Doris Lessing: Ruoho laulaa

Hei, hetkinen! Mitä tämä on? Minä täällä blogissani pitkän tauon jälkeen! Tauko tosiaan venyi ennätyspitkäksi. Elokuu tosin tuntuu olleen noin kaksi sekuntia sitten. Tähän väliin on mahtunut muun muassa kahdet kirjamessut, kaksi Joenpelto-esiintymistä, ja aika monta luettua kirjaa. Marraskuu on myös mennyt kuin siivillä, eikä vähiten siksi, että kuun alussa Instagramissa alkoi #syksynkeltaisetlehdet-haaste, jossa luetaan kuukauden aikana Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Se, joka lukee eniten, voittaa ja tämä kisa on jo nyt ollut aivan parasta viihdettä. 

Olen yllättänyt itsenikin ja ehtinyt lukemaan jo viisitoista kirjaa (mutta kärki huitelee jo varmaan jossakin 90 kirjan vaiheilla, että minun suoritukseni on varsin maltillinen). Neljästätoista muusta kirjasta ehkä lisää myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa suuresta aarteesta, kirjasta joka on ollut hyllyssäni lukematta vuosikaudet, joka nyt tuntuu aivan käsittämättömältä. Minulla oli tarjolla tällainen aarre koko ajan, miksi luin sen vasta nyt? Vaikka se on myös 1001-listalla! Muistan etäisesti, että olisin joskus yrittänyt lukea Lessingin myöhäisemmän vaiheen merkkiteosta Kultainen muistikirja ja jättäneeni sen heti kesken vaikean kielen vuoksi. Ruoho laulaa ei kuitenkaan ollut vaikeaa nähnytkään, sisällöllisesti kyllä, mutta kielellisesti ja lukukokemuksellisesti kaikkea muuta.

Doris Lessing on nobelisti, jonka esikoisteos Ruoho laulaa (The Grass Is Singing) on julkaistu jo vuonna 1950. Keltaisessa kirjastossa se on julkaistu Eva Siikarlan suomennoksena vuonna 2007 (aiemmin se on julkaistu suomeksi vuonna 1978). Lessing on asunut lapsuutensa Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa ja sinne sijoittuu myös Ruoho laulaa.

Romaanin päähenkilö Mary kuulee sattumalta ystäviensä juttelevan hänestä, kyseenalaistavan Maryn soveltuvuuden avioliittoon. Tästä suivaantuneena hän päättää, että naimisiin on päästävä, vaikkei hän sellaisesta oikeasti olekaan yhtään kiinnostunut. Hän löytää aviomiehekseen vakavan ja kunnollisen Dick Turnerin ja yhdessä he muuttavat Dickin pienelle, melko onnettomalle maatilalle. Mary on väärässä paikassa, ahdistunut, masentunut, vihainen, turhautunut. Turnereiden talo on tulikuuma pätsi, välikaton rakentaminen kun maksaisi liikaa, toteaa Dick. Aurinko paahtaa ja peltikatto hohkaa kuumuuttaan.

Tulenarkaa on muuallakin, tilanne on jatkuvan jännitteinen Turnereiden ja heidän palvelusväkensä, "alkuasukkaiden" kuten heitä romaanissa kutsutaan, kanssa. Romaani kritisoi kolonialismia, rasismia ja käsittelee tabuja, jotka ovat valitettavasti tunnistettavissa myös nykypäivänä, 70 vuotta myöhemmin. Kirja on ajalleen niin poikkeuksellinen ja niin moderni sekä kielellisesti että sisällöllisesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan, että tosiaan, se on kirjoitettu jo vuonna 1950. Varoitettava on myös siitä, että romaanissa käytetään rasistisia ilmaisuja ja että ääneen pääsevät vain valkoiset hahmot. Teoksen viesti ja kritiikki eivät kuitenkaan voi jäädä epäselviksi ja toisaalta nämä ratkaisut toimivat sen sanomaa korostavina.

Ruoho laulaa vei minulta jalat alta. Tällaisia kirjoja, jotka tekevät niin syvän vaikutuksen ja joihin uppoan heti alkusivuilla, tulee harvoin vastaan. Se on intensiivinen, vahva ja vaikuttava. Sen kieli on upeaa ja jännitteistä, sama jännite on läsnä romaanin alusta loppuun. Olen vaikuttunut, tämä lukukokemus ei ihan heti unohdu. Ihanaa, että löysin Lessingin nyt, hänen laajassa tuotannossaan riittää tutustuttavaa. Olisiko teillä vinkkejä, mitä lukea seuraavaksi?

Kirjailija: Doris Lessing

Luettu kirja: Ruoho laulaa (suom. Eeva Siikarla, Tammi 2007)

Alkuperäinen kirja: The Grass is Singing (1950)

Mistä hankittu: Oma ostos käytettynä kirjamessuilta kauan sitten

Sivumäärä: 281

Arvostelu: ★★★★★

Thomas Hardy: Tessin tarina

Huh, mikä blogitauko! Olin täältä pois näemmä yli kaksi kuukautta ja se taitaa olla pisin aika ikinä. Sanottavaa olisi ollut paljonkin ja luettuja kirjoja, joista haluan kirjoittaa, on paljon. Kuitenkin huomaan, että on vaikeaa aloittaa kirjoittamista, kun aikaa ei ole paljon. Tuntuu siltä, että jos en ehdi kirjoittamaan kunnolla, en tahdo kirjoittaa mitään. Blogin alkuvuosina harrastin paljonkin muutaman rivin kirjakommentointia (arvosteluista ei oikein voi puhua), mutta jostakin syystä sellaisten tekeminen nykyisin tuntuu jotenkin väärältä. Vaikka oikeastihan olisi mukavaa jättää talteen edes ne muutama rivi ajatuksia kirjasta, vaikkei kunnon pitkää analyysiä kirjottaisikaan. Tämä on kuitenkin vain harrastus, tässä voisi vain antaa mennä. Siltä pohjalta siis tämä teksti.

Eli siis, nyt olen täällä, tapani mukaan puhumassa tyhjää. Asiaan. Minulla on näemmä menossa joku 1800-luvun teemavuosi. Olen lukenut jo Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen, H.G. Wellsin Näkymättömän miehen sekä tämän Thomas Hardyn Tessin tarinan. Parhaillaan luen Henry Jamesin Naisen muotokuvaa. Viihdyn näissä viktoriaanisissa maailmoissa ilmeisen hyvin. Luin Tessin tarinaa pitkään ja hartaasti. Minulla oli se lainassa kirjastosta, mutta parhaiten ehdin lukea sitä yöllä valvoessa puhelimelta e-kirjana. Siinä mielessä lukukokemus oli hyvin samankaltainen kuin Collinsin kirjan kanssa, olin välillä hyvin uupunut kirjan hitauteen ja koukeroiseen kieleen, mutta loppua kohti aina vain vaikuttuneempi ja näin muutama viikko lukukokemuksen jälkeen varma siitä, että lopulta kirja olikin yllättävän hieno.

Tessin tarina alkaa siitä, kun tavallinen köyhä maalaisisäntä John Durbeyfield saa selville, että heidän sukunsa saattaakin polveutua aatelisesta d'Urbervillen suvusta. Perheen nuori ja kaunis tytär Tess lähetetään yhteiskunnallisen nousun ja parempiin piireihin pääsyn toivossa d'Urbervillen kartanoon. Kuten arvata saattaa, siitä alkaa Tessin tie turmioon. Rikkauksien sijaan Tess päätyy kurjuuteen, moraaliseen ahdinkoon, menetettyyn maineeseen. Sen sijaan, että miehet, jotka luonnollisesti ovat syy Tessin kurjuuteen, joutuisivat vastuuseen, on Tess se, joka menettää maineensa. Hardy kuvaa hienosti ajan kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä ja naisen onnetonta asemaa kauppatavarana. Lisäksi kuvaus Britannian maaseudusta, Tess työskentelee muun muassa peltotöissä, on elävää ja paikoin jopa herkullisesti maalailtua. Tosin siihenkin paikoin melkein uuvuin, samoin Tessin alistuvaan ja nöyristelevään persoonaan.

Olin jo välillä sitä mieltä, että olikohan tässä taas yksi yliarvostettu klassikko. Mutta sitten tuli loppu, joka tuli puskista, yllätti ja nosti kirjan apaattisen kerronnan suosta, keikautti koko romaanin ja kaiken aiemmin kerrotun uuteen asemaan. Kaikesta hitaudesta huolimatta totean siis, että Tessin tarina on hieno romaani, jolle monet sitä seuranneet romaanit ovat taatusti paljon velkaa. Se on toki aikansa tuote ja siinä on puutteensa, mutta ne oli lopulta helppo antaa anteeksi. Se pohtii yhteiskunnallisia teemoja, kuten moraalia ja luokkaeroja mukavan piikikkäästi. Tessin tarinassa on myös paljon hyviä hahmoja, etenkin hänen ahne perheensä huvitti minua.

On muuten mielenkiintoista huomata, että Jamesin Naisen muotokuva, jota luen parhaillaan, vaikuttaa teemoiltaan aika samanlaiselta mutta kieleltään ja otteeltaan paljon modernimmalta kuin tämä Hardyn teos. Kuitenkin Naisen muotokuva on julkaistu 1881 ja Tessin tarina kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1891. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan James ohjaa Isabel-hahmonsa tarinaa, ehkä pääsen vielä vertailemaan näitä hahmoja keskenään. Ja minkäköhän vikotriaanisen romaanin sitä seuraavaksi ottaisi työn alle, niitä onneksi riittää vielä melkoisen monta listallanikin!

