H. G. Wells: Näkymätön mies

 

H. G. Wellsin Näkymätön mies napsahtaa vähän samaan klassikoiden kastiin kuin hiljattain lukemani Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen: merkittävyys sitä seuraavaan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen on täysin kiistaton, mutta ensimmäinen ei useinkaan ole kaikkein paras. Näkymättömyys on yksi scifin/kauhun/oikeastaan minkä tahansa genren toistuvista teemoista ja perinteinen haaveilun kohde ihmiselle: ollapa kärpäsenä katossa, kun voisikin olla näkymätön, mitä kaikkea silloin tekisikään. Tämä Wellsin jo 1897 julkaistu scifi-klassikko Näkymätön mies käsittelee näkymättömyyden teemaa uraauurtavasti. Oli se viihdyttäväkin, mutta ei tosiaan mitenkään hätkähdyttävä, jollainen se on saattanut ilmestyessään ollakin.

Kertomus alkaa, kun majataloon saapuu omituinen vieras: mies jonka kasvoja peittää valkoiset siteet ja joka käyttäytyy perin kummallisesti. Majatalon väki ja kyläläiset toki kiinnostuvat vieraasta heti. Erinäisten sattumien kautta miehen salaisuus paljastuu ja hän pakenee. Näkymättömällä miehellä, Griffinillä, on suuria ongelmia: hänen on esimerkiksi kuljettava kengittä, sillä yksikseen kävelevät kengät näyttäisivät perin kummallisilta. Toisaalta hänen on pukeutuneena peitettävä myös kasvonsa, sillä tyhjä aukko hatun alla on samoin hämmennystä herättävä. Myös syöminen on haastavaa, ruoka pysyy näkyvänä, kunnes hajoaa riittävästi. Lisäksi hänet kyllä on mahdollista aistia kaikilla muilla tavoilla.

Näkymätön mies hakee apua vanhalta opiskelutoveriltaan ja kohtauksessa selviää, että näkymätön on tiedemies, joka on onnistunut muuttamaan kehonsa taitekertoimen ilmaa vastaavaksi, näkymättömäksi. Vahinko vain, että hän ei kykene muuttumaan takaisin näkyväksi. Kiehtovaa tarinassa onkin etenkin sen sosiaalinen puoli. Griffin on oman mielettömän keksintönsä sokaisema. Hän ei näe itsessään - tai väkivaltaisessa toiminnassaan - virheitä. Hän on taustansa vuoksi päätynyt taloudelliseen ahdinkoon, hänellä ei ole pakoteitä, hän on näkymätön monella tapaa. Griffinillä on suuruudenhulluja suunnitelmia hirmuhallinnosta, kaikkivaltiudesta.

Vaikka kirja ei tosiaan nykylukijalle olekaan mikään järisyttävä lukukokemus, oli siinä hieno, omanlaisensa tunnelma. Kuuntelin kirjan enimmäkseen äänikirjana ja se toimi todella hyvin. Pieni, juoneltaan kiinnostava ja ehdottoman sivistävä scifiklassikko, joka jää tunnelmansa vuoksi mieleen.

H. G. Wells: Näkymätön mies (äänikirjan suom. Tapio Hiisivaara 1966, kirjan suom. Aino Tuomikoski 1922)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Alkup. kirja: The Invisible Man, 1897

Sivumäärä: 181

Arvostelu: ★★★

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Minä rakastan musiikkia. Kukaan minut edes etäisesti tunteva ei ole voinut välttyä siltä tiedolta. Musiikki on läsnä aina, kaikkialla elämässäni. Se on minulle taustaääntä, muistoja, elvytystä, terapiaa, meditaatiota, sosiaalisia suhteita, rauhoittumista, innostumista, viihdettä, luovuutta, maadoittumista, hengitystä. Aina jos tapaan uuden ihmisen, olen heti aluksi kiinnostunut hänen musiikkimaustaan (ja toki muodostan mielipiteeni ihmisestä sen perusteella, myönnän). En koskaan kyllästy keskustelemaan musiikista. Minulla on musiikista loputtomasti mielipiteitä, jotka ovat ehdottomia ja pysyviä, mutta siihen nähden muuttuvat yllättävän usein. Ei ole myöskään sattumaa, että monet elämäni tärkeimmistä kirjoista ovat sellaisia, joissa musiikki on vahvasti läsnä. Sellaisia teoksia ovat esimerkiksi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Westön Älä käy yöhön yksin ja monet Murakamin teokset. Minut on siis helppo hurmata musiikilla, joten en ollut kovin yllättynyt siitä, että 70-luvun rock-maailmaan sijoittuva fiktiivisen bändin tarinan kertova Daisy Jones & The Six oli minulle mieleinen lukukokemus.

Fiktiivinen, tosiaan! Se oli vaikeaa pitää mielessä kirjaa lukiessa. Haastatteluin etenevä romaani kertoo yksityiskohtaisesti Daisy Jones & The Six -nimisen bändin synnystä, kasvusta ja menestyksen vuosista. Ääneen pääsevät bändin jäsenet (heitä on kuusi) sekä solistiksi päätyvä ihana, uskomattoman kaunis, hippihenkinen Daisy Jones. Lisäksi tarinaa avaavat muut bändin taustalla toimineet henkilöt. Näkökulmavaihtelu on hieno tehokeino ja kertojaäänet ovat melkein kaikki todella uskottavia. Paikoin oli lähestulkoon mahdoton pitää mielessä se, että kaikki tuo olikin vain Reidin keksintöä, niin tarkasti ja uskottavasti hän kuvailee hahmojaan, biisejä, levyjen kansia. Monesti teki mieli etsiä Googlen kuvahaulla bändin jäsenten kuvia ja levyjen kansia sekä Spotifystä biisejä.

Tämä fiktiivisen bändin idea oli minulle jo entuudestaan tuttu mainitsemieni Itkosen ja Westön kirjojen kautta. Jos ei olisi ollut, olisin ollut ehkä vielä lumoutuneempi, niin hyvin Reid taitaa tämän kerronnan. Yhdysvaltojen 70-luku on miljöönä tavattoman kiehtova, rock-musiikin nousu ja hippiliikkeen jälkikaiut ovat hienosti läsnä. Daisy Jones on hahmona onnistunut. Kaikessa ärsyttävyydessään, huumeriippuvuudessaan ja itsekkyydessään hän on kuitenkin hurmaava, myös lukija vähän rakastuu häneen. Kiinnostavia ovat myös veljekset Billy ja Graham ja se, miten veljekset soittavat samassa, maailman suosituimmassa bändissä ja miten se vaikuttaa bändiin.

