Suvi Vaarla: Westend

Tiedä sitten, onko se merkki itserakkaudesta tai mielen tylsyydestä, mutta niin se vain on: etsin itseäni romaanien sivuilta. Vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat lähes poikkeuksetta niitä, joihin olen voinut samaistua jollakin voimakkaalla, henkilökohtaisella tavalla. Ehkä se on inhimillistä. Etsimmehän toisista ihmisistäkin jotakin itsemme kaltaista, jotakin yhteyttä. Ymmärryksen tunne, se että voi tuntea, että joku muukin tuntee samoin, ajattelee samalla tavalla ja on myös kokenut näin, on jotenkin lohduttavaa.

Luin Suvi Vaarlan Westendin jo viime vuonna BookBeatista. Halusin kuitenkin palata siihen fyysisenä kirjana ja odotin sitä kirjastosta pitkään. Siksi kirjoitan siitä vasta nyt, pari kuukautta tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen. Westend oli samaistuttava ja samaistuttavuudessaan vaikuttava. Vaarla on kertonut, että romaani on fiktiivinen, mutta kertoo oikeista asioista. Sen tarina kulkee 1980-luvun puolivälistä nykypäivään, poukkoilee ajasta toiseen kertojansa Elinan kuljettamana. Tarinan keskiössä on raha, se miten rahaa on tai etenkin kun sitä ei ole. Se kertoo lamasta, siitä 80-luvulta kasvatetusta nousukauden kuplasta, joka äkisti 90-luvulla puhkesi ja pudotti kyydistään tuhansia onnettomia, murtuneita ihmisiä.

Minä olen tarinan Elinaa nuorempi, minun ensimmäiset, sumeat ja epävarmat muistoni ovat aivan 90-luvun alusta. Sen kuitenkin muistan, että lamasta puhuttiin koko ajan, sanaa toisteltiin televisiossa, siitä laulettiin radiossa (vaikka taisinkin luulla, että Rekkamiehessä Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla), se oli läsnä kaikkialla. Koulutien alussa mainittiin, että laman vuoksi on nämä säästöt, opettajat olivat pakkolomalla, pyyhekumeja puolitettiin. Lapset ymmärtävät paljon ja imevät yllättävänkin hyvin kaiken tiedon sisäänsä. Monesti he myös kantavat muistikuviaan aikuisuuteen asti. Me lama-ajan lapset emme ole eläneet ikinä nousukautta ja kun olimme sen ikäisiä, että työelämään siirtyminen oli ajankohtaista, iski jälleen kova taantuma. Moni meistä on oppinut pelkäämään lainan ottamista, moni kantaa sisällään vanhempiensa traumoja jättikoroista ja omaan niskaan kaatuneista veloista, jotka oli kuplassa mennyt takaamaan kaverilleen.

Westend käsittelee kaikkea tätä sekä lama-ajan lapsen että omaa elämäänsä aloittelevan nuoren näkökulmasta. Ja tosiaan, minä samaistuin. Westendin tarinan synkkyys ei onneksi ole minulle tuttua samassa mittakaavassa, mutta ilmapiirin tunnistin välittömästi. Elinan rakennusalalla toimiva yrittäjäisä on perustamassa mökkikylää Lappiin. Häntä ylistetään rohkeana bisnesmiehenä, taitavana yrittäjänä, joka tekee järkeviä ratkaisuja aikana, jolloin rahaa saa pankista kuka vain ja maailma on avoin. Yrityksen neonvaloin koristellut kirjaimet nostetaan korkealle espoolaisen kerrostalon seinälle, edessä on loistava tulevaisuus ja asuntokin on hyvä vaihtaa isompaan, sillä kyllähän talo on aina järkevä sijoitus. Mukaan bisnekseen houkutellaan myös tuttavaperheen isä. Elina ja perheen tyttö ovat parhaat ystävät, erottamattomat.

Kaikki, myös ja etenkin ihmissuhteet, muuttuu yhtäkkiä. Taitava bisnesmies olikin vain suuruudenhullu, raha katkaisee ihmissuhteet ja kenties on parempi, etteivät tytötkään enää tapaa toisiaan. Neonkirjaimet lasketaan alas ja syöksykierre on valmis. Ihmiskunta on sotkenut itsensä niin syvälle maailmaan, jossa raha ratkaisee, että kun sen suhteen asiat menevät pieleen, on kaikki pielessä, vaikka "raha onkin vain rahaa." Itsemurhien määrä laman pahimpina vuosina oli hirvittävä. Onnettomia perheitä, katkenneita ihmissuhteita ja pirstaloituneita haaveita oli kaikkialla. Oikeastaan kaikki tuo oli vähän kuin sisällissotaa, rahan aiheuttamaa valtavaa jännitettä, joka muutti kaiken. Jo pienet lapset ymmärsivät, ketkä olivat nyt niitä, joita kuului välttää, ne joiden velat jäivät maksettavaksi muille, ne jotka vetivät kurjuuteen mukaan muutkin. Kaikki oli valtava vyyhti suurta häpeää sekä omasta että muiden puolesta, ratkaisemattomia kiistoja, pahaa oloa. Kuten sodankin vaikutus, niin myös tuon kaiken vaikutus tulee näkymään vielä pitkään.