Thomas Hardy: Tessin tarina (suom. Uuno Helve)

Alkup. Tess of  the d'Ubervilles, 1891

Sivumäärä: 340

Graham Swift: Veden maa

Ankeriaat, ne eivät päästä minua otteestaan. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentista päädyin Graham Swiftin Veden maahan. Luikertelevien vesiotusten käärmemäisen viekas lumo on osoittautunut yllättävän vahvaksi.

On oikeastaan aika omituista, että Veden maa ei ole tullut minulle aiemmin missään vastaan. Se on ollut aikoinaan mm. Booker-palkintoehdokkaana, onpa se listattu 1001 books you must read before you die -listallekin, mutta ei ole pistänyt sieltäkään silmään ja siitä on tehty elokuva Waterland vuonna 1992 (mielenkiintoisena IMDb-pohjaisena faktana kerrottakoon, että elokuvassa nuorta Marya näyttelee Lena Headey, eli Game Of Thronesin Cersei). En löytänyt kirjasta edes kirjoituksia kotimaisista kirjablogeista ja se on harvinaista! Tämä kaikki sai minut taas ajattelemaan sitä, miten lyhyt on kirjan elinkaari, miten paljon on unohtuneita kirjoja, potentiaalisilta lukijoilta kadonneita aarteita. Ja miten tärkeitä juuri sen vuoksi ovatkaan erilaiset kirjalistat ja tällaiset Svenssonin tarjoamat intertekstuaaliset viittaukset.

Veden maa oli tosiaan aarre. Lukiessani tosin en ollut siitä lainkaan varma. Kirjassa liikutaan Itä-Englannin vesijättömailla, kuivatuilla suoalueilla, The Fens, niin kuin paikalliset alueen tuntevat. Alueella risteilee patoja ja sulkuja ja vettä on jatkuvasti pumpattava, jottei se valtaa takaisin jo kerran esiin saatua tasaista liejuista maata. Maa on alati kostea ja siitä nousee mutainen, vahvasti tunnistettava ja joskus pahaenteinenkin lemahdus. Niljakkuuden keskellä uiskentelee ankeriaita ja ihmisten salaisuuksia.

"On olemassa tämä niin sanottu edistys. Mutta se ei edisty. Se ei kulje yhtään mihinkään. Sillä edistyksen edistyessä maailma saattaa liukua pois. On edistystä, jos pystyy estämään maailman liukumisen pois. Minun vaatimaton edistyksen mallini on maankuivatus. Jossa jatkuvasti, loputtomiin voitetaan menetettyä takaisin. Itsepintaista ja valppautta vaativaa puuhaa. Ikävystyttävää mutta silti arvokasta puuhaa. Kovaa ja huomaamatonta puuhaa. Mutta maankuivatusta ei pidä erehtyä luulemaan imperiumin rakentamiseksi."

Kirjan kertoja ja päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, sulunvartijan poika, jonka suvun vaiheita kirja käsittelee. Kerronta avautuu Crickin suulla, kun hän jatkuvalla monologillaan kertoo oppilailleen näkemyksiä elämästä, kotiseudustaan ja suvustaan. Äkkiä voisi ajatella, että tällainen kerrontaratkaisu ei mitenkään voi toimia, mutta kappas, se toimi loistavasti. Historia on tärkeä osa tarinaa, se mitä historia oikeastaan onkaan, miten sitä syntyy ja mitä sen poimuihin voi kätkeytyä. Sukuhistoriaan kytkeytyy maailmanhistoria kiehtovalla tavalla, kuten aina käy. Crickin sukua vaivaa sama niljakkuus, sama pahaenteinen mudan haju, kuin maata, josta se on kotoisin. Ei Tom itsekään ole täydellinen, vaikka aika älykkö onkin, itse asiassa hänen uransa vetelee viimeisiään, hänet "päästetään" ennenaikaiselle eläkkeelle ja tarinoita (joita kerrotaan muun muassa pubissa alaikäisen oppilaan kanssa juopotellen) kuunnellessa lukija ei oikeastaan ihmettele lainkaan, että miksi.

Se miten Swift kuvaa hahmonsa, luo heidät niin yliampuvan aidoiksi, toi mieleeni yhden lempikirjailjoistani John Irvingin. Irving tuli vielä voimakkaammin mieleen kirjan tapahtumista, kieroutuneista ihmissuhteista ja seksuaalisuudesta ja siitä, miten ajottaisesta ällöttävyydestä huolimatta lukeminen oli kuitenkin jotenkin yllättävän kevyttä ja helppoa, suorastaan viihteellistä. Sen sijaan kirjan kerrontatavasta ja kielestä ei tullut mieleen kukaan muu, Swiftillä on voimakas oma ääni, joka ei ollut kaikkein helpoimmin lähestyttävä, mutta joka kirjan edetessä alkoi miellyttää aina enemmän, nousi maan kosteudesta osaksi tarinaa ja lukijan sieluun. Juuri tämä yhdistelmä epämiellyttävyyttä, ällöttävyyttä, omituisia hahmoja ja taitavan haastavaa kerrontaa sai aikaan sen, että lukiessa en aina ihan tiennyt, oliko lukukokemus nautinnollinen vai ei. Omituisesti kuitenkin nyt jälkeen päin olen kirjasta ja se taituruudesta aina vain vaikuttuneempi.

En tiedä oliko osa kirjan viehätystä minulle oikeastaan se, että olen itsekin niljakkaan tasamaan, vuosituhansia sitten jäätikön sulamisvesien alta paljastuneen savikon, kasvatti. Jotakin selittämätöntä taikaa Veden maassa joka tapauksessa oli. Niin, ja ne ankeriaat. Pohjamudissa niljaisina uiskentelevat hiukan inhottavat, mutta loputtoman kiehtovat otukset. Niillä oli toki tärkeä rooli tässäkin kirjassa. Ja ankeriaat ja minä taas - luulen etteivät ne jättäneet minua pysyvästi rauhaan vieläkään.

"Uteliaisuus ei saa koskaan kyllikseen. Vielä tänä päivänäkään, jolloin me tiedämme niin paljon, uteliaisuus ei ole ratkaissut ankeriaan syntymän ja sukuelämän arvoitusta. Ehkä nämä asiat, kuten monet muutkin, ovat niitä, joiden ei ole määrä paljastua ennen kuin maailmanloppu koittaa. Tai ehkä - tässä minä tosin spekuloin, tässä kuljen oman uteliaisuuteni talutusnuorassa - maailma on siten järjestetty, että kun kaikki asiat on selvitetty, kun uteliaisuus on tyydytetty (siis, kauan eläköön uteliaisuus), on maailmanloppu koittava."

Kirjailija: Graham Swift
Luettu kirja: Veden maa (suom. Arto Häilä, WSOY 1984)
Alkuperäinen kirja: Waterland (1983)
Sivumäärä: 434
Mistä hankittu: Oma ostos nettiantikvariaatista
Arvostelu: ★★★★

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)

Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

Ymmärrän jollakin tasolla leffapokkarit eli ajankohtaisen elokuvan tai sarjan käyttämisen kirjan kannessa markkinointimielessä. Näin saadaan ehkä vähän lukeva ihminen houkuteltua kirjan pariin, kun hän tunnistaa tutun kuvan kannessa. Pokkarit ovat enemmän kertakäyttötavaraa, joten leffakannet on helpompi antaa anteeksi, mutta ihan sidotun kirjan kansikuvissa ei ikinä pitäisi käyttää leffa- tai sarjakansia. Nevil Shuten Viisi mustaa kanaa -kirjasta on lukemani perusteella tehty tv-sarja, joka on esitetty Suomenkin televisiossa ja siksi kuva sarjasta on totta kai poimittu kansikuvaksi. Raivostuttavaa! En minä halua saada mitään mielikuvia siitä, minkä näköiseksi roolittajat ovat kirjan hahmot kuvitelleet.

Viisi mustaa kanaa sijoittuu sekä Englantiin että eksoottisemmin Malakan niemimaalle, Malesiaan. Brittien siirtomaa saa kokea kovia, kun toinen maailmansota puhkeaa. Japanilaiset ottavat joukon englatilaisia vangeiksi ja marssittavat näitä paikasta toiseen. Joukossa on myös nuori Jean Paget. Jean tapaa eräässä sijoituspaikassa mielenkiintoisen nuoren miehen, australialaisen Joe Harmanin. Joe kokee kauhean kohtalon, hän varastaa naisille ruuaksi viisi mustaa kanaa ja tästä syystä hänet piestään pahasti ja Jean uskoo miehen kuolleen.

Myöhemmin Englannissa Jean saa kuulla perineensä suuren summan rahaa. Hän haluaa lähteä takaisin Malesiaan, rakennuttaa rahoillaan sinne kaivon, auttaa alueen ihmisiä, sillä hän sai sieltä apua. Ja päästä takaisin Joen jalanjäljille. Jeanin perintöasiaa hoitaa vanha lakitoimiston Noel Strachan, jolle Jean kertoo uskomattoman tarinansa ja joiden välille syntyy lämmin suhde. Jean palaa Malakaan ja lopulta ei niin yllättäen tapaa siellä myös Joen. Tarinaa kerrotaan Noelin näkökulmasta, joka suhtautuu Jeaniin mielestäni vähän liiankin läheisesti. Jotenkin kuitenkin kertoja toimii ja jättää Jeanin ja Joen tarinaan sopivaa ulkopuolista tunnelmaa.