Niin, tarina oli tosiaankin viihdyttävä ja hämmästyttävän uskottava. Nautinnollinen musiikillinen lukumatka (The Kinksiltä kuulostava, bändi mainittiin ohimennen mahdollisena vaikuttimena) tämä siis tosiaan oli. Valitettavasti siihen se jäikin. Hirvittävän hyvä ja hyvin toimiva idea pelasti kirjan siinä mielessä, että viihdyin sen parissa hyvin ja seurasin mielelläni bändin vaiheita. Kävi kuitenkin niin, että etenkin loppua kohden varsin heppoinen, epäuskottava ja jopa siirappinen juoni jäi kaiken muun jalkoihin - musiikin vuoksi olin valmis antamaan anteeksi todella paljon.

Siinä mielessä en siis ymmärrä tämän kirjan saamaa suurta hehkutusta ja arvostusta: juoneltaan se oli lopulta varsin keskinkertainen. Miljöön, hahmojen ja sen ihanan musiikin, jota oikeasti ei edes ole olemassa, vuoksi kuitenkin ymmärrän täysin, miksi Daisy Jones & The Six on vienyt niin monen sydämen ja miksi sosiaalisessa mediassa olen törmännyt niin moneen ylistävään arvioon. Se että bändi on fiktiivinen, on nimittäin jopa tuskaista, niin paljon aloin pitää heistä ja heidän musiikistaan.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös tv-sarja, se kiinnostaa todella paljon etenkin siksi, että on jännittävää nähdä, miten siinä toteutetaan fiktiivisyys: säveltääkö joku nämä biisit sarjaa varten oikeasti? Pakkohan kai on? Miljöö tarjoaa myös upean mahdollisuuden visuaaliseen ilotulitukseen, sitä odotellessa siis. Ilmeisesti kirjaa ei  ole ainakaan vielä myöskään käännetty suomeksi. Ehkä sekin tehdään viimeistään sitten, kun sarja joskus ilmestyy.

Tayor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six (2018)

Sivumäärä: 355

Arvostelu: ★★★

Franz Kafka: Oikeusjuttu

En ajatellut kirjoittaa mitään koronasta, ihan jo siksi että kaikkialla muualla ei mistään muusta kirjoitetakaan. Jotenkin kuitenkin, kun avasin tämän Bloggerin kirjoituskentän, tuli olo, että haluan sittenkin sanoa jotakin.

En ole kovin huolissani. Tuntuu että yhteiskunta ympärilläni ajattelee, että minun pitäisi olla paljon enemmän huolissani, sillä olen raskaana. Ajattelen kuitekin asiaa todennäköisyyksien valossa, sitä että todennäköisesti kaikki menee ihan hyvin. Olen todennut taas olevani aika rationaalinen tyyppi, ehkä elämänasenteeni on vähän masentavakin, sillä minusta on jotenkin itsestäänselvää, että tällaisia kriisejä nyt vain välillä tulee. Monille tämä tuntuu olevan ensimmäinen kerta, kun perusturvallisuudentunne järkkyy ja totta kai se on varmasti kamala kokemus. Sekin on minulle itsestäänselvää taustani vuoksi, että ihmisiä on maailmassa liikaa, kantokyky on ylitetty ja on oikeastaan ajan kysymys, milloin jokin pandemia (joka ei näyttäisi ainakaan toistaiseksi olevan korona) vähentää väkilukua tuntuvasti.

Kuitenkaan se, että nämä asiat tiedostaa järjellä, ei tietenkään tee yhtään helpompaa vaikkapa siitä huolesta, jota tunnemme riskiryhmiin kuuluvien läheisten puolesta. Korona herättää ikäviä lieveilmiöitä, valeuutisia,  yritysten ahdinkoa, älytöntä ja pohjattoman itsekästä hamstrausta, sekasortoa ja kaiken taustalla media hieroo likaisia pieniä käsiään yhteen ja hykertää tyytyväisenä. Se on ahdistanut minua tässä kaikkein eniten, se miten media aina hyötyy kriiseistä.

Asiantuntijoiden mukaan todennäköistä on kuitenkin se, että tämä kaikki kestää muutaman kuukauden ja sitten tilanne rauhoittuu. Todennäköistä on myös se, että perusterveillä tauti ei yleensä ole vakava. Yhtä lailla tärkeää on myös se, että ne perusterveet ajattelisivat muitakin kuin itseään (ja vessapaperin hamstrauksen myötä omaa kylän puhtainta takapuoltaan) ja välttäisivät taudin levittämmistä omalta osaltaan. Karanteeneilla, etätöillä ja tapahtumien perumisella saadaan aikaan se, että tauti leviää hitaammin ja kaikki eivät ole samaan aikaan sairaita. Vaikka meininki tuntuu olevan sellaista kuin vähintään zombie-apokalypsi olisi nurkan takana, väittäisin että ennen kuin huomaammekaan, tämä kaikki alkaa tuntua taas kaukaiselta ja epätodelliselta (vaikka tietysti jäljet tästäkin jää). Meillä on kuitenkin asiat älyttömän hyvin, se kannattaisi muistaa. This too shall pass.

No niin, kun sain tämän ulos systeemeistä, on aika keskittyä taas pääasiaan, kirjallisuuteen. Franz Kafkan Oikeusjuttu on osa Keskisuomalaisen listaprojektia, joka on ollut minulla työn alla koko blogiaikani eli kauan. Nyt alkaa kuitenkin loppusuora jo häämöttää ja lukemattomia kirjoja on enää seitsemän (tosin yksi niistä Tintti-sarja, joka vastaa minulle noin tuhatta vaikeaa kirjaa). Mikään kilpailuhan tämä ei tietenkään ole, mutta voisin taas lähettää terveisiä ystävälleni, joka (muka! hah!) sai juuri luettua loppuun koko listan. Jokkella on muuten blogissaan menossa mukava haaste, jossa luetaan kirjoja tuolta listalta.

Olen aloittanut Oikeusjuttua tässä vuosien varrella monesti, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt kuitenkin jotenkin innostuin alussa, mutta innostus lopahti nopeasti ja kirjan loppuun lukeminen oli melkoista taistelua. Kafka on minulle entuudestaan tuttu novelleistaan, joita luettiin joskus koulussa ja periaatteessa pidän hänen kafkamaisesta sekopäisyydestään. Oikeusjuttu ei ehkä ollutkaan riittävän sekopäinen, se oli vain outo ja tylsä. Lisäksi minua jatkuvasti haittasi se, että kirja oli jäänyt kirjalijaltaan kesken eikä hän olisi halunnut sitä julkaistavaksi. Mahdoton tietysti sanoa, olisiko mielipide muuttunut, kun Kafka olisi nähnyt kirjan vastaanoton, mutta silti ajatus on jotenkin häiritsevä.