Westend oli kaikessa lohduttomuudessaan, joka oli selvää jo sen alkusivuilta asti, myös hurjan kaunis. Sen kieli oli kuulasta ja vaivatonta, kerronta toteavaa mutta vahvaa. Kuuluin tietysti kohderyhmään, minun oli helppo samaistua Elinan tarinaan, mutta luulen useimpien lukijoiden löytävän Westendin sivuilta jotakin tuttua. Mietin myös, miten paljon lopulta noista vuosista opittiin. Toivottavasti ainakin jotakin. Westend oli hyvä muistutus siitä, että kaikki tuo tapahtui vasta ihan äskettäin ja kaikki tuo vaikuttaa meihin edelleen. Tätä kirjaa ei ehkä olisi voinut kirjoittaa yhtään aiemmin, ajan kuluminen on ehkä vähän tuonut asiaan selkeyttä, silottanut pahimpia ryppyjä ja auttanut unohtamaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

Helmet-haasteen 2019 yhteenveto

Hahaa! Teen näin joka vuosi! Kun vuotta on jäljellä pari viikkoa totean, että niin vain jäi Helmet-haaste kesken, ei voi mitään, luovutan. Mutta sitten, kun vuoden viimeiset päivät alkavat olla käsillä, jotain napsahtaa päässä ja hullu suorittaja saa vallan. Luettujen kirjojen kaivelulla, haastekohtien järjestelyllä ja muutamalla (lyhyellä) täsmäkirjalla saan lopulta haasteen suoritettua ja päähäni jonkinasteisen, varsin kyseenalaisen, rauhan. Sen kuitenkin tunnustan, että nyt olen käyttänyt aiempaa enemmän mielikuvitusta joissakin noissa kohdissa, kuitenkin niin, että omatuntoni on riittävän puhdas. Olen myös blogannut näistä aika harvasta, mikä tietysti vähän harmittaa. Tänään julkaistaan kuitenkin uusi, vuoden 2020 Helmet-lukuhaaste, joten siirryn kohti uutta hulluutta. Vuoden päästä ollaan sitten taatusti taas samassa tilanteessa! (Kai sekin on eräänlainen taito, että osaa ottaa stressiä kaikista mukavimmistakin harrastuksista?)

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot: Aila Meriluoto, Vaarallista kokea

"Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella."

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä: Lucinda Riley, Seitsemän sisarta (äänikirja)

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue: Pekka Kytömäki, Aattelu rulettaa (runokirja)

4. Kirjailijan ainoa teos: Petra Tanninen, Erityisen herkkää elämää (sarjakuva)

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Helena Ruuska, Hugo Simberg, Pirut ja enkelit

6. Rakkausromaani: Rainbow Rowell, Eleanor & Park

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt: Paula Nivukoski, Nopeasti piirretyt pilvet

" Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi."

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen: Alexandre Dumas, Monte Criston kreivi

9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: Siiri Enoranta, Tuhatkuolevan kirous (äänikirja)

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja: Roxane Gay, Bad feminist

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Anu Silfverberg, Äitikortti

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan: Clare Mackintosh: Minä näen sinut (äänikirja)

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja: Timo Parvela, Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi: Hannu Linkola, Du & jag Kent

" Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut."

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua: Nina Hemmingsson, Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (sarjakuva)

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Kazuo Ishiguro, Surullinen pianisti

" Kirja on vähän kuin labyrintti tai vaarallinen verkosto, jossa yksi suunta johtaakin jonnekin aivan muaalle kuin mihin luuli pääsevänsä. Ihan kuin usein unessa, ensikatsomalta täysin vieras hahmo muuttuukin rakkaaksi ihmiseksi tai entiseksi koulutoveriksi. Samoin huone tai maisema muutti jatkuvasti muotoaan, päähenkilö ja lukija löysivätkin itsensä aina uudesta absurdista tilanteesta. Mieleeni tuli Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, se taitaa olla kaikista maailman taideteoksista se, joka kuvaa kaikkein parhaiten sitä, millainen tunnelma voi unimaailmassa olla. Tämä kirja pääsi hyvin lähelle."

17. Kirjassa on kaksoset: Sarah Crossan, Yksi

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Laurie Lee, Siideriä Rosien kanssa

19. Et pidä kirjan nimestä: Silvia Hosseini, Pölyn ylistys

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Tara Westover, Opintiellä

"Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan."

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja: Mötley Crüe,  Törkytehdas

" Kirja on melko lailla alusta loppuun sekoilua ja sekoilulla kehuskelua. Silti sen lukeminen oli ihmeen koukuttavaa ja nautinnollistakin. Juuri mitään kirjallisia ansioita kirjalla ei kylläkään ollut ja oli virhe lukea se suomeksi, jäbät ynnä muut kirjassa usein toistuvat slangisanat eivät oikein suomeksi toimi. Hahmot olivat poikkeuksellisen epämiellyttäviä sikailijoita ja heille ei toivonut muuta kuin sitä, että he olisivat vähän ryhdistäytyneet. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, miksi kirja on niin suosittu. Harvoin tällaista törkyä pääsee todistamaan ja ihmettelemään, miten tällaiset tyypit ovat onnistuneet luomaan niin suositun bändin ja tehneet sillä miljoonia."