Viisi mustaa kanaa oli samaan aikaan sekä ihastuttavan että raivostuttavan vanhanaikainen. Se oli verkkainen, liiankin, mutta toisaalta keskittyi hienosti kuvaamaan maisemia, ihmisiä ja tunteita. Vanhanaikaisuus näkyi myös suomennoksessa, enpä ole ennen vaikka törmännyt sellaiseen jäätelöannokseen kuin banaanileike (arvatenkin banana split).

Kirja kertoo hienon tarinan mutta minun makuuni sen olisi voinut kertoa vähän tiiviimmässä muodossa. Parasta antia kirjassa oli paikkojen kuvaukset, ja se miten rakkaus paikkaan ja kotiseuturakkaus oli kuvattu. Joelle rakas Australian Alice Springs on päässyt myös alkuperäisen kirjan nimeen. Haaveena on nostaa Malesiaan uusi ja uljas kaupunki, ihana paikka, A Town Like Alice. Piristävintä tässä kirjassa oli se, että päähenkilö, nuori nainen, esitettiin kirjoitusajankohtaan nähden fiksuna, päättäväisenä ja täyspäisenä, ei käsiä vääntelehtivänä neitokaisena, joka lopulta aina tarvitsee miestä apuun. Ehkäpä tuo tv-sarjakin olisi ihan mielenkiintoista nähdä, nähdä mitä asioita tekijät ovat kirjasta siihen poimineet. Hahmot vain ovat kyllä kuvan perusteella aivan vääränlaisia.

Viisi mustaa kanaa on 1001-listalla, jota sain näin pitkästä aikaa etenemään. Kirjassa käy varsin hyvin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 11.

Kirjailija: Nevil Shute
Luettu kirja: Viisi mustaa kanaa (Gummerus 1982, suom. Tuovi Järvinen)
Alkuperäinen kirja: A Town Like Alice, 1950
Sivumäärä: 340
Mistä hankittu: Kirjastosta

Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain

Olen jo ennenkin paljastanut synkän salaisuuteni, Spice Girls fanitukseni, eli ehkä minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tästä Gerin muistelmateoksesta sen sijaan en olisi kuullut ilman idoliani, voimaeläintäni, Eeva Kolua, joka on luetellut sen jossakin lempikirjapostauksessaan. Olen kyllä aiemmin jo huomannut, että kirjamakumme eivät mene ihan yksiin. Muun muassa Kaikki valaistuu ja Esikaupunkien Buddha ovat muistaakseni hänen lempikirjojaan ja kumpikaan ei ole ollut minulle mikään napakymppi. Silti, olihan Eeva Kolun suosittelema Geri-kirja nyt pakko lukea. Ja se kannatti, kirja oli oikein nautinnollinen lukukokemus ja samalla paluu omiin lapsuusvuosiin.

Spice Girls on yhdistävä sukupolvikokemus. Kaikilla ikäisilläni tytöillä tuntuu olleen ala-asteella oma Spaissari-ryhmä, joka treenasi lauluja ja esiintymistä ja keikkaili joulu- ja kevätjuhlissa. Ja minne nyt sattuivat itsensä tunkemaankin.Vaikka ala-asteen bändissämme minut laitettiin esittämään Victoriaa tummemman tukkani vuoksi (Posh Spice, mikä vitsi! Pullukka meikätyttö isosiskon tekemissä verkkareissa. No, osasin laulaa aika hyvin, että ehkä sen takia minua ei potkittu pois bändistä...) taisi Geri olla jollakin tapaa aina suosikkini. Hän vaikutti mukavan kapinalliselta ja hänellä oli Mel C:n ohella paras ääni, erottuva ja vähän kapinallinen sekin.

Muistan aiemminkin lukeneeni, että Geri on kotoisin varsin vaatimattomista oloista. En kuitenkaan ollut tajunnut, millainen tuhkimotarina Gerin päätyminen maailman suosituimpaan tyttöbändiin oikein olikaan. Köyhän lapsuuden elänyt tyttö tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi vielä jotakin: hän halusi olla kuuluisa. Keino siihen, miten kuuluisuuden voisi saavuttaa, oli toissijainen asia, tärkeintä oli se, että lopulta kaikki tietäisivät, kuka on Geri Halliwell. Tämä on asia, jota en vain voi käsittää. Miksi joku haluaa olla kuuluisa? Samaan aikaan nousee mieleeni tuttu toteamus siitä, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa joskus toteutua. Tuskinpa nuori Geri tiesi, mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla. Hän vain halusi päästä näyttämään kaikille epäilijöille.

Uskomattomaksi tuhkimotarinaksi Gerin kertomus muuttuu siinä vaiheessa, kun hän näkee ilmoituksen tyttöbändin koelauluista. Sinnikkäästi koe-esiintymisiä kiertänyt nuori nainen ei edes mene tuohon kyseiseen tilaisuuteen, vaan soittaa myöhemmin perään ilmoituksessa olleeseen numeroon ja sopii tapaamisen. Voi vain kuvitella, miten paljon maailmassa on järjestetty vastaavia tilaisuuksia, miten monta uutta bändiä on koitettu työntää markkinoille ja miten lähes yhtä monesti on epäonnistuttu pahasti. Ja sitten kuitenkin juuri tämä kyseinen bändi oli se, josta oli tuleva Spice Girls, historian isoin tyttöbändi ja oikeastaan koko musiikkimaailman mittapuulla ihan valtavan iso bändi. Jotenkin haluaisin uskoa, että sinnikkyys vain palkittiin, mutta kuten Geri itsekin tunnustaa, hänellä vain sattui käymään valtavan hyvä munkki.

Muistan hyvin, miten iso juttu oli, kun Geri jätti bändin. Ja miten uutisointi oli pahantahtoista ja skandaalihakuista. Geri pyrkii kirjassa selittämään lähtönsä taustoja, mutta aika aukkoiseksi tuo tarina kuitenkin jää. Lopulta kuitenkin on selvää, että Geri teki juuri niin kuin oli parasta. Jos hän olisi jatkanut bändissä tehden asioita, jotka eivät tuntuneet oikeilta, olisi lopputulos saattanut olla täysin toinen ja todennäköisesti surullisempi. Äkkiä valtavaksi kasvanut maine on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Silti suurin Gerin kirjoituksesta läpi paistava tunne on hieman yllättäen kiitollisuus. Hän on selvästi valtavan kiitollinen toisista spaissareista, saamistaan mahdollisuuksista ja elämästä yleensä.

Mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat julkisuudesta ja mediasta. Vaikka Gerin tavoitteena olikin tosiaan tulla julkkikseksi, ei hän mitenkään pystynyt varautumaan siihen hirveään ryöpytykseen, joka kuuluisuudesta seurasi. Geri on kuitenkin onistunut käsittelemään mediaa hyvin ja selvinnyt kaikista törkyjen kaiveluista oman asenteensa vuoksi. Jälleen kerran erilaisella asenteella lopputulos olisi voinut olla paljon rumempi.

Kirja muistutti minua taas siitä, miten kiehtovaa on lukea elämäkertoja ja päästä osalliseksi toisen (kuuluisan) ihmisen ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä näen tietenkin Ginger Spicen ihan eri valossa kuin lapsena ja tajuan vasta, miten hirvittävän nuoria spaissarit olivat, miten kokemattomia ja alttiita muiden tahtoon alistumiseen. Lopulta kuitenkin bändin jäsenten kunnianhimo ja poikkeuksellisen kova tavoittellisuus tekivät Spaissareista niin ison ilmiön. Vaikka bändi oli huippuunsa tuotteistettu kapitalistinen riemuvoitto (voi hyvä tavaton sitä krääsän määrää!), oli siinä silti jotakin aitoa, parasta mahdollista girl poweria, jota aina ja edelleen tarvitaan.  Tätä sunnuntaita aionkin jatkaa laittamalla Wannaben soimaan!

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan 20, sillä kyllähän Geri on kaikilla mahdollisilla mittapuilla taiteilija.

Kirjailija: Geri Halliwell
Luettu kirja: Tähdistä kirkkain (Otava, suom. Eeva Koskimies)
Alkuperäinen kirja: If Only (1999)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Kirjastosta

John Fowles: Neitoperho

Terveiset uudesta talostamme! Raksa muuttui kodiksi kuin taikaiskusta ja pää on edelleen pyörällä, vaikka sunnuntaina täällä asumista tulee täyteen jo kolme viikkoa. Tulen todellakin palaamaan vielä myöhemmin tarkemmin tähän kaikkeen ja varmasti laitan myös kuvia talostamme kyllästymiseen asti.  Nyt kuitenkin ihan asiaakin - kirja-asiaa nimittäin.

Piti oikein tarkistaa, että edellisen kerran olen kirjoittanut 1001-listan kirjasta viime lokakuussa. Huh! Kun on ollut ajankäytön vuoksi lähinnä ääni- ja e-kirjojen varassa, ei listaprojekti etene kovinkaan helposti, kun valikoimat eivät huimaa päätä etenkään unohtuneiden klassikkojen osalta. Se on todella harmi, sillä lähestulkoon aina kun luen kirjan listalta, olen vaikuttunut. Niin on myös nyt.

