Fedor Dostojevski: Idiootti

Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa.

Hei pitkästä aikaa! Täällä on tapahtunut jännittäviä asioita, syitä hiljaiseloon on nyt enemmän kuin tekosyitä. Helmikuussa minusta nimittäin tuli tontinomistaja ja maaliskuussa tehtiin talotoimittajan kanssa sopimus. Monta asiaa on vielä selvitettävänä ja tehtävänä ennen kuin olemme omakotiasujia, muun muassa vanha talo pitäisi saada tontilta ennen pois kuin uuden rakentaminen voi alkaa. Mutta siis, elän erittäin jännittäviä, innostavia ja kiireisiä aikoja.

Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.

Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.

Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.

Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.

Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.

Helmet-haasteessa  vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.

I made it!

Bloggaamattomien kirjojen pinosta, taas!

Kato, me kuviokellutaan!

Good grief, sanoisi Jaska Jokunen. Tässä sitä taas ollaan. En kohta enää muista mitään noista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja tilanne ajaa minut hätäiseen monta kärpästä yhdellä iskulla -ratkaisuun. Tosin en ole varma, häiritseekö tämä ketään muuta kuin itseäni. Tässäpä nyt siis pikaisesti neljä kirjaa, jotka olen lukenut hiljattain. Kaikki ovat näemmä myös kasvattaneet 1001-kirjaa pottiani eli projekti on edennyt mukavasti samalla, kun olen lukenut hyviä kirjoja. Excellent, sanoisi Mr Burns. Heko heko. Tällä kertaa minulla ei ole edes kirjoista kuvia ja tyydynkin esittelemään viime perjantaiaamuna kohti työpaikkaa kävellessäni napsimia kuvia hassuista joutsenista. Vähän niinkuin joutsenkevennys näiden raskaiden kirjojen joukkoon.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Vaikka aika hyvin olenkin perehtynyt 1001-listaani ja siihen, mitä kirjoja listallani on (lause "Se on listallani!" pääsee suustani hävettävän usein) joskus pääsee näemmä käymään näinkin: huomaan että kirja on listalla vasta, kun olen bloggaamassa siitä. Sehän on tietenkin listahullulle suorittajalle ihan mukava yllätys. Jumalat juhlivat öisin pääsi lukulistalleni, kun se oli Elisa kirjassa tarjouksessa ja eräs junamatka kaipasi jotakin mielenkiintoista luettavaa. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja monet kirjabloggaajatkin ovat siitä pitäneet (kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla).

Jumalat juhlivat öisin olikin varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja, vaikka loppujen lopuksi se ei suureksi suosikikseni noussutkaan. Se on kertomus murhasta, jonka tekijät eivät jää kiinni. Lukijalle kerrotaan heti alussa, mitä tuleman pitää ja juuri tää tekee kirjan lukemisesta poikkeuksellisen kokemuksen. Kirjassa liikutaan antiikin maailmassa ja siitä juontaa kirjan nimikin. Rikkaiden perheiden penskat -asetelma, pölyyntyneiden tarinoiden ja nykyajan yhdistäminen oli jotenkin kummallisella tavalla kiehtovaa. Silti koin kirjan hiukan liian epämiellyttävänä pitääkseni siitä oikein kovasti.

Alkuperäinen kirja: The Secret History
Julkaisuvuosi: 1993
Sivumäärä: 551
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu:★★★

Om nom nom nom nom nom nom.