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja: Itkonen & Westö, 7+7

" Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi."

23. Kirjan nimessä on jokin maa: Laura Kosonen, Suomi synnytti

24. Sokkona hyllystä valittu kirja: Laura Gustafsson, Korpisoturi

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Clare Mackintosh, Annoin sinun mennä (äänikirja)

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan: Pajtim Statovci, Bolla

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja: Mari Ahokoivu, Oksi (sarjakuva)

28. Kirjan kannessa on kuu: Tove Jansson, Kuuntelija

" Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys."
PS. Tein taivaankappalemäärityksen, on se kuu, ei suinkaan aurinko!

29. Kirjassa nähdään unia: Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 1 Combray (äänikirja)

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema: Hanna Gustavsson, Yölapsi (sarjakuva)

31. Kirjassa kuljetaan metrolla: Jojo Moyes, Jos olisit tässä

"Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia."

32. Kirjan nimessä on ammatti: Kazuo Ishiguro, Menneen maailman maalari

" Menneen maailman maalari oli nautinnollinen lukukokemus sen tunnelman, viipyilevän kerronnan ja kelluvan tunteen vuoksi. Tällainen kirjallisuus tekee hyvää sielulle ja taidankin jo pian jatkaa Ishiguron muiden kirjojen parissa."

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan: Kjell Westö, Leijat Helsingin yllä

" Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon."

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia: Television lapset (esseekokoelma)

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Pulkkis ja Vähäkylä, Muumeista miljoonabisnes

" En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä."

36. Kirjassa ollaan yksin: Debbie Tung, Quiet Girl in a Noisy World (sarjakuva)

" Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä."

37. Pienkustantamon julkaisu: Artemis Kulosaari, Aaveiden Turku

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: Harry Potter ja viisasten kivi (äänikirja)

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja: Anni Saastamoinen, Sirkka

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia: Märta Tikkanen, Vuosisadan rakkaustarina

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää: Margaret Atwood, Nimeltään Grace

" Tosiaan siis, Nimeltään Grace oli monitasoinen, taitava ja upea romaani. Atwood on taikuri. En ole ihan varma haluanko nyt nähdä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Taidan ainakin pitää vähän taukoa ennen, antaa Gracen muotoutua rauhassa ajatuksissani tietynlaiseksi, antaa hänelle hänen ansaitsemansa levon."

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua: Bea Uusma, Naparetki, minun rakkaustarinani

" Naparetki - Minun rakkaustarinani oli oikeasti kuin nojatuolimatka, sukellus Arktisen alueen karuun maailmaan, pakkautuville armottomille jäälautoille ja niiden väliin aukeaviin railoihin, joissa tuijottaa pohjaton meri, tuijottamaan jääkarhuja silmästä silmään. Se myös muistutti siitä, mitä olen ennenkin ajatellut: maailma tarvitsee intohimoisesti asioihin suhtautuvia ihmisiä. Vaikka oma asioista innostuminen joskus hävettää, on intoilu kuitenkin huomattavasti parempaa kuin täysi välinpitämättömyys. Minun oli hurjan helppo ymmärtää Uusman intohimoa, monet lukijat ovat pitäneet häntä hiukan ahdistavan pakkomielteisenäkin. Tämän kaltaisia tietokirjoja pitäisi olla paljon enemmän - vaikka asia olisi miten tylsä, on sillä potentiaalista muuttua kiinnostavaksi, jos asiaa käsittellään tällaisella leiskuvalla intohimolla, täydellisellä paneutumisella ja taidolla."

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi: Charles Dickens, Suuria odotuksia

" Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja."

44. Kirja kertoo Berliinistä: Christiane F, Huumeasema Zoo

"Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!"

45. Kirjan nimessä on kieltosana: Édouard Louis, Ei enää Eddy

" Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta."

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö: Siri Kolu, Kesän jälkeen kaikki on toisin

47. Kirjassa on alle 100 sivua: Niilo Sevänen, Winter's gate

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä: Uwe Timm, The Invention of Curried Sausage

" Lena Brücker on viehättävin romaanihenkilö, johon olen saanut pitkään aikaan tutustua. Hän on sokeutunut, mutta kutoo silti villapaitaa, jossa on valtavan monimutkaisia kuvioita, sinistä taivasta vasten nousevia puunrunkoja. Kakkua nauttiva ja villapaitaa neulova lähes yhdeksänkymmentävuotias mummeli vaikuttaa kiltiltä ja harmittomalta, mutta nopeasti käy ilmi, että (pitkä) tarina currywurstin takana on paljon hurjempi kuin voisi odottaa."

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja: Petri Tamminen, Musta vyö

" Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin."

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Anne Frank's Diary (sarjakuva)

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme

Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Joskus kirja kolahtaa monella tasolla, niin minulle teki Paula Nivukosken upea romaani Nopeasti piirretyt pilvet. Romaani on Nivukosken ensimmäinen, mutta vierastan termiä esikoisromaani. Ihmettelen vähän, miksi sitä aina korostetaan niin paljon, miksi kirjalijan ensimmäistä romaania kohdellaan niin eri tavoin kuin vaikka toista, kolmatta, tai kymmenettä. Hyvä romaani on hyvä romaani, ihan sama kuka sen on kirjoittanut ja mitä hän on aiemmin julkaissut tai ollut julkaisematta. Moni on kuvaillut Nopeasti piirrettyjä pilviä upeaksi esikoisromaaniksi, minä taas kutsun sitä ihan vain upeaksi romaaniksi.