John Fowlesin Neitoperhon päähenkilö Frederick Clegg on parikymppinen nuorimies, joka työskentelee kaupunginvirastossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa perhosten keräilyä. Ulkoisesti hän  vaikuttaa melko tavalliselta tyypiltä, tylsältä ja ujolta. Frederickillä on kuitenkin salainen sisäinen maailma. Hän haaveilee kauniista Mirandasta. Hän rinnastaa Mirandan perhoseen, herkkään ja kauniiseen siroon hyönteiseen: "Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mutta minä katselin häntä takaapäin ja hänen hiuksiaan. Ne olivat hyvin vaaleat ja silkkiset, kuin perhosen toukka...".

Aluksi Cleggiin on helppo suhtautua vähän säälien; kauniita naisia katseleva ressukka, joka on selvästi jumissa kurjassa elämässään. Äkkiä tarina kuitenkin alkaa saada synkkiä sävyjä, kun miehen hirveä suunnitelma alkaa valjeta lukijalle. Mies lopettaa työnsä, ostaa talon syrjäisestä paikasta ja lopulta hankkii perhoskokoelmaansa kauniin uuden yksilön: hän kidnappaa Mirandan vangikseen.

Clegg pitää Mirandaa talonsa kellarissa, josta nainen pääsee vain harvoin yläkertaan. Clegg on Mirandan ainoa kosketus ulkomaailmaan, edes lehtiä tai radiota hän ei aneluistaan huolimatta saa. Cleggiin hämmennykseksi ei Miranda alakaan rakastaa häntä vaan on vaativa ja vapauteen kaipaava vanki. Clegg tuo naiselle lahjoja, kohtelee tätä omasta mielestään erityisen hyvin, mutta ei silti voita Mirandaa puolelleen.

Suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin ja halusin hirvittävällä vimmalla tietää, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Kuitenkin noin puolenvälin paikkeilla kertomus muuttui niin hirveäksi, että alkoi tosissaan ahdistaa. Ja maksimaaliseksi ahdistus kasvoi, kun tuon hirveyden jälkeen kertoja vaihtui. Tarina palasi takaisin alkuun ja kertomus eteni Mirandan näkökulmasta tämän päiväkirjan sivuilta. Miranda ei tietenkään voi käsittää miehen touhuja. Ja se, että Clegg ei toivo häneltä mitään seksuaalista, herättää Mirandassa myös kummastusta.

Kukaan ei voi käsittää tätä tilannetta. Hän pitää minua täydellisessä vankeudessa. Mutta kaikessa muussa olen hänen valtiattarensa. Hän vieläpä yllyttääkin minua siihen, koska silloin en voi olla niin tyytymätön kuin minun pitäisi. 

Vankeuden käsittelyn lisäksi Miranda kertoo päiväkirjassaan paljon G.P.-nimisestä miehestä, joka on selvästi Mirandaa vanhempi ja jonka kanssa hänellä on eräänlainen romanssi. G.P. on taiteilija ja Miranda käsitteleekin kirjoituksissaan paljon myös eri taiteen muotoja, maalauksia ja kirjallisuutta.

Lähetin hänet tiehen illallisen jälkeen ja luin loppuun Jane Austenin 'Emman'. Minä olen Emma Woodhouse. Tunnen ja elän hänen mukanaan. Minun snobismini on tosin toisenlaista, mutta ymmärrän hänen snobismiaan, hänen omahyväisyyttään ja viisasteluaan.

Mirandan puolesta turhauttaa niin tavattomasti. Hänen pitäisi päästä ulos, elämään omaa monipuolista, polveilevaa nuoren naisen elämäänsä. Myös Cleggin puolesta turhauttaa. Jonkun pitäisi napata tämä kiinni, pistää kaltereiden taakse ja pitkälliseen psykoterapiaan.

Kirja oli totta tosiaan ahdistava. Mutta oli se nerokaskin. Juonenkehittely oli todella taitavaa ja se, miten lukija joutuu kohtaamaan myös Mirandan näkökulman, oli julma mutta mahdottoman toimiva temppu. Tosiaan siis löysin listalta jälleen kerran melkoisen helmen, tosin näin ahdistavia kirjoja ei mielellään lue kovin usein. Shokeeraavaana välipalana ne kyllä toimivat.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13, sillä vaikka kirjassa mainittiin muutama muukin henkilö, oli varsinaisia henkilöitä vain kaksi.

Kirjailija: John Fowles
Luettu kirja: Neitoperho (suom. Seere Salminen, Weilin&Göös)
Alkuperäinen kirja: The Collector, 1963
Sivumäärä: 318
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

Kirja ja ystävältäni peritty mystisesti pimeässä ja ilman vettä elävä huonekasvi.

Orwell lienee kaikille tuttu teoksistaan Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous. On yllättävä löytää tällaiselta kulttikirjailijalta teos, jonka olemassaolosta en ollut lainkaan tietoinen.  Jälleen kerran toistan itseäni ja nostan hattua kirjalistoille. Unohtuneiden helmien lukeminen tuntuu varsin palkitsevalta. Eläköön tuonenkielo oli nimittäin helmi, rosoinen ja kiillottamaton mutta lopulta sangen viehättävä.

Aspidistra eli tuonenkielo (mikä hieno suomen kielen sana!) on yleinen huonekasvi, jonka Orwell on jostakin syystä ottanut silmätikukseen poroporvarisen elämän ilmentäjänä ja paheksuttavana merkkinä. Rikkaat ihmiset istuvat kodeissaan nauttimassa rahasta ja ikkunalaudalla vihertää tuonenkielo. Siitä siis kirjan nimi.

Hetkinen, mitäs täällä lattialla tapahtuu?

Rahasta kirjassa puhuttiin koko ajan ja jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Gordon, nukkavieru runoilija. Gordonin maailmaa ja elämänkatsomusta hallitsee raha tai etenkin sen puute. Hän halveksii rahaa ja ihmisiä joilla on paljon rahaa, mutta samalla himoitsee sitä. Gordon kokee, että elämä menee täysin ohi ilman rahaa, hän ei voi saavuttaa mitään eikä nauttia elämästään sillä hän on köyhä. Tyttöystävä Rosemarykaan ei tule koskaan suostumaan fyysisiin iloihin, tietysti ihan vain siksi kun Gordonilla ei ole rahaa. Samalla häntä kuitenkin inhottaa rikkaat ihmiset tuonenkielojensa parissa. Ihastuttava ja raivostuttava ristiriita.

Gordonin ajatuksia kuvaa hyvin keskustelu Rosemaryn kanssa. Tämä kauhistelee Gordonin ryysyistä olemusta ja toteaa, että Gordon voisi edes vaivautua ajamaan partansa joka aamu:

"Ei minulla ole varaa ajaa partaa joka aamu", Gordon sanoi uhmakkaasti.
"Mitä sinä tarkoitat? Ei kai parranajo mitään maksa?"
"Maksaa. Kaikki maksaa. Puhtaus, säädyllisyys, tarmokkuus, itsekunnioitus - kaikki. Kaikki on kiinni rahasta. Enkä minä ole sanonut sen miljoona kertaa?"

Ei se ollutkaan syötävää.

Lukijalle käy kuitenkin hyvin selväksi se, että Gordon on myös osasyyllinen kurjuuteensa. Jos hän saa rahaa, hän tuhlaa sen täysin holtittomasti. Kun raha polttaa taskussa, mikään illallinen ja mikään viini ei ole liian kallis. Siskollekin hän on velkaa, mutta sisko saa varmasti rahansa, ehkä hiukan myöhemmin vain. Gordon on samaan aikaan säälittävä ressu ja ärsyttävä ruikuttaja. Toisaalta hänellä on ainakin periaatteita.

No nyt kun kerran olen tässä, niin oisko täällä tarjolla herkkuja?

Orwell maalailee tapahtumat ja henkilöhahmot aidoiksi vikoineen kaikkineen uskomattomalla taidolla. Kirjan alun kuvaus siitä, kun Gordon katsoo kirjakaupassa kirjoja selailevia ihmisiä ja tekee heistä päätelmiä, oli herkullisinta mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihastuin kaiken kaikkiaan kirjan ironiseen otteeseen ja myös siihen, miten Orwell käsitteli runoutta ja runoilijoita. Muun muassa tämä kohta hymyilytti:

"Kevät! Kevät! Kun lehdet puihin puhkeavat! Kukkaiset ihanast kukoistavat, maast maan yrtit ylöskäyvät! Kun ajue kevään on tavoittanut talven, armas aika, kihla-aika, kun lintuin laulu helää, on ihana elää, hei dinge-dinge-dong, kukkuu, tvit, hu-huu, huu! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ks. melkein runoilija kuin runoilija pronssikauden ja vuoden 1850 välillä."

Vaikka Gordonin jääräpäisyys oli raivostuttavaa ja toisinaan myös epäuskottavaa, oli kirja jollakin tavalla piristävä lukukokemus kaikessa erilaisuudessaan ja erikoisuudessaan. Kansikuvasta jo voi päätellä, että kirja on myös filmatisoitu. Googlaus kertoi, että leffa on nimeltään luotaantyöntävästi A Merry War (Sotaisa rakkaus). Jotenkin en jaksa uskoa, että kirjan raikkaus olisi saatu siirrettyä elokuvaan. Ehkä kuitenkin katson sen joskus, jos se jossakin tulee vastaan. Elokuvan varjolla vedän Helmet-haasteessa kohdan 32 yli.

