243. Perfume – Patrick Süskind

Tällä kertaa pentu on kuvassa mukana ihan syystä, nimittäin sensuroimassa tassullaan strategiset paikat. En ymmärrä kuvittajien intoa laittaa kanteen puolialastomia naisia (puolikas alaston nainen = puolialaston nainen?). En sitten tiedä olenko vähän turhan häveliäs tai muiden ihmisten mielipiteistä liikaa välittävä, mutta en halunnut ottaa tätä kirjaa mukaan junalukemiseksi tuon kansikuvan perusteella. Siitä nimittäin saa hieman väärän käsityksen. Alaston nainen ja sana parfyymi kun tuo ennemmin mieleen harlekiiniromaanin kuin murhakertomuksen.

Parfyymin päähenkilö on Jean-Babtiste Grenouille, jonka elämä kuvataan teoksessa alusta loppuun. Tapahtumat alkavat 1700-luvun Pariisissa, jonka kalatorin perkuujätteiden keskelle Grenouille syntyy. Pariisi, sen ihmiset, luonto ja rakennukset löyhkäävät, haisevat ja toisinaan jopa tuoksuvat ja kaiken tämän keskelle ilmaantuu Grenouille. Kummajainen, jolta puuttuu ominaistuoksu.

Jokainen (esimerkiksi) Steinbeckinsä lukenut tietää, että näköaistiin perustuva asioiden maalailu on kirjoissa valtavan yleistä ja tietenkin myös luonnollista, sillä ihminen tarkkailee ympäristöään useimmiten ensisijaisesti juuri näköaistinsa avulla. (Enkä nyt lähde sille polulle, että onko tosiaan tarpeellista kertoa parinkymmenen sivun verran, miten se Salinas-joki siellä uomassaan virtaa ja puiden lehvät värisevät. Ja jotta ei tulisi väärinkäsityksiä, Steinbeck on yksi ehdottomista lempikirjailijoistani, kaikesta huolimatta). Parfyymin erikoisuus ja kirjallinen saavutus on se, että sen kaikki tapahtumat ja kuvailu tehdään hajuaistin, hajujen, tuoksujen, löyhkän, aromeiden ja lemun, kautta. Juuri se, että Grenouillelta puuttuu haju, tekee hänestä yhteiskunnan hylkiön, kummallisen ja eristyneen miehen, jonka karmivuutta muut ihmiset eivät osaa perustella itselleen. Ja miksi osaisivatkaan, eihän hajuaistin voimaan kiinnitetä yleensä huomiota.

Oman hajun puuttumisesta huolimatta Grenouillella on erikoinen taito kyetä haistamaan kaiken yksityiskohtaisesti ja tarkasti, eläimellisesti. Hän ymmärtää tuoksujen mahdin ja alkaa kehittää parfyymiä, jota kukaan ei voisi vastustaa ja jonka valmistamiseen hän tarvitsee tuoksuja ihanilta ja kauniilta nuorilta naisilta (joka selittää kansikuvan). Ikävä kyllä tämä tuoksujen kerääminen tapahtuu murhaamalla kyseiset tyttöset, jonka vuoksi teos on välillä varsin ahdistava ja ahdistavuus lisääntyy jatkuvasti kohti kirjan varsin erikoista loppua.

Minä nautin Parfyymin lukemisesta valtavasti. Näin jälkeen päin tuntuu siltä, että teos pitäisi lukea uudestaan pohtien samalla Süskindin kykyä kuvailla tapahtumat niin vahvasti hajujen kautta. Kerronta oli mieleeni muutenkin ja pidän sopivalla tavalla kieroutuneista ja ahdistavista kirjoista, jollainen tämä tosiaan oli. Kun Grenouille alkaa tehdä murhiaan, kerronta vaihtuu hienosti kuvaamaan kaupungin yhteiskunnallista kaaostilaa. Parfyymistä saisi irti hyvin syvällistäkin yhteiskunnallista pohdintaa esimerkiksi siitä, miten henkilön poikkeama normista tekee hänestä rakkaudentunteeseen kykenemättömän hylkiön.