Oikeusjuttu kertoo eräästä Josef K:sta, joka yllättäen joutuu oikeuskoneiston hampaisiin, vaikka ei tietääkseen ole tehnyt mitään pahaa. Kirja koostuu unenomaisista jaksoista, joissa usein ei tapahdu juurikaan mitään, mutta tunnelma ja hahmot ovat pahaenteisiä ja pelottavia. Myös tapahtumapaikat ovat epäloogisia ja korostavat painajaismaista tunnelmaa: talon ullakolta löytyy istuntosali, kuulustelua suoritetaan K:n naapurin, nuoren naisen asunnossa ja lopun teloitus tapahtuu kaikesta irrallaan kivilouhimolla. Tavallaan pidin paljon tästä tehokeinosta ja tunnelmasta, joka on ainakin minulle hyvin tuttu omista unimaailmoistani, mutta kun itse kerronta oli niin hidasta ja paikoin sekavaa, olin koko lukukokemuksen ajan enemmän tai vähemmän pihalla ja liian turhautunut ja kyllästynyt nauttiakseni siitä.

Oikeusjuttu on klassikko kai sen vuoksi, miten se kritisoi systeemiä, sitä mitä tapahtuu byrokratian rattaisiin joutuvalle (syyttömälle) ihmiselle ja mitkä ovat tämän puolustuskeinot. Oikeusjutun niputankin siihen klassikkojen joukkoon, joista periaattessa ymmärsin, miksi ne ovat niin arvostettuja, mutta jotka henkilökohtaisella tasolla jäivät varsin vaisuiksi lukukokemuksiksi.

Oikeusjuttu on toki myös 1001 kirjaa -listalla, joten tällä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 1, kirja on vanhempi kuin minä.

Kirjalija: Franz Kafka
Luettu kirja: Oikeusjuttu, suom. Aarno Peromies
Alkuperäinen kirja: Der Prozess (julkaistu 1925, kirjoitettu 1916-1917)
Sivumäärä: 244
Arvostelu: ★★★

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Pidän eniten sellaisista kirjoista, joihin voin samaistua. Taidan olla aika itsekeskeinen tyyppi, mutta pidän siitä, kun kirja herättää minussa ajatuksia omasta elämästäni ja samaistumispintaa on paljon. Olen eläytyvä ja tunteellinen (lukija) ja minusta on ihanaa, jos kirja saa aikaan erilaisen tunteiden kirjon, joka luonnollisesti on sitä vahvempi mitä paremmin pystyn samaistumaan kirjaan. On paljon kirjoja, joista olen pitänyt, vaikken ole niihin voinut juuri samaistuakaan, mutta lopulta elämäni kaikkein tärkeimmät kirjat ovat sellaisia, jotka ovat koskettaneet jollakin henkilökohtaisella ja osuvalla tavalla.

Ei enää Eddy oli kirja, johon en osannut samaistua juuri lainkaan. Se taas muistutti minua niistä tutkimuksista, joiden mukaan kirjallisuuden lukeminen on hirveän tärkeää empatian kehittymisen kannalta. Vaikken voi samaistua, voin silti yrittää ymmärtää. Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston tämän vuoden uutuus ja se on saanut paljon kehuja ja huomiota. Minäkin pidin siitä paljon, mutta edellä kuvatun vuoksi siitä ei tullut suurta suosikkiani. Silti uskon, että Ei enää Eddy on klassikko jo syntyessään.

Édouard Louis on syntynyt vuonna 1992 ja Ei enää Eddy on julkaistu vuonna 2014, eli Édouard (ent. Eddy Belleguele) oli häkellyttävän nuori kirjan julkaisuhetkellä. Teos on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva nuoren miehen todella kivulias kasvukertomus. Eddy on homoseksuaali poika, joka asuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä köyhän työväenluokan edustajien ympäröimänä. Ilmapiiri on ahdas, samoin ahtaita ovat kodit, joissa vilisee lapsia. Miehet ovat duunissa tehtaassa, naiset hoitava kotona muksuja. Köyhyys on kaikkialla, mutta siitä ei oikein saa puhua, vaikka lähes kaikki ovat samassa veneessä. Kun polttopuita ei ole, äiti tekee risujen keräämisestä leikin. "Me tiesimme, että risuja kerättiin köyhyyden ja rahapulan takia, lapset ymmärtävät tällaiset asiat nopeammin kuin luulemmekaan."

Köyhyyden lisäksi läsnä kaikkialla on väkivalta tai sen uhka. Miehet nollaavat päänsä raskaan työviikon jälkeen ja purkavat turhautumistaan naisiin, lapsiin ja ystäviinsä. Mieleen tulee Elena Ferranten Napoli-sarjan kuvaama väkivalta, se miten syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa. Koulussa Eddy kohtaa vaikeuksia. Vallitseva asenneilmapiiri ei kestä erilaisuutta ja erilainen Eddy tosiaan on, naismainen poika, joka tekee kaikkensa, ettei erottuisi, tuskallisen pitkälle menevällä tavalla hän kieltää itsensä ja sen mitä on. 

Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta.

Kirjassa on ehkä paras lukemani nykykirjallisuuden kuvaus yhteiskuntaluokkien eroista sekä siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön. Vaikka kumpaankaan en osaa samaistua, näen miten tärkeä tämä kirja on. Uskon, että Ei enää Eddy päätyy tulevaisuuden klassikkolistoille ja koulujen lukemistoihin. Se on kirja, joka kuvaa tätä aikaa ja ihmisyyttä uskomattoman tarkkanäköisesti.

Kirjailija: Édouard Louis
Kirja: Ei enää Eddy (Tammi 2019)
Alkuperäinen kirja: En finir avec Eddy Belleguele (2014)
Sivumäärä: 184
Mistä hankittu: Oma ostos

Fedor Dostojevski: Idiootti

Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

Tommi Liimatta: Jeppis

Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)

Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Olen lukenut Kazuo Ishigurolta aiemmin kolme kirjaa (jo ennen blogiaikaa) ja pitänyt niistä kaikista. Nämä kirjat, Ole luonani aina, Silmissä siintävät vuoret ja Pitkän päivän ilta, ovat kaikki olleet keskenään todella erilaisia. Yhteistä niissä on ollut vahva tunnelma, joka on samaan aikaan sekä herkkä että todella jännitteinen. Juuri tällainen kirja oli myös Menneen maailman maalari.

Ishiguro on mestari kasvattamaan hienovaraista jännitettä. Menneen  maailman maalarin kertoja on vanha mies Masuji Ono. Hän on tehnyt hienon uran merkittävänä taidemaalarina, mutta toisen maailmansodan pyörteissä hänen taiteensa on joutunut huonoon valoon, muuttunut poliittisesti räjähdysalttiiksi. Hän on menettänyt maineensa ja hänenlaisiaan pidetään edelleen syynä Japanin kohtaamiin kärsimyksiin.

Onolla on kaksi tytärtä, joiden suhtautuinen isäänsä on myös monimutkaista. Onon menneisyys myös hankaloittaa nuoremman tyttären avioliiton järjestämistä. Kirjassa tapahtuu lopulta vähän, mutta jännitteet, jotka syntyvät historian painolastista ja selvittämättömistä asioista, kasvavat läpi tarinan ja tekevät lukukokeuksesta mielenkiintoisen.