Jean Cocteau: Les Enfants Terribles - kauhukakarat

Jos tarina alkaa tarkalla kuvauksella tietystä Pariisin kadusta ja sisäpihasta (katsoin paikan heti Googlen Street wievillä, totta kai!) ei voi mennä pahasti pieleen. Les Enfants Terribles on kiinnostanut minua pitkään lähinnä sen kuuluisan ja runollisen nimen vuoksi. Runollinen oli kirjakin, tosin myös häiritsevä, häiriintynyt ja jotenkin karmiva. Lyhyessä ja nopeasti lukaistavassa teoksessa sisarukset Paul ja Elisabeth vihaavat ja riitelevät ja toisaalta rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta. He asuvat kolmistaan sairaan äitinsä kanssa, eristäytyvät aika hyvin muusta maailmasta omaan kahdenkeskiseen kummalliseen sisarsuhteeseensa. Ulkopuolisiakin tarinaan mahtuu, mutta heidän roolinsa on onneton sivuosa. Kirja oli luokkaa niin outo, etten vain voinut olla pitämättä. Moni saattaisi pitää tylsänäkin, veikkaan, mutta minulle tämä edusti jälleen yhtä hienoa ja yllättävää klassikkoa.

Runollisuudesta täytyy antaa erikoismaininta hauskimmasta kielikuvasta pitkään aikaan. En olisi heti ajatellut että pohjavedet, nuo arkipäivieni ilot, voitaisiin jotenkin yhdistää runolliseen tekstiin:
"Elisabethin astuessa sisään Agatha makasi vatsallaan pää tyynyyn haudattuna. Elisabeth kalpeni. Jotakin pahaenteistä liikkui talon ilmapiirissä saaden hänen sielunsa uinuvat pohjavedet kiehumaan". s. 93

Alkuperäinen kirja: Les Enfants Terribles (suom. Sirkka Suomi)
Julkaisuvuosi: 1929
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu:★★★★

Hei tyypit! Toi nainen nauraa meitä. Nyt ihan coolisti kaverit.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Tolstoi on kuuluisa siitä, että hän kertoo onnettomista ihmisistä. Kreutzer-sonaatti oli hyvin lyhyt teos ja sen teemana oli repiä aviliitto ja koko avioliiton konsepti surullisiin riekaleisiin. Kirjan päähenkilö istuu junassa ja vaunun kanssamatkustajat juttelevat avioliitosta  niitä näitä. Vaunussa istuu myös kummallisen oloinen vanha mies, joka haluaa lopulta kertoa päähenkilölle tarinansa. Mies kertoo päätyneensä hirveässä avioliitossaan siihen tilanteeseen, että on tappanut vaimonsa. Tolstoi päästelee täyslaidallisen melkoisen radikaaleja näkemyksiä avioliitoista yleensä,  sitä miten huonosti ihminen sellaiseen hulluuteen sopii ja mikä ajaa puolisot niin todennäköisesti ja pikaisesti hulluuden partaalle. Niin naisia kuin miehiäkään ei todellakaan päästetä kertomuksessa vähällä. Tolstoin tarinan ajatukset kuulostavat toki hurjilta ja radikaaleilta, mutta jokin totuudensiemen niissä saattaa itää. Ainakin kirja oli jollakin tapaa piristävä, moderni ja aivan erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En suosittele häitä suunnitteleville, vastanaineille tai täysin paatuneille romantikoille.

Alkuperäinen kirja: Kreitserova sonata (suom. Eero Balk)
Julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 144
Mistä hankittu: Pari vuotta sitten Tampereen Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu:★★★★

Äh. Ihan sama! Om nom nom nom nom.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Luin Sinisimmät silmät yhdellä kotimatkalla Turkuun. Tiesin odottaa ahdistavaa teosta, mutta että näin ahdistava. Kirja kertoo tummasta nuoresta tytöstä, jonka hartain toive on saada siniset silmät, niin siniset kuin valkoisilla tytöillä, "lumikeilla". Teos kuvastaa sitä ihannetta, joka Amerikassa vallitsi (vallitsee?) ja on kaikessa traagisuudessaan viiltävä. Romaanin rakenne on erikoinen, se etenee takautumina ja yleisesti ottaen kirja on upea. Se oli vain kaikessa pahuudessaan minulle liian ahdistava.