Ja jos jossakin puutarhaliikkeessä törmään tuonenkieloon, ostan taatusti sellaisen itselleni, ihan vaan silleen ironisesti, muistuttamaan rahan mahdista. Googlasin senkin, että tuonenkielo tykkää pimeästä, kuulostaa ihan minun kasviltani.

Kirjailija: George Orwell
Luettu kirja: Eläköön tuonenkielo! (WSOY, suom. Raija Mattila) 
Alkuperäinen kirja: Keep the Aspidistra Flying (1936)
Sivumäärä: 367
Mistä hankittu: Kirjastosta

Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus

Aika kiitää niin, ettei mukana tahdo pysyä. Päivät ovat jo niin pitkiä, etten meinaa tajuta lähteä töistäkään ajoissa. Aivot väittävät, että jos on vielä valoisaa, kellon on oltava vielä lähellä puoltapäivää. En voi oikeastaan väittää, että olisin ollut niin kiireinen, etten olisi ehtinyt bloggaamaan. Olenhan tässä välissä muun muassa katsonut kaikki kolme Skam-sarjan tuotantokautta Areenasta. Tuo norjalainen nuortensarja on nyt kaikkien huulilla ja vei kyllä minunkin sydämeni ihan totaalisesti. Aitous viehättää tässä ulkokultaisessa instagram-yhteiskunnassa, se taitaa olla syy sarjan suosioon?

Tärkein syy, miksi en ole blogannut on se, että ei ole ollut blogattavaa. Olen kyllä lukenut, mutta lukemani kirja on sen verran pitkä, ettei se ihan heti lopu. Nimittäin! Tähän väliin rummun pärinää. Olen lopultakin loppusuoralla Sodassa ja rauhassa! Ja olen sitä paitsi viihtynyt kirjan seurassa ihan hyvin. Parisataa sivua on enää jäljellä, sitten pääsen kertomaan teillekin, miten onnistuin ja mitä mieltä olen tuosta klassikosta.

Alkuvuodesta aloitin Margaret Drabblen Loistavaa tulevaisuutta, joulun jälkimainingeissa kuten kuvasta näkyy. Satuin törmäämään kirjaan jossakin ja luin, että sen tarina alkaa uudenvuodenjuhlista. Mikäs sen parempi valinta vuodenvaihteen kirjaksi siis.

Kirjan alku olikin lupaava. Tarina alkaa uudenvuodenjuhlista, joissa juhlistetaan 1970-luvun päättymistä ja siirtymistä 80-luvulle. Alussa esitellään päähenkilöt, kolme naista Alix, Esther ja Liz, epävarmuuksineen, neurooseineen, unelmineen kaikkineen.

Kirja alkoi kuitenkin hyvin nopeasti puuduttaa. Kirjan lauseet olivat tarkoituksellisen pitkiä, rasittavia ja välillä myös ärsyttäviä. Mutta sitten kuitenkin kirjalla oli myös hetkensä. Inhimillisyys, ajan kuluminen, ihmisen vanheneminen, menetetyt haaveet ja uudet toivot, kaikki tuo tuntui kuitenkin niin aidolta ja tutulta, että kirjaa luki toisinaan ihan mielellään. Silti oli jo helmikuu, kun sain kirjan lopulta luettua loppuun. Ongelmana taisi lopulta olla se, että kirja tuntui voimakkaasti sukupolviromaanilta. Olen itse syntynyt kirjan kirjoitusvuonna 1987 ja jotenkin varhaiskeski-ikäisten kokema 80-luku ei oikein koskettanut henkilökohtaisella tasolla.

En siis ollut mukavuusalueellani, mutta jonkin verran positiivisen puolelle tämä lukukokemus kuitenkin taisi jäädä. Kirja kertoi tosiaan tavallaan myös ikääntymisestä, siksi kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Loppuun vielä esimerkki siitä, miksi lukeminen oli puuduttavaa. Sisältö oli ihan kiinnostavaa, mutta rakenne rasittava:

"Juuri näinä vuosina nähtiin mellakoita kaupunkien keskustoissa, rotumellakoita Brixtonissa ja Toxtethissa, lisääntyvää työttömyyttä ja mellakoimatonta synkyyttä; juuri näinä vuosina koettiin pieni sota Falklandin saarilla (melko paljon ihmisiä kuoli) ja Falkland-tekijä politiikassa; juuri näinä vuosina uusi poliittinen puolue julisti rohkeasti yrittävänsä löytää tien ulos luokkaristiriitojen umpikujasta; juuri näinä vuosina oudot resuiset korppikotkamaiset harmaat ja mustat muovinriekaleet alkoivat kerääntyä Britannian puihin; juuri näinä vuosina epämääräisen näköiset ja epämääräisestä aineesta tehdyt kertakäyttöiset pikaruokarasiat alkoivat lisääntyä Britannian kaduilla ja etupuutarhoissa ja alkikuluissa ja pensasaidoissa. Jotkut alkoivat väittää että pikaruuan sisältämät myrkylliset aineet tekivät kansakunnan hulluksi; toiset syyttivät sen synnyttämiä roskia. Hieman vakavampi epidempi nimeltä aids herätti kansakunnassa kauhua, vainoharhaisuutta ja kuolemanpelkoa."

Ja niin edelleen. Tuo kappale jatkuu vielä ainakin kymmenen rivin verran.

Margaret Drabble, Loistava tulevaisuus (The Radiant Way 1987), suom. Eva Siikarla, 434 sivua, lainattu kirjastosta

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset (joulukalenterin 20. luukku)

 
Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on hyvä esimerkki siitä, että vanhat klassikkokirjat eivät välttämättä todellakaan ole kuivia. Teos on suloinen, terävä ja hauska ja se on julkaistu alunperin jatkokertomuksina vuosien 1851-1853 ajan.

Cranfordin pikkukaupunki on varsin tiivis yhteisö: kaikki tietävät siellä toistensa asiat ja jokainen pienikin tapahtuma on merkityksellinen. Cranford on naisten valtakunta, he ovat siellä vallassa ja miehet ovat sivuosissa. Kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt ovat tarkat, mutta yhteisö on kaikessa uteliaisuudessaan silti lämmin ja hyväntahtoinen. Sellainen, että lukija haluaisi mielellään olla osa tapahtumia.

Gaskell tekee tavattoman tarkkanäköisiä havaintoja Cranfordin naisista ja ihmisyydestä, käyttäytymistavoista ja sosiaalisista suhteista yleensä. Monesti kirjaa lukiessa hymyilytti, välillä jopa nauratti. Ihmisten väliset suhteet ja sosiaaliset tilanteet ovat toisinaan ihan yhtä vaikeita edelleen kuin yli 150 vuotta sitten.

"Olimme aluksi kaikki hyvin vähäpuheisia. Mietimme, mistä löytäisimme puheenaiheen, joka olisi tarpeeksi ylevä kiinnostaakseen hänen armoaan. Sokerin hinta oli äskettäin noussut; ja koska säilöntaika oli tulossa, asia askarrutti suuresti taloudellisia sydämiämme ja olisi ollut itsestään selvä puheenaihe, ellei Lady Glenmire olisi ollut läsnä. Mutta emme olleet varmoja, söikö ylhäisaateli säilykkeitä - puhumattakaan siitä, tiesikö se mitään niiden valmistuksesta."

Kirja oli ihastuttava pieni tuttavuus, joka yllätti positiivisesti. Googlaamalla huomasin, että kirjasta on tehty myös ilmeisesti varsin suosittu televisiosarja, se pitää selvästi joskus katsoa.

Huomattavasti kattavammin ja älykkäämmin kirjasta on kirjoittanut Jokke.

Kirjailija: Elizabeth Gaskell
Luettu kirja. Cranfordin naiset (suom. Martta Eskelinen)
Alkuperäinen kirja: Cranford (1851-1853)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 237
Arvostelu: ★★★★

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha (joulukalenterin 16. luukku)

Ei esikaupunki vaan kaupungin ydin viime lauantaina. Puhelimen kamera ei tallentanut taikaa, jota oli hämärtyvässä illassa, täydessä kuussa ja Vanhan Suurtorin joulumarkkinoissa.

Minulla kävi Esikaupunkien Buddhan kanssa sikäli hassusti, että en sitä lukiessani yhtään muistanut lukevani yhden inhokkikirjailijan kirjaa. Hanif Kureishin Lähtö on yksi niitä harvoja 1001-listan kirjoja, jotka olen arvioinut vaivaisen yhden tähden arvoisiksi. Inhosin kirjaa ihan todella. Olipa siis onni, että luin Esikaupunkin Buddhan muistamatta sen kummemmin miettiä sen kirjoittajaa. Ei kirja nytkään ollut mikään suosikkini, niin miten vähän siitä olisinkaan pitänyt, jos olisin valmiiksi asennoitunut inhoamaan sitä.

Kirjan lukemisesta on totta puhuakseni niin hirveän monta kuukautta (aika tarkkaan kuusi), että muistikuvani eivät ole kovinkaan selkeät. Sen muistan että kirja oli aika läheistä sukua niille nuoren miehen haahuiluromaaneille, joita jo blogiaikanani olen lukenut varsin monta. Hörhöilyä, seksiä, huumeita ja päämäärättömyyttä. Hoh-hoijaa ja haukotus.