En ollut kuullutkaan teoksesta aiemmin, joten tässäkin tapauksessa 1001-lista sai aikaan juuri sen, mitä siltä odotankin, eli sain tutustua varsinaiseen helmeen. Süskindilta näyttää listalla olevan myös toinen teos, Kyyhkynen. Onko joku lukenut sitä? Voinko odottaa toista yhtä innostavaa lukukokemusta?



Kirjailija: Patrick Süskind
Luettu kirja: Parfyymi (Suom. Markku Mannila)
Alkuperäinen kirja: Das Parfym
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1985
Sivuja: 302
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona, maaliskuussa 2013
Arvostelu: ★★★★

214. The Passion – Jeanette Winterson

Samalla kertaa appelsiini-kirjan kanssa kirjastosta mukaani lähti toinenkin Winterson, Intohimo. Valehtelisin, jos väittäisin, että päätökseen vaikutti jokin muu seikka kuin se, että kirja on lyhyt. Samalla kirjastoreissulla, syli täynnä kirjoja muistelin kaihoisasti lapsuuttani ja lapsuuden kirjastoreissuja. Kotikaupunkini (hah, kaupunki jotenkin ei kuvaa kovin hyvin kyseistä kyläpahaista) kirjasto oli tunnelmallinen, vanha ja ihanan sokkeloinen rakennus, jonne pääseminen oli aina elämän kohokohtia. Syy, miksi kirjoja kantaessa tulin muistelleeksi näitä reissuja on se, että kaipasin koria kirjoilleni. Lapsena nimittäin kori lastattiin aina niin täyteen, että viimeiset valinnat pysyivät täpötäydessä korissa vain juuri ja juuri. Seuraavan kerran kirjastossa käydessäni täytyykin katsoa, olisiko siellä koreja...

Intohimo ei herättänyt minussa suuria intohimoja (pääsinpäs sanomaan). Olin yllättynyt miten erilainen Intohimo oli verrattuna Ei appelsiini ole ainoa hedelmä -teokseen. Intohimo oli oikeastaan vähän kuin aikuisten satu. Sen maailma oli mukavan absurdi ja toisinaan taianomainenkin, mutta yleissävy oli jokseenkin synkkä. Päähenkilöt ovat Napoleoniin rakastuva poika ja venetsialaiskaunotar, räpyläjalkainen Villanelle. Kerronta on toki kaunista ja juuri sitä viipyilyn tasoa, josta nautin, ei sellaista josta hermostun. Mutta silti jotenkin en saanut teoksesta irti mitään suuria tunteita. Mielipiteeni teoksesta on "ihan kiva", joka nyt ei varsinaisesti ole mikään suuri kunnia kirjalle. Eräässä vaiheessa lukiessani mieleen hiipi jopa sellainen kirosana, jota kovasti emmin tähän kirjoittaa: tekotaiteellinen.

Toisaalta tuntuu että jotakin lensi nyt ymmärrykseni yli niin, että vihelsi. Ehkäpä palaan tähän teokseen joskus analysoivammalla mielellä, graduväsymys ei ole paras mahdollinen tila analysoivaan lukemiseen. Joka tapauksessa Winterson on kiintoisa ja selvästi uskomattoman monipuolinen kirjailija. (Ihan näin loppuhuomautuksena, onpa kamalaa huomata miettivänsä että ai tämäkin oli jo näin vanha kirja. Ja sitten tajuta, että on itse saman ikäinen. Hyh).

Kirjailija: Jeanette Winterson
Luettu kirja: Intohimo
Alkuperäinen kirja: The Passion
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1987
Sivuja: 207
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona, maaliskuussa 2013
Arvostelu: ★★

467. Breakfast at Tiffany’s – Truman Capote

Nyt siellä tutut ja tuntemattomat huutavat kuorossa: "Gradua tekemään siitä, hömppäkirjat ja blogi sikseen, kunnes työ on valmis!". En näemmä osaa olla lukematta kaunokirjallisuutta. Raskas työ vaatii rask... eikun siis kirjastontätimäiset huvit.