Romaanin kertomus sijoittuu 1900-luvun alun Pohjanmaalle Isonkyrön kuntaan Koskiluhdan taloon. Elämä maalla on vaativaa, arvaamatonta ja pienestä kiinni. Liisa saa aviomiehekseen hurmaavan Kallen. Perhe kasvaa kahdella lapsella. Paremman leivän syrjään kiinni päästäkseen Kalle lähtee Amerikkaan, sinne mistä kuuluu tarinoita sekä menestyneistä että kaiken menettäneistä miehistä, mielettömistä mahdollisuuksista, merten takaisista uusista aluista. Liisa odottaa, lukija odottaa, molemmat yhdessä kaipaavat ja odottavat Kallea takaisin. Jouluksi palaan, mies kirjoittaa. Joulu tulee, joulu menee ja lukija jakaa Liisan tuskan, juoruakkojen katseet ja pahat puheet.

"Liisa pakotti itsensä kaupalle heti pyhien jälkeen. Napitti takkinsa ylös asti, kylmyys puskisi silti läpi. Akat käveliät kylätiellä, kälätys kulki heidän edellään, Liisa otti aseleen lähemmäs piennarta. Äänet vaimenivat. Ehkä he pysähtyisivät ja kysyisivät jotakin sellaista, jonka jo tiesivät. Heidän suupielistään valuisi makeaa, pilaantunutta siirappia, valuisi maahan saakka, se tahraisi hänen kenkänsä, ja kaikkialle, minne hän astui, seuraisi juorujen imelä haju."

Nivukoski on kirjoittanut kansien väliin sen ajan, joka on mennyttä, mutta joka elää meissä maatalon tyttärissä. Koin hurjaa tuttuuden tunnetta kirjaa lukiessani. Näin voi kirjoittaa vain ihminen, joka tuntee tämän saman - sen millaista on elää kotitilalla, jossa aistii historian, menneiden sukupolvien toiveet, haaveet, huolet. Samat pellot, samat puut, maisema jonka on muokannut ihminen, jonka geenejä minäkin kannan. Tämä tunne tuo sekä turvaa että velvoittaa. Kuolinvuoteellaan Liisan isä pyytää Liisaa tekemään parhaansa, jotta tila säilyisi suvussa. Äiti tietää parhaiten, miten kaikki on aina ennenkin tehty, ja sitä on syytä noudattaa, jos haluaa pysyä sovussa.

Toinen syy, miksi romaani tuntui niin tutulta, on Pohjanmaa miljöönä. Sain useamman vuoden nähdä ulkopuolisena, työn takia Pohjanmaalle päätyneenä varsinaissuomalaisena, millainen on pohjalainen luonne, miten voimakas on pohjalaisen rakkaus kotiin, sinnikkyys. Voisi kuvitella, että nykypäivänä modernissa ja globaalissa maailmassa ei tällaisia alueellisia havaintoja enää voisi tehdä, mutta väitän nähneeni pohjalaisissa ihmisissä jotakin erityistä. He ovat ylpeitä taustastaan, siitä että ei ole ollut helppoa, mutta niin vain on pärjätty. Aina on pärjätty ja pärjätään vastedeskin. Niin pärjäsi myös Liisa, vaikka helppoa ei ollutkaan.

Tunnistan Nivukosken kirjoitustavasta itselleni erittäin tutun ajatuksen: paikkaan sidotun historian, sen että joku on minua ennen tallannut näitä samoja polkuja, laskenut jalkansa juuri samaan kohtaan kuin minäkin nyt. Helposti alkaa pohtia, mitä tuo minua edeltävä ihminen on ajatellut, mitä hän on kokenut ja onko hän kenties ollut jollakin tapaa samanlainen kuin minä. Rakastin myös sitä, miten Nivukoski toi romaanissa esiin minulle tuttuja paikkoja, vaikkapa mystisen ja aina ihmistä karmineen Leväluhdan, Isonkyrön meijerin tai 1920-luvun kuhisevan Vaasan ja Hovioikeudenpuistikon (siellä kävin aina Citymarketissa, jota paikalliset muuten kutsuvat Sitariksi, yhdellä teellä, tämä edelleen hämmentää minua).

En muista myöskään ennen törmänneeni romaanissa Amerikan leski -teemaan, en vaikka maailmalle lähtö on ollut hurjan yleistä, niin yleistä että sitä on vaikea edes ymmärtää, ja vaikka tuo teema on tavattoman herkullinen. Tuli tarvea lukea tästä lisää! Nykyihminen on aina Whatsapp-viestin päässä rakkaistaan, on vaikea edes ymmärtää, millaista oli olla kirjeiden varassa. Miltä tuntui, kun odotti ja luotti. Ja etenkin miten musertavaa oli, jos mies ei koskaan palannutkaan, jätti epätietoisuuteen.

Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi.

