Minä todellakin tahdoin pitää Peter Høegin Lumen
tajusta. Uskoin pitäväni siitä ja odotin paljon sen lukemista. Harkitsin jopa
sen ostamista omaksi, kun kirja ei ollut kirjastossa juuri sillä hetkellä, kun
keksin haluavani lukea sen. Onneksi en kuitenkaan ostanut, sillä jotakin jäi
puuttumaan, lukukokemus ei ollutkaan niin hieno kuin toivoin sen olevan. Jos en
olisi toivonut kirjalta niin paljon, olo olisi neutraalimpi, nyt se on
pettynyt.
En oikeastaan edes tiedä, miksi niin vahvasti uskoin
pitäväni kirjasta. Ehkä osittain siksi, että olin lukenut siitä kehuvia
arvosteluja. Tärkein syy on kuitenkin se, että pidin sen nimestä niin paljon.
Alkuperäisestä sekä englanninkielisestä nimestä tarkemmin ottaen. Katsokaa nyt
vaikka:
- Frøken Smillas fornemmelse for sne (tanskankielinen alkuteos)
- Smilla’s Sense of Snow (englanninkielinen käännös, käännetty myös nimellä Miss Smilla’s Feeling for Snow)
- Lumen taju (suomenkielinen käännös)
Suomenkielinen nimi ei ole läheskään niin kaunis ja
houkutteleva, mutta en keksi miten nimen olisi voinut kääntää paremminkaan.
Sekä alkuperäinen että englanninkielinen nimi taas on niin kaunis, että se on
kuin runo. ”Smilla’s Sense of Snow”,
sitä toistelee mielellään, jättää sen kielelleen pyörimään. Ihan totta, jos
minut joskus laitetaan todistajansuojaohjelmaan ja saan päättää uuden
identiteettini ja nimeni, minusta tulee Smilla.
Smilla oli aika rautainen täti myös muuten kuin nimensä puolesta. Hän on 37-vuotias grölantilaissyntyinen, sisukas ja itsenäinen sinkkunainen. Hän edustaa jollakin tavalla vanhaa, perinteistä maailmaa, ja hänestä hehkuu alkukantaista voimaa. Smilla ystävystyy naapurin juopon naisen pojan, Esajaksen kanssa. Smilla ei kaipaa ihmisiä ympärilleen, mutta lukutuokiot Esajaksen kanssa ja aidosti lämmin henkinen ja fyysinen kontakti on hänelle yllättävänkin mieluisaa. Esajas kuitenkin kuolee tapaturmaisesti, hänet löydetään pudonneena lumiselta katolta. Smilla, joka ymmärtää lunta ja jäätä paremmin kuin toista ihmistä, huomaa heti, että tapauksessa on jotakin outoa. Vyyhti alkaa purkautua ja teos muovautuu vereväksi dekkariksi, jossa seikkailaan niin hyytävissä kuin kuumottavissa olosuhteissa.
Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Kirjan lähtökohdat olivatkin erittäin lupaavat, mutta jokin Høegin kerronnassa alkoi puuduttaa minua. Henkilöitä oli liikaa, useat heistä jäivät varsin persoonattomiksi ja latteiksi. Samaa ovat todenneet myös kirjan lukeneet Aletheia ja Salla. Vai saattoiko olla niin, että Smilla oli niin hallitseva persoona, voimakas ja muista voimaa imevä, että sen vuoksi henkilöt hänen ympärillään olivat niin verettömiä? Olinkin lukijana ehkä kuin Smilla, pidin enemmän jäästä, jäätiköstä ja kaikesta mahtavasta geologisesta viihteestä, jota kirja tarjosi kuin ihmisistä. Vaistosin teoksesta hienoa luonnon ja ihmisen vastakkainasettelua, mutta jotenkin siitäkin jäi puuttumana kaikista terävin kärki, joka olisi saanut minut lumoutumaan kirjasta.
Jos en olisi toivonut pitäväni tästä niin paljon,olisin pitänyt siitä enemmän. Melko paradoksaalista. Pidin kirjasta kuitenkin kolmen tähden verran eli lukukokemus oli hyvä ja miellyttävä, mutta silti suuri pettymys. Muistan jatkossakin siis, että pessimisti ei pety eli kirjoillekaan ei kannata asettaa liikaa toiveita. Lumen taju oli sekä 1001-listalla että Keskisuomalaisen sata kirjaa -listalla eli tällä pettymyksellä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Kirjailija: Peter Høeg
Luettu kirja: Lumen taju (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
Alkuperäinen kirja: Frøken Smillas fornemmelse for sne
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1992
Sivumäärä: 539
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuu 2013
Arvostelu: ★★★
