomaa tuskin kukaan. Siksi tämä tietokirja on hurjan tärkeä, se pitää ääntä hiljaisten puolesta. Toivoisinkin että mahdollisimman moni lukisi sen. 
Vuoden 2020 Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Lukuvuosi 2019 paketissa

Vuoden viimeinen päivä ja perinteinen katsaus kuluneeseen lukuvuoteen on (taas) täällä. 2019 oli sekä elämäni ihanin että hurjan rankka. Paljon tapahtui, mutta lopulta lähes kaikki tapahtumat olivat positiivisia, joka on ihan mukavaa vaihtelua elämään, joka on toisinaan murjonut kovastikin. Tavoitteenani oli lukea sata kirjaa, luin yhdeksänkymmentä. Se on ihan hullun paljon sekin, etenkin kun ottaa huomioon millainen tämä vuosi on ollut. Listaprojektit eivät edenneet niin kuin ehkä olisin toivonut, mutta etenivätpä kuitenkin. En ehkä osaa olla jatkossakaan asettamatta itselleni lukutavotteita, joku viehätys siinä harrastuksen tavoitteellistamisessa on. Ensi vuodesta tulee varmasti ihan yhtä hullu tai jopa hullumpi kuin kuluneesta vuodesta, joten en osaa yhtään sanoa, miten käy lukuharrastuksen. Se selvinnee sitten myöhemmin. Tässä siis kooste kuluneesta vuodesta ja sen kirjoista. En voi taas kuin ihmetellä, mihin aika oikein katosi. Tammikuusta tuntuu olevan vain pari sekuntia.

Tammikuu

Oho, luinpa näemmä paljon. Vuosi alkoi sairaslomalla. Tammikuun vielä ajattelin, että työt aiemmassa työpaikassani jatkuvat, kunhan siellä saadaan asiat järjestykseen ja olen työkykyinen. Tammikuussa oli hienoja ilmoja, lenkkeilin paljon, ihmettelin uutta terveyttäni ja paranin hurjaa vauhtia.

1) Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
2) Jojo Moyes: Jos olisit tässä (äänikirja)
3) Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (äänikirja)
4) Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage
5) Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (äänikirja)
6) Mari Ahokoivu: Oksi (sarjakuva)
7) Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (äänikirja)
8) Pulkkis ja Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes
9) Clare Mackintosh: Minä näen sinut (äänikirja)
10) Roxane Gay: Bad Feminist (e-kirja)
11) Rainbow Rowell: Eleanor & Park
12) Charles Dickens: Suuria odotuksia

Helmikuu

Helmikuusta ei jäänyt mitään kovin erityistä mieleen. Talvi jatkui lumisena, minä luin ja lenkkeilin. Menin keikalle pitkästä aikaa, Korpiklaani oli hyvä. Kuun puolessa välissä sairasloma loppui ja työttömyys alkoi, se oli kova pala. Epävarmuus oli inhottavaa. Kävin paljon salilla, kun nostokielto oli päättynyt, se ja ystävät auttoivat pitämään järjissään. Koukutuin Instagramiin ja sen kirjayhteisöön.

13) Kelsey Miller: I'll be there for you (äänikirja)
14) Debbie Tung: Quiet girl in a noisy world (sarjakuva)
15) Pekka Kytömäki: Aattelu rulettaa: palindromirunoja (runokirja)
16) Sarah Crossan: Yksi (e-kirja)
17) Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (sarjakuva)
18) Lauri Lee: Siideriä Rosien kanssa
19) Helena Ruuska: Hugo Simberg, pirut ja enkelit

Maaliskuu

Maaliskuussa alkoi tapahtua rytinällä. Sain kuulla, että kaikesta yrityksestä huolimatta minua ei saanut palkata takaisin vanhaan työpaikkaan. Olin epätoivoinen, pari päivää. Olin hakenut vakituista virkaa muualta ja käynyt haastattelussa, en vain uskonut yhtään mahdollisuuksiini. Muutama päivä sen jälkeen, kun sain tietää, että töitä ei ole, minulle soitettiin tuolta uudesta paikasta ja sain tietää että minut oli yksimielisesti valittu paikkaan. Aloin melkein (!) uskoa kohtaloon ja siihen, että kaikki järjestyy parhaimmalla mahdollisella tavalla. Maaliskuun lopussa lomailin, kävin muun muassa Ateneumissa ihailemassa Hugo Simbergin töitä. Vietettiin läksiäisiä vanhojen työkavereiden kanssa. Haikeutta ja iloa ilmassa! Ihmettelin terveyttäni, juoksin ensimmäistä kertaa kuukausiin kympin, puoli vuotta ensimmäisen leikkauksen jälken. 

20) Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (äänikirja)
21) The Dirt, Törkytehdas
22) Sarah Andersen, Elämänhallinta on illuusio (sarjakuva)
23) Paula Nivukoski, Nopeasti piirretyt pilvet
24) Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
25) Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme
26) Linda-Maria Roine, Venla Pystynen: Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään (äänikirja)
27) Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Huhtikuu

Huhtikuun alkupuolella aloitin työt ja lukutahti hiipui. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa töissä! Pääsiäinen teki huhtikuun viimeisistä viikoista mukavan lyhyitä, pehmeä lasku. Kevät alkoi tehdä tuloaan rytinällä.

28) Minna Rytisalo: Rouva C.
29) Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muttuu (äänikirja)
30) Kankila ym.: Työstäkieltäytyjän käsikirja
31) Tara Westover: Opintiellä
32) Petri Silas: Alexi Laiho - Kitara, kaaos & kontrolli

Toukokuu

Toukokuussa oli yhtäkkiä ihan kesä. Töissä alkoi tapahtua, kun henkilö, jonka oli tarkoitus olla työparini, vaihtoi yllättäen työpaikkaa ja jätti minut aika tyhjän päälle, kahden ihmisen työtaakan alle. Hirvitti, mutta alusta asti oli selvää, että tämä on hyvä juttu. Ilmapiiri muuttui välittömästi ja aloin tosissani rakastaa työtäni. Tilanne oli niin haastava, etten voinut kuin nauraa ja yrittää parhaani. Työstressi oli paikoin kova, mutta se miten paljon töistäni pidin, piti vaakakupin plussan puolella koko vuoden, ainakin lähestulkoon koko ajan. Toukokuussa piipahdin myös Helsingissä ystävien (entisten työkaverien) kanssa katsomassa teatterissa Kissani Jugoslavian. (Tammikuussa koittaa samalla porukalla Medusan huone -matka, tästä alkaa tulla perinne!).

33) Enni Mustonen: Sotaleski (äänikirja)
34) Nieminen, Vehkoo: Vihan ja inhon internet (sarjakuva)
35) Emmi Valve: Gil gang bang bang (sarjakuva)
36) Revi Se (runokirja)
37) Suffragettien city (sarjakuva)
38) Rothfuss: Tuulen nimi
39) Ruth Ware: Nainen hytissä 10 (äänikirja)
40) Strömquist: Einsteinin vaimo (sarjakuva)

Kesäkuu

Kesäkuun huippuhetket olivat musiikkia: Slipknot Hyvinkään Rockfesteillä ja Helsingin Tuskassa mm. Anthrax, Slayer ja Behemoth, koko vuoden suurin musiikkirakkauteni. Kiirettä ilmeisesti piti, päätellen siitä miten vähän luin.

41) Aila Meriluoto: Vaarallista kokea
42) Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Heinäkuu

Heinäkuussa lomailin (maailman fiksuin idea ottaa lomaa siitä huolimatta, että oikeita lomia ei ole vielä kertynyt, muuten en ehkä olisi säilynytkään järjissäni). Retkeilin paljon, juhlin 100-vuotiasta mummuani, kummityttöni ristiäisiä ja kävin kääntymässä Laukaalla John Smith Rock -festareilla. Lähinnä loma meni kuitenkin talon sokkelin tasoittamispuuhissa, ei olisi etukäteen uskonut, miten hidasta hommaa se on. Sää suosi lomailijaa, loppukuusta osallistuin pitkästä aikaa lukumaratonille.

43) Tove Jansson: Kuuntelija
44) Tommi Liimatta: Jeppis
45) Herman Koch: Naapuri (äänikirja)
46) Dostojevski: Idiootti
47) Coraline (sarjakuva)
48) Gustafsson: Korpisoturi

Elokuu

Elokuussa oli luvassa vielä yhdet festarit, Liedon Smugglerrok ystävien kanssa. Latasin akut loppuvuoden tarpeisiin Mokoman keikalla ja nappasin vielä biisilistankin. Elokuussa oli yhden ystävän polttarit, paljon salia ja paljon terassin öljyämistä. 

49) Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
50) Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja (sarjakuva)
51) Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
52) L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
53) Christiane F.: Huumeasema Zoo
54) Primo Levi: Tällainenko on ihminen
55) Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Syyskuu

Kesän viimeisenä päivänä sain öljyttyä terassin loppuun, sitten alkoivat syksyn sateet, jotka jatkuvat muuten vieläkin. Syyskuussa kävin entisten työkavereiden kanssa risteilyllä, juhlin häitä ja tein hullun lailla töitä.

56) Jean Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
57) Jojo Moyes: Elä rohkeasti (äänikirja)
58) Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää (sarjakuva)
59) Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7 levottoman ajan kirjeitä (e-kirja)
60) Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Lokakuu

Lokakuu jäi mieleen kaikkein kiireisimpänä työkuukautena, en ymmärrä missä välissä olen lukenut kaikki nämä kirjat! Luin myös todella vaikuttavia kirjoja, parhaiten jäi mieleen se, miten kovasti Antti Röngän Jalat ilmassa kolahti koulukiusauskuvauksen vuoksi. Lokakuu alkoi perinteisesti Turun kirjamessuilla, jossa kävin taas joka päivä. Loppukuusta suuntasin Helsingin kirjamessuille. Messuviikonlopusta jäi erityisen hyvin mieleen kohtaamiset Instagramista tuttujen ihmisten kanssa sekä perjantai-illan Bloodred Hourglassin ja Insomniumin keikka ystävän kanssa. Kiva viikonloppu, vaikka Helsingin messut ovatkin minulle liian isot ja uuvuttavat.

61) Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku
62) Petri Tamminen: Musta vyö (e-kirja)
63) Hanna Gustavsson: Yölapsi (sarjakuva)
64) Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
65) Anni Saastamoinen: Sirkka (äänikirja)
66) Antti Rönkä: Jalat ilmassa (e-kirja)
67) Lucinda Riley: Seitsemän sisarta (äänikirja)
68) Ulla Donner: Sontaa (sarjakuva)
69) Niilo Sevänen: Winter's Gate (äänikirja)
70) Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 1, Cobray (äänikirja)
71) Edouard Louis: Ei enää Eddy

Marraskuu

Marrakuussa olin aivan poikki, eikä tapahtunut oikeastaan juuri mitään, vaikka toisaalta tapahtui valtavasti.

72) Marko Hautala: Leväluhta
73) Televisio lapset (esseekokoelma)
74) Suvi Vaarla: Westend (e-kirja)
75) J.P. Ahonen: Perkeros (sarjakuva)
76) Edna O'Brien: Paheellinen elokuu

Joulukuu 

Joulukuussa otin spurtin Helmet-haasteen kanssa, se näkyy suurena kirjojen määränä. Kävin taas Helsingissä, Amon Amarthin ja Arch Enemyn keikalla. Lomailin koko loppukuun ja lomailuun on kuulunut kunnon kooma, ainakin kahdet päikkärit päivässä. Uuteen vuoteen toivon siirtyväni hiukan energisempänä. Odotan innolla mitä vuosi 2020 tuo tullessaan!

77) Ulla Donner: Spleenish (sarjakuva)
78) Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (e-kirja)
79) Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani
80) Arttu Tuominen: Verivelka
81) Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (e-kirja)
82) J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (äänikirja)
83) Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (e-kirja)
84) Ari Folman: Anne Frank's Diary (sarjakuva)
85) Pajtim Statovci: Bolla
86) Anu Silfverberg: Äitikortti (e-kirja)
87) Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (e-kirja)
88) Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (e-kirja)
89) Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (e-kirja)
90) Laura Kosonen: Suomi synnytti: kätilöiden kertomaa (e-kirja)


2020 luin siis 90 kirjaa, joista:
- 19 oli äänikirjaa
- 16 oli sarjakuvaa
- 2 oli runokirjaa
- 14 oli e-kirjaa.

Listoiltani luin kirjoja seuraavasti:
- 1001 listalta 10 kirjaa, tilanne nyt 256/1001
- Keskisuomalaisen listalta 2 kirjaa, tilanne nyt 90/100 (huomasin juuri, että Helkavirsiä puuttuu tästä vuosilistauksestani!)
- Suomalaiset suosikit -listalta en lukenut tänä vuonna yhtään kirjaa, tilanne edelleen 35/100.
- Kaikkien aikojen paras kirja -listalta luin yhden kirjan, tilanne siis nyt 93/142.

Tästä on hyvä jatkaa. Ihanaa uutta vuotta, nähdään taas 2020!