Mielenkiintoista on myös se, että päähenkilö itse kertoo tarinaansa. Hän palaa jatkuvasti muistelemaan käymiään keskusteluja ja mikä johti mihinkin.  Hän myöntää usein, että ei ole varma muistaako oikein ja kuka lopulta sanoi mitäkin. Se luo lukijalle mielenkiintoisen asetelman, jossa ei voi olla ihan varma, mikä lopulta olikaan totuus.

Menneen maailman maalari oli nautinnollinen lukukokemus sen tunnelman, viipyilevän kerronnan ja kelluvan tunteen vuoksi. Tällainen kirjallisuus tekee hyvää sielulle ja taidankin jo pian jatkaa Ishiguron muiden kirjojen parissa.

Tämä oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja ja se avaa myös tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen. Laitan kirjan kohtaan 32, kirjan nimessä on ammatti.

Kirjailija: Kazuo Ishiguro
Alkuperäinen kirja: An Artist of the Floating World, 1986
Luettu kirja: Menneen maailman maalari (Tammi, 1988, suom. Helene Bützow)
Sivumäärä: 252
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu:

José Saramago: Toinen minä

Onni on kesä toukokuussa ja kovaa vauhtia etenevä terassi.

Pitkästä aikaa luin kirjan 1001-listalta. Tuskaisen pitkään olen ollut tuskaisen lähellä yhtä isoa rajapyykkiä, 250 luettua kirjaa eli neljäsosaa. Se on jo aika paljon, kun ottaa huomioon sen, että kun aloitin tämän projektin (ja myös blogini), luettuja kirjoja oli jotakin hiukan yli 50. Elämästäni on kyllä kulunut yli neljäsosa, vaikka asiaa miten optimistisesti tarkastelisi. Ensimmäisinä elinvuosinani en tosin ihan hirveästi lukenut, enkä ainakaan näitä klassikoita, tyytyväinen saan siis olla.

Monia listan kirjoja yhdistää se, että ne tuntuvat alkuun tavattoman vaikeilta ja jopa tylsiltä, mutta kun pääsen vauhtiin, innostun tosissani ja lopuksi olen vaikuttunut. Niin kävi nytkin. Siinä piilee tämän homman järki: tykkään itseni haastamisesta ja tietenkin hyvistä kirjoista!

Heti alusta asti on selvää, ettei Toinen minä ole mikään helppo kirja. Saramago kirjoittaa tarinansa dialogit välittämättä kielioppisäännöistä ja korvaa pisteet pilkuilla. Pitkään koin hirveää tuskaa tästä, mutta lopulta huomasin tottuneeni. Tehokeinohan se tietenkin oli, loi absurdia tunnelmaa. Ihan toimiva tehokeino, pakko myöntää, vaikka päähän ottikin. Tähän tapaan Saramago siis kirjoittaa:

"Juuri silloin matematiikanopettaja astui sisään. Hän näki historianopettajan ja tuli suoraa päätä tämän luo, Huomenta, hän sanoi, Hei, huomenta, Häiritsenkö, hän kysyi, Et, et ollenkaan, minä tässä vain vilkaisin näitä vielä uudemman kerran, periaatteessa nämä on kaikki jo korjattu, Miten noilla sujuu, Millä, Oppilaillasi, Tavalliseen tapaan, mitenkuten, ei hyvin eikä huonosti, Ihan niin kuin meilläkin heidän iässään, matematiikanopettaja virkkoi hymyillen."

Päähenkilönä on tosiaan historianopettaja, Tertuliano Máximo Afonso, jonka etunimestä Tertuliano tehdään niin paljon asiaa, että ilmeisesti nimi on jotenkin huvittava. Hän elelee hyvin tylsää, vaatimatonta elämää, johon kuuluu työnteko ja eräs nainenkin. Tylsää elämäänsä piristämään Tertuliano haluaa katsoa elokuvan. Kollega ehdottaa rainaa nimeltä Sisukas ampuu saaliin. Tuo elokuva muuttaa Tertulianon elämän, sysää sen pahasti raiteiltaan. Leffassa on nimittäin lyhyessä kohtauksessa mies, joka näyttää täsmälleen Tertulianolta. Ei siis muistuta häntä, vaan on täysin kaksoisolento, viiksekäs sellainen. Pakkomielle alkaa horjuttaa miehen elämää pahasti, toinen minä astuu kuvioihin.

Tertulianon pakkomielle tuntuu jotenkin naurettavalta, mutta sitten kuitenkin, minuus on niin oma ja henkilökohtainen asia, että jos oma ainutlaatuisuus tuolla tavalla varastetaan, kaipa se saisi ihmisen oikeasti sekaisin. Kertomukseen sotkeutuu tuo viiksekäs sivuosanäyttelijä, hänen vaimonsa ja Tertulianon naisystävä ja tarinan saamat käänteet ovat lisääntyvissä määrin absurdeja ja lopulta myös traagisia.

Tosiaan, vaikeuksista huolimatta tämäkin kirja oli lopulta lukunautinto. Kiinnostukseni Saramagoon heräsi todella. Ei mies kai turhaan ole saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa! Tämä kirja ainakin oli kaikessa omituisuudessaan piristävän erilainen. Pidin sen ilmoille heittämistä "mitä jos" -ajatuksista, aivoja hyvällä tavalla kutittavista pienistä ärsykkeistä.

Olen tänä vuonna lukenut vain kaksi kirjaa 1001-listalta, tämän ja John Fowlesin Neitoperhon. Kumpikin kirjailija on kuitenkin mahdottoman kiinnostava. Ei se määrä, vaan laatu. Fowlesilta löytyy listalta kolme muuta teosta ja Saramagoltakin kaksi, tiedänpä mitä luen, kun haluan edistää projektia mukavalla tavalla.

Koska en varmastikaan tule lukemaan mitään varsinaista elokuvamaailmaan sijoittuvaa kirjaa, laitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 18. Tertulianon kaksoisolento näet oli pieniä sivuosia esittävä näyttelijä ja leffamaailmaa sivuttiin paljon.

Kirjailija: José Saramago
Luettu kirja: Toinen minä, Tammi, suom. Erkki Kirjalainen
Alkuperäinen kirja: O Homem Duplicado (2002)
Sivumäärä: 374
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Miten lauluni syntyvät?