"Vuodet kävivät yhteen irtosivat toisistaan, kerran hän oli katsonut itseään keveän hunnun alla. Liisa näki nuoruuden varisseen kasvoiltaan. Rakkaus tuntui liian yksinkertaiselta, nuoruus hölmöydeltä. Kyllä mä susta iänkaiken hualehrin. Liisa pudistaa ajatuksensa helmoistaan. Ikuisuus  loppui ennen kuin elämä."

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7, kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Kirjailija: Paula Nivukoski
Kirja: Nopeasti piirretyt pilvet, Otava 2019
Sivumäärä: 334
Mistä hankittu: Kirjastosta

Mötley Crüe, The Dirt - Törkytehdas

Minulla on ongelma kasarirockin kanssa, en vain ymmärrä sitä. Kilinähevi ei iske, korkea laulu ottaa päähän ja tuon ajan bändien ulkomuoto lähinnä herättää ihmetystä. Olen lukuisia kertoja tosissani yrittänyt oppia pitämään Gunnareista tai Iron Maidenista, mutta en vain pääse sisään siihen maailmaan. Metallifanina tuntuu, että vähintään Maidenia pitäisi osata arvostaa maasta taivaisiin. Glamrock on vielä oma maailmansa, jonka lähtökohtia en ymmärrä senkään vertaa.

Tällä alustuksella haluan kertoa, että Mötley Crüe ei ole ollut minulle koskaan muuta kuin korkeintaan ihan kivaa taustamusiikkia. Bändi on kuitenkin ollut niin paljon esillä, ettei sen edesottamuksilta ole voinut välttyä, vaikkei fani olisikaan. The Dirt -kirjan olemassaolosta olen tiennyt vähintään siitä asti kuin Lorelai Gilmore luki sitä Gilmore Girls -sarjan yhdessä jaksossa. Kohtauksesta kävi ilmi, että kirja on ällöttävä, mutta niin ällöttävä että on vain pakko lukea eteen päin. Kyllä muuten Lorelai tietää, juuri sellainen Törkytehdas oli.

Kirjassa bändin tarina etenee miesten itsensä kertomana. Jokainen pohjustaa elämäntarinaansa kertomalla lapsuudesta, joka on kaikilla ollut sirpaleinen ja sekava. Kaikki ovat jo pikkupoikina kiinnostuneet musiikista, mutta jotenkin minulle jäi hämärän peittoon, miten he lopulta päätyivät maailman kuuluisimpien musiikkojen joukkoon. Tällainen elämäntarina vaatii pitkäjänteisyyttä, kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, mutta Mötikkä-miehet kuvaavat tarinaansa yhtenä pitkänä örvellysmatkana ja kuin kaikki olisi tapahtunut vähän sattumalta. Selvää on, että sekoilu on niin tärkeä osa bändin identiteettiä, että sitä on ollut tarpeen korostaa myös kirjassa.

Kukaan lukija tuskin ottaa todesta kaikkea kirjassa esitettyä. Hämärät muistikuvat ilmenevät myös eri näkökulmien ristiriitaisuuksina. Alkoholin, huumeiden ja naisien määrä on varmasti ollut täysin järjetön, mutta en usko ihan näihin poikien kertomiin kalavaleisiin. Kaiken tämän ohella kun on kuitenkin pitänyt tehdä paljon musiikkia, keikkailla ja perustaa perheitäkin.

Miehistä piirtyy kovin kylmä kuva, joka saattaakin hyvin olla totuus. Kaikki vaikuttavat siltä, että vain oma napa ja sen nautinto on tärkeää. Miehistä kukin vuorollaan on kadoksissa, sairaalassa, katkolla, ties missä, ilman että kaverit ottavat häneen mitään yhteyttä. Kuvaavaa on, kun Vince kertoo miten vasta seitsemäntoista vuoden tuttavuuden jälkeen hän ja Nikki päätyvät hyviksi kavereiksi yhden yhteenoton - ja kerrankin suoran puheen - seurauksena.

Kirja on melko lailla alusta loppuun sekoilua ja sekoilulla kehuskelua. Silti sen lukeminen oli ihmeen koukuttavaa ja nautinnollistakin. Juuri mitään kirjallisia ansioita kirjalla ei kylläkään ollut ja oli virhe lukea se suomeksi, jäbät ynnä muut kirjassa usein toistuvat slangisanat eivät oikein suomeksi toimi. Hahmot olivat poikkeuksellisen epämiellyttäviä sikailijoita ja heille ei toivonut muuta kuin sitä, että he olisivat vähän ryhdistäytyneet. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, miksi kirja on niin suosittu. Harvoin tällaista törkyä pääsee todistamaan ja ihmettelemään, miten tällaiset tyypit ovat onnistuneet luomaan niin suositun bändin ja tehneet sillä miljoonia.

Kaikkein käsittämättömin asia on kuitenkin se, että bändin jäsenet ovat ylipäätään säilyneet hengissä. Ympäriltä kuolee ihmisiä jatkuvasti, joku myös suoraan bändin jäsenen vuoksi. Vähän väliä luita katkeaa, yliannostuksen rajat paukkuvat, taju lähtee, mutta silti vain bändi porskuttaa ja keikkailee. Minulle oli myös uutta tietoa se, että Vince Neilin tytär on kuollut neljävuotiaana syöpään. Se oli kirjan koskettavin osuus.