Alkuperäinen kirja: The Bluest Eye (suom. Seppo Loponen)
Julkaisuvuosi: 1970
Sivumäärä: 197
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu:★★★

Syyskuun kuukauden klassikko: Kuolleet sielut (Nikolai Gogol)

Oho oho, mitäs täällä tapahtuukaan? Kuukauden klassikko -haasteeni on poikinut pitkästä aikaa tulosta, sillä monen kuukauden tauon jälkeen sain luettua yhden klassikon. Haasteestani ja sen (heikohkosta) tilanteesta voi lukea täältä.

Kuolleet sielut muistutti monessa mielessä Gogolilta aiemmin lukemaani Nenää. Valtion virkamiehet näytettiin taas mahtavan huvittavassa valossa. Kuolleet sielut mahdollisti kuitenkin pikkuista Nenää paljon laajemman ilveilyn ja sekös minua miellytti. Kirjan nimi juontaa juurensa siitä, että tarinan päähenkilö Tshitshikov (jonka nimen kirjoitusasun jouduin lunttaamaan, enkä silti ole varma, kirjoitinko sen oikein) kiertää venäläistä maaseutua ostellen isänniltä kuolleita sieluja, eli edelleen listoilla olevia talonpoikia, jotka ovat jo kuolleet. Tshitshikovin motiivit herättävät ihmetystä niin isännissä kuin lukijassakin ja kertoja pitääkin jännitystä yllä tehokkaasti aina kirjan loppuun asti. Kertoja on muuten kaikessa vanhanaikaisuudessaan varsin mainio puhutellessaan lukijaa suoraan ja pyydellessään anteeksi erinäisiä asioita kertomuksessaan.

Mainioita olivat myös Tshitshikovin ja isäntien kohtaamiset. Voi pojat, mitä notkuvia herkkupöytiä katettiinkaan tupien pöydille! Pelkästään pikkuherrojen ja virkamiesten luonteenlaatujen kimppuun ei käyty, vaan osansa saivat myös näiden rouvat. Kertoja tekee nasevia huomautuksia, mutta lieventää myös kommenttejansa siten, että ihmisiin kohdistuva arvostelu jää loppujen lopuksi melko harmittomaksi ja leppoisaksi.

Kuolleet sielut on tunnettu huumorin edelläkävijänä ja etukäteen pelkäsin, että en löydä kirjasta huumoria. Pelkäsin yksitoikkoista ja tylsähköä lukukokemusta, josta huumoria olisi pitänyt kaivaa väkisin esiin. Kuolleet sielut oli kuitenkin merkillisen eläväinen, hilpeäkin lukukokemus ja vaikka huumori ei toki ollut mitään naurunremakoihin johtavaa, sen läsnäolo oli selvää ja kovin helppoa oli myös ymmärtää kirjan merkitys uraauurtavana teoksena. Taas joudun toteamaan, että kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa ja nämä venäläiset osaavat olla aika vekkuleita.

Kirjailija: Nikolai Gogol
Luettu kirja: Kuolleet sielut (suom. Samuli S.)
Alkuperäinen kirja: Mjortvyje dushi, 1842
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 394
Arvostelu: ★★★

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (huhtikuun kuukauden klassikko)