Kiire, kiire, kiri kiri kiire. Se soi päässä, mutta googlauskaan ei auta, mistä laulusta on kyse. Ikivanhaa lastenlaulua epäilen, samoin kuin muutamat muutkin asiaa netissä kyselleet. Mutta siis, kiire on edelleen. Aika kuluu käsittämättömällä  nopeudella ja ajan kulumisen myötä muuttopäivä on aina vain lähempänä. Kummalliselta tuntuu se, että tämä pitkän pitkä ja monivaiheinen projektimme huipentuu ihan pian (no, onhan pääsiäiseen sentään vielä muutama kuukausi) siihen, että pääsemme muuttamaan omaan taloomme. Omakotitalon rakennuttaminen on projekti, jota samaan aikaan suosittelen ihan kaikille, mutta toisaalta en suosittelisi pahimmalle vihamiehellenikään. Aasinsiltana voisin siteerata erästä Hynystä.

Tämänkin kirjan luin jo aikaa sitten, mutta nyt vasta ehdin naputtelemaan siitä blogiini. Kirjaston järjestelmä muistuttelee, että laina-aika on umpeutumassa ja kirjasta on varauksia, se taitaa olla nykyisin suurin motivaationi bloggausajan löytymiseen. Kirja on uunituore ja erittäin kiinnostava, ymmärrän siis varausjonon mainiosti.

Kirjassa Suomen musiikkimaailman kärkinimet avaavat lauluntekoprosessiaan ja myös sitä, miten heistä tuli muusikoita ja lyyrikkoja. Tosin olen tainnut pahasti tipahtaa nyky(?)musiikin kärryiltä, sillä kirjassa pääsivät ääneen myös sellaiset nimet kuin Iisa ja Asa, jotka eivät sanoneet miulle juuri mitään. Toisaalta kansien välissä olivat myös ikuiset sankarini herrat Hynynen ja Yrjänä sekä lähes yhtä suuri idolini Jarkko Martikainen. Martikaisen laulut ovat olleet jo esillä musiikkijuttusarjassani, 
Kotiteollisuuteen ja CMX:ään palaan vielä (tulipa taas mieleeni, että viimeinen osa on edelleen kirjoittamatta. Äitini odottaa sitä, eli ehkä pitää löytyä aika kirjoittamiseen). Myös Maija Vilkkumaata olen aina fanittanut lauluntekijänä. Muut kirjan sivuilla itsetään kertovat muusikot ovat Olavi Uusivirta, Samae Koskinen sekä Chisu (jonka musiikin suhteen taidan soveltaa vanhaa sanonta siitä, että jos ei keksi hyvää sanottavaa, kannattaa olla ihan hiljaa).

Lyyrikoille on annettu selvästi vapaat kädet kirjoittamiseen. Muiden osuudet noudattavat aika samankaltaista linjaa, lapsuuden musiikkiharrastukset, kaiken mahdollisen musiikin kuunteleminen ja tarve luomiseen, joka on sinnikkään työn kautta johtanut maineeseen. Useimmat muusikot myöntävät, että laulujen kirjoittaminen on välillä kovaa työtä, mutta joskus kappaleet syntyvät kuin itsestään. Luomisen vimma tai suorastaan pakko on yksi kirjan muusikoita yhdistävä asia. Lauluilla voi  purkaa pahaa oloa, käsitellä vaikeita tai onnellisia, isoja tai pieniä asioita ja yleisesti jättää maailmaan merkin omasta itsestä. Rakkaus kieleen paistaa läpi useimpien artistien kertomuksista. Monet ovat aina lukeneet paljon, ahmineet suomen kieltä. Se on itsestään selvää. Kun kieli on työkalu, on sen käyttöä omaksuttava kaikin mahdollisin tavoin.

Samankaltaisten - toki erittäin mielenkiintoisten - tarinoiden jälkeen loppuhuipennuksen tarjoaa A. W. Yrjänä: "Miten lauluni syntyvät. Vai ovatko ne jo? Vanha platoninen kysymys. Yritän siihen vastata." Ja: "Että olisi laulun tekijä, se on rohkea väite. Kuka tekee laulun? Jokainen tietää, että asia on toisinpäin. On vale, että jokuu tekisi laulun. Totta on, että laulu tekee meitä." Myös Yrjänä kertoo tarinansa lapsuudesta nykyhetkeen, läpi avaruusmusiikin, scifin ja treenikämppien. Lähtökohta analyysille on kuitenkin ihanan hörhö ja nousi luonnollisesti suosikikseni kirjassa.

Päälimmäisenä kirjasta jäi tunne, että nämä muusikot ovat rohkeita. He avaavat alitajuntansa tuhansille armottomille kuulijoille. Lisäksi musiikkimaailma suurine levy-yhtiöineen ja voiton tahkomisineen tuntuu olevan voimakkaassa ristiriidassa luomisen tarpeen ja herkkyyden kanssa. Ei mikään helpoin mahdollinen ammatti. Kirja muistutti myös siitä, että myös laulujen kirjoittaminen on runoutta siinä missä mikä tahansa muukin lyriikan kirjoittaminen. Olen aina ajatellut, että en ymmärrä runoutta tai erityisemmin edes pidä runoista, mutta lopulta valtava määrä laulujen lyriikoita on minulle sitä kaikista rakkainta runoutta ja kirjallisuutta. Ehkäpä Bob Dylanin Nobel oli tärkeä juuri siksi, että tajuaisimme miten tärkeä osa kirjallisuutta laulujen sanat ovat.

Helmet-haasteessa  alkaa olla kiire. Olisin halunnut lukea kohtaan 48 kirjan, jonka aiheesta en oikeasti tietäisi yhtään mitään. Musiikki on minulle rakas aihe, josta tiedän yhtä jos toistakin, mutta laulun kirjoittamisesta en todellakaan tiedä yhtään mitään, siksi kirja sopii kohtaan lopulta ihan hyvin.

Luettu kirja: Miten lauluni syntyvät? (SKS 2017)
Kirjailija: Eetu Kauppinen, A. W. Yrjänä, Maija Vilkkumaa, Iisa, Olavi Uusivirta, Samae Koskinen, Jouni Hynynen, Chisu, Jarkko Martikainen, Asa
Sivumäärä: 243
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu

Luinpa pitkästä aikaa romaanin ja jopa 1001-listalla olevan romaanin. Heinäkuutani täytti muun muassa yhden vanhan talon purkuoperaatio sekä uuden talon suunnittelu. Töihinpaluu toi mukanaan pahenevaa sairastelua, kuinkas muutenkaan. Lukuaika on ollut vähissä ja kroppa ja aivot kovilla, siispä tämänkin teoksen lukeminen olisi ollut varmasti järkevämpää jonakin toisena, rauhallisempana aikana.