Koiranpentuni tässä esittelee teille viimeisimmän listalta lukemani kijan, Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla. Tuohon pennun tilalle voisi yhtä hyvin kuvitella minutkin, jotakuinkin tuolta näytin lukiessani kirjaa. Vähän tylsistyneeltä, en erityisen vakuuttuneelta ja siltä, että silmät pysyvät auki juuri ja juuri.

Aamiainen Tiffanylla on luultavasti useimmille tuttu elokuvana, jossa Audrey Hepburn on kenties kauneimmillaan. Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten, ehkä 90-luvun loppupuolella ja muistan siitä hyvin hämärästi jonkin ikkunakohtauksen sekä sen, että en saanut selitystä sille, miksi Moonriver-kappaleessa puhutaan Huckleberrystä. Jos joku tietää, se minulle kerrottakoot! Toinen assosiaatio on Deep Blue Something -bändin sympaattinen ja vallan mainio Breakfast At Tiffany's -biisi, joka kirjaa lukiessani soi jatkuvasti päässäni. Ja lukiessani keskityinkin välillä tekstiä enemmän miettimään, mites sen biisin alkukomppi oikein menikään ja miten se soitettaisiin kitaralla...

Aamiainen Tiffanylla on novellikokoelma, joka sisältää niminovellin, joka on kirjan pisin, sekä kolme muuta lyhyttä tarinaa. Niminovelli on vain 112 sivua pitkä, mutta jostakin syystä jouduin kamppailemaan melkoisesti sen kanssa, että pääsin loppuun asti. Teos on ollut minulla lainassa jo pari kuukautta ja olen aloittanut sen alusta kolmesti. Melkoinen työvoitto siis tämä, että saan viivata sen yli listastani.

Aamiainen Tiffanylla-pienoisromaanin päähenkilö on pinnallinen ja huikentelevainen Holly Golightly, jonka tavoitteena on päästä rikkaisiin naimisiin. Hollya kuvaillaan ja hänen tekemisiään seurataan hänestä kiinnostuneen naapurinmiehen kuvakulmasta. Vähitellen miehelle ja lukijalle selviää, että Holly ei ole lainkaan sitä, miltä vaikuttaa ja lopulta tarinan loppu on surumielinen ja onneton.

Häiritsevintä teoksessa oli se, etten kyennyt samaistumaan kehenkään tarinan henkilöistä. He olivat mielestäni joko vastenmielisiä tai häiritsevän lapsellisia. Pohdinkin samaa, mitä pohdin aikoinaan Kultahatun kohdalla: kenties teoksen ansiot ovat siinä, että se kuvaa ja jopa määrittelee amerikkalaista yhteiskuntaa tavalla, joka jää minulta huomaamatta ja jolle en osaa antaa arvoa. Loppujen lopuksi tunsin itseni vähän tyhmäksi, kun en tajunnut kirjan hienoutta ja pidin sitä tylsänä. Klassikkokirjoja lukiessa on kuitenkin aina otettava se riski, että tulee sivistymätön ja yksinkertainen olo. Älkää siis antako tämän arvosteluni vaikuttaa siihen, tartutteko joskus itse teokseen. Saattaahan olla niin, että minulta jäi nyt jotain erittäin merkittävää tajuamatta.

Kirjailija: Truman Capote
Luettu kirja: Aamiainen Tiffanylla (suom. Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori)
Alkuperäinen kirja: Breakfast at Tiffany's
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1958
Sivuja: 175 (Niminovelli 112)
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Helmikuussa 2013
Arvostelu: ★

559. The Plague – Albert Camus

Tämän postauksen jälkeen seuraavaa taitaakin tulla vasta parin viikon päästä. Minulla on nimittäin edessä graduni (loppu?)rutistus, jonka vuoksi saan luvan jättää romaaneiden lukemisen vähemmälle. Sitä paitsi seuraavaksi ajattelin lukea Victor Hugon Kurjat, sillä näin Les Misérables -elokuvan trailerin ja se näytti niin tavattoman hyvältä, että haluan ehtiä katsomaan sen elokuvateatteriin. Ja kirja on luonnollisesti luettava ensin ja siinä menee tovi jos toinenkin. Nyt kuitenkin asiaan, ranskalaiseen lakoniaan!

Luin Ruton lähes kokonaan kesällä 2011 Turun ja Jokioisten välisillä linja-automatkoilla, mutta jostakin syystä kirja jäi kesken. Mielikuvai oli, että kirja oli hyvä, kiinnostava ja yllättävän helppolukuinen, joten en todellakaan ymmärrä, miksen lukenut sitä silloin loppuun. Olin aiemmin lukenut Camus'lta Sivullisen, jota pidin varsin nerokkaana, joten kun Rutto oli kirjamessuilla hyvässä tarjouksessa, ostin sen ilman pidempää harkintaa.

Rutto on poikkeuksellisen monitulkintainen teos. Se kertoo kaupunkiyhteisöstä, joho iskee rutto, jonka vuoksi kaupunki eristetään. Tästä asetelmasta syntyy tarinoita kärsimyksestä, tuskasta mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta. Pohjimmainen vertauskuvallisuus, joka paljastuu lukijalle viimeistään kirjan viimeisillä sivuilla, on se että ruton voidaankin tulkita edustavan sotaa.

"Ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi uinua kymmeniä vuosia huonekaluissa ja vaatteissa, se voi odottaa kärsivällisesti makuuhuoneessa, kellarissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja paperikasoissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin rutto ihmisten onnettomuudeksi ja opiksi herättää taas rottansa ja lähettää ne kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia."
s. 414

Kuolevat rotat ja yhteiskunnan kaaostila eivät sinänsä ole mieltäylentävää luettavaa, mutta kaiken keskellä Camus säilyttää kauniin, henkäyksenomaisen pohjavireen, joka saa lukijan muistamaan sen, että maailmassa on kauneutta ja rakkautta, vaikka kaikki näennäiset tärkeät asiat otettaisiinkin elämästä pois. Eräs lause jäi teoksesta mieleeni erittäin voimakkaana, ja mielestäni sen voisi jokainen muistaa tässä nykyisessä, toisia ihmisiä ja ihmiskuntaa yleensä kaikesta syyttelevässä maailmassa:

"Ihmisissä on monin verroin enemmän ihailtavaa kuin halveksittavaa." 
s. 413


Kirjailija: Albert Camus
Luettu kirja: Rutto (suom. Juha Mannerkorpi)
Alkuperäinen kirja: La Peste
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1947
Sivuja: 414
Mistä hankin: Kirjamessuilta vuonna 2010
Missä ja milloin luettu: Lähes kokonaan kesällä 2011 linja-autossa, uudelleen kotona 19-21.2.2013
Arvostelu: ★★★

42. Atonement – Ian McEwan

En ole tainnut vielä mainitakaan, että harrastan 1001-listan läpikäymistä myös elokuvien osalta. Ian McEwanin Sovitus-teoksen pohjalta tehty samanniminen elokuva kuuluu tähän listaan ja olen sen nähnytkin pari vuotta sitten. Olen kuitenkin maailman huonomuistisin elokuvafanaatikko. Vaikka nauttisin leffasta paljon ja eläytyisin voimakkaasti, en välttämättä enää kuukauden päästä muista elokuvasta mitään. Sovitus-elokuvasta muistin etukäteen, että pääosaa esitti puuduttavan yksi-ilmeinen Keira Knightley ja että jotakin sotaan liittyvää filmissä oli. Koska olen rasittavuuteen saakka vakuuttunut siitä, että kirja on aina leffaa parempi (poikkeuksen tekevät ainoastaan Stanley Kubrickin elokuvat, vaikka niistäkin Hohto oli kirjana parempi) olin oikeastaan onnellinen siitä, että minulla ei ollut elokuvan aiheuttamia ennakkokäsityksiä tästä teoksesta.