Arvatkaapa mitä minä tein tänään kello 9:42! Tuona hetkenä aurinko paistoi ja junatäti kertoi, että seuraavana Ylistaro, nästa Ylistaro, the next stop Ylistaro. (Välihuomautuksena muuten, että en tiedä miten tulen sopeutumaan siihen, kun kuuluttajaääni pian vaihtuu. Ensimmäiset viikot tulen luultavasti säpsähtämään joka kerta. Hei, kuka puhuu?) No, ehkä arvasittekin jo, että tuona kyseisenä hetkenä sain luettua viimeiset rivit pelätystä megaluokan suurklassikosta, Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Lähestulkoon aina, kun kerron uusille ihmisille listaprojektistani (jota tapahtuu hämmentävän usein, miksi en voisi edes yrittää ylläpitää illuusiota siitä, että olisin suhteellisen normaali?) saan pienimuotoisten hämmästelyjen ja päivittelyjen jälkeen kysymyksiä siitä, että sittenhän olen lukenut myös kaikki venäläiset klassikot. Monille klassikko tuntuu olevan nimenomaan venäläinen klassikko, Tolstoin tai Dostojevskin kirjoittama tiiliskivi. Tuolloin minun on ollut tunnustettava, että Anna Kareninan olen lukenut, mutta muita en. Etenkin Rikos ja rangaistus on sellainen kirja, jonka kirjallisuuteen perehtymättömätkin tuntevat ja mieltävät merkittäväksi klassikoksi. Tai sitten olen ihan itse kehitellyt tuon tuntemuksen ja pienen pelonsekaisen kunnioituksen kirjaa kohtaan. Rikos ja rangaistus on asunut kirjahyllyssäni lähes kymmenen vuotta (naapurinsa Idiootti on ollut siellä lähes yhtä pitkään) ja olen sitä muutaman kerran aloittanutkin. En ole koskaan päässyt alkua pidemmälle, en koskaan innostunut tarinasta ja (jaskajokusmaisesti), good grief, miten kuivakkaa tekstiä.

Tässä kohdassa tarinaan astui mukaan kuukauden klassikko -haasteeni, jossa Rikos ja rangaistus näytteli pääosaa huhtikuun klassikkokirjana. Muutaman päivän tämä vekkuli humpsahti toukokuun puolelle, mutta aika hyvä saavutus silti, sanoisinko! (Elättelen toiveita, että siellä ei ole ketään niin innokasta haasteeni seuraajaa, että olisi huomannut, mitä tapahtuikaan maaliskuun klassikolle, häh? Lupaan kautta mörököllin, että kivet ja kannot minut syököön, jos en lue Koleaa taloa tämän vuoden aikana). Ilman kunnon panostusta en olisi tälläkään kerralla selvinnyt tästä järkäleestä eli kolme hurraahuutoa jääräpäisyydelle ja hulluille haasteille!

Niin, kirja on nyt luettu ja tässä vaiheessa kaikkien huulilla on kysymys siitä, oliko se hyvä, kannattiko lukeminen. No, kyllä todellakin kannatti. Sehän lienee kaikille selvää, ettei Rikos ja rangaistus ole mikään viihteellinen kirja, sellainen jonka ahmaisee riippumatossa loikoillessa ihan huvikseen tai kirja, jota lukee rentoutuakseen. Tai kai se sitä joillekin voi olla, mutta useimmille ei. Rikos ja rangaistus vaatii keskittymistä ja jatkuvaa pohdiskelua. Sitä lukiessa on pakko pitää jatkuvasti aktiivisesti mielessä se, millaisessa maailmassa teos on kirjoitettu.

Rikos ja rangaistus ei ole siis mikään lukaistava kirja, vaan taideteos, jonka arvoa ei välttämättä ymmärrä, jos siihen ei osaa jo etukäteen suhtautua kunnioittavasti ja sen sanomaa jatkuvasti pohdiskellen. Jos kirjan lukee vain lukemisen pakosta, se saattaa jättää avautumatta ja jäädä mieleen raskaana ja vaikeana. Jos taas jo etukäteen päättää saada kirjasta irti kaiken mahdollisen, se saattaa tarjota melko upean lukukokemuksen. Tosin vain noin 150 viimeisen sivun aikana.

En tiedä oliko kirjan alkupuoli oikeasti yhtään sen raskassoutuisempi kuin loppupuolikaan, mutta siltä se totisesti tuntui. Ei siis mikään ihme, että tämä kirja on jäänyt kesken niin monilta! Etenkin jos on lähiakoina lukenut lähinnä kevyempää ja uudempaa kirjallisuutta, tekstin hitaaseen ja kuvailevaan poljentaan on vaikeaa päästä käsiksi. Minä olin ensimmäiset pari sataa sivua kyllästynyt, mutta varovaisen toiveikas ja teosta arvostava, puolen välin paikkeilla jo hiukkasen innostunut ja viimeisen sadan sivun aikana (aamulla junassa) pääsin hetkittäin jopa Kurjat-tasoiseen hullaantumiseen.