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi tartuin kirjaan nyt, on se että siitä on pian tulossa Netflix-leffa ja tietysti kirja piti lukea ensin. Koko bändi ja myös tämä kirja on yhtä kohellusta, örvellystä, kilinää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, enkä odota elokuvankaan olevan yhtään mitään muuta. Vaikka sinänsä kirjan sisältö oli enimmäkseen kovin vastenmielistä, oli tämä jotenkin yllättävän kiehtova lukukokemus. Bändin musiikkia en tosin edelleenkään osaa arvostaa yhtään enempää.

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 21, julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Alkuperäinen teos: Tommy Lee, Mick Mars, Vince Nil ja Nikki Sixx, toim. Neil Strauss: The Dirt: Confessions of the World's Most Notorious Rock Band (2001)
Suomennos: LIKE 2002, suomentanut Sami Kärkkäinen
Sivumäärä: 480
Mistä hankittu: Kirjastosta

Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes

Eräs elämäni erikoisimmista tilanteista on se, kun osallistuin Muumimammana japanilaisen pariskunnan häihin. Siellä teeskentelin juovani skumppalasista ja leikin tämän pariskunnan, heidän muutaman hämmentyneenoloisen sukulaisensa sekä muiden muumien kanssa Pikku Myyn vetämää pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat -leikkiä. Ja sain vielä (huonoa) palkkaa tästä kaikesta! Tämä tapahtui tietenkin Naantalin Muumimaailmassa, jossa olin töissä kesän 2008. Olen siis tajunnut viimeistään tuolloin hyvin konkreettisesti, millainen bisnes muumien ympärillä pyörii.

Nina Pulkkiksen ja Liisa Vähäkylän kirja Muumeista miljoonabisnes perustuu Pulkkiksen elokuvaan The Moomin Boom. En ole tuota leffaa nähnyt, joten kirjan tarjoama sisältö oli minulle enimmäkseen uutta. Kirjasta oli aistittavissa se, että taustalla on elokuva. Olisin toisinaan toivonut tarkempaa perehtymistä aiheisiin ja toisinaan yksityiskohtia käsiteltiin liiankin pitkään. Yhtäkaikki kirja oli hurjan kiehtova ja opin paljon uutta muumeista.

Jansson piirsi tiettävästi ensimmäisen muumihahmonsa huussin seinän pinkopahviin 1930-luvulla. Siitä alkoi nopeasti kaikkien tuntema muumibuumi, joka on kokenut useamman aallonharjan ja jatkuu edelleen. Tällä hetkellä muumit ovat taas pinnalla, kun helmikuussa Yle alkaa esittää uutta animaatiota. Oli kiehtovaa lukea niistä vaiheista, jotka johtivat pienet muumit maailmanlaajuisesti tunnetuiksi ja miten nopeasti niiden tuotearvo ymmärrettiin. Tove Jansson oli todellinen voimanainen, joka onnistui hienosti yhdistämään taiteilijan vapauden ja bisneksen. Monesti Muumimaailmassa työskennellessänni mietin, mitäköhän Tove tästä tuumaisi, mutta tulin siihen tulokseen, että hän ymmärtäisi kyllä.

Olen ollut lapsi juuri silloin, kun japanilaiset animaatiot alkoivat pyöriä telkkarissa, Muumimaailma avattiin ja kaikki menivät yhtäkkiä aivan sekaisin muumikrääsästä. Meillä on pelattu kotona ahkerasti Muumipeliä (josta ensimmäinen painos on muuten jo 50-luvulta ja tuolloin siinä oli kirjan mukaan nappuloina oikeita kiviä ja simpukoita!) ja rakkain pehmoleluni oli Pikku Myy. Silti en ole koskaan oikein tykästynyt animaatiomuumeihin vaan oikeat muumit ovat sarjakuvien ja kirjojen laihempia ja synkempiä tapauksia. Kirja valottaa hienosti tätä kehitystä ja sitä, miten animaation tunnettuudesta huolimatta taustalla ovat kuitenkin aina ne alkuperäiset muumit ja Tove Janssonin kuvitukset. Minua edelleen kirpaisee paljon se, miten omassa ikäluokassani on paljon kovanluokan muumifaneja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan lukeneet yhtäkään muumikirjaa tai -sarjakuvaa.

En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä.

Löytyykö teidän kotoa muumimukeja? Ja mitä ovat oikeat muumit, sarjakuvien, kirjojen vai animaation muumit?

Jutun kuvat ovat muumikesältäni 2008. Olin silloin paljon poliisina ja Hemulina. Oli kuuma, menetin uskoni ihmiskuntaan mutta toisaalta sain täysin korvaamattomia, ainutlaatuisia kokemuksia.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 35, kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjailija: Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä
Kirja: Muumeista miljoonabisnes, Siltala 2017
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★

Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage

Kirjojen valitseminen luettavaksi sen vuoksi, että joku on joskus poiminut ne jollekin listalle, on tietysti täysin hullua puuhaa. Silti olen monesti todennut, että moni helmi olisi jäänyt aivan varmasti löytymättä, ellen harrastaisi tätä listan läpilukemista. Niin kävi nytkin. Saksalaisen Uwe Timmin tarina currywurstin keksimisestä  oli todellakin oikea helmi, kaikessa pienuudessaan suuri kirja.