Jotenkin Esikaupunkien Buddha oli kuitenkin lopulta ihan positiivinen lukukokemus. Siinä oli jotakin humoristista, oivaltavaa ja mukaansatempaavaa. Sekin saattoi auttaa, että muistan lukeneeni, että kirja kuuluu idolini Eeva Kolun suosikkeihin. Kun ajattelin tätä ja unohdin, että minähän vihaan Kureishia aivan sydämeni pohjasta, taisi lukukokemuksesta muodostua aika paljon parempi kuin mihin sillä olisi saattanut olla lähtökohdat.

Kirja sekoitti iloisesti uskontoa, seksiä, alkoholia, huumeita, teatterimaailmaa ja monikulttuurisuutta. Se oli aikamoinen sekametelisoppa ja otteeni siitä alkoi herpaantua jo lukuprosessin aikana. Puhumattakaan siitä, mikä on tilanne nyt puoli vuotta myöhemmin. En siis ihan taida voida sanoa, että kirja olisi jättänyt pysyvän vaikutuksen.

Sain kuitenkin vedettyä Helmet-listalta yli kohdan 4.

Kirjailija. Hanif Kureishi
Luettu kirja: Esikaupunkien Buddha (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirjaa: The Buddha of Suburbia (1990)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (joulukalenterin 8. luukku)

Riivaus oli tämän syksyn työvoittoni, ei todellakaan mikään helppo, mutta lopulta antoisa kirja. Teos on 1001-listan ohella myös kirjabloggaajien kaikkien aikojan paras kirja -listalla, joten jo ennakkoon aavistelin, että kirja on varmasti hieno. Hienouden lisäksi se oli kylläkin hiukan liian älykäs minulle, yli 700 sivua tiukkaa tavaraa oli välillä melkein liikaa, mutta sinnikkäästi taistelin kirjan  loppuun.

Kirjan kehyskertomuksen päähenkilöinä on kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa. He tutkivat 1800-luvun kirjallisuutta ja löytävät kahden viktoriaanisen runoilijan välisen kirjeenvaihdon, joka paljastaa kätketyn rakkaussuhteen. Tarinassa on suurta ja salattua rakkautta, kaksi eri aikakautta, paljon henkilöitä ja aivan tuhottomasti kirjallisuusviittauksia. Haastavan kirjasta tekee se, että osa tuosta kaikesta kirjallisuudesta, johon kirjassa koko ajan viitataan tai lainataan, on oikeasti olemassa mutta osa on Byattin luomusta. Tosi ja taru sekoittuvat. Löysin itseni usein googlen äärestä kirjaa lukiessani, sen verran hämmentynyt olin. Vieläkin tuntuu aika käsittämättömältä, että Randolph Henry Ash ja Christabel LaMotte eivät ole oikeita eläneitä runoilijoita.

Kirja koostuu valtavasta määrästä poukkoilevaa aineistoa: runoista, päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä ja niin edelleen. Tekstit ovat välillä huvittavan mahtipontisia, toisinaan ihastuttavan mystisiä ja joskus myös ikävä kyllä suorastaan pitkäveteisiä. Kirja käsittelee niin laajasti kaikkea, että välillä oli vaikea pysyä kärryllä ja hallita kaikki teemat. Geologiaakin sivutaan monesti, vaikkapa Lyellin Geologian periaatteet on mukana tarinassa. Ja sanoopa yksi kirjan hahmoista, kirjallisuudentutkija, joka tuskailee kaiken kyseenalaistamisen tarvetta: "Joskus toivon, että olisin ruvennut opiskelemaan geologiaa."

Teos on oikeastaan ylistys kirjallisuudelle, lukemiselle ja lukijoille. Ja tietenkin rakkaudelle. Vaikka välillä koin, että kirja lenteli jossain ihan eri sfääreissä kuin minne minun älykkyyteni ylsi, oli se lopulta melkoisen mahtava lukukokemus, oikea runsaudensarvi kaikessa kirjallisessa mahtipontisuudessaan ja kauniissa rakkauden kuvauksessaan. Onpa vaan hyvä, että tässä maailmassa on myös kirjailijoita ja kirjallisuudentutkijoita, eikä pelkkiä geologeja.

Kirjassa tosiaan oli yli 500 sivua, yksi kohta yli Helmet-haasteesta.

Kirjailija: A. S. Byatt
Luettu kirja: Riivaus (suom. Marja Alopaeus, runokäännökset Leevi Lehto)
Alkuperäinen kirja: Possession. A Romande (1990)
Sivumäärä: 708
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day

Olen monesti ennenkin 1001-listan kirjoista kirjoittaessani todennut, että lista toimii parhaimmillaan unohdettujen aarteiden ja vieraampien tarinoiden esiin nostajana. Jo vuosia sitten ensimmäisiä kertoja listaa selaillessani kiinnitin huomioni mielenkiintoisen kirjan nimeen, Miss Pettigrew Lives for a Day. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se hurmasi minut ja vaikka en tarkemmin edes tiennyt, mistä kirja kertoo, tilasin sen itselleni. Luvattoman kauan kirja (niin kaunis kirja!) sai olla hyllyssäni ennen kuin lopulta tänä syksynä tartuin siihen.

Olen aiemmin lukenut paljonkin englanniksi, mutta viime aikoina se on jäänyt. Olin jopa vähän järkyttynyt, kun Helmet-haastetta selaillessani totesin, etten ollut lukenut tänä vuonna vielä yhtään kirjaa muulla kielellä kuin suomeksi. Eipä siinä, rakastan suomen kieltä, mutta taitoa pitäisi pitää yllä, ettei englannillekin käy niin kuin ranskalle ja ruotsille (= heikosti). Sainpa siis samalla yhden haastekohdan täyteen, verrytellä englannin sisäänlukutaitoani ja lukea ihastuttavan kirjan. Win, win, win!

Neiti Pettigrew on ikuinen vanhapiika, joka kuluttaa harvat vapaahetkensä ahmimalla romanttisia glamöörejä elokuvia. Hän on palvelijatar, joka kirjan alussa marssii työvoimatoimistoon hiukan epätoivoisena. Toimistosta neiti saa kuitenkin onnekseen paikan ja kello 10:00 hän soittaa tulevan työnantajansa ovea. Alkaa suuri seikkailu, päivä jolloin neiti Pettigrew todella elää ensimmäistä kertaa elämässään. Oven takana asuu neiti Delysia LaFosse, taiteilijatar, suuri persoona. Pian neiti Pettigrew huomaa olevansa kuin keskellä elokuvaa: miehiä tulee ja menee, suudelmia vaihdetaan, kasvoja ehostetaan, matkustetaan taksilla, juodaan drinkkejä ja taas uusia drinkkejä. Vilahtaapa tarinassa jopa kokaiinia! Ennenkuulumatonta!

Kaikessa viattomuudessaan kirja oli ihastuttava menneen ajan tuulahdus 1930-luvulta. Se ei kuitenkaan ollut mikään turhanpäiväinen hömppä vaan hyväntahtoinen, vauhdikas ja hauska kuvaus yhdestä päivästä, jonka aikana kuivahko vanha neiti löytää itsensä, vahvuutensa ja itsevarmuutensa. Se oli sopivan feministinen, vaikka toisaalta feministisyys piili lähinnä siinä, että siinä miehet ja naiset esitettiin ihan yhtä epäedustavassa valossa. Hurmaavaa oli myös se, että kaikki kirjan tapahtumat tapahtuvat yhden päivän aikana aamuvarhaisesta yömyöhään. Ja aivan erityisen hurmaava oli myös kirjan kuvitus (Mary Thomson), joka myös oli suoraan vuodelta 1938.

Googlaamalla en löytänyt yhtään suomalaista arvostelua kirjasta (hupsis, väärin meni, myös Hyönteisdokumentti on viihtynyt kirjan parissa!), mutta sen sijaan opin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva vuonna 2008 ja suomennos on Miss Pettigrew - Päivä täynnä elämää. Olisikohan siinä minun hyvän mielen jouluelokuvani vuodelle 2016? Kirja oli kauniin elokuvamainen ja ammensi vanhan ajan Hollywoodista, olisipa siis mielenkiintoista nähdä, miten tunnelma on saatu siirrettyä valkokankaalle.

Kirjailija: Winifred Watson
Kirja: Miss Pettigrew Lives for a Day (1938)
Kuvitus: Mary Thomson
Mistä hankittu: Oma ostos, Adlibris
Sivumäärä: 233
Arvostelu: ★★★★

Klassikkohaaste 3: Charlotte Brontë, Syrjästäkatsojan tarina

Kovasti alkuvuodesta vannoin kautta kiven ja kannon, että tähän klassikkohaasteen kolmanteen osaan taputtelen Sodan ja rauhan. Vaan enpä silloin puoli vuotta sitten arvannut, että elämä tulisi olemaan niin hektistä ja elämäntilanne sellainen, että lukemiseen keskittyminen on niin haastavaa. Sodan ja rauhan kanssa pääsin vähän yli 200 sivun paikkeille, kunnes tajusin, että jos tuntuu pakkopullalta, on parempi laittaa suunnitelmalle stoppi. Nyt aion lukea kirjaa pikku hiljaa eteen päin ja toivon, että tammikuussa haasteen nelososassa olen valmis siitä bloggaamaan. Siis toivon, en lupaa, vannomatta paras.