Tarina lienee useimmille tuttu. Ylioppilas Raskolnikov surmaa harkitusti kirveellä koronkiskojaeukon. Surmatyön hetkellä eukon sisko sattuu paikalle ja Raskolnikov surmaa myös hänet. Raskolnikovin näennäisenä motiivina tekoon on raha, mutta kuten paljastuu, tekoon on muitakin yllykkeitä. Murhat muodostuvat osaksi moraalista rikosta ja rikoksen tekijän osaa pohdiskelevaa monipolveista tutkielmaa. Vanhanaikaisuus puski läpi toisinaan pahasti ja etenkin henkisten asioiden vuoksi fyysisesti oireilevat ja hermokuumeilevat ihmiset hieman huvittivat nykypäivän lukijaa. Silti kirjan yhteiskunnallinen sanoma, ihmisen sisimpään kohdistuva kritiikki ja pohdinta eivät olleet vanhentuneet ja ihan lopussa olin sekä vaikuttunut että vakuuttunut. Kirja on tarkkanäköinen ja sen juoni on yllättävänkin kiintoisa. Murhien ratkominen tuo kirjaan salapoliisimaisia aineksia ja kirja sisältää myös kauniin, mutta surullisen rakkaustarinan.

Olen siis iloinen, että luin kirjan, selätin yhden ison mörön. Kirja jätti jälkeensä ainakin sen, että en suhtaudu kauhulla hyllyssäni odottaviin venäläisiin klassikoihin vaan tavallaan jopa odotan niiden lukemista. Ehkä jo tämän vuoden aikana voisin tarttua johonkin yhtä suureen haasteeseen. Jos sinäkin tahdot selvitä Rikoksesta ja rangaistuksesta kunnialla, tarjoan tässä vielä muutaman täsmävinkin:

1) Aseta itsellesi aikaraja. Lomaviikko/kuukausi/kesä/elämä saattaisi olla sopiva.
2) Kerro projektistasi mahdollisimman monelle, tee siitä julkinen tapahtuma, niin et luovuta niin helposti.
3) Etene pienin tavoittein. Vaikka lukisit vain 20 sivua päivässä, saat kirjan luettua sillä tahdilla jo 26 päivässä eli alle kuukaudessa! Tosin väittäisin, että parhaiten saat kirjasta irti, kun luet sitä noin 50 sivun päivävauhdilla. Sonja luki kirjan sadan sivun pätkissä ja systeemi toimi!
4) Älä luovuta, vaikka alku tuntuukin vaikealta. (Joko huomasitte, että nämä ohjeet ovat kuin ohjeita siitä, miten onnistua laihduttamisessa?)
5) Pysy kärryillä henkilöistä katsomalla netistä henkilöluettelo. Huomaa etenkin, että samaan henkilöön voidaan viitata sekä etu- että sukunimellä, isän nimellä ja lempinimellä (esim. Rodion "Rodja" Romanovits Raskolnikov). Ettet sitten kirjan puolessa välissä tajua, että kahdeksi eri ihmiseksi luulemasi hahmo olikin koko ajan yksi ja sama.
6) Pidä ennakkokäsityksesi kirjasta korkealla ja usko siihen myös lukiessasi. Saat varmasti enemmän irti, kun suhtaudut kirjaa positiivisesti kuin jos hoet itsellesi, miten tylsää ja ankeata tekstiä tämä onkaan.
7) Pssst, kirjassa on myös vähän rakkautta romantiikannälkäisille!
8) Tarina alkaa olla kunnolla juonivetoinen kirjan loppupuolella. Jos jaksat puoleenväliin, jaksat helposti loppuunkin.

