Ian McEwan: Ajan lapsi

Perinteinen Ian McEwan -bloggaukseni sisältää ainakin vähän voivottelua kirjalijan vaikeudesta. Kun tavallaan tykkään, mutta en sitten kuitenkaan ja voi voi. Nyt on kuitenkin niin, että taisin juuri lukea elämäni viimeisen McEwan-kirjan! Sain nimittäin juuri luettua herran viimeisenkin teoksen listaltani. Aiemmin olen lukenut Lauantain, Sovituksen, Amsterdamin, Ikuisen rakkauden, Black Dogs'in, Vieraan turvan ja Sementtipuutarhan. Amsterdamin ja Vieraan turvan luin ennen blogiaikaani, Black Dogs ja Sementtipuutarha taas on luettu osana lukumaratoneja, jonka vuoksi niistä ei ole sen tarkempia bloggauksia.

En oikein voi sanoa yhdestäkään näistä kirjasta, että olisin pitänyt niistä. Sovitus ja Sementtipuutarha taisivat olla eniten mieleeni, mutta niissäkin oli paljon epämielyttäviä piirteitä. Siksipä en pidä kovin todennäköisenä, että tulisin lukemaan enää yhtään teosta kirjalijalta "vapaaehtoisesti" mutta never say never. Sen sijaan totean taas, että onhan tämä nyt hyvänen aika ihan päätöntä touhua, lukea hyllykaupalla kirjoja, joiden lukemisesta ei erityisesti nauti! Mutta sitten kuitenkin, jotakin olen saanut irti näistäkin kirjoista.

Ajan lapsi oli oikeastaan ihan miellyttävä kirja. Se ei ollut raaka, oksettava eikä kovinkaan häiriintynyt, mutta siinä oli silti läsnä kummallinen pahaenteinen McEwan-sävy. Kirja ikävä kyllä kärsi valtavasti kökköäkin kökömmästä suomennoksesta. En tiedä mikä suomennoksessa oli mennyt vikaan, mutta sanasta sanaan -käännökset ja pahasti anglismilta kuulostavat lauserakenteet saivat minut jatkuvasti ärsyynytymään. Toisinaan jouduin jopa lukemaan lauseita moneen kertaan uudelleen, ennen kuin niiden sisältö aukesi. Se ei oikein tee lukemisesta nautittavaa.

Huono käännös ei kuitenkaan ole McEwanin vika. Ajan lapsen lähtökohta oli mielenkiintoinen. Päähenkilö hukkaa lapsensa ruokakaupan kassajonossa. Lapsi katoaa ikiajoiksi ja alkaa kummallinen seikkailu ajassa ja ihmismielen syövereissä. Lukukokemus oli jotenkin lattea. Idea oli hyvä, mutta toteutus jotenkin vaisu. Vaikka kieli olisi ollut parempaa, en olisi silti erityisemmin pitänyt kirjasta. Sori vaan McEwan, en sitten lopultakaan oikein lämmennyt.

Suuri McEwan-fani Leena Lumi on sitä mieltä, että Ajan lapsi on kuin nerokirjalijan vaatima lepotauko mestarillisten teosten välissä.

Sasokin  kiinnitti huomiota huonoon suomennokseen ja painovirheisiin.

Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja. Ajan lapsi (suom. Leevi Lehto)
Alkuperäinen kirja: The Child in Time (1987)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 256
Arvostelu: ★★

Ian McEwan - Lauantai

Tämän kirjan lukeminen ei ollutkaan mikään suoraviivainen pötkötetään sohvalla jalat ylhäällä ja iltaisin ennen nukahtamista  muutama sivu -kokemus. Lainasin tämän Vaasan kirjastosta, kun mieleni teki välillä taas haastaa itseäni (olen ennenkin kertonut McEwan-tuskastani) ja koska Leena Lumi suositteli sitä seuraavaksi valinnaksi Sovitus-postauksen yhteydessä, kun voivottelin miten raskas ja kummallinen McEwan tuntuu keskimäärin olevan.

No, kirja oli yhä kesken ennen heinäkuun loppua, jolloin minä lähdin Vaasasta kotiin lomailemaan, niin kirja piti palauttaa. Kävin kuitenkin heti ensimmäisenä lomapäivänä hakemassa sen Turun kirjastosta eli lopetin siis fyysisesti eri kirjan kuin minkä aloitin, heh. Kirjaa on luettu siis niin Vaasassa, Turussa kuin lomamatkalla Ruotsissakin. Tällä hetkellä taas bloggaan Mikkelistä, johon olen ajautunut rokkailemaan viikonlopuksi (suuri rakkauteni System of a down sunnuntaina, en malta odottaa!). Sain luettua kirjan loppuun viime lauantaina joten bloggaus sopiikin hyvin suorittaa näin viikon päästä lauantaina.