Sodasta ja rauhasta luovuttuani päätin vaihtaa johonkin helpompaan ja kirjaksi valikoitui Austenin Emma. No, tänään haastepäivänä klo 13 Emmaa on lukematta vielä melkein 200 sivua eli se siitä sitten. Ajattelin jo antaa koko haasteen olla, mutta sitten tajusin, että enhän ole vielä blogannut hiljattain lukemastani superklassikosta, Brontën Syrjästäkatsojan tarinasta! Eli tässä siis sitä ollaan.

Syrjästäkatsojan tarina kuuluu niihin kirjoihin, jotka tiedän lapsena lukeneeni, mutta en muista niistä mitään. Lainasinkin kirjan äitini kirjahyllystä, jossa se on ollut koko lapsuuteni ajan. Hetkittäin koin joitakin tuttuuden tunteita lukiessani, mutta juonesta ja henkiöistä en kyllä muistanut yhtään mitään. Synkeä tunnelma sen sijaan ei tullut yllätyksenä ja sekös minulle synkkyysfanille sopi loistavasti.

Lucy Snowe, opettajatar, saa paikan tyttökoulusta Villetten kaupungista. Lucy on luonteeltaan rauhallinen, ehdottoman järkevä ja itselleen tiukka, harras prostestantti. Tuo tiukkuus ja jatkuva kylmä analyyttisyys ja kaiken hauskan kieltäminen tuntui hieman turhauttavalta. Lucya teki mieli välillä ravistella ja huutaa, että nauti nyt vähän edes elämästä, tyttöhyvä. Ihminen voi ja saa kokea tunteita ilman, että niitä pitää aina itselleen perustella. Lucy on itselleen niin ankara luultavasti hänen jo nuorena kokemiensa traagisten tapahtumien vuoksi, joita ei sen tarkemmin teoksessa kuvata. Orpotyttö yrittää pärjätä kovassa maailmassa omillaan ja keinona on sielun kovettaminen.

Lucyn elämä ei  kuitenkaan ole pelkkää ankaruutta ja pariin otteeseen hän muodostaa romanttisiakin tunteita miestä kohtaan, toki hyvin perusteltuja. Ihastuttavaa kirjassa oli se, että rakkaustarina ei ollut siirappinen vaan hyvin kaukana siitä. Ihanan ja viisaan psykologinen ja jopa feministinen tutkielma rakkaudesta. Jopa loppuratkaisu oli jätetty avoimeksi siihen tapaan, että rakkauden pilvipuutarhat ja ällöromanttisuus jäivät hyvin kauas.

Syrjästäkatsojan tarina olikin jollakin tapaa hyvin moderni, älykäs ja monitasoinen teos. Todellinen klassikko, jonka lukeminen oli ehdottoman palkitsevaa. Kirja on kerronnaltaan ja tunnelmaltaan viipyilevä ja kuten Anna niin osuvasti kirjoittaa, siinä on "menneen maailman hitauden lumoa". Jälleen kerran tuli todettua, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa!

Kirjailija: Charlotte Brontë
Luettu kirja: Syjrästäkatsojan tarina (suom. Tyyni Haapanen-Tallgren)
Alkuperäinen kirja: Villette (1853)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Äidin kirjahyllystä
Arvostelu: ★★★★

Robert Louis Stevenson: Kidnappaus kannella

Blogissani toistuvat vuodesta toiseen samat valitukset. Nyt taas niistä yksi: seikkailukirjat ovat, ristiriitaista kyllä, uskomattoman tylsiä. Kesäkuussa 2013 kirjoitin Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta näin:

Olisin luultavasti pitänyt Aarresaarta vähän tylsänä, jos olisin lukenut sen nuorempana. Huomioitavaa on se, että olen nyt vanhempana edelleen se ihminen, joka haukottelee toimintaleffoissa... Nyt kuitenkin osasin arvostaa Aarresaaren hienoa juonen kehittelyä, jännitteitä ja kohokohtia sekä mukavan humoristista kieltä. Enkä ahdistunut tappeluista, lukuisista ruumiista ja juopottelevista merirosvoista, kuten myös varmaan olisin lapsena tehnyt. Enpä olisi silloin tajunnut sitäkään, että Stevenson selkeästi viittaa alkoholin vaaroihin ja hiukkasen valistaa lukijoitaan hurjan seikkailutarinan varjolla.

No joo. Nyt luin alunperin vuonna 1910 julkaistun Kidnappaus kannella -romaanin (alkuperäinen teos Kidnapped on suomennettu myös nimillä Ryöstölapsi, Ihmisryöstö ja David Balfourin seikkailut). Aarresaaren kohdalla ilmeisesti pidin paremmin mielessä teoksen klassikkoaseman ja keskityin siihen enkä tylsyyteen. Nyt kävi toisin. 17-vuotias David Balfour on hiljattain jäänyt orvoksi. Hän lähtee setänsä taloon, jossa hänelle selviää, että hän onkin suvun virallinen perijä. Setä ei tästä oikein pidä ja seurauksena Balfour siepataan laivaan. Kaikkien kunnon seikkailukirjojen mukaisesti alkaa jännittävä ja monivaiheinen seikkailu, joka sai minut kyllästymään. Kirja ei ollut pitkä, mutta siltä se totisesti tuntui.

Kirjan parasta antia taisikin olla tuo uskomaton kansi. Heh. Ja se, että sain listattua Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 32 (kirjassa on myrsky). Teos näyttää muuten löytyvän myös Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista nimellä Ryöstölapsi, mikäli ette ole yhtä toimintaseikkailurajoittuneita kuin minä.

Eilen mollasin Tournierin, tänään Stevensonin. Seikkailuni klassikkokirjojen maailmassa jatkuvat ja jännityksellä odotan, kenet mollaan seuraavaksi.

Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Luettu kirja: Kidnappaus kannella (suom. Päivi Saarinen)
Alkuperäinen kirja: Kidnapped (1910)
Kustantaja: Recallmed Oy
Sivumäärä: 208
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Sekalainen seurakunta bloggaamattomia kirjoja

Olen taas lukenut niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava määrä. Ensi viikolla alkaa taas työt (jee!), joten lukeminen vähenee radikaalisti, sitä ennen koitan saada tätä kirjasumaa purettua. Helmikuun lukemisiin on sisältynyt hienoja ja mielenkiintoisia kirjoja.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen

Kovasti tekisi mieleni kertoa, miten me vasenkätiset joudumme kärsimään tässä oikeakätisten maailmassa, mutta taidan jättää väliin tällä kertaa. Handken pienoisromaani oli kauniin vähäeleinen, mutta jotenkin se kuitenkin jätti minut kylmäksi. Tarinassa nainen toteaa, että haluaa olla yksin ja jättää aviomiehensä. Teos käsitteleekin yksinäisyyttä, sitä miten yksin oleminen on ihmisen perusoikeus ja miten ympäristö suhtautuu usein ongelmallisesti toisen ihmisen yksin olemiseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa.

Handke: Vasenkätinen nainen (suom. Outi Nyytäjä)
Alkuperäinen kirja: Die linkshändige Frau (1981)
Kustantaja: Weilin+Göös
Sivumäärä: 92
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: 1001 kirjaa
Helmet-haaste: Kohta 48: kirjassa alle 150 sivua


J. G. Ballard: Uponnut maailma

Uponnut maailma oli pelottavan ajankohtainen tänä aikana, kun ilmastonmuutos puhuttaa jatkuvasti. Tavallista voimakkaammat aurinkomyrskyt ovat saaneet aikaan jättimäisiä geofyysisiä muutoksia, joiden ansiosta maan keskilämpötilat ovat nousseet. Trooppiset alueet ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi ja kansakunnat ovat vaeltaneet pohjoiseen. Maata peittävät trooppiset laguunit, joissa asustaa alligaattoreita. Kirjan luonnontieteellinen puoli oli (tietenkin!) valtavan kiehtova, mutta muuten korkealentoinen ja filosofinen tarina ei ollut mieleeni.

Ballard: Uponnut maailma (suom. Mika Renvall)
Alkuperäinen kirja: The Drowned World (1962)
Kustantaja: Jalava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 176
Lista: 1001 kirjaa


Johanna Sinisalo: Kätketyt

Rakastan Johanna Sinisaloa ja rakastan geokätköilyä, joten tämä pieni kirja oli minulle aika täydellinen. Hetken jo luulin lukevani Sinisalon kirjoittamaa romanttista rakkauskertomusta ja olin vähän hämmentynyt, mutta eihän se nyt ihan niinkään mennyt... Loistava pieni kirja!

Johanna Sinisalo: Kätketyt (2006)
Kustantaja: Radian Words
Sivumäärä: 52
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listojen ulkopuolelta

Jan Guillou: Pahuus

 
Kirjan alku oli niin ahdistava, että lähestulkoon jätin kirjan kesken. Siinä nimittäin päähenkilö Erikin isä pahoinpitelee poikaansa rajusti ja toistuvasti. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä vaikka tarinassa väkivalta näyttelee pääroolia, on siinä paljon muutakin. Sisäoppilaitoksessa vallitsee omat lait ja tarkka nokkimisjärjestys. Silti Erik kohtaa myös toveruutta ja rakkauttakin. Pahuus oli raskas, mutta lopulta palkitseva lukukokemus.