Suosittelen lämpimästi antamaan tälle klassikolle mahdollisuuden! Osallistun kirjalla myös Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Seuraavaksi tartunkin toiseen hyvin kuuluisaan, mutta luultavasti aika paljon menevämpään klassikkoon, Dumas'n Kolmeen muskettisoturiin. Saapa nähdä, saanko toukokuun klassikon luettua toukokuussa, vai meneekö taas ylitöiksi.

Kirjailija: Fedor Dostojevski
Kirja: Rikos ja rangaistus (suom. M. Vuori)
Alkuperäinen kirja: Prestuplenije i nakazanije
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1866
Sivumäärä: 515
Mistä hankittu: Omassa hyllyssä, ostettu jostakin joskus halvalla ehkä vuonna 2006.
Arvostelu: ★★★★

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Monta vuotta sitten kesken jäänyt kirjakin, joka uskollisesti on asunut kirjahyllyssäni, pääsi kuvaan. Että ei tullut paha mieli sillekään. Tämä kirja on sitä paitsi mukava omistaa.

Elämä yllätti kirjabloggaajan. Tämän helmikuun kymmenenä ensimmäisenä päivänä en ole lukenut kovinkaan montaa sivua. Hämmentävää! Tavallaan myös piristävää. Nyt kun taas palaan tavalliseen arkirytmiini, nautin kovasti lukemisesta. Työkävelymatkoilla olen kuitenkin kuunnellut äänikirjaa myös näinä helmikuun alkupäivinä ja tulinkin ihmeen nopeasti kuunnelleeksi yhden suuren luokan klassikon, Saatana saapuu Moskovaan. Kirja on jäänyt minulta kesken joskus viitisen vuotta sitten, mikä harmitti minua, sillä muistan pitäneeni kirjan alusta. En yhtään muista, miksi kirja jäi kesken. Ehkä elämä yllätti silloinkin?

Elämän lisäksi minut pääsi yllättämään myös tämä kirja. Miten mainio, hauska, sekopäisen mieletön klassikko! Kirjan päätarinassa mystinen taikuri Woland, tai oikeammin Wolandin asussa esiintyvä Saatana, saapuu seurueineen Moskovaan ja saa aikaa kauheuksia. Päitä katkeilee, moraalittomia tekoja käy ilmi siellä sun täällä ja hullujenhuoneelle syntyy ruuhkaa. Kaiken kaikkiaaan Moskovassa alkaa tapahtua käsittämättömiä ja, no, päättömiä asioita ja kaupunki menee sekaisin. Päätarinan sivupoluilla seikkailevat myös Pontius Pilatus, Ješua Ha-Notsri (Jeesus), Mestariksi kutsuttu kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa Pontius Pilatuksesta ja tämän salainen rakastajatar Margarita. Kirjan alkuperäinen nimihän on Mestari ja Margarita ja olisinkin suonut, että myös suomeksi kirja olisi säilytetty tuon nimisenä. Kyllähän se Saatana tosiaan saapui Moskovaan, mutta Mestari ja Margarita olisi ollut osuvampi, vähemmän paljastava ja kauniimpi nimi tälle kirjalle, joka osoittautui melkoiseksi helmeksi.

Kirjan juonen kehittely oli hienoa ja hitaita suvantokohtia ei tarinaan mahtunut. Antoisinta oli kuitenkin teoksen hahmot ja etenkin Wolandin värikäs seurue. Kahdella jalalla kulkeva Begemot-kissa, hännystelevät Azazello, Hella ja Korovjev ja tietenkin itse Woland, lakoninen, jykevä ja tumma hahmo. Joukko kaivaa moskovalaisten kaapeista luurankoja toisensa jälkeen, tarttuu ihmisluonnon noloimpiin ja hävettävimpiin epäkohtiin ja tulee siinä samassa tökkineeksi lukijankin mieltä ja omaatuntoa kitkerillä huomautuksillaan ja havainnoillaan. Bulgakov tuo esiin kammottavan hauskalla tavalla ihmisen ahneuden, irstauden, hyväuskoisuuden ja turhamaisuuden. Suosikkikohtauksessani Margarita saa Wolandilta voidetta, joka tekee hieman kulahtaneesta naisesta uskomattoman kaunottaren. Siinä samassa hän saa myös taidon ratsastaa näkymättömänä luudalla. Noidaksi muuttunut Margarita ratsastaa alasti luudallaan hurjana Moskovan katujen yllä ja minä hymyilin hämmentyneen riemukasta hymyä koko aamuisen työmatkani.