Saksalaiset ovat tunnettuja makkaroistaan. Yksi tärkeistä makkara-annoksista on makkara, joka tarjotaan currymausteen ja ketsupin kera, currywurst. Minäkin olen kerran elämässäni syönyt tällaisen annoksen Münchenissä festareilla. Juuri muuta ruokaa ei ollut siellä tarjolla, eli ilmeisesti tämän ruokalajin perinne elää Saksassa vahvana. Perinteisesti Baijeri ei ole currywurstin ydinaluetta, sillä siellä perinteinen ruokalaji on weisswurst, vaalea makkara joka tarjoillaan sinapin kanssa. Tämän opin vieraillessani Baijerissa ja myös kirjassa mainittiin tästä merkittävästä kulttuurierosta. Ehkäpä currywurst kuitenkin sopi paremmin festarievääksi kuin helposti pilaantuva weisswurst.

Currywurstin väitetään olevan berliiniläinen keksintö. Näin kertoo myös Wikipedia, joka mainitsee keksijäksi Herta Heuwerin. Uwe Timmin romaani kertoo kuitenkin vaihtoehtoisen syntytavan. Siinä kirjan kertoja, miestoimittaja joka voisi kai olla Timm itse, pääsee jäljille, että ruokalaji onkin keksitty Hampurissa. Toimittaja on elämänsä aikana syönyt usein currywurstia siellä tietystä kojusta, jossa makkaraa tarjoili muuan rouva Lena Brücker. Käy ilmi, että ruokalajin on keksinyt kukapa muukaan kuin tämä samainen rouva, joka nyt asuu jo vanhainkodissa. Lena suostuu kertomaan tarinan currywurstin takaa, kunhan mies tuo tapaamiskerroille mukaan kakkupaloja.

Lena Brücker on viehättävin romaanihenkilö, johon olen saanut pitkään aikaan tutustua. Hän on sokeutunut, mutta kutoo silti villapaitaa, jossa on valtavan monimutkaisia kuvioita, sinistä taivasta vasten nousevia puunrunkoja. Kakkua nauttiva ja villapaitaa neulova lähes yhdeksänkymmentävuotias mummeli vaikuttaa kiltiltä ja harmittomalta, mutta nopeasti käy ilmi, että (pitkä) tarina currywurstin takana on paljon hurjempi kuin voisi odottaa.

Brücker on toisen maailmansodan aikaan piilotellut asunnossaan sotakarkuria, miestä nimeltä Bremer. Mies oli vieras, ja kuten tarinasta käy ilmi, sekä miehellä että Lenalla oli perhe muualla. He kuitenkin aloittavat suhteen. Sodan epäjärjestys ja tilanteen kaaottisuus saavat aikaan sen, että Lenan motiivit tähän piilotteluun tuntuvat järjettömiltä, mutta silti tilanteen kehittyminen vaikuttaa jotenkin loogiselta. Kun sota päättyy, Lena ei pitkään aikaan paljasta sitä miehelle vaan pitää hänet pimennossa. Se tuntuu oudolta, mutta jollakin tavalla kuitenkin aivan järkeenkäyvältä.

Viehättävän tarinasta tekee se, miten rauhallisesti ja huumorilla nyt jo vanha rouva Brücker suhtautuu menneeseen. Hän toteaa asioita niin lakoniseen tyyliin, että tarinan kuulija ja myös lukija joutuu välillä pyörittelemään silmiään. Todella raskaasti  nainen tuntuu suhtautuvan vain siihen muistoon, joka lopulta johti myös siihen, että hän paljasti Bremerille sodan loppuneen: hän näki sanomalehdestä ensimmäistä kertaa kuvia keskitysleireiltä, kuvia ruumiskasoista.

Romaani on aistien tarina. Se on tarina siitä, miltä miehet haisivat, miltä sota kuulosti ja miltä ruoka maistui. Bremer menettää äkkiä makuaistinsa ja kymmeniä vuosia myöhemmin Brücker on menettänyt näkönsä. Aistien maailma on puutteista huolimatta silti vahva. Kirja tarjoaa myös harvinaisen näkymän siihen, millaista Saksassa oli sodan aikaan, miten tavalliset ihmiset eivät ehkä tosiaan ymmärtäneet, mitä maassa tapahtui. Se on näkymä sotaan ulkopuolisten, sotaa pakoilevan miehen ja sotakarkuria piilottelevan naisen, silmin.

Kirjassa on sivuja vain hieman yli kaksisataa, mutta se on iso kertomus tiiviissä paketissa. Olen iloinen, että löysin sen ja sain tutustua rouva Brückeriin ja vaihtoehtoiseen tarinaan curywurstin takana. Edelleenkään en ymmärrä tuota ruokalajia yhtään ja sen hienoutta, mutta mietin, miten kaikki tosiaan on pienestä kiinni ja miten iso onkaan sattuman rooli.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 (kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä).

Kirjailija: Uwe Timm
Luettu kirja: The Invention of Curried Sausage (engl. käännös Leila Vennewitz, 1995)
Alkuperäinen kirja: Die Entdeckung der Currywurst, 1993
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Tästä kirjasta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta. Sinua on varoitettu!