Kaikki valaistuu oli nimittäin kummallinen, monitahoinen, sekava ja erikoinen matka. Kirjassa Jonathan Safran Foer -niminen nuori mies matkustaa Ukrainaan selvittämään sukunsa historian käänteitä. Hän saa matkaoppaakseen englanninkielen itseoppineen tulkin Alexin sekä tämän mukasokean isoisän ja isoisän opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin (narttu, joka kärsii pahoista ilmavaivoista ja suvunjatkamisvietistä). Suurin ongelma kirjan kanssa minulla liittyikin (taas) siihen, että luin suomennoksen. Alexin käyttämä kieli oli hyvin erikoista, hän käyttää sanoja väärissä yhteyksissä, mutta tulee silti ymmäretyksi. Suomennos oli varmasti erinomainen, mutta silti minua jatkuvasti häiritsi, kun jäin miettimään alkuperäistä tekstiä ja sen sanoja. Tosin enpä varmaan olisi jaksanutkaan lukea tätä englanniksi, sen verran kovilla oli keskittymiskykyni nytkin.

"Minä en tietenkään mennyt maineikkaaseen yökerhoon. Kuten olen maininnut, minä tiedotan usein Isälle että menen maineikkaaseen yökerhoon, mutta sitten menen rannalle. En mene maineikkaaseen yökerhoon, jotta voin tallettaa valuttani pikkuleipärasiaan muuttaakseni Amerikkaan Pikku-Igorin kanssa. Mutta minun täytyy tiedottaa sinulle että se johtuu myös siitä että en rakasta maineikkaita yökerhoja. Niistä tulee minulle hyvin iloton ja hylätty olo. Käytänkö minä tuota sanaa oikein? Hylätty?" Esimerkki Alexin kirjoitustyylistä, s. 278

Kirjassa vuorottelevat kolmikon matkakertomus Alexin näkökulmasta, Jonathanin kirjoittama historiikki sukunsa vaiheista sekä Alexin kirjeet Jonathanille, joissa hän kommentoi tämän historiikkia. Melkoinen soppa, jonka seuraamisessa saa tosissaan tehdä töitä. Nämä kaikki kolme näkökulmaa limittyvät yhteen oudolla tavalla. Eniten taisin lopulta nauttia Jonathanin kirjoituksista, ne toivat mieleeni toisinaan Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Grassin Peltriummun kaikessa kummallisuudessaan. Mieleeni jäi erityisesti kummittelemaan mies, jonka kalloon oli juuttunut sahanterä. Mies päätyi hyötykäyttöön, aurinkokelloksi. Kai tämä sitten oli maagista realismia?

Vaikka hetkittäin nautinkin tarinasta paljon, kokonaiskuva jäi silti harmittavan sekavaksi. Tuli sama fiilis kuin muinoin Pilvikartaston kanssa. Kirja oli minulle juuri oikea, mutta aika valitettavan väärä.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 26, sukutarina.

Kirjailija: Jonathan Safran Foer
Kirja: Kaikki valaistuu (suom. Leena Tamminen)
Alkuperäinen kirja: Everything is Illuminated, 2002
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 354
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Antti Tuomainen: Kaivos (joulukalenterin 19. luukku)

Antti Tuomaisen viime vuonna julkaistu dekkari herätti heti kiinnostukseni, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuuluvani kohderyhmään, olenhan sentään geologi. Yllä oleva kuva on otettu kenttäkurssilla syksyllä 2009, missäs muualla kuin Talvivaaran kaivoksella. Törmäsin hiljattain kenttämuistiinpanoihini ja niissä luki jotkain sellaista kun edistyksellistä vesiteknologiaa...

Nappasin kirjan jostakin Elisa Kirjan supertarjouksesta ja luin sen joskus syksyllä hyvin nopeasti. Tarinan asetelma oli mielenkiintoinen: helsinkiläinen sanomalehtitoimittaja alkaa selvittää Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahti-kaivoksen hämäriä taustoja. Meininki on kylmää, suorastaan hyytävää ja teemoja on paljon. Tärkeäksi nousee toimittajan isä, joka on pitkään ollut pois pojan elämästä. Isän ammatti ei olekaan mikään tavallinen, vaan hän on palkkamurhaaja. Tarina on tosiaan melko lennokas, mutta silti riittävän uskottava. Taustalla kytee myös toimittajan perhevaikeudet, liitto rakoilee, kun työ menee edelle.

Kaivos oli sellainen "ihan ok"-lukukokemus, joka joskus on hyvinkin paikallaan. Mitään valtavan suuria tunteita se ei herättänyt, mutta onnistui kuitenkin olemaan ihan viihdyttävä. Sen verran kiinnostuin Tuomaisesta, että kovasti kehuja kerännyt Mies joka kuoli, pitää kyllä lukea.

Kuva: Elisa Kirja

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (joulukalenterin 14. luukku)

Vaikka olenkin lukenut listalta jo lähes neljänneksen, on sillä silti yli 750 lukematonta teosta. Ei siis ole ihme, että minulla ei ole hirveän hyvää käsitystä listalta löytyvistä kirjoista ja aina välillä satun törmäämään täysiin yllätyksiin. Positiivisiin yllätyksiin lasken kaikki viihdyttävät, lyhyet ja suhteellisen helpot kirjat, sillä vaikeita paksukaisia (mutta useimmiten varsin palkitsevia ja hyviä, tahdon huomauttaa!) tiedän listalta löytyvän ihan tarpeeksi. Amélie Nothombin Nöyrin palvelijanne oli mahtava piristys vaikeiden kirjojen keskelle. Mainittakoon että yritän jälleen Sodan ja rauhan lukemista...

Kirjassa Amélie-niminen belgialainen nainen (en tiedä tarinan totuuspohjasta, mutta kuvittelisin että aika paljon tapahtumista oli totta) pääsee töihin japanilaiseen yritykseen ja on siitä onnellinen. Nopeasti hän kuitenkin ymmärtää, että työpaikka ei ole ihan tavallinen ja siellä selvitäkseen täytyy olla melkoisen kova. Yrityksessä johtaminen perustuu pitkälti pelkoon ja nöyryytykseen, arvoasteikko on nähtävissä kaikkialla. Kirjan alkuperäinen nimi "Stupeur et tremblements", englanniksi "Fear and trembling" tulee siitä, että Japanissa muinainen keisarillinen prtokolla määrää, että hallitsijaa on puhuteltava "kunnioittaen ja vapisten". Tämä asenne näkyy myös työelämässä.

Amélie ei onnistu tehtävissään numeroiden parissa ja nopeasti hän löytää itsensä pohjalta, vessojen siivojana. Japanissa kasvojen menettäminen on hirveintä, mitä voi tapahtua ja siksipä hän ei luovuta, ei lannistu, vaan taistelee läpi hirveyksien ja kamalan kohtelun. Kirja kertoo uskomattoman karua tarinaa Japanin työkulttuurista, miten työ on samaan aikaan kaikki kaikessa, mutta myös jatkuvasti nöyryyttävä kilpailu ja selvitymystaisto. Olin aika järkyttynyt, mutta Nothombin kirjoitustyyli on ironinen ja huvittava ja se teki sinänsä ahdistavasta tarinasta jopa viihteellisen.