Jossakin vaiheessa lukuprosessia, kun luettuja sivuja oli takana noin kaksisataa, mieheni kysyi, onko hyvä kirja. Vastasin tuohtumusta äänessäni jotakin sen suuntaista, että tässä piti tapahtua jotakin painajaismaista mutta tähän mennessä ei ole tapahtunut yhtään mitään ja ne vaan jauhaa ja jankkaa kaikesta tylsästä. Sitä painajaismaisuutta sainkin odottaa aina teoksen loppupuolelle saakka. On pakko myöntää, että McEwanin juonenkehittely oli miellyttävää, yllättävää ja mukaansatempaavaa, siis juuri siellä kirjan loppupuolella. Muuten terrorismiviittaukset ja pohdiskelut ja muu älykäs kikkailu sai minut vain haukottelemaan. Viisaampi lukija olisi varmasti arvostanut hienovaraista tunnelman luomista ja kasvattamista kaiken maailman nyansseineen, mutta minä vain pyörittelin silmiäni ja vähän väliä ajattelin McEwanista, että voi mikä tekotaiteellinen pompöösi.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäiseen tyyliin rapistuva, mutta aktiivinen neurokirurgi Henry Perowne. Hän elelee ylemmän keskiluokan tavallista rauhallista elämää, pelaa squashia, tykkää vaimostaan ja leikkelee työkseen ihmisten aivoja. Ja sitten, tosiaan vasta noin kolmen sadan sivun jälkeen, hän tulee sotkeutuneeksi painajaiseen, joka järkyttää koko hänen perhettään ja aiheuttaa moraalisia pohdintoja.

Oikeastaan tätä tekstiä kirjoittaessa minulle tulee vähän tyhmä olo. Nimittäin mitä enemmän kirjaa pohdin, sitä paremmin tajuan, että se oli oikeasti erittäin taitava kirja kaikkine kikkailuineen ja viittauksineen. Tyhmä olo minulle tulee siksi, että en pitänyt kirjasta, ehken edes halunnut pitää, mutta silti minun on tunnustettava sen ehdoton nerokkuus. Teoksen parasta antia on Perownen tylsän ja lössähtäneen pinnan alla kytevä raivo ja kapina sekä kuvaukset aivoista, niiden leikkauksista ja neurologisesta toiminnasta. Terrorismi, pelko ja aivot yhdistyivät hienona kokonaisuutena luoden teokselle jollakin tavalla esseemäisen, vahvan taustan.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että teos oli liian hitaastikäynnistyvä ja sisälsi liian paljon eri vivahteita ja viittauksia. Sen verran suostun kuitenkin joustamaan, että pyydän McEwanilta anteeksi sitä, että kutsuin häntä tekotaiteelliseksi pompöösiksi. Parempi olla sovussa, kun listalla on vielä neljä lukematonta McEwanin teosta.


Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja: Lauantai (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Saturday
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2003
Sivuja: 393
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta ja uudelleen Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Vaasassa puistossa, Turussa kotona, Tukholma-Åre automatkalla heinä-elokuussa
Arvostelu: ★★

42. Atonement – Ian McEwan

En ole tainnut vielä mainitakaan, että harrastan 1001-listan läpikäymistä myös elokuvien osalta. Ian McEwanin Sovitus-teoksen pohjalta tehty samanniminen elokuva kuuluu tähän listaan ja olen sen nähnytkin pari vuotta sitten. Olen kuitenkin maailman huonomuistisin elokuvafanaatikko. Vaikka nauttisin leffasta paljon ja eläytyisin voimakkaasti, en välttämättä enää kuukauden päästä muista elokuvasta mitään. Sovitus-elokuvasta muistin etukäteen, että pääosaa esitti puuduttavan yksi-ilmeinen Keira Knightley ja että jotakin sotaan liittyvää filmissä oli. Koska olen rasittavuuteen saakka vakuuttunut siitä, että kirja on aina leffaa parempi (poikkeuksen tekevät ainoastaan Stanley Kubrickin elokuvat, vaikka niistäkin Hohto oli kirjana parempi) olin oikeastaan onnellinen siitä, että minulla ei ollut elokuvan aiheuttamia ennakkokäsityksiä tästä teoksesta.