Kuunnellessani kirjaa mietin usein sanaa, joka ei sovi kovinkaan moneen yhteyteen yhtä mainiosti kuin tähän. Tuo sana on ilveily. Saatana saapuu Moskovaan oli loistavaa poliittista satiiria, ilveilyä, joka kosketti ja hauskuutti minua yllättävän paljon. Satiiri ei ole koskaan ollut vahvin lajini ja sen tunnistaminen ei aina ole helppoa, mutta tämä oli juuri sitä, mitä satiiri voi parhaimmillaan olla: osuvaa, hauskaa ja kaikessa huvittavuudessaankin hieman kammottavaa. Martti Mäkelän eläväinen luenta toi kirjaan varmasti lisäarvoa ja suosittelenkin kaikille klassikkokammoisille tämän kuuntelemista äänikirjana. Olisivatpa kaikki venäläiset klassikot yhtä hauskoja, riehakkaita ja viihdyttäviä! Parhaimmillaan Saatana saapuu Moskovaan oli kuin lempikirjani Liisan seikkailut ihmemaassa. Yhtä päätön, taianomainen ja viehättävä mutta synkän uhkaava.

Salla on lukenut kirjan monesti ja kuunnellut sen myös äänikirjana ja analysoi nerokasta teosta hienosti.
Elina kutsuu teosta osuvasti kirjalliseksi runsaudensarveksi.
Booksykin kuunteli kirjan äänikirjana ja oli aika lailla yhtä innoissaan siitä kuin minäkin. Hän oli samaa mieltä myös venäläisistä klassikoista.


Kirjailija: Mihail Bulgakov
Kuunneltu kirja: Saatana saapuu Moskovaan
Alkuperäinen kirja: Мастер и Маргарита
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1966
Suomennos: Ulla-Liisa Heino
Lukija: Martti Mäkelä

M. Agejev - Kokaiiniromaani (ja tämän projektin järkevyydestä)

Nyt on aika nostaa kissa pöydälle. Se kissa, jota suurin osa varmasti tulee ajatelleeksi, kun joku hullu kertoo aikovansa lukea kaikki 1001-listan kirjat läpi. Se nimenomainen kissa, että onko tässä mitään järkeä? Miksi lukea läpi kirjalista, joka sattuu olemaan jonkun muun mielipiteiden perusteella koottu, hyvin subjektiivinen ja vajaavainen lista? Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että miksi kuluttaa aikaansa sellaisiin, joita ei oikeastaan edes tahtoisi lukea?

Tätä kaikkea mietin, kun luin M. Agejevin Kokaiiniromaania. Eräs ystäväni on kertonut, että hän on jättänyt lukuisia kirjoja kesken, kun teoksen henkilöt ovat olleet liian ärsyttäviä. Kokaiiniromaania lukiessani samaistuin voimakkaasti tähän tunteeseen, sillä yksinkertaisesti vihasin sen päähenkilöä, vetelää, ällöttävää, kylmää ja itsekeskeistä Vadimia. Ja tästä päästäänkin siihen tosiasiaan, että mikäli tämä kirja ei olisi kuulunut listalle, en koskaan ensinnäkään olisi ryhtynyt lukemaan sitä ja jos olisinkin, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Siitäkin huolimatta, että teos oli vain 189-sivuinen.