"En minä ollut mikään poikkeus säännöstä: jokainen ulkomaalainen, joka haluaa tulla hyväksytyksi Japanissa, pitää kunnia-asianaan keisarikunnan tapojen noudattamista. Ja on huomattava, että toisin päin asia ei toimi: japanilaiset jotka loukkaantuvat siitä että muut rikkovat heidän tapamääräyksiään, eivät koskaan närkästy poiketessaan muiden maiden soveliaisuussäännöistä."

Kirja oli shokeeraava, mutta samaan aikaan huvittava ja se juuri teki lukukokemuksesta erikoisen ja ehkä jopa ikimuistoisen, se selviää myöhemmin. Kirja oli hyvin nopealukuinen, luin sen lähes kokonaan eilen, kun jonotin TYKSin labraan pitkän pitkässä jonossa. Tulipa taas mieleen ne ihmiset, jotka aina hämmästelevät, miten ehdin lukemaan niin paljon, kun ei heillä ole koskaan aikaa lukea. Jep, odotussali oli täynnä ihmisiä kännykät kädessä. Tosin eipä sekään mitään varmaa kerro, kun sain tämän kirjan luettua, jatkoin puhelimesta sitä Sotaa ja rauhaa.

Kurjen siivellä -haasteeseen olen aiemmin lukenut ihastuttavia japanilaisia tunnelmaromaaneja. Tämä oli totta vie jotakin ihan muuta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Nanna, Zephyr ja Ulla.

Kirjailija: Amélie Nothomb

Luettu kirja: Nöyrin palvelijanne (Otava 2001, suom. Annikki Suni)

Alkuperäinen kirja: Stupeur et tremblements (1999)

Kansi: Maija Vallinoja

Mistä hankittu: Kirjastosta

Sivumäärä: 127

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Pahan Pappi (joulukalenterin 13. luukku)

Pakkanen tekee lumettomastakin maisemasta taianomaisen. Jopa seittitakiainen oli toissailtaisella lenkillä kaunis.

Kuuntelin Harjunpään ja pahan papin syyskuussa, aikaan kun iltalenkeillä alkoi jo hämärtää. Ensimmäisen Harjunpääni, Rakkauden nälän, olen lukenut monta vuotta sitten eräänä jouluna ja nyt vasta luin, tai siis kuuntelin, toisen. Rakkauden nälkä oli todella vaikuttava, mutta niin oli Pahan pappikin.

Harjunpää saa ratkaistavaksi kinkkisen pulman. Sarjamurhaaja piinaa Helsinkiä, metron alle kuolee ihmisiä. Samaan aikaan Pasilassa pimeissä nurkissa lymyää omituinen mies, maahinen, joka palvoo pyhää Maammoa. Tarinassa on mukana myös Matti-poika, kovia kokenut yksinäinen lapsi. Kirjan juoni on tavattoman hyvin rakennettu ja eheä. Tarina on voimakkaan jännitteinen, mutta ei perinteisen dekkarin tavalla. Se ammentaa voimansa pahuudesta, pimeydestä ja ihmissielun pimeistä puolista.

Olin vähän jopa yllättynyt kirjan synkkyydestä, siinä ei juuri näkynyt valonpilkahduksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja "perinteiseen" dekkariin verrattuna Pahan pappi olikin paljon syvempi ja psykologisempi. Hieno mutta tavattoman musta kirja. Seuraavaksi en aio pitää yhtä pitää taukoa Joensuun kirjojen välillä. Hyllystä löytyisi Rautahuone, taidan avata sen jo pian. Tosin voisi olla mukavaa myös aloittaa aikajärjestyksessä vanhimmasta Harjunpää-dekkarista.

Kirja on suomalaiset suosikit -listalla sijalla 76.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Matti Yrjänä Joensuu
Luettu kirja: Harjunpää ja pahan pappi (2003)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Lukija: Riku J. Korhonen
Arvostelu: ★★★

Siri Kolu: Me Rosvolat (joulukalenterin 12. luukku)

Lumikuvat jatkuvat. Pikku-Esko keväällä 2013.

Olen nähnyt Siri Kolun muutaman kerran kirjamessuilla ja hänen kirjoihinsa ei ole oikein voinut olla törmäämättä, sen verran suosittuja ne ovat. En kuitenkaan ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa, joten kun Elisa Kirjasta sai jonkin tempauksen kunniaksi valita muutaman teoksen joukosta ilmaisen kirjan, en empinyt yhtään valita Me Rosvoloita äänikirjana. Kirja osoittautuikin ihan täydelliseksi iltalenkkejen piristykseksi, matkani Kolun kirjojen parissa ei varmastikaan jää tähän.

Tarina alkaa varsin dramaattisesti. Maantierosvoperhe rosvoaa mummolaan matkalla olleen perheen auton ja siinä sivussa takapenkillä siskonsa kanssa matkanneen Vilja-tytön. Hurja-Kaarlo on perheen isä, suuri rosvopäällikkö. Hilda on äiti, taitava autokuski ja perheessä on kaksi rosvolasta, Hele ja Kalle. Lisäksi rosvojengiin kuuluu Kulta-Pete. Rosvous on loppuun hiottua taidetta, jossa pysäytetään auto, varastetaan autossa olevat herkut, pelikortit tai barbit ja jatketaan matkaa. Vilja tarttuu mukaan Hurja-Kaarlon päähänpistosta. Aluksi tilanne herättää hämmennystä niin rosvoperheessä kuin Viljassakin, mutta pian kaikki alkavat nauttia tilanteesta ja Vilja elää elämänsä parhaan ja hauskimman kesän. 

Me Rosvolat oli hyväntuulinen, lämmin ja hauska. Ei ihme, että teos voitti junior-Finlandian 2010! Sen anarkistisuus ihastutti ja rosvoperheen jäsenet olivat kaikessa pöljyydessään herttaisia, etenkin Hurja-Kaarloon ihastuin pahasti. Kirjassa oli mahtava kesäloman tuntu ja se toi valoa ja lämpöä joulukuun alun säkkipimeisiin iltoihin. Rosvoloiden seikkailuja on monen kirjan verran ja aion jossakin vaiheessa lukea ne. Sitä ennen taidan kuitenkin tutustua Kolun nuortenkirjoihin, etenkin Kesän jälkeen kaikki on toisin kiinnostaisi.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Siri Kolu
Luettu kirja: Me Rosvolat (2010)
Lukija: Hannu-Pekka Björkman
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.

Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

Samuel Beckett: Mercier ja Camier (bloggaamattomien kirjojen joulukalenterin 1. luukku)

Joulukuu, lempikuu! Vuosi lähestyy loppuaan, tämä ennennäkemättömän rankka, antoisa, ristiriitainen ja hullu vuosi. Lukenut olen ehkä vähemmän kuin aiemmin mutta silti paljon. Niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava pino. Kuten ennenkin, nytkin toivoisin että ainakin kaikista listan kirjoista jäisi blogiin jokin muistiinpano. Siksipä blogissa alkaa nyt joulukalenteri, jossa joka päivä ennen joulua esittelen lyhyesti tai pidemmin yhden tämän vuoden aikana lukemani kirjan, joka ei ennen ole päässyt blogiin asti.