Ennakkoluuloja oli aivan riittävästi jo pelkän kirjailijan taholta. Olen nimittäin aiemmin lukenut listalta McEwanin Amsterdamin sekä Vieraan turvan, joista kumpaakin pidin melko tylsänä ja vastenmielisenä. McEwanin teoksia löytyy listalta peräti kahdeksan, jonka vuoksi olin jo hieman epätoivoinen, miksi en ymmärrä yhtään tätä nerona pidettyä kirjailijaa. Onnekseni Sovitus kuitenkin yllätti positiivisesti ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että listalta löytyy vielä monta McEwanin teosta.

Sovitusta lukiessa lukijan tunteet vaihtelivat aallonhuipulta pohjalle kuin sinikäyrässä ikään. Alussa olin aivan lumoutunut, keskivaiheilla tylsistynyt ja turhautunut ja lopussa taas hämmentyneen vaikuttunut. Kirjan päähenkilö on taiteellinen sielu, teoksen alussa 13-vuotias Briony Tallis, tuleva kirjailija, joka tarkkailee maailmaa hyvin eri tavoin kuin muut, mutta itselleni hämmentävän tutulla tavalla. Briony muun muassa pohtii, onko muilla vastaavia mietteitä, ovatko muut samalla tavalla olemassa kuin hän. Hänen kirjallinen lahjakkuutensa ilmenee siinä, että tavallinen elämä ja ihmisten väliset suhteet muokkautuvat draaman kaareksi, joksikin suuremmaksi ja taiteellisemmaksi.

Osaksi tämän oman, dramaattisemman, maailmansa ja toisaalta lapsellisen elämänkatsomuksensa myötä Briony tulee kertoneeksi valheen, jonka vuoksi useamman ihmisen elämä muuttuu toisenlaiseksi ja unelmat pirstaloituvat. Teoksen alkupuoli johtaa näihin valheen synnyn tapahtumiin ja loppupuoli kertoo teon seurauksista ja siitä, miten valhe vaikuttaa myös Brionyyn ja tämän elämään. Harkitsemattomalla teolla voi olla yllättävänkin suuret seuraukset, eli elämä on oikeastaan sattumanvaraista, tahtonee McEwan kertoa lukijoilleen.

Jollakin tavalla tämä yhden teon massiivinen vaikutus niin monen ihmisen elämään ei saa minua vakuuttuneeksi. Olisin jollakin tavalla kaivannut jotakin dramaattisempaa tapahtumaa, kuin 13-vuotiaan tytön väärää todistusta. Tuntuu tyhmältä heittäytyä uskomaan niin, että ilman tällaista tapahtumaa, hahmojen elämä olisi ollut aivan toisenlainen. Elämässä tapahtuu niin paljon ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät, että vastaavia yksittäisiä tapahtumia, joiden voisi katsoa muuttavan elämän suunnan pysyvästi, tapahtuu niin paljon ja jatkuvasti, ettei niitä pystyisi erittelemään ja syyttelemään loppuelämäänsä. Tällä pitkällä ja sekavalla lauseella pyrin tuomaan esiin sen ajatuksen, että ihminen ei onnekseen ole kykeneväinen havaitsemaan kaikkia niitä seikkoja, jotka muovaavat elämää tietynlaiseksi.

Voin vain kuvitella, miten haastavaa on kirjoittaa teos, jonka päähenkilö on alussa teini-ikäinen ja lopussa vanhus ja joka kertoo vaihdellen niin perhe-elämästä kuin sotasairaalan kauheuksistakin. On kai myönnettävä, ettei tällaiseen suoritukseen pystyisi kuka vain kirjailija, joten kenties McEwan on suosionsa ansainnut. Teoksen loppu on niin vaikuttava, mielikuvituksen ja kynän voima niin mahtava, että kun kirjan laskee käsistään, ei voi olla olematta vaikuttunut. Puolivälissä olisin ollut valmis antamaan kirjalle kaksi tähteä, mutta loppu sai minut niin vaikuttuneeksi, että kyllä tämä oli neljän tähden teos. Jäisiköhän elokuvastakin jotain mieleen, jos katsoisin sen nyt uudestaan?

Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja: Sovitus (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Atonement
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 2001
Sivuja: 541
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Helmikuussa 2013, lähinnä linja-automatkalla Tampereelle ja takaisin eräänä viikonloppuna
Arvostelu: ★★★★