BookBeat-kirjoja syksyltä

Syksyn pimeydessä sorruin taas ja tilasin BookBeatin. Palvelu onkin ollut kovassa käytössä: päiväsaikaan kuuntelen äänikirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, koiran kanssa lenkillä, kokatessani ja siivotessani. E-kirjoja puolestaan luen öisin, kun en saa nukuttua. Tässä lyhyesti muutamista palvelun kautta lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista. Melkoisia helmiä onkin mahtunut tähän syksyyn!

Anne B. Radge: Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt ja Perintötila

Tästä syksystä tulee mieleen jatkuvat kovat sateet ja norjalainen Neshovin tila. Ahmin koko Anne B. Radgen paljon ylistystä saaneen Berliininpoppelit-trilogian putkeen äänikirjoina ja heti perään Perintötilan. Sarja oli minulle täydellinen. Siinä oli kiehtovat (joskin välillä tavattoman raivostuttavat) henkilöt, sopivaa synkkyyttä ja liiallistakin tuttuuden tunnetta. Mieleni seikkaili jatkuvasti omalle kotitilalleni ja siihen kohtaloon, joka tilaa väistämättä odottaa.

Vaikka välillä ahdisti, toisinaan tarina oli yksinkertaisesti liikaa kestettäväksi, oli kirjasarjan sanoma minulle kuitenkin lopulta lohdullinen, asiat voivat muuttua ja niitä voi muuttaa itse, pyrkiä parempaan. Kirjat osuivat minulle siis hyvin henkilökohtaiseen paikkaan, mutta ihan ilman tällaisiakin kytköksiä, olisi lukukokemus ollut upea. Ehdoton lämmin suositus siis näille Radgen kirjoille! Helmet-haasteessa laitan kirjat kohtaan käännöskirja.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Sitten toiseen täydelliseen luku- (tai siis kuuntelu-)kokemukseen. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe tuntuu olleen kaikkien huulilla jokin aika sitten. Myös ystäväni kehui sitä, joten olihan kirjaan pakko tutustua. Ja voi miten hieno se olikaan! Kirjan tarina oli ihana, sen rytmi täydellinen ja juoni kiehtova ja yllättävä. On sota, mutta on myös luonnontieteet, radiot, uteliaisuutta, Jules Verne ja rakkautta. Upea, oikeastaan täydellinen kirja, jota myös suosittelen erittäin lämpimästi. Kirja voitti pari vuotta sitten Pulitzer-palkinnon, Helmet-haasteessa yli kohta 16.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Uuden mielensäpahoittajan kuuntelin jo ennen Helsingin kirjamessuja, jonka bloggaajabrunssille myös Kyrö osallistui. Totta puhuakseni koin ennen tätä kirjaa mielensäpahoittajan menettäneen vähän makuaan, kaupallistuneen liikaa. Mutta voi tämä kirja oli niin ihana, että olen jälleen ihan myyty! Kirja toi esiin uusia, koskettavia puolia yrmeästä miehestä. Kyrö tavoittaa hienosti vanhan miehen muistot, traumat ja onnen hetket. Erityisen herkkää oli kertomus menetetystä hevosesta sekä siitä, miten mielensäpahoittaja tapasi vaimonsa. Häitä ei kirjassa suoraan kuvattu, mutta oion silti Helmet-haastetta laittamalla kirjan kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", sillä niinhän siinä lopulta kävi.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Tämän kirjan kuuntelin, jotta saan Helmet-haasteessa täytettyä oseanialaisen kirjailijan teoksen, Moriarty on australialainen. Tästäkin kirjasta muistan lukeneeni kehuvia blogiarvosteluja, mutta petyin. Suorastaan vihasin kirjaa! Ehkä pitäisi olla koululaisen vanhempi tai ylipäätään äiti, että kirja olisi ollut hauska, nyt ärsyttävät lapset ja vielä ärsyttävämmät äidit ja isät vain nostivat niskavillat pystyyn. Juoni kieltämättä oli yllättävä, mutta inhottava sekin. Mutta tulipa kuunneltua ja käytettyä muutama tylsä syksyn kaatosateinen tunti.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivänkin luin ihan vain Helmet-haastetta varten, kyseessä kun on yhdenpäivänromaani. Olen aiemmin lukenut PIJ:ltä kaksi kirjaa, joihin en ole suhtautunut varauksettoman ihastuneesti. Väärän kissan päivä oli taas samalla tavalla vinksahtunut, mutta nyt ärsytti vielä aiempaa enemmän. En voinut välttää mielikuvaa siitä, että Jääskeläinen on kova Murakami-fani, kissat ja kieroutunut seksuaalisuus olivat turhan voimakkaasti läsnä kirjassa. Jääskeläinen vyöryttää tapahtumia ja hahmoja melkoisella tahdilla ja kirja tuntui sillisalaatilta.

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä

Hesarin 125-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistu kirja oli mukava pieni välipala kaltaiselleni kielinarkkarille. Alkaa tekemään mieli lomalle Thaimaaseen! Kirja käsitteli monta suosikkikielioppivirhettäni mutta teki sen armollisesti. Lisäksi siinä jatkuvasti muistutettiin lukijaa siitä, että kieli elää muutoksessa ja samoin on pysyvää se, että kielen muuttumista alati kritisoidaan ja kauhistellaan. Mitäänhän en toki myönnä.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet - tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä

Vähän samaan sarjaan edellisen kirjan kanssa menee myös Leppäsen pieni kirja yritysten nimien historiasta. Kaikki tarinat eivät kyllä avanneet historiaa kunnolla, joka jäi vähän ihmetyttämään, mutta mielenkiintoinen kirja oli joka tapauksessa. Tämän kirjan valitsin luettavakseni ihan BookBeat-esittelyn perusteella, joten kirja saa olla Helmet-haasteen kohdassa 14. Kiehtovaa on ajatella, olisiko vaikkapa Nokia ollut samanlainen menestys, jos sen nimi ei olisi sopinut niin hyvin myös ulkomaalaiseen suuhun.

Leena Krohn: Tainaron

Tainaronin luin loppuun eilen. Kirja oli upea, kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Tainaron on muuten myös kirjabloggaajien kaikkien aikojan paras kirja -listalla. Romaani on kirjemuotoinen, siinä kirjoittaja kuvaa kokemuksiaan Tainaronissa, jonka asukkaat ovat kuin hyönteisiä metamorfooseineen, omituisine ulkonäköineen ja tapoineen. Kirja luokitellaan fantasiaksi (tämäkin menee tietysti Helmet-haasteeseen) mutta mikään kovin helposti pureksittava fantasiakirja tämä ei ollut. Ennemmin kuin uni, joka on vaarassa muodostua painajaiseksi. Turhan pitkään olen siirtänyt tämän kirjan lukemista, suositus siis myös Tainaronille.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)

Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

Charles Dickens: Joululaulu, ilmainen äänikirjaklassikko (joulukalenterin 17. luukku)

Seinäjoen Törnävän vanhan ajan talvitunnelmaa.

Tämä kirja olisi ollut mukava säästää joulukalenterin viimeiseen luukkuun, aattoaamuun. Haluan kuitenkin esitellä kirjan nyt, sillä tässä on mielestäni mahtava vinkki viihdyttämään joulusiivousta, paketointia ja muita joulupuuhia, joiden parissa moni varmasti viettää kuluvan viikonlopun.

Olen monesti ennenkin maininnut Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, joiden valikoima on viime aikoina laajentunut mukavasti. Nykyisin valikoimasta löytyy myös joitakin äänikirjoja. Niistä yksi on todellinen jouluklassikko, Charles Dickensin Joululaulu vuodelta 1843. Tarina on suomennettu muun muassa nimillä Joulukertomus, Saiturin jouluyö ja Saiturin yö.

Joululaulu taitaa olla yksi kirjallisuuden tunnetuimmista tarinoista kautta historian. Minäkin muistan nähneeni televisiosta siitä useamman sovituksen. Sen hahmot ja yksityiskohdat ovat suosittuja lainauksia niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissa. Heti tulee mieleen muun muassa Futuraman Pikku Tim. Vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Dickensistä, on tietämättään väkisinkin törmännyt viittauksiin, ihan vaan vaikka lukemalla Aku Ankkaa, jossa Roope-sedän hahmo perustuu Scroogeen (ja jopa nimi on lainattu).

Olen lukenut Joululaulun aiemmin ainakin kolme kertaa ja olen nähnyt televisioversioista suosikkini, Muppettien joulun, ainakin viisi kertaa. Tarina on minulle rakas, tuttu ja ehdottoman jouluinen. Se oli mitä täydellisintä kuunneltavaa joulukuulle. Dickensin tarinan opetus on ajaton ja kaunis. Aloin ihmetellä, miksi olen muuten tehnyt Dickensistä itselleni sellaisen mörön. Olen jumittunut Kolean talon kanssa niin pahasti, että välttelen hänen kirjojaan. Kun kerran nautin Joululaulun polveilevasta, lukijalle jutustelevasta ja eläväisestä kirjoitustyylistä, miksi en nauttisi muistakin tarinoista.

Muutaman tunnin pituisen tarinan ehtii hyvin kuunnella pipareja leipoessa, lahjoja paketoidessa tai mattoja tampatessa. Minä ainakin löysin tarinasta aitoa ja lämmintä joulutunnelmaa, jälleen kerran. Elisa Kirjan sovelluksen saa Android- ja Apple-puhelimiin ja Joululaulu löytyy sieltä valikosta Ilmaiset klassikot.

Enää seitsemän yötä jouluun!

