Tiedättekös, minulla on ensimmäistä kertaa koko blogini puolitoistavuotisen historian aikana sellainen olo, että en jaksa lukea klassikoita, noudattaa listoja, miettiä haasteisiin sopivia kirjoja tai lukea mitenkään tavoitteellisesti. Sinänsä ihme, ettei tuollainen olo ole iskenyt aiemmin, sillä melkoista rankkaa klassikkopyöritystähän tämä lukeminen on viime aikoina ollut. Olen tähän hetkeen mennessä lukenut tänä vuonna jo 62 kirjaa, joista ihan vain muutama on ollut puhtaasti viihteellinen. Suurin osa kirjoista on toki ollut ainakin jossakin mielessä viihteellisiä, mutta niiden lukemiseen on myötävaikuttanut niiden olemassaolo jollakin listalla tai osallistuminen haasteeseen. Eli toisin sanoen niihin on liittynyt jonkinlainen suoritusefekti.
Koskapa olen helposti asioita suorittava ja en missään nimessä halua, että harrastuksenikin muuttuvat vain suorittamiseksi, päätinkin heittäytyä nyt muutamaksi viikoksi aivan täysin kirjavirran vietäväksi ja lukea ihan vain sitä mitä huvittaa. Kuukauden klassikkohaasteeni on ollut antoisa ja aion sitä jatkaakin, mutta on pakko myöntää, että siinä on omat riskinsä muuttaa mukava harrastus tiukaksi suoritukseksi. Siispä unohdan nyt hetkiseksi kaikki listat, haasteet ja muut! Todennäköisesti tulen silti keskittymään ensisijaisesti listojen kirjoihin, mutta aikarajat joutavat nyt pannaan.
Veera Niemisen Avioliittosimulaattori, jonka nappasin sen kummempia miettimättä mukaan pikalainahyllystä kirjastosta, osoittautui aivan mahtavaksi kirjaksi tähän hömppää ja rentoutta kaipaavaan olotilaan. Kirjan lähtökohta on varsin perinteinen: Tyttö rakastuu poikaan päätäpahkaa ja ensisilmäyksellä. Poikakin rakastuu tyttöön. Seurustellaan ja haaveillaan yhteisestä tulevaisuudesta. Kirjan perinteinen lähtökohta saa kuitenkin hauskaa ja reipasta pontta siitä, että unelmien prinssin takaa löytyykin varsinainen haaste: varsinaissuomalainen appiukko ja appiukon veli, varsinaissi uggoloi siis. Miehet ja unelmien prinssin pikkuveli asustelevat maatilalla, jonne tarinan naisenkin kenties jonakin päivänä olisi sopeuduttava ja siksipä tuo reipas ja puhelias karjalaisnainen lähtee kuukaudeksi miehensä suvun pariin maalle Varsinais-Suomeen. Kuukausi toimii avioliittosimulaattorina eli kokeena siitä, mitä tuohon mieheen sitoutuminen oikein toisikaan tullessaan.
Eipä tarvitse olla kummoinenkaan selvännäkijä arvatakseen, että kriisihän siitä syntyy, kun kaksi kulttuuria törmää. Neljän miehen taloudessa asiat ovat jääneet junnaamaan paikallaan talon emännän kuoleman myötä. Perhetuttu käy siivoamassa, leipomassa pullaa ja siivuttamassa viikon leivänpäällystomaatit kelmun alle jääkaappiin. Appiukko ja hänen veljensä eivät paljon puhu eivätkä pukahda ja jos puhuvatkin, ei tuosta puheesta saa mitään selvää. Itäsuomalainen Aino pohtii, mikä hänessä on vikana ja miksi hänestä, ihanneminiästä, ei pidetä. Jussi sentään on niin ihana mies, että sen takia kannattaa vähän kestääkin ja edes koittaa yrittää, vaikka vaikeaahan se on. Ruokapöydässä kuulee oman nielaisunsa äänen ja kellon tikityksen, eikä ketään tunnu edes hämmästyttävän se.
Nythän on niin, että minä olen juuriltani puoliksi varsinaissuomalainen ja koko elämäni (näitä työpaikkakuntia lukuunottamatta) Varsinais-Suomessa elänyt Minun sukuni siellä päin on sellaista, että jos haluaa saada suunvuoron, on pakko huutaa päälle. Onneksi sanat ovat kuitenkin sen verran lyhyitä ja töksähteleviä, että niiden väliin ehtii huikkaamaan sen omankin sanottavansa. Sitten olen kyllä päässyt tutustumaan toiseenkin, osittain varsinaissuomalaiseen sukuun, jossa ensimmäisiä kertoja kahvipöydässä istuessani koin erittäin samankaltaisia hetkiä Ainon kanssa. Kuuntelin kellon tikitystä ja päänsisäistä jukeboksiani ja mietin kuumeisesti, mistä tikusta keksisin vielä tehdä asiaa, kun kaikki muut ovat ihan hiljaa. Enpä kovin montaa kertaa joutunut pohdiskelemaan tuollaisia ennen kuin tajusin, että hiljaisuus ja se, ettei ole pakko puhua, jos ei ole asiaa, on yksi maailman parhaista asioista. Nykyisin tunnen oloni varsin kotoisaksi kummankin varsinaissuomalaisen ääripään joukossa. Tästä johtuukin se, että olin kirjaa lukiessa koko ajan Jussin perheen puolella ja itäsuomalainen kälättäjä vähäsen ärsytti. Pakkoko sen Ainon oli koittaa väkisin keskustella ja muuttaa hyväksi todettuja rutiineita.
Hieman surkuhupaisasti kirjan huvittavin anti olikin juuri se omaan nilkkaan osunut pilkka. Nieminen kuitenkin avaa hahmojaan kauniisti ja ymmärtäväisesti. Väärinymmärrysten takana on ujoutta ja ehkä jurouttakin, mutta lopulta ollaan kaikki kauniissa yhteisymmärryksessä ja rauhassa. Teksti on parhaimmillaan hiljavaltosmaista maalaisromantiikkaa ja kohellusta, sangen viihdyttävää, hupaisaa ja keveää. Tässäpä täydellinen hyvänmielenkirja valoisaan juhannusyöhön tai toki muuhunkin ajankohtaan.
Tällä ruksin kirjabingosta kohdan "romantiikka".
Kirjailija: Veera Nieminen
Kirja: Avioliittosimulaattori
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 267
Arvostelu: ★★★