Olisin voinut lukea jotakin hauskaa, ihastuttavaa tai lumoavaa kirjaa sen ajan, jonka tuhlasin Kokaiiniromaaniin. Se inho, mitä tunsin kirjaa kohtaan, olisi voinut jäädä kokematta ja vaikkapa korvautua joillakin positiivisilla tai edes neutraaleilla tunteilla. Mutta sitten taas, toisaalta, kyllä elämässä tulee tehtyä kaikkea muutakin turhanpäivästä kuin luettua ärsyttäviä kirjoja. Minä olen hurahtanut listoihin, haasteisiin ja mahdottomilta tuntuvien asioiden saavuttamiseen. Jokaisella listan kirjalla on kuitenkin jokin syy, miksi se on listalle päätynyt ja tämän vuoksi niiden mielestäni huonojenkin kirjojen lukeminen on kiinnostavaa tai vähintäänkni sivistävää. Ja tähän mennessä hankitulla mututuntumalla sanoisin, että kyllä ehdottomasti valtaosa listan kirjoista on varmasti sellaisia, joiden lukeminen on ennemin mukavaa kuin kamalaa. Joten, yhteenvetona, olen edelleen sitä mieltä, että 1001-listan lukeminen on ehdottoman kannattavaa ja hauskaa, niistä ahdistavista lukukokemuksista huolimatta.

Olen valmis antamaan anteeksi Kokaainiromaanille siitäkin syystä, että se on listalla ei niinkään sisältönsä, vaan taustansa takia. M. Agejev on nimittäin salanimi, jonka taustalla olevaa kirjailijaa ei ole voitu täysin varmasti saada selville. Kirjoittajaksi on veikattu Mark Leviniä sekä vähemmän uskottavasti Vladimir Nabokovia (jonka lukemista listalta odotan tämän vertauksen vuoksi pienellä kauhulla).

Kokaiiniromaanin tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle ja sen päähenkilössä on jotakin samaa kuin Camus'n sivullisessa. Hän on tunteeton, itsekeskeinen ja varsin epämiellyttävä tyyppi. Sivullisen lakonisuus ihastutti mutta Kokaiiniromaani aiheutti vain vastenmielisiä tunteita. Etenkin päähenkilön suhtautuminen köyhään, leskeksi jääneeseen äitiinsä, raivostutti ja ällötti. Kuten nimestäkin oli pääteltävissä, loppupuolella päähenkilö vielä koukuttuu kokaiiniin ja loppu on harvinaisen onneton ja kylmä, niin kuin kuvitella saattaa.

Kuitenkin minun on nyt pakko myöntää, että Kokaiiniromaanin kerronnassa oli jotakin kaunistakin. Sen kieli oli kuvailevaa ja yksityiskohtaista, kuten on nähtävissä tässä lainauksessa sivulta 109:

"Talon kulman takaa kohosi tuulen mukana pölyä ja tomua, ja kun pyörre oli mennyt ohi syöksähdettyään parvekkeelle pienenä myrskynä, taitettuaan pöytäliinan kaksinkerroin ja pakotettuaan meidät sulkemaan irvistäen silmämme, hampaissa ritisi ja tuntui kuin niiden välissä olisi ollut sokeria, ja ylhäältä, kuin talon katolta, leijaili banaaninvärisenä perhosena syksyinen lehti, putosi hiljaa alaspäin tyyntyneessä ilmassa, ja lopulta, kieppuen heten aivan pöydän yllä se lennähti punaiseen lasiin, missä se näytti sulkakynältä telineessään."

Muuten minulla ei juuri ole muuta positiivista sanottavaa Kokaiiniromaanista kuin että se oli lyhyt ja onpa nyt ainakin luettu.


Kirjailija: M. Agejev
Kirja: Kokaiiniromaani (suom. Anton Nikkilä)
Alkuperäinen kirja: Roman s kokainom
Julkaisuvuosi: 1934
Sivuja: 189
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 2. - 5.10.2013
Arvostelu: ★