Kuuntelin viime vuonna Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Siinä nuori nainen nimeltä Louisa Clark aloittaa työt neliraajahalvaantuneen miehen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Pian selviää, että Will suunnittelee avustettua itsemurhaa ja on päätöksestään varma. Luonnollisesti pari rakastuu, mutta loppu ei silti ole onnellinen.

Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Willin taru on loppu ja Lou koittaa selvitä elämästään, surustaan ja tyhjyyden tunteesta elämässään. Hän työskentelee lentokentän irkkupubissa ja yleisesti ottaen yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Loun elämä saa dramaattisen käänteen, kun hän putoaa kerrostalonsa katolta ja loukkaantuu pahoin. Putoaminen tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, ambulanssikuski Samin.

Toinen tärkeä uusi ihminen Loun elämässä yllättää hänet täysin. Käy ilmi, että Willillä on lapsi, josta tämä ei itsekään ollut tietoinen, teini-ikäinen Lily. Lily on hukassa elämässään ja kaipaa apua. Lou joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänellä olisi tiedossa unelmien työpaikka New Yorkissa, mutta toisaalta Lily tarvitsee apua ja uusi yllättävä yhteys menetettyyn rakkauteen on vaikea jättää taakseen.

Pidin tästä jatko-osasta paljon ensimmäistä osaa enemmän. Kerro minulle jotain hyvää oli surullinen. Siinä oli hetkellisiä toivonpilkahduksia, mutta sen tiesi johtavan surulliseen loppuun. Jos olisit tässä taas oli paljon toivorikkaampi ja onnellisempi. Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia.

Tosiaan kuuntelin myös tämän jatko-osan äänikirjana. Lukija (Mervi Takalo) ei oikein ollut  kaikessa rauhallisessa monotonisuudessaan mieleeni ja päädyinkin kuuntelemaan kirjan puolitoistakertaisella nopeudella. Iso miinus tuli myös kohdassa, jossa yksi hahmo sanoi Simpsoneiden Nelsonin äänellä "Ha ha" ja lukijalla ei ollut selvästi aavistustakaan, miten Nelson tuon sanoo (kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen!).

Loun elämä tuli kirjassa niin hyvään järjestykseen, että jätän hänet hyvin mielin. Silti jos kirjasarjan päätösosa Elä rohkeasti (2018) jossakin vaiheessa ilmestyy BookBeatiin, aion ehdottomasti kuunnella tai lukea myös sen. Jos joku kysyisi minulta vinkkiä viihteelliseen, helppoon, mutta sisällöltään laadukkaaseen romaaniin, jonka tarinaan voi uppoutua ja henkilöihin ihastua, voisin ehdottomasti suositella näitä Jojo Moyesin kirjoja.

Loun vanhemmat matkustavat kirjassa metrolla, joten Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 31.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Olen lukenut Kazuo Ishigurolta aiemmin kolme kirjaa (jo ennen blogiaikaa) ja pitänyt niistä kaikista. Nämä kirjat, Ole luonani aina, Silmissä siintävät vuoret ja Pitkän päivän ilta, ovat kaikki olleet keskenään todella erilaisia. Yhteistä niissä on ollut vahva tunnelma, joka on samaan aikaan sekä herkkä että todella jännitteinen. Juuri tällainen kirja oli myös Menneen maailman maalari.

Ishiguro on mestari kasvattamaan hienovaraista jännitettä. Menneen  maailman maalarin kertoja on vanha mies Masuji Ono. Hän on tehnyt hienon uran merkittävänä taidemaalarina, mutta toisen maailmansodan pyörteissä hänen taiteensa on joutunut huonoon valoon, muuttunut poliittisesti räjähdysalttiiksi. Hän on menettänyt maineensa ja hänenlaisiaan pidetään edelleen syynä Japanin kohtaamiin kärsimyksiin.

Onolla on kaksi tytärtä, joiden suhtautuinen isäänsä on myös monimutkaista. Onon menneisyys myös hankaloittaa nuoremman tyttären avioliiton järjestämistä. Kirjassa tapahtuu lopulta vähän, mutta jännitteet, jotka syntyvät historian painolastista ja selvittämättömistä asioista, kasvavat läpi tarinan ja tekevät lukukokeuksesta mielenkiintoisen.

Mielenkiintoista on myös se, että päähenkilö itse kertoo tarinaansa. Hän palaa jatkuvasti muistelemaan käymiään keskusteluja ja mikä johti mihinkin.  Hän myöntää usein, että ei ole varma muistaako oikein ja kuka lopulta sanoi mitäkin. Se luo lukijalle mielenkiintoisen asetelman, jossa ei voi olla ihan varma, mikä lopulta olikaan totuus.

Menneen maailman maalari oli nautinnollinen lukukokemus sen tunnelman, viipyilevän kerronnan ja kelluvan tunteen vuoksi. Tällainen kirjallisuus tekee hyvää sielulle ja taidankin jo pian jatkaa Ishiguron muiden kirjojen parissa.

Tämä oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja ja se avaa myös tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen. Laitan kirjan kohtaan 32, kirjan nimessä on ammatti.

Kirjailija: Kazuo Ishiguro
Alkuperäinen kirja: An Artist of the Floating World, 1986
Luettu kirja: Menneen maailman maalari (Tammi, 1988, suom. Helene Bützow)
Sivumäärä: 252
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: