Kolme kirjaa listalta: Pastoralia, Franny ja Zooey & Tulipunainen kirjain

Kaksisataa listalta luettua kirjaa lähestyy niin kovaa vauhtia, että olen viime aikoina ihan tahallani valinnut listalta lyhyitä kirjoja. Suorittaja täällä hei! Olen kuitenkin jo kauan sitten oppinut, että lyhyys ei todellakaan ole mikään tae helppoudelle. Päinvastoin lyhyet kirjat ovat usein vaikeampia kuin pitkät. Niissä on tiivistettynä niin paljon, että lukija joutuu koville. Nämä kolme marraskuun aikana lukemaani kirjaa olivat kaikki lyhyitä, hankalahkoja mutta myös palkitsevia. Kaikki kolme olivat lainassa kirjastosta.

George Saunders: Pastoralia

Saundersin Pastoralia on ihastuttavan vinksahtanut novellikokoelma. Sen niminovelli oli riemastuttava mutta klaustrofobinen kertomus nykyaikaisesta luolamiehestä. Ihan oikeasta luolamiehestä, sillä tarina sijoittuu huvipuistoon, jonne on rakennettu luolia, joissa luolamiehet asuvat. Ohikulkijat voivat työntää päänsä luolaan ja ihmetellä muinaista elämänmuotoa ja oppia siitä jotakin, mutta harvemmin kukaan työntää päätään sisään.

Luolissa elävät viestivät ulkomaailman kanssa fakseilla. He tarkistavat päivittäin, josko "Big Slot"-huoneeseen olisi toimitettu vuohi. Päähenkilön kanssa samassa luolassa asuu Janet, kapinoiva ja huonosti käyttäytyvä (hän mm. puhuu englantia eikä pelkästään murahtele) nainen. Luolamieselämään kuuluu myös päivittäinen asuinkumppanin arviointi. Luolien elämää koskevat myös muut nykyaikaisesta työelämästä tutut kuviot kuten mahdollinen luola-asujien vähennystarve tuottavuussyistä.

Pastoralia oli kaikessa ristiriitaisuudessaan hulvaton ja ikimuistoinen. Muut teoksen novellit eivät olleet yhtä vahvoja, mutta kaikkia niitä yhdisti vinksahtaneen onneton maailma ja surkuhupaisat hahmot. En odottanut paljonkaan tästä novellikokoelmasta, joten yllätyinkin valtavan positiivisesti.

Kirjailija: George Saunders
Luettu kirja: Pastoralia (2000)
Sivumäärä: 188
Arvostelu:  ★★★★

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

Luin alkuvuodesta Salingerin Sieppari ruispellossa ja nyt jatkoin sivistymistäni Frannyn ja Zooeyn parissa. Teos oli siepparimaista nuoruuden harhailua, kapinaa ja pahoinvointia. Franny ja Zooey ovat sisarukset ja kumpikin on elämässään hukassaan omalla tavallaan. Kertomukset on alunperin julkaistu erikseen. Ihan hirveästi en innostunut kirjasta ja tuntuu, että aika paljon meni ohikin. Identiteetin etsintää, sisäistä tuskaa ja kattoon tuijottelua oli tämä kirja pullollaan. Tuntuu että Franny ja Zooey oli jonkinlainen Siepparin sisarteos. Samoja elementtejä ja samaa, vaikkakaan ei niin vahvaa, tyyliä.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Franny ja Zooey (alkup. Franny 1955 ja Zooey 1957, suom. Pentti Saarikoski).
Sivumäärä: 195
Arvostelu: ★★★

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain

Tulipunainen kirjain edustaa pitkästä aikaa vanhempaa kirjallisuutta, joka on viime aikoina jäänyt blogissa vähemmälle. Innostuin lainaamaan kirjan, kun se mainittiin Downton Abbeyssä (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, suosittelen! Viisi ensimmäistä kautta löytyy Netflixistä. Siinäpä tekemistä joulun pyhiksi).

Tulipunainen kirjain sijoittuu Uuden Englannin puritanistien yhdyskuntaan. Päähenkilö Hester Prynne on saanut häpeärangaistuksen, sillä hän on ollut uskoton. Hester on saanut lapsen, vaikka hänen englantilaisen aviomiehensä kuolemasta ei ole varmuutta. Hester kantaa rinnassaan suurta ja hohtavaa, punaisesta kankaasta ompelemaansa A-kirjainta (adultery, aviorikos). Hän ei suostu paljastamaan lapsensa isää, rikoksen toista osapuolta.

Tulipunainen kirjain oli yllättävän kiinnostava ja ei läheskään niin saarnaava kuin pelkäsin. Mutta olihan se nyt hyvänen aika vanha, kuiva ja jäykkä. Etenkin Hesterin tyttären, Pearlin, käytös oli kirjassa epäuskottavaa ja ärsyttävää. Dialogi oli tönkköä ja toisinaan kirjan lukeminen oli tuskaista, vaikka kuten jo mainitsin, pelkäsin pahempaa. Vaikka tietyt moraaliset kysymykset säilyvät aina ajankohtaisina, nykyihmisen silmin kirja on kuitenkin auttamatta vanhentunut.

Kirjailija: Nathaniel Hawthorne
Luettu kirja: Tulipunainen kirjain (suom. Aune Brotherus)
Alkuperäinen kirja:  The Scarlett Letter (1850)
Sivumäärä: 225
Arvostelu:  ★★★

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Suorastaan tappavan pimeän, kylmän ja aikaisen aamun Turku-Vaasa -transportaation henkisenä tsempparina toimi tänään Sieppari ruispellossa. (Henkistä tsempparia todellakin tarvittiin. Jos olette aina halunneet kuunnella Loimaalta Toijalaan kun joku laulaa Suomi-iskelmien mukana kuulokkeet korvissa, kovaa ja honottaen, tervetuloa aamujunaan!) Kirja oli luettu jo ennen Seinäjokea, kevyt ja pikkuinen klassikko. Sieppari ruispellossa kuuluu luokkaan "tiedän lukeneeni joskus, mutta en muista siitä yhtään mitään, siksi luen uudelleen ennen listalta yliviivaamista". Sieppari ruispellossa kiinnosti ottaa uusintalukuun myös sen takia, että eräs ystäväni on monesti maininnut, että kirja on niitä, joiden klassikkoasema on käsittämätön. Turha ja tylsä kirja, jonka nimikin on harhaanjohtava. Vasta-argumentointi on yllättävän vaikeaa, kun ei muista kirjasta mitään. Enpä tiedä muistanko pitkään tämän toisenkaan lukukokemuksen jälkeen, mutta sitähän varten minulla on tämä blogi.

Lukukokemus oli ihan ok niin kuin jotenkin muistelinkin sen olevan. Kirja on minämuotoinen haahuiluromaani, teinikapinaa ja angstia, ihan kuin olisin lukenut ennenkin tällaista? Oikeastaan Siepparin päähenkilö Holden Caulfield oli kaikkien lukemieni anarkisti-huumehörhöily-ällötyksien rinnalla kovin sympaattinen antisankari kaikessa päämäärättömyydessään ja lapsellisessa itsekkyydessään. Hän sentään välitti pikkusiskostaan ja puiston lammikon sorsista. Ja, hyvänen aika, hänen lempiasusteensa on punainen metsästyslakki. Tosin hän myös valehteli minkä ehti, lusmuili niin paljon kuin pystyi ja yleisesti tyyppiä olisi tehnyt mieli ravistella melkoisesti. Onhan se turhauttavaa, että ihan fiksu ja symppis poika, jolla olisi lahjoja vaikka mihin, sössii asiansa jatkuvasti ja lentää ulos koulusta koulun perään. Holden on ihan hukassa, niin itsensä, tavoitteidensa, ystävyyssuhteidensa kuin naistenkin suhteen. Kirjan kielestä henkii Holdenin hälläväliä asenne ja tekstistä korostuu hienosti se, miten ulkopuolinen (vai ulkona?) Holden useimmiten on. Ulkopuolisuus on osittain oma valinta, osittain sosiaalisten taitojen puutoksesta aiheutuva seuraus.

Jos totta puhutaan, oikeastaan kirja ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Ymmärrän sen klassikkoaseman lähestulkoon täysin ja kirja on varmasti ollut merkittävä uraauurtaja. Siitä voi kaivaa hienoja viestejä, analysoida sitä yltympäri ja kokea jopa vaikuttuneisuutta. Jäin kuitenkin miettimään, että voisiko Sieppari ruispellossa olla jollekin the kirja, voiko joku nauttia siitä niin, että haluaa lukea sen aina uudelleen ja uudelleen, rakastua sen hahmoihin ja mainita se lempikirjakseen. Jätin kuitenkin pohdintani, kun menin googlaamaan "Sieppari ruispellossa lempikirja". Ensimmäinen osuma tuli John Lennonin murhaajasta Mark David Chapmanista kertovaan Wikipedia-artikkeliin. Kun Chapman ampui Lennonin, hänellä oli mukanaan Sieppari ruispellossa, lempikirjansa. Jätin googlailut kauhistuneena ja totesin, että koki kirjan sitten hyvänä tai ei, en lainkaan ihmettele sen asemaa klassikkona, jopa kulttikirjana.

Luin 2004 ilmestyneen Arto Schroderuksen suomennoksen ja jäin miettimään, että eroaakohan se paljon aiemmasta Pentti Saarikosken suomennoksesta. Tässä uudemmassa versiossa kieli ei tökkinyt kertaakaan, mutta ei toisaalta jäänyt myöskään kovin voimakkaasti mieleen. Alkuperäisten ilmaisujen ja voimakkaan tyylin kääntäminen suomeksi lienee joka tapauksessa melko mahdoton tehtävä. Nostankin siis hattua Schroderukselle siitä, että kirjassa oli selvästi omia kielellisiä kikkoja, mutta silti teksti oli hyvin soljuvaa ja mikään ei häirinnyt. Melkein alkoi kiinnostaa kirjan lukeminen Saarikosken käännöksenä sekä alkuperäiskielellä englanniksi, mutta vain melkein.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Sieppari ruispellossa (suom. Arto Schroderus)
Alkuperäinen kirja: The Catcher in the Rye (1951)
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Sivumäärä: 289
Arvostelu: ★★★