Ennakkoluuloja oli aivan riittävästi jo pelkän kirjailijan taholta. Olen nimittäin aiemmin lukenut listalta McEwanin Amsterdamin sekä Vieraan turvan, joista kumpaakin pidin melko tylsänä ja vastenmielisenä. McEwanin teoksia löytyy listalta peräti kahdeksan, jonka vuoksi olin jo hieman epätoivoinen, miksi en ymmärrä yhtään tätä nerona pidettyä kirjailijaa. Onnekseni Sovitus kuitenkin yllätti positiivisesti ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että listalta löytyy vielä monta McEwanin teosta.

Sovitusta lukiessa lukijan tunteet vaihtelivat aallonhuipulta pohjalle kuin sinikäyrässä ikään. Alussa olin aivan lumoutunut, keskivaiheilla tylsistynyt ja turhautunut ja lopussa taas hämmentyneen vaikuttunut. Kirjan päähenkilö on taiteellinen sielu, teoksen alussa 13-vuotias Briony Tallis, tuleva kirjailija, joka tarkkailee maailmaa hyvin eri tavoin kuin muut, mutta itselleni hämmentävän tutulla tavalla. Briony muun muassa pohtii, onko muilla vastaavia mietteitä, ovatko muut samalla tavalla olemassa kuin hän. Hänen kirjallinen lahjakkuutensa ilmenee siinä, että tavallinen elämä ja ihmisten väliset suhteet muokkautuvat draaman kaareksi, joksikin suuremmaksi ja taiteellisemmaksi.

Osaksi tämän oman, dramaattisemman, maailmansa ja toisaalta lapsellisen elämänkatsomuksensa myötä Briony tulee kertoneeksi valheen, jonka vuoksi useamman ihmisen elämä muuttuu toisenlaiseksi ja unelmat pirstaloituvat. Teoksen alkupuoli johtaa näihin valheen synnyn tapahtumiin ja loppupuoli kertoo teon seurauksista ja siitä, miten valhe vaikuttaa myös Brionyyn ja tämän elämään. Harkitsemattomalla teolla voi olla yllättävänkin suuret seuraukset, eli elämä on oikeastaan sattumanvaraista, tahtonee McEwan kertoa lukijoilleen.

Jollakin tavalla tämä yhden teon massiivinen vaikutus niin monen ihmisen elämään ei saa minua vakuuttuneeksi. Olisin jollakin tavalla kaivannut jotakin dramaattisempaa tapahtumaa, kuin 13-vuotiaan tytön väärää todistusta. Tuntuu tyhmältä heittäytyä uskomaan niin, että ilman tällaista tapahtumaa, hahmojen elämä olisi ollut aivan toisenlainen. Elämässä tapahtuu niin paljon ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät, että vastaavia yksittäisiä tapahtumia, joiden voisi katsoa muuttavan elämän suunnan pysyvästi, tapahtuu niin paljon ja jatkuvasti, ettei niitä pystyisi erittelemään ja syyttelemään loppuelämäänsä. Tällä pitkällä ja sekavalla lauseella pyrin tuomaan esiin sen ajatuksen, että ihminen ei onnekseen ole kykeneväinen havaitsemaan kaikkia niitä seikkoja, jotka muovaavat elämää tietynlaiseksi.

Voin vain kuvitella, miten haastavaa on kirjoittaa teos, jonka päähenkilö on alussa teini-ikäinen ja lopussa vanhus ja joka kertoo vaihdellen niin perhe-elämästä kuin sotasairaalan kauheuksistakin. On kai myönnettävä, ettei tällaiseen suoritukseen pystyisi kuka vain kirjailija, joten kenties McEwan on suosionsa ansainnut. Teoksen loppu on niin vaikuttava, mielikuvituksen ja kynän voima niin mahtava, että kun kirjan laskee käsistään, ei voi olla olematta vaikuttunut. Puolivälissä olisin ollut valmis antamaan kirjalle kaksi tähteä, mutta loppu sai minut niin vaikuttuneeksi, että kyllä tämä oli neljän tähden teos. Jäisiköhän elokuvastakin jotain mieleen, jos katsoisin sen nyt uudestaan?

Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja: Sovitus (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Atonement
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 2001
Sivuja: 541
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Helmikuussa 2013, lähinnä linja-automatkalla Tampereelle ja takaisin eräänä viikonloppuna
Arvostelu: ★★★★

909. The Purloined Letter – Edgar Allan Poe

Sekä Kuilu ja heiluri että Usherin talon tuho edustivat selkeää kauhua, josta Edgar Allan Poe parhaiten tunnetaan. Anastettu kirje puolestaan ei sisältänyt kauhun ainesosia vaan muistutti tyyliltään salapoliisiromaania. Tähän Poen toiseen puoleen olikin mielenkiintoista tutustua. Poen lahjakkuutta ja monipuolisuutta ei voi olla ihailematta ja tuntuu uskomattomalta, miten yksi ihminen on voinut vaikuttaa niin paljon kirjallisuuteen.

Anastetussa kirjeessä ei varsinaisesti tapadu paljon. Sen pääsisältö on kadonneen ja oletettavasti anastetun kirjeen kohtalon selvittäminen. Dekkarimaiseen kerrontaan yhdistyy lumoavasti psykologista pohdintaa. Arvoitus kuin arvoitus on lopulta ratkottavissa, kun ihmisluontoa tarkastelee sopivassa valossa.


Kirjailija: Edgar Allan Poe
Luettu kirja: Anastettu kirje (Kootut kertoumkset, suom. Jaana Kapari)
Alkuperäinen kirja: The Purloined Letter
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1844
Sivuja: 22
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 6.2.2013
Arvostelu: ★★★

639. Thank You, Jeeves – P.G. Wodehouse

Tuhanteen ja yhteen kirjaan, jotka jokaisen pitäisi lukea edes kerran elämässään, ei sisälly juurikaan huumoriteoksia. Monet hyvin kuuluisatkin klassikot toki ovat varsin humoristisia, mutta sellaisia teoksia, joiden perimmäinen tarkoitus on naurattaa lukijaa ja tarjota viihdettä, ovat listalla vähemmistössä.

Niin paljon kuin klassikoiden lukemisesta nautinkin, totesin, että voisi tehdä hyvää lukea välillä jotain kevyempää. Senpä vuoksi lainasin kirjastosta P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves -teoksen, jonka takakannessa luvattiin, että tätä kirjaa lukiessa lukija nauraa taukoamatta. Ja kuinkas sitten kävikään. Totean vain, että onnekseni yöpöytälukemistooni kuului samaan aikaan Esko Valtaojan Kaiken käsikirja, jonka parissa olen nauranut ääneen niin usein, etten edes muista milloin jokin muu teos olisi saanut vastaavaa aikaa. Kiitos, Jeeves kun ei valitettavasti saanut aikaan edes hymähdyksiä.

Jeeves-tarinat kertovat Bertie Woosterista ja hänen neuvokkaasta miespalvelijastaan (olenko ainoa, jonka mielestä sanassa miespalvelija on varsin erikoinen kaiku?) Jeevesistä. Tiivistetysti Wooster hankkiutuu ongelmiin, joista Jeeves hänet pelastaa. Kommellukset ovat tuttua brittityyliä, joka varsin usein vetoaa minuun, mutta jostakin syystä nämä kiusalliset tilanteet saivat minut ajattelemaan, että Hilman päivät teki sen paremmin.

Ehkäpä olisi pitänyt katsoa pari jaksoa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa, joka on tehty Wodehousen teosten pohjalta. Mielikuva tohtori Housesta eli Hugh Lauriesta Woosterina olisi varmasti nostanut kirjan huvittavuutta ainakin yhdellä pykälällä.


Kirjailija: P. G. Wodehouse
Luettu kirja: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita I. suom. Kaisa Sivenius
Alkuperäinen kirja: Thank You, Jeeves
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1934
Sivuja: 255
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 3. - 4.2.2013
Arvostelu: ★★