Minna Canth: Anna Liisa (joulukalenterin 15. luukku)

Seinäjoen keskustorin Paimentyttö-patsas sai tiistaina lumikerroksen.

Aloitin joulukuun lukemalla näytelmiä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista. Ensin luin Shakespearen Hamletin (palaan siihen vielä myöhemmin joulukalenterissa) ja sitten jatkoin Minna Canthin Anna Liisalla. Myönnän heti, että olin ennakkoluuloinen Canthin näytelmää kohtaan. Ajattelin että se on tylsä, kuiva ja auttamattomasti vanhentunut. Ei muuten ollut.

Kun seikkailin katsomassa, mitä Minna Canthin klassikkonäytelmästä on sanottu, törmäsin tähän P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin tekstiin. Ja nyt minulla on sellainen olo, että miksi edes kirjoittaa mitään, kun Sari sanoi juuri kaiken! Anna Liisan tarina on lähes kuvottavan traaginen. Hän on pääsemässä naimisiin ihanan miehen, talollisen Johanneksen kanssa, mutta menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan. Anna Liisa on nuorna tyttönä, 15-vuotiaana, seurustellut salaa Mikko-rengin kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Paniikissa Anna Liisa on surmannut vastasyntyneen vauvansa ja tästä salaisuudesta tietävät hänen ja Mikon lisäksi vain Mikon äiti, Husso.

Anna Liisan tilanne on sydäntäriipivä. Mikko haluaa hänet vaimokseen ja Mikolla ja Hussolla on takanaan mahdollisuus kiristää salaisuudella. Johannesta Anna Liisa rakastaa ja tälle hän haluaisi vaimoksi, mutta mitä Johannes sanoisi, jos saisi tietää. Mitä voi nuori nainen, saati 1800-luvun talonpoikaisyhteisön hyvin tiukassa moraalisessa ilmapiirissä elävä nuori nainen, tehdä? Canthin teksti on täynnä tunnetta. Onhan se toki toisinaan myös varsin vanhahtavaa, mutta silti hyvin ajatonta. Kammottavan ajatonta.

Kirja on myös kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -listalla. En yhtään ihmettele miksi.

En nyt tiedä, voiko Anna Liisaa kutsua pioneeriksi, sillä eihän lapsen tappaminen oikein sovellu sellaiseksi asiaksi, jossa voisi olla edelläkävijöitä. Mutta laitan kirjan kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 23. Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin.

Kirjailija: Minna Canth
Luettu kirja: Anna Liisa (1895)
Mistä hankittu: Elisa Kirjan ilmainen klassikko
Arvostelu: ★★★★

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (joulukalenterin 8. luukku)

Riivaus oli tämän syksyn työvoittoni, ei todellakaan mikään helppo, mutta lopulta antoisa kirja. Teos on 1001-listan ohella myös kirjabloggaajien kaikkien aikojan paras kirja -listalla, joten jo ennakkoon aavistelin, että kirja on varmasti hieno. Hienouden lisäksi se oli kylläkin hiukan liian älykäs minulle, yli 700 sivua tiukkaa tavaraa oli välillä melkein liikaa, mutta sinnikkäästi taistelin kirjan  loppuun.

Kirjan kehyskertomuksen päähenkilöinä on kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa. He tutkivat 1800-luvun kirjallisuutta ja löytävät kahden viktoriaanisen runoilijan välisen kirjeenvaihdon, joka paljastaa kätketyn rakkaussuhteen. Tarinassa on suurta ja salattua rakkautta, kaksi eri aikakautta, paljon henkilöitä ja aivan tuhottomasti kirjallisuusviittauksia. Haastavan kirjasta tekee se, että osa tuosta kaikesta kirjallisuudesta, johon kirjassa koko ajan viitataan tai lainataan, on oikeasti olemassa mutta osa on Byattin luomusta. Tosi ja taru sekoittuvat. Löysin itseni usein googlen äärestä kirjaa lukiessani, sen verran hämmentynyt olin. Vieläkin tuntuu aika käsittämättömältä, että Randolph Henry Ash ja Christabel LaMotte eivät ole oikeita eläneitä runoilijoita.

Kirja koostuu valtavasta määrästä poukkoilevaa aineistoa: runoista, päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä ja niin edelleen. Tekstit ovat välillä huvittavan mahtipontisia, toisinaan ihastuttavan mystisiä ja joskus myös ikävä kyllä suorastaan pitkäveteisiä. Kirja käsittelee niin laajasti kaikkea, että välillä oli vaikea pysyä kärryllä ja hallita kaikki teemat. Geologiaakin sivutaan monesti, vaikkapa Lyellin Geologian periaatteet on mukana tarinassa. Ja sanoopa yksi kirjan hahmoista, kirjallisuudentutkija, joka tuskailee kaiken kyseenalaistamisen tarvetta: "Joskus toivon, että olisin ruvennut opiskelemaan geologiaa."

Teos on oikeastaan ylistys kirjallisuudelle, lukemiselle ja lukijoille. Ja tietenkin rakkaudelle. Vaikka välillä koin, että kirja lenteli jossain ihan eri sfääreissä kuin minne minun älykkyyteni ylsi, oli se lopulta melkoisen mahtava lukukokemus, oikea runsaudensarvi kaikessa kirjallisessa mahtipontisuudessaan ja kauniissa rakkauden kuvauksessaan. Onpa vaan hyvä, että tässä maailmassa on myös kirjailijoita ja kirjallisuudentutkijoita, eikä pelkkiä geologeja.

Kirjassa tosiaan oli yli 500 sivua, yksi kohta yli Helmet-haasteesta.

Kirjailija: A. S. Byatt
Luettu kirja: Riivaus (suom. Marja Alopaeus, runokäännökset Leevi Lehto)
Alkuperäinen kirja: Possession. A Romande (1990)
Sivumäärä: 708
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

 
Minulla on kunnia olla jälleen osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Kaikki tänä vuonna mukana olevat blogit löytyvät täältä Hyllytontun höpinöitä -blogista. Eilinen luukku aukesi Aarrekirjasto-blogissa ja huomenna vuoron saa Pieni kirjasto.

Viime vuoden luukussani fiilistelin jouluista Turkua ja joulurauhan julistusta. Tällä kertaa sain itsenäisyyspäivän luukun ja rauhaisissa tunnelmissa mennään tälläkin kerralla. Itsenäisyyspäivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä ja nyt minulla on esiteltävänä myös yksi syksyllä lukemani erityinen ja erityisen hyvin tähän päivään sopiva kirja: Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Itsenäisyyspäivässä on ollut minulle aina täysin ainutlaatuinen tunnelmansa. Arvokasta juhlavuutta, jota monikaan muu juhla ei tavoita. Lapsuudessani iltakuudelta sytytettiin ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää ja katsottiin televisiota, linnan juhlia ja tietenkin Tuntematon. Olin ehkä noin kymmenvuotias, tai ehkä jopa nuorempi, kun ensimmäistä kertaa katsoin itsenäisyyspäivänä televisiosta Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Nopeasti elokuvan katsomisesta tuli itsenäisyyspäivän perinne. Katsoin sen joka vuosi, useimmiten koko perheen kanssa ja aina vähintäänkin isäni kanssa.

Isäni kuoli tammikuussa 2003, mutta perinne elokuvan katsomiseen jatkuu, seuranani on nykyisin mieheni. Itsenäisyyspäivänä muistelen isääni, mutta myös minulle vieraiksi jääneitä isoisiäni (toista en koskaan tavannut ja toisesta on vain pikkulapsen muistoja), jotka ovat kumpikin olleet osa Tuntemattoman kuvaamaa maailmaa. He ovat nuorena joutuneet sotaan, puolustamaan itsenäistä Suomea. Ja viimeksi sunnuntaina istuin teräskuntoisen 97-vuotiaan mummuni tuvassa ja juttelumme sivusi muun muassa mummuni lotta-aikoja ja sitä, miten niukkaa oli elämä sodan jälkeen, mutta miten hyvältä tuntui saada viimeinkin koti ja olla kotona, yhdessä ja turvassa. Siellä samassa kotipihassa minäkin olen viettänyt elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa ehkä noin 15-vuotiaana, silloin olin nähnyt elokuvan jo niin monesti, että sen hahmot ja tapahtumat olivat hyvin tuttuja. Kului lähes viisitoista vuotta siitä, kun luin kirjan uudelleen. Syy miksi tartuin Tuntemattomaan sotilaaseen tänä syksynä on se, että kirja oli äänikirjana BookBeatissa. Ehdin kuuntelemaan siitä noin kolmanneksen ennen ilmaisen kokeilun päättymistä ja sen jälkeen jatkoin hyllystä löytyvää kirjaa (kierrätyspistelöytö vuosien takaa). Tapahtumat olivat tietenkin hyvin muistissa, mutta sitä en muistanut, että elokuva noudattaa kirjaa niin tarkkaan. Äänikirjan lukija Veikko Honkanen on oivallinen, hän näyttelee roolit ilmiömäisesti ja selviytyy jopa murteiden nuoteista täydellisesti. Hahmot ovat niin voimakkaasti päässäni, että muutos äänikirjasta tavalliseen kirjaan ei oikeastaan tuntunut missään, hahmot jatkoivat puhettaan samaan tapaan.

Väinö Linna on ollut itsekin sodassa ja onkin päivänselvää, että kirjan ainutlaatuinen tunnelma ja aitous saa voimansa juuri siitä. Lukija ei jää tarkkailemaan ulkopuolisena miesten matkaa vaan hän joutuu heidän keskelleen niin hyvässä kuin pahassa. Lukija tuntee miehiin osuvat luodit, niskaan satavan veden, täin puremat, hyytävän pakkasen, kurjuuden, kaipuun ja epätietoisuuden. Toisaalta hän pääsee myös osaksi miesten välisiä hauskoja juttuja, lentävää huumoria, toverillisuutta ja todellista, mittaamatonta ystävyyttä. Etenkin kaksi miestä ovat ikuisia suosikkejani: Antero Rokka, suora ja pokkuroimaton mies, joka on taitava siinä mitä tekee ja myös tietää sen. Urho Hietanen, johon samaistun jo murteen vuoksi, urhea mutta herkkä mies, joka tarkastelee maailmaa ainutlaatuisella optimismilla. Aika velikultia.

Tuntematon sotilas on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Ihan Pohjantähden tasolle se ei yllä, mutta hyvin korkealle kuitenkin. Se on suomalainen, tärkeä teos, joka on täynnä ainutlaatuista kerrontaa, historiaa, pohjatonta tuskaa, sodan raakuutta ja käsittämättömyyttä, mutta myös sellaista aitoa lämpöä, jota on harvinaista tavoittaa. Mikään päivä ei sovi paremmin kirjan esittelyyn kuin itsenäisyyspäivä. Tänään rauhoitun juhlimaan itsenäistä Suomea kiitollisena menneiden sukupolvien työstä. Kello 12 avaan television ja lähden jälleen Rokan, Hietasen ja muiden ystävieni matkaan.

Hyvää ja rauhaisaa itsenäisyyspäivää kaikille!

 Tässä vielä linkit jo julkaistuihin ja tuleviin joulukalenteriluukkuihin:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Surullisiin kirjoihin pitäisi laittaa kansiin varoitukset. Tiedättehän siihen tupakka tappaa -tyyliin. Iso parkuva punainen naama varoittaisi etukäteen meitä itkupillejä surullisesta sisällöstä. Olin kuullut paljon hyvää Siilin eleganssista, mutta kukaan ei ollut varoittanut minua sen surullisuudesta. Silti lukukokemus jäi lopulta positiivisuuden puolelle. Kirja oli kaunis, älykäs ja filosofinen, kaikkea mitä suureen maailmanmenestykseen kirineeltä romaanilta voi odottaakin.

"Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin - mutta suunnattoman elegantti." 

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartija Renée Michel on ihastuttava hahmo. Tolstoista, klassisesta musiikista ja hurmaavasta maalaustaiteesta nauttiva nainen tekee kaikkensa, että talon asukkaat näkevät hänet juuri sellaisena kuin ovenvartijat yleensä on totuttu näkemään: jurona, sivistymättömänä ja yksinkertaisena. Yksi lempirunoistani on Kirsi Kunnaksen Tunteellinen siili, joka soi päässäni useasti kirjaa lukiessani. Siellä piikkikuoren alla myös rouva Michelin hellyys piili.

Renéen ohella kirjan tarinaa kerrotaan 12-vuotiaan tytön näkokulmasta. Paloma asuu samassa talossa, nauttii kulttuurista, älykkäistä ajatuksista ja maailman havainnoimisesta. Lisäksi hän on päättänyt tekevänsä itsemurhan. Taloon muuttaa uusi, kiehtova asukas ja lopulta Paloma huomaa Michelin salaisuuden. Paloman päiväkirjamerkinnät pullistelevat sellaisia fiksuja ja filosofisia ajatuksia, että kirjasta voisi kehystää useammankin huoneentaulun.

Lopulta Siilin eleganssi oli täydellinen kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta. Lukuiset kulttuuriviittaukset olivat tietenkin myös mieleeni. Kirja oli todella runsas, mutta kuitenkin temmoltaan rauhallinen ja sellainen, että yksittäisiä oivalluksia ehti mutustelemaan ja sulattelemaan ennen kuin tarinassa siirryttiin eteen päin. Ja se surullisuus, no, olisihan sen pitänyt jo ennakkoon arvata. En yhtään ihmettele, että moni mainitsee Siilin eleganssin lempikirjakseen ja löytyypä se myös Kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalta.

Kirjailija: Muriel Barbery
Luettu kirja: Siilin eleganssi (suom. Anna-Maija Viitanen)
Alkuperäinen kirja: L´Élégance du hérrison (2006)
Sivumäärä: 374
Mistä hankittu: Joululahja parin vuoden takaa
Arvostelu: ★★★★

C. S. Lewis: Velho ja leijona (Klassikkohaaste 2)

Klassikkohaaste taitaa olla suunnilleen parasta, mitä kirjablogistaniassa on tapahtunut blogiaikanani. Itse luen klassikoita paljon ja blogini taitaakin olla poikkeuksellisen klassikkopainotteinen listahaasteideni vuoksi. Parasta on lukea muiden postauksia klassikkokirjoista ja tämä klassikkohaaste 2:n loppupäivä onkin oikeaa klassikoiden juhlaa. Tuijatan blogissa on listattuna mukana olevat blogit. Itse olen sitä mieltä, että klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukukokemus ei aina olisikaan miellyttävä, se kuitenkin avartaa maailmaa. Lisäksi on aina niin äärettömän kiehtovaa lukea, miten eri lukijat kokevat saman kirjan.

Minulla oli tarkoituksena lukea tähän haasteeseen koko Narnian tarinat -kirja, mutta ehdin lopulta lukea vain ensimmäisenä ilmestyneen, sen kuuluisimman, Velhon ja leijonan. On oikeastaan uskomatonta, että minulta on jäänyt tämä lastenkirjallisuuden klassikko lukematta. Olin lapsenakin innokas lukija, mutta jostakin syystä en koskaan päätynyt lukemaan Narniasta. Lisäksi mielikuvani kirjoista on ollut myös se, että ne ovat vähän tylsiä. Ikävä kyllä tuo mielikuva ei täysin varissut luettuani Velhon ja leijonan. Tarina ei temmannut minua mukaansa niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Lapsuuden lempikirjani oli Liisan seikkailut ihmemaassa ja toivoin Narnialta samankaltaista taikaa. Kai ongelmana oli se, että uskoin Narniankin olevan Liisan seikkailujen tavalla melkoisen synkkä ja pahaenteinen. Kirjamakuni on ehkä vähän kieroutunut.



Velhossa ja leijonassa oli toki synkkä puolensa, mutta lopulta se oli lähinnä jännittävä ja hyvin kerrottu satu. Tarina on niin kuuluisa, että myös etukäteistiedot juonesta ja hahmoista vaikuttivat lukukokemukseen. Velho ja leijona olisikin pitänyt lukea jo lapsena, puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-odotuksia. Silloin olisin varmasti ihastunut täysillä tarinaan. Ja Aslaniin!

Velho ja leijona sisälsi kaikki täydelliselle sadulle olennaiset elementit: jännittävän tarinan, mieleenpainuvan satumaailman ja ikimuistoiset hahmot. Sen tärkein ominaisuus ja syy siihen, miksi teos on merkittävä kirjallisuuden klassikko, on sen sisältämä suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu. Tähän tuo mielenkiintoista syvyyttä myös se, että teos on julkaistu vuonna 1950, toisen maailmansodan jäljeen ja sen alussa kerrotaan, miten Peter, Susan, Edmund ja Lucy oli lähetetty vanhan professorin luokse pakoon Lontoon pommituksia. Lewis sai tähän innoituksen omasta elämästään, sillä hänen luokseen majoitettiin toisen maailmansodan aikaan neljä lasta evakkoon.

Lisäksi tietenkin vaatekaapin toimiminen siirtymätienä tavallisen maailman ja Narnian välillä on niin kuuluisa yksityiskohta, että jo sen vuoksi tämä klassikko tulee lukea itse. Ja olihan se nyt hyvänen aika hienoa, taidankin mennä tutkimaan ihan varmuuden vuoksi meidän vaatekaappimme, olisin valmis pieneen seikkailuun Aslanin kanssa. Ja vaikka Velho ja leijona ei ollutkaan niin mullistava lukukokemus kuin olin toivonut, aion ehdottomasti lukea loputkin Narnian seikkailut.

Nämä jutun kuvat olen ottanut 21. tammikuuta, kun Turussakin oli vielä lunta ja maisema oli kuin Narniasta. Nyt ruoho vihertää, aurinko paistaa ja voisin vaikka vannoa, että ulkona tuoksui tänä aamuna keväältä. Huomenna on jo helmikuu, joten kevättä kohti mennään kovaa vauhtia! Nyt kun sain oman klassikkopostaukseni pois alta, onkin aika siirtyä lukemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet ja mitä niistä on oltu mieltä. Parasta!

Kirjalija: C. S. Lewis
Luettu kirja: Velho ja leijona (suom. Kyllikki Hämäläinen) kokoelmasta Narnian tarinat (Otava)
Alkuperäinen kirja: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)
Kuvitus: Pauline Baynes
Sivumäärä: 61
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Eve Hietamies: Yösyöttö ja Tarhapäivä

Kepeän ja raskaan yhdistelmä kirjallisuudessa on haastava. Vaikeista asioista kirjoittaminen siten, että teksti säilyy nautittavana ja viihteellisenä on taatusti vaikeaa ja siksipä ehkä nautinkin Eve Hietamiehen Yösyötöstä (2010) ja Tarhapäivästä (2012) niin paljon. Klassikoiden ja kriitikoiden ylistämien teosten keskelle kaipaan säännöllisesti jotakin kevyttä luettavaa. En kuitenkaan nauti pelkän hötön lukemisesta. Viihteellisiltä kirjoiltakin vaadin sisältöä, hyvää kieltä ja usein mielellään myös syvällisempää pohjaväriä. Hietamies pääsikin yllättämään minut valtavan positiivisesti.

Yösyötössä Antti Pasanen, ihan tavallinen suomalainen mies, sellainen äijähkö mies, joka tykkää pitkään nukkumisesta, baari-illoista ja naisista, jää yksin vastasyntyneen vauvansa kanssa.  Vaimo Pia ottaa ja päättää, että elämä vauvan kanssa ei ole häntä varten. Antti on Paavo-poikansa kanssa alkuun ihan hukassa. Tietenkin, sillä vauva-arkeen tottuminen olisi haastavaa läsnäolevan vaimonkin kanssa. Onneksi apua alkaa vähitellen löytyä niin neuvolasta, leikkipuiston äideistä kuin naapurin perheeltäkin.

Tarhapäivässä pikku-Paavo on kasvanut viisivuotiaaksi tenavaksi. Elämä rullaa jo tutumpia uomia, mutta Pasasen pojat joutuvat taas uuden haasteen eteen, kun perheeseen muuttaa tilapäisjäseneksi viisivuotias Terttu-tyttö. Yhtäkkiä Antin ja Paavon miehiseen elämään ilmestyy tyttöjen juttuja, tyttöjen leluja, vaatteita, lakanoita, pompuloita ja sanoja, joiden merkitystä voi vain arvailla. Jokaisella lelulla on nimi, mutta niin on jokaisella vaatekappaleellakin. Antti on taas pulassa.

Hietamiehen kirjoitustapa on lämmin mutta terävä. Hänellä on taito tiivistää paljon tunnetta arkiseen kerrontaan. Sinänsä kirjojen sisältö ei ollut mitään maata mullistavaa. Uskon että pienten lasten vanhemmat saisivat itse tarinasta huomattavasti enemmän irti kuin minä, lapsista ja vanhemmuudesta mitään ymmärtämätön. Kuitenkin kirjoissa oli jotakin sellaista humaania lämpöä, hyväntuulisuutta ja positiivisuutta, että kirjojen lukeminen oli ehdottoman nautinnollista. Hietamies kuvaa alleviivaamatta Paavon äidin vaikeaa masennusta ja sitä, miten hankalaa on kun Paavo kaipaa äitiänsä, joka ei jaksa olla pojastaan kiinnostunut. Toivon todella, että Hietamies kirjoittaisi Pasasen poikien tarinalle jatkoa, haluaisin kovasti kuulla, mitä heille kuuluu.

Yösyöttö on HS:n suomalaiset suosikit -listalla.
Tarhapäivä on kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla.
Helmet-lukuhaasteessa Yösyötöllä kuittaan kohdan 20 (kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan) ja Tarhapäivällä kohdan 30 (viihteellinen kirja).

Kirjailja: Eve Hietamies
Kirja: Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012)
Kustantaja: Otava
Sivumäärät: 383 ja 447
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Kymmenen syytä, miksi Harry Potter -sarja on niin loistava

Nyt kun sain luettua viimeisenkin sivun Kuoleman varjeluksista, on aika perata koko Harry Potter -sarja täällä blogissa. Olen nuorena lukenut pari ensimmäistä sarjan kirjaa niistä sen kummemmin innostumatta, mutta nyt ahmin koko sarjan putkeen parin kuukauden aikana. Olen oikeastaan aika häkeltynyt, enkä enää suostu kuuntelemaan yhtäkään kommenttia sarjan lapsellisuudesta tai turhanpäiväisyydestä, vaan aion patistaa kaikkia lukemaan sarjan itse. Ohessa lyhyesti tiivistettynä kymmenen syytä, miksi Potterit olivat parasta ikinä.

1. Huumori

Huumori kantaa vahvana läpi koko sarjan. Se on toisinaan hienovaraisempaa, toisinaan suorempaa mutta jatkuvasti piristävää, keventävää ja hyväntuulista.

2. Juonen yllätyksellisyys

Miten usein romaania lukiessa voi aidosti todeta, että vau, mikä yllättävä juonenkäänne! Aika harvoin. Pottereita lukiessa tätä taas käy ihan koko ajan.

3. Yksityiskohtaisuus

Taikamaailman ja Tylypahkan loputtomat yksityiskohdat ja tarkat kuvailut tekevät sarjan lukemisesta uskomattoman viihdyttävää. 

4. Hahmot

Itse Harry jäi minulle jotenkin olivertwistmäiseksi hahmoksi, hiukan latteaksi tyypiksi, jolla itsellään ei ole kovin vahvaa luonnetta, mutta jolle sattuu tapahtumaan paljon asioita. Sen sijaan Rowling esittelee kirjoissaan valtavan määrän muita vahvoja, hauskoja, aitoja ja ikimuistoisia hahmoja. Hahmojen väliset suhteet kasvavat kirjassa hienosti ja lukija kiintyy moniin hahmoihin väistämättä.

Liekehtivä pikari oli juuri sopivan paksuinen tyyny Eskon päikkäreille.

5. Tarinan kasvaminen lukijan mukana

Sarjan pari ensimmäistä osaa ovat selkeästi jännittäviä lastenkirjoja, mutta loppua kohden sarja tunnetusti synkistyy huomattavasti. Viimeinen osa aiheutti minulle pari painajaisuntakin, pakko myöntää. Minusta on todella hienoa, miten Rowling on kasvattanut tarinaansa samaa vauhtia, kun hänen alkuperäiset lukijansa ovat kasvaneet kohti aikuisuutta. Tarina ei kasva pelkästään synkkyysasteeltaan, vaan Rowling tuo viimeisissä osissa tarinaan mukaan myös seurustelusuhteita ja vaikkapa viittauksia alkoholiin, jotka eivät millään olisi sopineetkaan sarjan alkupuolelle.

6. Poliittiset ja uskonnolliset viittaukset

Aikuinen lukija ei voi olla vertaamatta kirjasarjan mielenkiintoisia juonikuvioita oikeisiin poliittisiin ja uskonnollisiin ilmiöihin. Se luo lukemiseen omaa herkullista, joskin vähän hämmentävää, tunnelmaansa.

Viimeisessä osassa kärjistyvä puhdistusliike, jossa pyritään eroon jästisyntyisistä oli ahdistavaa luettavaa juuri sen takia, että sitä tuli väkisinkin verrattua oikean maailman historiallisiin tapahtumiin. Samoin en malttanut olla vertaamatta viimeisen osan tapahtumia myös kristinuskoon ja sen oppeihin. Hieno yhteiskunnallinen teema kirjassa oli myös kotitontut ja Hermionen kotitonttujen vapautusliikepyrkimykset. Erityisen liikuttava oli tarina pahasti kermakaljaholisoituneesta syrjäytyneestä Winky-tontusta.

7. Runsaus

Sarja on kaikinpuolin runsas. Siinä on runsaasti juonenkäänteitä, yksityiskohtia, hahmoja, tapahtumia, tunteita, osia ja sivuja. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta oikeasti, kun on kyse Pottereista, mitä enemmän, sen parempi.

8. Severus Kalkaros

Lue sarja, niin ymmärrät.

9. Kieli ja sanasto

Luin sarjan suomeksi, joten valtavan suuri kumarrus kielellisistä ansioista menee suomentaja Jaana Kapari-Jatalle. Kieli on kaunista, sujuvaa ja sopivan helppoa olematta kuitenkaan liian yksinkertaista. Siis juuri sellaista, jonka lukeminen tekee hyvää niin lapsille kuin aikuisille.

Lisäksi kirjan runsas sanasto on aivan omaa luokkaansa. Monet kirjassa esitellyistä sanoista jatkavat elämäänsä arkisessakin kielenkäytössä. Esimerkiksi geokätköilypiirit ovat pysyvästi omaksuneet jästi-sanan (eng. muggle) tarkoittamaan kätköilyyn perehtymättömiä henkilöitä. Aika moni Pottereitakin lukematon henkilö taitaa tietää myös, mitä ankeuttajat ovat.

10. Rakkaus

Koska loppujen lopuksi rakkaus on kaikkein tärkeintä. Rowling tiivistää sen ajatuksen kirjasarjassaan uskomattoman kauniisti ja niin liikuttavasti, että kirjan loppupuoli tulikin luettua liikuttuneen kyynelverhon läpi, vaikka mitään en tietenkään tunnusta.

Yksi miinuskin on annettava.

Se tyhjiö, joka nyt jäi jäljelle. Mitä ihmettä minä nyt luen?
Ja lisäksi se, että miten ihmeessä saan tämän pois soimasta päässäni?

Kirjailija: J. K. Rowling
Luettu kirja: Harry Potter osat 1 - 7 (1997-2007)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Tammi
Mistä hankittu: Syntymäpäivälahja isosiskoilta
Sivumäärä:335+365+456+768+1050+698+828 = 4500 sivua
Arvostelu: ★★★★★

Bloggaamattomien kirjojen pinosta, taas!

Kato, me kuviokellutaan!

Good grief, sanoisi Jaska Jokunen. Tässä sitä taas ollaan. En kohta enää muista mitään noista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja tilanne ajaa minut hätäiseen monta kärpästä yhdellä iskulla -ratkaisuun. Tosin en ole varma, häiritseekö tämä ketään muuta kuin itseäni. Tässäpä nyt siis pikaisesti neljä kirjaa, jotka olen lukenut hiljattain. Kaikki ovat näemmä myös kasvattaneet 1001-kirjaa pottiani eli projekti on edennyt mukavasti samalla, kun olen lukenut hyviä kirjoja. Excellent, sanoisi Mr Burns. Heko heko. Tällä kertaa minulla ei ole edes kirjoista kuvia ja tyydynkin esittelemään viime perjantaiaamuna kohti työpaikkaa kävellessäni napsimia kuvia hassuista joutsenista. Vähän niinkuin joutsenkevennys näiden raskaiden kirjojen joukkoon.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Vaikka aika hyvin olenkin perehtynyt 1001-listaani ja siihen, mitä kirjoja listallani on (lause "Se on listallani!" pääsee suustani hävettävän usein) joskus pääsee näemmä käymään näinkin: huomaan että kirja on listalla vasta, kun olen bloggaamassa siitä. Sehän on tietenkin listahullulle suorittajalle ihan mukava yllätys. Jumalat juhlivat öisin pääsi lukulistalleni, kun se oli Elisa kirjassa tarjouksessa ja eräs junamatka kaipasi jotakin mielenkiintoista luettavaa. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja monet kirjabloggaajatkin ovat siitä pitäneet (kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla).

Jumalat juhlivat öisin olikin varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja, vaikka loppujen lopuksi se ei suureksi suosikikseni noussutkaan. Se on kertomus murhasta, jonka tekijät eivät jää kiinni. Lukijalle kerrotaan heti alussa, mitä tuleman pitää ja juuri tää tekee kirjan lukemisesta poikkeuksellisen kokemuksen. Kirjassa liikutaan antiikin maailmassa ja siitä juontaa kirjan nimikin. Rikkaiden perheiden penskat -asetelma, pölyyntyneiden tarinoiden ja nykyajan yhdistäminen oli jotenkin kummallisella tavalla kiehtovaa. Silti koin kirjan hiukan liian epämiellyttävänä pitääkseni siitä oikein kovasti.

Alkuperäinen kirja: The Secret History
Julkaisuvuosi: 1993
Sivumäärä: 551
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu:★★★

Om nom nom nom nom nom nom.

Jean Cocteau: Les Enfants Terribles - kauhukakarat

Jos tarina alkaa tarkalla kuvauksella tietystä Pariisin kadusta ja sisäpihasta (katsoin paikan heti Googlen Street wievillä, totta kai!) ei voi mennä pahasti pieleen. Les Enfants Terribles on kiinnostanut minua pitkään lähinnä sen kuuluisan ja runollisen nimen vuoksi. Runollinen oli kirjakin, tosin myös häiritsevä, häiriintynyt ja jotenkin karmiva. Lyhyessä ja nopeasti lukaistavassa teoksessa sisarukset Paul ja Elisabeth vihaavat ja riitelevät ja toisaalta rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta. He asuvat kolmistaan sairaan äitinsä kanssa, eristäytyvät aika hyvin muusta maailmasta omaan kahdenkeskiseen kummalliseen sisarsuhteeseensa. Ulkopuolisiakin tarinaan mahtuu, mutta heidän roolinsa on onneton sivuosa. Kirja oli luokkaa niin outo, etten vain voinut olla pitämättä. Moni saattaisi pitää tylsänäkin, veikkaan, mutta minulle tämä edusti jälleen yhtä hienoa ja yllättävää klassikkoa.

Runollisuudesta täytyy antaa erikoismaininta hauskimmasta kielikuvasta pitkään aikaan. En olisi heti ajatellut että pohjavedet, nuo arkipäivieni ilot, voitaisiin jotenkin yhdistää runolliseen tekstiin:
"Elisabethin astuessa sisään Agatha makasi vatsallaan pää tyynyyn haudattuna. Elisabeth kalpeni. Jotakin pahaenteistä liikkui talon ilmapiirissä saaden hänen sielunsa uinuvat pohjavedet kiehumaan". s. 93

Alkuperäinen kirja: Les Enfants Terribles (suom. Sirkka Suomi)
Julkaisuvuosi: 1929
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu:★★★★

Hei tyypit! Toi nainen nauraa meitä. Nyt ihan coolisti kaverit.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Tolstoi on kuuluisa siitä, että hän kertoo onnettomista ihmisistä. Kreutzer-sonaatti oli hyvin lyhyt teos ja sen teemana oli repiä aviliitto ja koko avioliiton konsepti surullisiin riekaleisiin. Kirjan päähenkilö istuu junassa ja vaunun kanssamatkustajat juttelevat avioliitosta  niitä näitä. Vaunussa istuu myös kummallisen oloinen vanha mies, joka haluaa lopulta kertoa päähenkilölle tarinansa. Mies kertoo päätyneensä hirveässä avioliitossaan siihen tilanteeseen, että on tappanut vaimonsa. Tolstoi päästelee täyslaidallisen melkoisen radikaaleja näkemyksiä avioliitoista yleensä,  sitä miten huonosti ihminen sellaiseen hulluuteen sopii ja mikä ajaa puolisot niin todennäköisesti ja pikaisesti hulluuden partaalle. Niin naisia kuin miehiäkään ei todellakaan päästetä kertomuksessa vähällä. Tolstoin tarinan ajatukset kuulostavat toki hurjilta ja radikaaleilta, mutta jokin totuudensiemen niissä saattaa itää. Ainakin kirja oli jollakin tapaa piristävä, moderni ja aivan erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En suosittele häitä suunnitteleville, vastanaineille tai täysin paatuneille romantikoille.

Alkuperäinen kirja: Kreitserova sonata (suom. Eero Balk)
Julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 144
Mistä hankittu: Pari vuotta sitten Tampereen Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu:★★★★

Äh. Ihan sama! Om nom nom nom nom.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Luin Sinisimmät silmät yhdellä kotimatkalla Turkuun. Tiesin odottaa ahdistavaa teosta, mutta että näin ahdistava. Kirja kertoo tummasta nuoresta tytöstä, jonka hartain toive on saada siniset silmät, niin siniset kuin valkoisilla tytöillä, "lumikeilla". Teos kuvastaa sitä ihannetta, joka Amerikassa vallitsi (vallitsee?) ja on kaikessa traagisuudessaan viiltävä. Romaanin rakenne on erikoinen, se etenee takautumina ja yleisesti ottaen kirja on upea. Se oli vain kaikessa pahuudessaan minulle liian ahdistava.

Alkuperäinen kirja: The Bluest Eye (suom. Seppo Loponen)
Julkaisuvuosi: 1970
Sivumäärä: 197
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu:★★★

Stanisław Lem: Solaris

Maaliskuun ensimmäinen junakirja oli niin hyvä, että loman loppumisesta ja pitkästä aikaa aikaisen aamuherätyksen tuomasta tuskasta huolimatta junamatka oli varsin miellyttävä. No joo, nukuin myös pari tuntia ja jo toistamiseen näin sinisessä junassa unta, että olin pesukoneessa. Siitäkin huolimatta on tunnettu tosiasia, että niissä vanhoissa junissa nukkuu paljon paremmin kuin Intercity- tai Pendolino-junissa. Samoin empiiristen kokemusteni mukaan sanonta "toimii kuin junan vessa" pätee ainoastaan noissa vanhoissa vaunuissa.

Se junista (jos ei muuta tästä Vaasa-ajasta jää käteen, niin ainakin juna-asiantuntijuus), nyt Solarikseen. Solaris on ollut minulle nimenä tuttu tyyliin aina, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea tämän scifiklassikon. Tarina tuntui jotenkin niin tutulta, että aloin jo epäillä olenko kuitenkin lukenut kirjan joskus. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tarina on niin kuuluisa, että se tuntui tutulta siitä syystä. Kirjasta on tehty myös useampi filmatisointi ja saattaa olla, että olen jonkin niistä joskus osittain nähnytkin. Tai sitten tarina on ollut Aku Ankassa tai muussa sellaisessa sivistävässä julkaisussa.

Solaris on kahta aurinkoa kiertävä kaukainen planeetta. Planeetta on varsin erikoinen, sillä sieltä on löydetty elämää. Planeetalla on yksi ainoa organismi, mutta se ei olekaan ihan mikä tahansa maanmatonen tai öttiäinen vaan planeettaa ympäröivä valtamerieliö, joka puolella planeettaa toimiva, jatkuvasti liikkuva ja muuttuva. Solarista on tutkittu paljon ja sinne on perustettu tutkimusasema, jonne kirjan päähenkilö Kelvin saapuu tarinan alussa. Kelviniä odottaa hieman erilainen vastaanotto kuin mitä hän ehkä odotti: tutkimusasema on sekaisin, yksi tutkijoista on kuollut ja loputkin ovat eristäytyneet huoneisiinsa ja ovat sekavan oloisia. Pian selviää, että Solariksella eläminen käy yli ihmisten henkisen kantin. Merellä on kyky luoda pelottavia kuvajaisia, kopioita oikeista ihmisistä, joiden luomiseen meri käyttää siellä asuvien tutkijoiden muistoja ja ajatuksia. Kelvinin sietokyky on kovilla, kun meri tuottaa kopion hänen entisestä tyttöystävästään Hareysta, joka on oikeasti jo kuollut.

Kirja oli loistava monesta syystä. Innostuin etenkin siitä, että Solarikselta löydetty elämänmuoto on niin erilainen kuin tuntemamme elämä. Muistan ala-asteikäisenä (minulla oli silloin paha avaruusmitäihmettä-kausi, joka vei toisinaan yöunetkin) pohtineeni, että miksi avaruudesta keskitytään etsimään sellaisia elämänmuotoja, jotka vastaavat meidän tuntemaamme. Miksi ei laajenneta näkökulmaa ja pyritä tunnistamaan, voisiko elämä olla jotakin hyvin erilaistakin. Solariksen villinä vellova elävä meri on kauhistuttava, lumoava ja valtavan kiehtova.

Samoin teoksen psykologisuus ihastutti. Meren luoma kopio Hareysta on niin aito, että vaikka Kelvin heti ymmärsi, ettei tuo hahmo ole oikea, ei hän pystynyt pitäytymään tunteettomana ja kylmänä Solariksen tempuille vaan alkoi tuntea naisolentoa kohtaan samaa kuin tunsi oikeaa tyttöystäväänsä kohtaan. Aika hieno ja vertauskuvallinen tutkielma ihmisen sielusta ja olemisen ongelmallisuudesta sanoisin.

Geologina ja sivuainefyysikkona (vaikkakin aika vastahakoisena ja epämotivoituneena sellaisena) myös kirjan tieteellinen puoli oli antoisaa, mutta samalla mietin, että runsas tieteellinen kuvaus ja aiemman Solaris-tutkimuksen sisällön tarkka avaaminen saattaa hyvinkin työntää lukijoita luotaan. Tieteen läsnäolo oli kirjassa kuitenkin hyvin harkittua, sillä sen avulla saatiin heitettyä muutamia osuvia piikkejä perinteisen tieteentekemisen suuntaan. Solaris-tutkimusta oli nimittäin vaivannut perinteiset tutkimusongelmat, nurkkakuntaisuus sekä liian voimakkaat olettamat. Luonnontieteellisen tutkimuksen vaarallisin kompastuskivi onkin siinä, jos etukäteen toivotaan tutkimuksen tuottavan tietyn tuloksen ja tämän toiveen annetaan liiaksi johtaa tutkimusta tietoisesti tai tiedostamatta.

Juuri tällaisten kokemusten vuoksi minulla on listaprojektini, upea kirja, jota en välttämättä olisi muuten tullut lukeneeksi. Kirja on myös kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla.

Kirjailija: Stanisław Lem
Luettu kirja: Solaris (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: Solaris (1961)
Kustantaja: Tammi
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 249
Arvostelu: ★★★★

Tammikuun äänikirjat

Tammikuu on lusittu ihan näillä näppäimillä, jihuu! Tammikuun työmatkakävelyillä kului kolme äänikirjaa. Jäin miettimään tuota kirjojen määrää ja sitä, että miten paljon oikein kävelenkään. Laskutoimitusten jälkeen tulin siihen tulokseen, että tammikuun työmatkakävelyjen kilometrisaldoksi tuli hiukan alle 90 kilometriä. Ei siis mikään ihme, että olen äänikirjojen suurkuluttaja. Tässä lyhyesti noista kolmesta työmatkojen ilosta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Kuva: Elisa kirja

Ostin Elisa kirjan uuden vuoden tarjouksista hyvin halvalla Jarkko Sipilän Luupuiston (ostin kun halvalla sai, ihan rehellinen hinnan perusteella tehty heräteostos). Dekkari oli ihan mukiinmenevä, eniten nautin poliisin työn kuvauksesta, joka vaikutti aidolta (Sipilähän on rikostoimittaja ja siis varsin perehtynyt aiheeseen). Parasta kirjassa oli poliisihallinnon muutoksien kuvaus, valtion säästötoimien kritisointi, poliisivoimien leikkaukset ja etenkin lause, joka kuului tyyliin "Kun valtio säästää, siinä ei kuluja mietitä". Word!

Miinusta annan (muuten hyvän lukijan) rasittavasta tavasta saada kaikki naiset kuulostamaan hempeiltä idiooteilta, pöh. Sipilää voisin kyllä lukea enemmänkin. Luupuisto oli Sipilän Takamäki-sarjan 14. romaani, ehkäpä voisin lukea sarjaa alusta.

Kirjailija: Jarkko Sipilä
Luettu kirja: Luupuisto (2014)
Lukija: Veikko Honkanen
Mistä hankittu: Oma ostos Elisa kirjasta
Arvostelu: ★★★


Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen

Kuva: Like

Hynynen ei tainnut loppujen lopuksi ilahduttaa työmatkojani (paitsi silloin kun hän pilkkasi Radio Novaa) vaan lähinnä ärsytti. Mutta se nyt oli tiedossa jo etukäteen. Hynynen provosoi, kritisoi, ärsyttää ja kyseenalaistaa rokkiäijän itseoikeudella. Hän kertoo totuuden naisista ja elämästä yleensäkin juoden samalla äänekkäästi (olutta, se vaikutelma tehtiin hyvin selväksi) ja kaikesta ärsytyksestä huolimatta minun oli todettava, että kyllä minä silti vaan fanitan Hynystä ja varsinkin hänen bändiään. Vaikka se yksi tietty Ruisrock-floppi aika hyvin veikin kunnioitukseni bändiä, vaan ei sen musiikkia, kohtaan.



Kirjailija: Jouni Hynynen
Kirja: Rakkaudella Hynynen (2007)
Lukija: Jouni Hynynen
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★


Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kuva: Gummerus

Tätä kirjaa minulle on joskus suositeltu täällä blogissa (pahoitteluni, en muista kuka tämän suosituksen antoi, joka tapauksessa kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla) ja ilokseni löysin sen äänikirjana kirjastosta. Ihana Seela Sella tarinoi minulle kävellessäni ja ihastuin kirjan runollisuuteen. Tarinassa nuori kirjalija Veronika asettuu syrjäiseen taloon kirjoittamaan kirjaansa. Naapurissa asuu outo vanha nainen, jota kyläläiset kutsuvat noidaksi. Veronika kuitenkin suhtautuu ennakkoluulottomasti ja uteliaasti tähän naiseen, Astridiin. He ystävystyvät ja vähitellen paljastuu, että naisilla onkin enemmän yhteistä kuin olisi voinut uskoa, he ovat molemmat menettäneet elämässään paljon ja jakavat saman tuskan.

Kirja oli ennen kaikkea kaunis, mutta se oli myös lohduttava, syvällinen ja hieno muistutus siitä, miten tärkeää on välittää ja olla ennakkoluuloton. Kirja ei ollut minulle mikään napakymppi, mutta se tarjosi paljon ajateltavaa ja loppupuolella muutamat kylmät väreetkin. Suosittelen, jos joku ei ole tätä vielä lukenut.

Olsson asuu nykyisin Uudessa-Seelanissa, mutta on alkujaan ruotsalainen, joten otan kirjalla pisteen Ruotsille Pohjoismaat-haasteessa

Kirjailija: Linda Olsson
Luettu kirja: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Alkuperäinen kirja: Let me sing you gentle songs (2005)
Lukija: Seela Sella
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Muistan lainanneeni Sofian maailman kirjastosta joskus puolitoista vuosikymmentä sitten. Silloin kirja tuntui kiinnostavalta, mutta kyllästyin heti alkuunsa sen pitkiin filosofisiin oppitunteihin. Kuivakat muinaiset filosofit eivät kiinnostaneet, vaikka itse tarina olikin mukaansatempaava. Tarina alkaa niin, että 14-vuotias norjalainen Sofia-tyttö alkaa saada omituisia kirjeitä, joissa tuntematon filosofi perehdyttää häntä filosofian historiaan ja filosofisen ajattelun saloihin. Lopulta koko tarina onkin sangen filosofinen, yllättävä ja ovela, mutta kieltämättä nyt huomattavasti vanhempanakin koin kirjan toisinaan melko kuivaksi. Huolimatta siitä, että luonnontieteilijän identiteetissäni onkin aimo ripaus humanistia.

En kuitenkaan ihmettele, miksi Sofian maailma on niin suosittu (Kirjan takakannessa mainittiin, että tarinaan liittyen on julkaistu jopa cd-rom! Näin ne ajat muuttuvat, huh). Tarina on samalla sivistävä, opettavainen ja jännittäväkin. Se kannustaa omaan ajatteluun, mikä on erittäin hieno piirre nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Vaikka valitinkin kuivakkuudesta, on teksti kuitenkin eloisaa ja filosofiset oppitunnit on kirjoitettu selkeästi ja värikkäästi. Leikkaus filosofian historiaan on luonnollisesti samalla opetus koko nykyisen ajattelun, tieteen ja yhteiskunnan lähtökohdista ja sen vuoksi suositeltavaa lukemistoa ihan jokaiselle lukutaitoiselle henkilölle.

Nappaan kirjalla pisteen Norjalle Annamin Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteessa!

Kirjailija: Jostein Gaarder
Luettu kirja: Sofian maailma (suom. Katriina Savolainen)
Alkuperäinen kirja: Sofias verden (1991)
Sivumäärä: 608
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Viime aikojen äänikirjat: Hard Luck Cafe & Harjukaupungin salakäytävät

Synkkääkin synkempiä työmatkakävelyjä on viime viikkoina ilostuttanut pari äänikirjaa suomalaiskirjailijoilta. Kahden viikon päästä joulun pyhät alkavat jo olla ohi, jota on vaikea ymmärtää näillä keleillä. Odotan kuitenkin joulun rauhaa ja rentoutta kovasti! Bloggausinto on ollut vähän hukassa, mutta lukuinto kuitenkin huipussaan joten blogattavaakin olisi kertynyt, ehkä sitten kun on paremmin aikaa... Joka tapauksessa tässä lyhyesti viime aikojen työmatkaseuralaisistani.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kuva: Pasi Ilmari Jääskeläinen

Olen aiemmin (muistaakseni tämän vuoden tammikuussa) lukenut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä (virallinen kirjablogimaailman lemmikki) Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan, joka ei ollut ihan minun juttuni. Kuitenkin PIJ on mielestäni kiinnostava kirjailija ja kun Harjukaupungin salakäytävät löytyy myös kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalta, en kahdesti miettinyt kun näin äänikirjan kirjastossa.