Ensimmäisen lukuun takaa löytyy Samuel Beckettin Mercier ja Camier. Luin kirjan muistaakseni jo kesällä ja totta puhuakseni se kuuluu niihin listan kirjoihin, jotka kyllä sain aika kevyesti luettua, mutta joista en saanut minkäänlaista otetta. Minulla on ennenkin ollut Beckettin kanssa ongelmia, ja tälläkin kertaa ongelmat jatkuivat jossakin määrin. Kuitenkin se aiemmin piiloon jäänyt huumori esiintyi nyt selvemmin. Mercier ja Camier olivat omituisessa olemisessaan huvittavia hahmoja, ikävä kyllä en kuitenkaan lopulta ollut kovin huvittunut vaan lähinnä kyllästynyt.

Kuitenkin tässä kirjassa oli jotakin hyvin sympaattissta. Ehkä se oli kirjan fyysinen pieni koko tai sitten tämä jokaisen luvun lopussa oleva tiivistys, jonka soisin siirtyvän ihan joka ikiseen astetta vaikeampaan romaaniin. Ehkäpä Sota ja rauhakin näyttäytyisi helpompana, jos luvun lopussa voisi kerrata, mistä olikaan kyse! Nerokasta!

Beckett on Nobel-voittaja joten taas yksi kohta yli Helmet-haasteesta.

Kirjailija: Samuel Beckett
Luettu kirja: Mercier ja Camier (suom. Tarja Roinila)
Alkuperäinen kirja: Mercier et Camier (1970, kirjoitettu 1946).
Sivumäärä: 245
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Miika Nousiainen: Juurihoito

Olin kovasti pettynyt, kun Nousiainen ei ollut mukana lempiohjelmani Hyvät ja huonot uutiset viimeisimmällä kaudella. Sitten kuitenkin kuulin, että mies kirjoittaa uutta kirjaansa ja totesin, että parempi niin. Aika kuluu niin nopeasti, että yhtäkkiä huomasinkin kirjan jo ilmestyneen ja aika nopeasti sain sen kirjastostakin.

Vadelmavenepakolainen on yksi kotimaisista suosikeistani ja sekä Metsäjätistä että Maaninkavaarasta olen tykännyt paljon. Odotukseni olivat korkealla, enkä tosiaan joutunut pettymään, Juurihoito oli erittäin mukava lukukokemus. Juurihoidossa puhutaan paljon hampaista ja ilmeisesti Nousiainen on ammentanut teeman omasta elämästään, hän nimittäin kertoi kirjamessuilla kaatuneensa lapsena pyörällä siten, että useampi hammas katkesi. Hampaisiin liittyvät asiat ovat meille tärkeitä ja hampaisiin ja hampaiden hoitoon liittyy usein traumaattisiakin kokemuksia.

Juurihoidossa etsitään juuria ja parannetaan juuria. Siinä käytetään hammaslankaa, koetaan sukulaisuutta samanlaisten hampaistojen kautta ja podetaan hammassärkyä. Esko ja Pekka, toisistaan tietämättömät veljekset, kohtaavat hammaslääkärillä, jossa Esko on lääkäri ja Pekka potilas. Alkaa selvitä, että salaisia sisaruksia on enemmänkin ja veljekset lähtevät reissuun, joka vie heidät aina Australiaan asti.

Juurihoidossa ei liikuta niin syvissä vesissä kuin vaikkapa Maaninkavaarassa. Juurihoito oli erittäin viihteellinen, mutta viisaalla tavalla. Se on nousiasmaiseen tapaan täynnä hauskoja ja osuvia oivalluksia ja kirjan lukeminen aiheuttaa hymähtelyä ja hyväksyviä nyökkäyksiä. Nousiainen hallitsee sanat ja herkkyyden ja hauskuuden tasapainon. Tällaisia kirjoja kaivataan maailmaan ehdottomasti lisää.

Kirjassa seikkailtiin ympärs maailmaa, joten laitan kirjan Helmetin-haasteen kohtaan matkakertomus.

Kirjailija: Miika Nousiainen
Luettu kirja: Juurihoito, Otava, 2016
Sivumäärä: 332
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Olen lukenut nuorena englanniksi Sherlock Holmesin seikkailuja ja nähnyt joitakin filmatisointeja. Uudestaan Sherlock-innostukseni herätti käsittämättömän hieno ja koukuttava Uusi Sherlock -sarja. Nykymaailaman siirretty Sherlock (ihana ja lahjakas, maailman vaikeimman nimen omaava Benedict Cumberbatch) toimii käsittämättömän hyvin. Sarjan tapahtumat perustuvat alkuperäisiin tarinoihin ja kun listaltanikin oli vielä ruksimatta Sherlock Holmesin seikkailut, marssin kirjastoon.

Sherlock Holmesin seikkailut on julkaistu WSOY:n Bon-pokkarina 1099-sivuisena järkäleenä, johon on koottu nimitarinoiden lisäksi kokoelmat Sherlock Holmesin muistelmat sekä Sherlock Holmesin paluu. Luin nyt vain tuon ensimmäisen osan tarinat, yhteensä 388 sivua. Niistä olen aiemmin lukenut ainakin Kirjavan nauhan ja muutama muukin tarina tuntui tutulta muutenkin kuin Uuden Sherlockin kautta. Sherlock Holmesin ollessa kyseessä taitaa olla niin, että tuttuuden tunne tulee kaupanpäällisenä.

Tarinat ovat tietenkin hyviä. Niissä on yllätyksellisyyttä, huumoria ja ajankuvaa. Jollakin kiehtovalla tavalla Sherlock Holmes tuntuu olevan immuuni vanhenemiselle ja ajan muuttumiselle. Hänen nyt jo yli satavuotias hahmonsa kiehtoo aina uusia sukupolvia ja tästä on oivana osoituksena myös jatkuvat uudet filmatisoinnit. Parhaimmillaan novellit ovat lyhyinä välipaloina muun lukemisen ohessa. Jos niitä lukee monta putkeen, alkaa nähdä toistuvan kaavan ja hiukan kyllästyä. Sen vuoksi en lukenutkaan koko kokoelmaa vaan palautin sen kirjastoon ja voin joskus toiste taas palata Sherlockin pariin.

Kirjailija: Arthur Conan Doyle
Luettu kirja: Sherlock Holmesin seikkailut (suom. O. E. Juurikorpi)
Alkuperäinen kirja: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892
Sivumäärä: 388 (koko kokoelma 1099 sivua)
Kustantaja. WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★