Harjukaupungin salakäytävien alkutahteja vaivasi sama tunnelma kuin Lumikkoakin, koin kuuntelevani lapsille suunnattua tarinaa. Salakäytävien suhteen kävi kuitenkin hyvin pian selväksi se, että tarina on kaikkea muuta kuin lapsille suunnattu ja siksi tietty lapsellisuus tuntuikin hämmentävältä. Tarina oli yllättävänkin raaka ja raadollinen, mutta kummallisen kiehtova. Kiehtovaa oli myös se, että lopuksi selvisi, että kirjalle on kirjoitettu kaksi eri loppua eikä lukija voi etukäteen tietää, kumman lopun, kumman salakäytävän pään, hän tulee löytämään. Mystiset elementit ovat makuuni, mutta silti ei tämäkään kirja ollut ihan se minun juttuni. Kirja kuuluisi kuitenkin ehdottomasti kaikkien jyväskyläläisten vakiolukemistoon, itse en tunnistanut paikoista mitään, mutta paikallisille tuttujen paikkojen kuvailu lienee varsin antoisaa (vrt. Reijo Mäki!).

Kirjailija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kirja: Harjukaupungin salakäytävät (2010)
Lukija: Juhani Rajalin
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta


Reijo Mäki: Hard Luck Cafe

Kuva: Elisa Kirja

Tämä on kirja, josta sekä äitini että mieheni ovat usein puhuneet! Vares-kirja, joka sijoittuu tulevaisuuden Turkuun oli totta vie ihan niin kiehtova kuin miltä se on kuulostanutkin. Vares on jo vanha mies, joka työskentelee tylsässä päivätyössä autobordellin (joka muuten sijaitsee huvittavan lähellä kotiani) vastaanottajana. Turun kaduilla partioi EU-joukkoja, Kupittaan puisto on muuttunut ankeaksi pakolaisten parakkikyläksi ja joukkoliikennevälineinä toimivat hitaasti mäkien päälle kitkuttavat kondolihissit. Vares elelee Kupittaan puiston reunalla asunnossa, jossa ennen muinoin on toiminut TPS:n toimisto. Hassua sinänsä, että tuo toimisto oli vielä pari vuotta sitten (ja siis kirjan kirjoittamisen aikaan myös) tuolla paikalla, mutta on sittemmin muuttanut muualle. Sudet juoksentelevat ympäriinsä, monet sodat ja taloudelliset kriisit ovat saaneet Suomen ja Turun melkoisen ankeaan tilaan.

Olen aina pitänyt Vares-kirjoista etenkin niiden Turku-kuvauksen vuoksi, joten Hard Luck Cafe oli ihan hillitöntä kuultavaa. Kirjan juoni oli tyypillistä Vares-meininkiä, mielikuvituksellista ja pikkuisen höttöistä, mutta mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Herkullisen Turku-kuvauksen lisäksi kirja tarjosi myös herkkyyttä, sillä se esitteli Vareksen pojan ja lapsenlapsen ja lähes kostutti kuuntelijan silmänurkan. Vareksen seikkailujen kuunteleminen pitkästä aikaa oli niin mukavaa, että päätin vakaasti lukevani lisää Mäen kirjoja, monet niistä ovat vielä lukemattakin!

Kirjailija: Reijo Mäki
Kirja: Hard Luck Cafe (2006)
Lukija: Juha Veijonen
Mistä hankittu: Turun kirjastosta

Lomamatkalla luetut

Hei pitkästä aikaa! Thaimaan Khao Lak oli UPEA, kaunis, rauhallinen ja mieletön paikka. Kahden viikon loma kului nopeasti ja kovin paljoa ei malttanut makoilla paikallaan lukemassa. Lopulta luinkin reissussa vain kaksi kirjaa, mutta ne olivatkin sitten melkoisen hienoja, eipä tosin mikään ihme, sillä kyseessä on kaksi lempikirjailijoideni joukkoon kuuluvaa kirjailijaa. Pidempiin selostuksiin en nyt kykene, aivot ovat vieläkin loma-asennossa ja taitavat siellä pysyäkin vielä viikon verran, tietokoneestakin loman pitäminen on tuntunut valtavan hyvältä.

Luetut kirjat:

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 426 sivua.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, 678 sivua.

Norwegian Woodia kuvatessa koin odottamattoman ongelman.

Rekvisiitta lähti karkuun!

Näkinkengässä olikin asukas.

 Minulla on vielä ensi viikko lomaa ja aionkin viettää sen pitkälti kirjoihin uppoutuneena, palailen siis asiaan, kun tietokoneella istuminen alkaa taas tuntua mukavalta. Mainiota marraskuun loppua!

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Yritin ottaa kuvaa kirjasta tämänhetkisten suosikkilintujeni kanssa. Työmatkani varrella asustaa joutsenperhe, joiden elämää, lasten kasvua ja ruuanhankintatouhuja olen seuraillut kesän ja syksyn mittaan aina arkiaamuisin. Mielessäni olen toivottanut perheelle joka kerta hyvät huomenet, mutta nyt alan lähetellä sinne suuntaan jo viestejä, että eiköhän alkaisi olla aika ottaa siivet alle ja suunnata etelään. Perheen nuorisokin alkaa olla ohittanut jo ruma ankanpoika -vaiheen ja näyttävät honkkelolita teineiltä. Kuvasta ei kuitenkaan tullut kummoinen, kun perhe seilasi kaukana rannasta ja harmaa ilma teki siitä entistä suttuisemman. Jos oikein siristelee silmiään, taka-alalla saattaa nähdä valkoisia möykkyjä, ne ovat joutsenet. Sitä kompensoimaan lisäsinkin lohdutukseksi kahta päivää vaille vuosi sitten otettuja kuvia samasta paikasta ja kenties jopa samasta joutsenesta. Ainakin on hauska ajatella, että viime syksynä lahdessa uinut joutsenpariskunta on palannut tänä vuonna samoille mestoille ja saanut perheenlisäystä. Tuollaisia aurinkoisia päiviä ja väriloistoa toivon vielä tällekin lokakuulle.

Mutta se joutsenista, nimittän: hyvänen aika, millaisen kirjan minä luin. Sain luettua kirjan loppuun maanantaiaamulla junassa ja  vielä tänäänkin oloni on ollut kummallinen. Yllätän itseni tuon tuostakin elämästä kirjan tapahtumia uudelleen, hahmot jatkavat elämäänsä ajatuksissani ja jotenkin on vaikea ymmärtää, että kaikki oli vain fiktiota, mitään tästä ei tapahtunut oikeasti ja minä en ollut kokemassa näitä tapahtumia. Aika harvoin elämässä tulee vastaan kirjoja, joista voi asiastaan varmana todeta, että tämän tarinan tulen muistamaan lopun elämäni. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä oli tällainen kirja. Vahva ja voimakas kirja, jonka tarina oli ikimuistoinen ja tunnelma ainutlaatuinen.

Melkoisia ylisanoja, eikö vain? Mutta enpä ole ensimmäinen tätä kirjaa ylistänyt kirjabloggaaja. Jos en olisi imautunut mukaan kirjablogimaailmaan, en olisi välttämättä ikinä kuullut tästä kirjasta. Ainakaan en olisi vakuuttunut siitä, että kirja on pakko lukea, jos en olisi lukenut kaikkia tätä kirjaa ylistäviä tekstejä. Onneksi en myöskään antanut yleisen liiallisesta hehkutuksesta syntyvän vastareaktioni iskeä päälle tämän kirjan kohdalla. Se olisi ollut valtava vahinko, sillä kirja oli upea. Paljon, valtavasti upeampi kuin olisin ikinä uskonutkaan. Muiden muassa Kirsi, Katja ja Maria ovat olleet kirjasta lumoutuneita. Kannattaa lukea myös heidän tekstinsä, mikäli minun hehkutukseni ei vielä saanut vakuuttuneeksi.

Jo alusta asti kirja lumosi minut kauniilla ja vivahteikkaalla 1960-luvun kuvauksellaan. Sodanjälkeinen maailma, jossa perustetaan perhe ja rakennetaan uutta, parempaa yhteiskuntaa saa tarinassa kasvot Jackista ja Mimistä sekä heidän kahdesta lapsestaan Mikestä ja Madeleinesta. Jack on ilmavoimien everstiluutnantti ja perhe muuttaa hänen työnsä vuoksi Saksasta Kanadaan. Yleistä ilmapiiriä varjostaa kylmä sota ja maailma on murroksessa. Avaruuskilpa, menneiden sotien kauhut ja tulevaisuuden epävarmuus maalailevat taustaa tarinalle. Kirjan alku on kuitenkin kepeä, ajoittain jopa riemukas ja täynnä lapsuuden onnea ja viattomuutta. Idyllinen perhe rakentaa uutta kotia ja uusia ihmissuhteita uudessa kotimaassaan ja kun tarina etenee perheen nuorimmaisen Madeleinen näkökulmasta, se sisältää ilahduttavia havaintoja lapsen maailmasta, näkökannasta ja kuvitelmista. Mieleeni tuli hiljattain paljon lukemani Knausgård ja se, miten myös MacDonald pystyy kuvailemaan uskomattoman tarkasti asioita juuri niin kuin ne lapsena kokee olematta kuitenkaan yhtään lapsellinen.

Lukija ehtii jo tuudittautumaan kauniiseen ja idylliseen Technicolor-maailmaan, kunnes hän alkaa aistia pinnan alla kytevän synkkyyden. Tämä synkkyys tuodaan kirjassa esiin taitavasti siten, että se on helppo yhdistää samalla sekä lapsuuden viattomuuden menettämiseen, että kylmän sodan uhkakuviin ja siihen, että onko sittenkin mahdollista, että vaivalla saavutettu rauha menetetään. Tyyneys ja onni järkkyvät niin Madeleinen lapsenmaailmassa kuin Jackin työssä ja siinä, mitä kaikkea hän edustaa. Sivulta sivulle siirtyessä ahdistusta ja pahuutta kerrostetaan suloisen sisällön päälle niin, että toisinaan minua ahdisti kirjaa lukiessani valtavasti. Isot kysymysmerkit pääni sisällä kasvoivat ja loppuratkaisu oli minulle täysi yllätys, vaikka kaikki merkit olivatkin ilmassa. Kirja on 850-sivuinen järkäle, mutta jossakin puolenvälin paikkeilla aloin kokea mahdottomaksi laskea kirjan käsistäni, niin jännittäväksi tarina muuttui.

Kirja on samaan aikaan perheromaani, murhamysteeri, poliittinen trilleri ja ajankuva olematta kuitenkaan tippaakaan liian runsas. Sen teemat olivat kauheita ja sen sivuille mahtui henkilöihin kohdistuvaa vääryyttä enemmän kuin kirjalle keskimäärin olisi hyväksi, mutta silti rakastin sitä suuresti. On oikeastaan aika vaikeaa määritellä, miksi kirja oli niin hyvä. Kenties tärkein syy on se, että MacDonald sai lukijansakin palaamaan omaan lapsuuteensa. Jos minäkin 90-luvun lapsena koin näin, niin osaan vain kuvitella, miten 60-luvun lapset kokevat kirjan, joka sisältää valtavan määrän viittauksia tuohon aikaan. Vahvasti, veikkaisin. Omaan kokemukseeni vaikutti varmasti paljon se, että Madeleine toi minulle mieleen isosiskoni ja sitä kautta omiin lapsuusmuistoihin palaaminen oli helppoa. Etenkin Madeleinen läheinen ja tärkeä suhde isäänsä kosketti minua ja toi mieleeni kultaisia muistoja. Helppohan tällaisesta kirjasta on pitää!

Erityisen paljon rakastin kirjan loppupuolella sitä, että lukujen alussa oli lainaus Lewiss Carrollin kirjoista (suomennoksista Alicen seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa). Lainaukset olivat minulle tuttuja ja niiden toisinaan hyvin iloisenkin kuoren alle piiloutuva synkkyys on tavallaan osa minua, niin tiiviisti Carrollin kirjat ovat minuun kasvaneet. Lainaukset rinnastuivat täydellisesti myös Linnuntietä-romaaniin ja lempikirjoihini yhdistyvät mielikuvat lisäsivät tarinan arvoa mielessäni entisestään. Vähän sama asia kuin niiden lapsuusmuistojen kanssa, helppohan on pitää kirjasta, joka tuo mieleen itselle rakkaita asioita.

Vaikka olenkin melkoinen synkkyysfanaatikko, kirja ei kuitenkaan ole liian synkkä. Siksipä uskallan varauksetta suositella sitä kaikille. Linnuntietä on niin monipuolinen kattaus, että siitä löytyy varmasti jotakin jokaiselle. Kieli on niin ihailtavan vaivatonta ja tarina vetävä ja toisinaan hyvin jännittävä, että patistaisin myös vähemmän lukeneet tai yleensä paksuja kirjoja karttavat lukemaan tämän. Nyt minulla on jälleen yksi uusi kirja, jonka lukemiseen voin houkutella (käskeä, uhkailla, lahjoa?) läheisiäni. Näin hienoa kirjaa ei tahtoisi pitää vain omana kokemuksenaan, sen takia tämä taisikin päästä aika lähelle elämäni suurimpia kirjoja eli jo mainittuja Carrollin ihmemaa-kirjoja sekä Murakamin Kafka rannalla -kirjaa. Jos ei vielä tullut selväksi, niin todetaan nyt vielä, että suosittelen! Silti en ylläty, vaikka kirja ei olisi kaikkien mieleen. Onko linjoilla joku, jolle Linnuntietä-lukukokemus oli negatiivinen?

Osallistun kirjalla myös Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Ann-Marie MacDonald
Luettu kirja: Linnuntietä (suom. Kaijamari Sivill)
Alkuperäinen kirja: The Way the Crow Flies (2003)
Sivumäärä: 851
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Heheeei, olen palannut! Ihana vaikkakin liiankin lämmin ja muuttopuuhien takia stressaava etätyöheinäkuu on nyt takana ja muuttolaatikot kannettu uuteen osoitteeseen. Eilen palasin uuden asunnon muuttokaaoksen keskeltä arkirutiinieni pariin Vaasaan. Oli ikävää lähteä taas yksikseen toiselle puolelle Suomea (kun saa olla paljon yhdessä niin miehen kuin koirankin kanssa, on lähteminen aina niin kovin vaikeata), mutta huomasin taas nämä Vaasa-elämän hyvätkin puolet. Pitkä junamatka, jolloin saa uppoutua lukemiseen, meri ja vakiokuntosali, joka tuntuu jo hyvin omaltani ja kodikkaalta. Huomenna ajattelin piipahtaa kirjastoon, jonne myös on mukavaa palata kuukauden tauon jälkeen. Vaasa ei tunnu kodilta, mutta Vaasa tuntuu kodikkaalta, turvalliselta ja näin kesäisin varsin kauniilta. Vaikea uskoa, että kirjoittelen tätä tekstiä saman päivän iltana, jolloin kastuin läpimäräksi kävellessäni ukkosmyrskyn läpi töistä kämpille ja pohdin, että näinkö tämä kaupunki taas toivottaa minut tervetulleeksi...

Taisin jossakin aiemmassa muuttovalituspostauksessani mainita, että luin heinäkuun aikana vain kaksi (2, deux, two, zwei) kirjaa! Tuomas Kyrön Liitto äänikirjana oli ensimmäinen ja tämä Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin oli toinen. Vaikka en lämmennytkään Härkösen rasittavalle Ei kiitos -kirjalle, lämpesin kovastikin Miki-kirjaformaatille. Jonkin erityistapauksen kunniaksi (eipä tainnut olla kummoinen tapaus, kun en sitä enää muista, ehkä vain tavallista ankeampi kevätpäivä) sallin itselleni luvan ostaa yhden Miki-kirjan ja valitsin tämän Hustvedtin paljonpuhutun ja -ylistetyn kirjan, joka kuuluu 1001-listalle. Kirja on myös kirjabloggaajien suosiossa ja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla.

Kaikki mitä rakastin sijoittuu taidemaailmaan New Yorkiin. Minäkertoja Leo tutustuu erikoiseen ja toisinaan tasapainottomaan taiteilijaan Billiin. Miehet ystävystyvät ja saavat kumpikin poikalapsen samoihin aikoihin. Perheet viettävät tiivistä (sanoisin, että epäilyttävänkin tiivistä) elämää. Pojat kasvavat yhdessä, ihmissuhteet kehittyvät, muuttuvat ja loppuvat. Jokseenkin tavanomaisena alkanut tarina alkaa kasvaa kehystään suuremmaksi ja saa melko kummallisia piirteitä. Ihmisten elämän kuvaamisen ohella Hustvedt ripottelee taikinaansa taitelijoita, sivistyssanoja ja erikoisia kuriositeetteja. Ihan kuin hän olisi halunnut päästä vähän pätemään.

Kaikki mitä rakastin oli poikkeuksellisella tavalla omituinen. Se oli tavallaan vähäeleinen, mutta sisälsi kuitenkin niin paljon elementtejä, että osa kikkailuista meni ohi. Pidin kuitenkin taiteen läsnäolosta. Billin rakentelemien lasilaatikkotaideteosten kuvailu oli lumoavaa luettavaa ja tietty boheemi elämänasenne, joka puski kirjasta ulos, oli raikasta ja tarttuvaakin. Olin jostakin syystä etukäteen ajatellut, että kirja tulisi olemaan kaunis ja herkkä - sitä se ei ollut missään tapauksessa.

Hustvedt kuljetti tarinaansa eteenpäin omalaatuisilla lauseilla, hämmentävillä hahmoilla ja toisinaan paikallaan polkien mutta toisinaan eteen päin valtavalla vauhdilla rynnäten. Kirja ei keskimäärin ollut makuuni, mutta jotakin hyvin omalaatuista, lukemisenarvoista, kiehtovaa ja näin jälkeenpäinkin pohdituttavaa siinä oli. Silti minua vaivasi tunne siitä, että Hustvedt on tehnyt valtavan määrän taustatyötä, eikä ole halunnut jättää siitä mitään pois, vaan on tunkenut kaiken kirjaan, sopi se sinne tai ei. Koin runsauden huvittavasti siten, että ihan kuin nuo kaikki tiedot eivät olisikaan syventäneet käsitystä kirjan maailmasta tai sen hahmoista vaan Hustvedtista itsestään. Se ei kuitenkaan liene kirjallisuuden tarkoitus. Kaikki mitä rakastin oli kuitenkin ihan näppärä lukuromaani, jota voisin suositella luettavaksi kaikille uteliaille lukijoille, jotakin uutta ja erikoista kaipaaville sekä taiteen ystäville

Kirjailija: Siri Hustvedt
Alkuperäinen kirja: What I loved, 2003
Luettu kirja: Kaikki mitä rakastin (suom. Kristiina Rikman)
Arvostelu:  ★★★