Jan Guillou: Pahuus (suom. Veijo Kiuru)
Alkuperäinen kirja: Ondskan 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 338
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: Keskisuomalainen
Helmet-haaste: Kohta 15: kirjan kansi on ruma


Andy Weir: Yksin Marsissa 

Yksin Marsissa on tullut suurempaan kuuluisuuteen sen pohjalta tehdyn elokuvan vuoksi. Itse en ole leffaa nähnyt, mutta julisteessa oleva Matt Damon tuli jo nyt kummittelemaan mukaan lukukokemukseeni, ei hyvä. Kirja oli mielenkiintoinen ja paikoin hauskakin. Astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen avaruuspukunsa vaurioituu hiekkamyrskyssä. Muu miehistö luulee, että Watney on kuollut ja poistuu paikalta ja alkaa Watneyn taistelu aikaa ja kylmää planeettaa vastaan. Yksin Marsissa oli ihastuttavan tekninen, mutta se olisi ehdottomasti pitänyt lukea alkuperäiskielellä. Teknisen kielen ja puhekielisyyden suomentaminen ei toiminut mielestäni yhtään ja tökki toisinaan hyvinkin pahasti.

Andy Weir: Yksin Marsissa (suom. Kaj Lipponen)
Alkuperäinen kirja: The Martian. A Novel (2011)
Kustantaja: Into Kustannus Oy
Sivumäärä: 387
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 35, kirjassa ollaan avaruudessa

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Syötäväksi kasvatetut on kirja, jonka jokaisen lihaa tai kananmunia syövän sekä maitoa juovan kansalaisen, tulisi lukea. Se kerää yhteen suomalaisen eläintuotannon hyvät ja huonot puolet. Maatilan kasvattina ja maataloustuottajien innokkaana puolestapuhujana olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ollut saarnaava ja se esitteli hyvin erilaisia näkökantoja, myös tuottajien perspektiivin. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa jatkuvasti tuotiin esiin se, miten moni asia on huomattavasti paremmin Suomessa kuin ulkomailla. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Saksassa hämmästellään sitä, kun suomalaiset possut saavat pitää saparonsa. Tehotuotantoon liittyy järkyttäviä asioita ja eläinten yksilöarvo on hyvin kyseenalainen. Mielestäni nämä asiat tulee olla valmis kohtaamaan, mikäli lihaa syö. Kaikenkaikkiaan todella hieno ja onnistunut tietokirja, suosittelen erityisesti kaikille meille lihansyöjille!

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (2012)
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 355
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 1, ruuasta kertova kirja

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Olen lukenut nuorena englanniksi Sherlock Holmesin seikkailuja ja nähnyt joitakin filmatisointeja. Uudestaan Sherlock-innostukseni herätti käsittämättömän hieno ja koukuttava Uusi Sherlock -sarja. Nykymaailaman siirretty Sherlock (ihana ja lahjakas, maailman vaikeimman nimen omaava Benedict Cumberbatch) toimii käsittämättömän hyvin. Sarjan tapahtumat perustuvat alkuperäisiin tarinoihin ja kun listaltanikin oli vielä ruksimatta Sherlock Holmesin seikkailut, marssin kirjastoon.

Sherlock Holmesin seikkailut on julkaistu WSOY:n Bon-pokkarina 1099-sivuisena järkäleenä, johon on koottu nimitarinoiden lisäksi kokoelmat Sherlock Holmesin muistelmat sekä Sherlock Holmesin paluu. Luin nyt vain tuon ensimmäisen osan tarinat, yhteensä 388 sivua. Niistä olen aiemmin lukenut ainakin Kirjavan nauhan ja muutama muukin tarina tuntui tutulta muutenkin kuin Uuden Sherlockin kautta. Sherlock Holmesin ollessa kyseessä taitaa olla niin, että tuttuuden tunne tulee kaupanpäällisenä.

Tarinat ovat tietenkin hyviä. Niissä on yllätyksellisyyttä, huumoria ja ajankuvaa. Jollakin kiehtovalla tavalla Sherlock Holmes tuntuu olevan immuuni vanhenemiselle ja ajan muuttumiselle. Hänen nyt jo yli satavuotias hahmonsa kiehtoo aina uusia sukupolvia ja tästä on oivana osoituksena myös jatkuvat uudet filmatisoinnit. Parhaimmillaan novellit ovat lyhyinä välipaloina muun lukemisen ohessa. Jos niitä lukee monta putkeen, alkaa nähdä toistuvan kaavan ja hiukan kyllästyä. Sen vuoksi en lukenutkaan koko kokoelmaa vaan palautin sen kirjastoon ja voin joskus toiste taas palata Sherlockin pariin.

Kirjailija: Arthur Conan Doyle
Luettu kirja: Sherlock Holmesin seikkailut (suom. O. E. Juurikorpi)
Alkuperäinen kirja: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892
Sivumäärä: 388 (koko kokoelma 1099 sivua)
Kustantaja. WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

C. S. Lewis: Velho ja leijona (Klassikkohaaste 2)

Klassikkohaaste taitaa olla suunnilleen parasta, mitä kirjablogistaniassa on tapahtunut blogiaikanani. Itse luen klassikoita paljon ja blogini taitaakin olla poikkeuksellisen klassikkopainotteinen listahaasteideni vuoksi. Parasta on lukea muiden postauksia klassikkokirjoista ja tämä klassikkohaaste 2:n loppupäivä onkin oikeaa klassikoiden juhlaa. Tuijatan blogissa on listattuna mukana olevat blogit. Itse olen sitä mieltä, että klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukukokemus ei aina olisikaan miellyttävä, se kuitenkin avartaa maailmaa. Lisäksi on aina niin äärettömän kiehtovaa lukea, miten eri lukijat kokevat saman kirjan.

Minulla oli tarkoituksena lukea tähän haasteeseen koko Narnian tarinat -kirja, mutta ehdin lopulta lukea vain ensimmäisenä ilmestyneen, sen kuuluisimman, Velhon ja leijonan. On oikeastaan uskomatonta, että minulta on jäänyt tämä lastenkirjallisuuden klassikko lukematta. Olin lapsenakin innokas lukija, mutta jostakin syystä en koskaan päätynyt lukemaan Narniasta. Lisäksi mielikuvani kirjoista on ollut myös se, että ne ovat vähän tylsiä. Ikävä kyllä tuo mielikuva ei täysin varissut luettuani Velhon ja leijonan. Tarina ei temmannut minua mukaansa niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Lapsuuden lempikirjani oli Liisan seikkailut ihmemaassa ja toivoin Narnialta samankaltaista taikaa. Kai ongelmana oli se, että uskoin Narniankin olevan Liisan seikkailujen tavalla melkoisen synkkä ja pahaenteinen. Kirjamakuni on ehkä vähän kieroutunut.



Velhossa ja leijonassa oli toki synkkä puolensa, mutta lopulta se oli lähinnä jännittävä ja hyvin kerrottu satu. Tarina on niin kuuluisa, että myös etukäteistiedot juonesta ja hahmoista vaikuttivat lukukokemukseen. Velho ja leijona olisikin pitänyt lukea jo lapsena, puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-odotuksia. Silloin olisin varmasti ihastunut täysillä tarinaan. Ja Aslaniin!

Velho ja leijona sisälsi kaikki täydelliselle sadulle olennaiset elementit: jännittävän tarinan, mieleenpainuvan satumaailman ja ikimuistoiset hahmot. Sen tärkein ominaisuus ja syy siihen, miksi teos on merkittävä kirjallisuuden klassikko, on sen sisältämä suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu. Tähän tuo mielenkiintoista syvyyttä myös se, että teos on julkaistu vuonna 1950, toisen maailmansodan jäljeen ja sen alussa kerrotaan, miten Peter, Susan, Edmund ja Lucy oli lähetetty vanhan professorin luokse pakoon Lontoon pommituksia. Lewis sai tähän innoituksen omasta elämästään, sillä hänen luokseen majoitettiin toisen maailmansodan aikaan neljä lasta evakkoon.

Lisäksi tietenkin vaatekaapin toimiminen siirtymätienä tavallisen maailman ja Narnian välillä on niin kuuluisa yksityiskohta, että jo sen vuoksi tämä klassikko tulee lukea itse. Ja olihan se nyt hyvänen aika hienoa, taidankin mennä tutkimaan ihan varmuuden vuoksi meidän vaatekaappimme, olisin valmis pieneen seikkailuun Aslanin kanssa. Ja vaikka Velho ja leijona ei ollutkaan niin mullistava lukukokemus kuin olin toivonut, aion ehdottomasti lukea loputkin Narnian seikkailut.

Nämä jutun kuvat olen ottanut 21. tammikuuta, kun Turussakin oli vielä lunta ja maisema oli kuin Narniasta. Nyt ruoho vihertää, aurinko paistaa ja voisin vaikka vannoa, että ulkona tuoksui tänä aamuna keväältä. Huomenna on jo helmikuu, joten kevättä kohti mennään kovaa vauhtia! Nyt kun sain oman klassikkopostaukseni pois alta, onkin aika siirtyä lukemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet ja mitä niistä on oltu mieltä. Parasta!

Kirjalija: C. S. Lewis
Luettu kirja: Velho ja leijona (suom. Kyllikki Hämäläinen) kokoelmasta Narnian tarinat (Otava)
Alkuperäinen kirja: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)
Kuvitus: Pauline Baynes
Sivumäärä: 61
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Stoner, Candide ja Cold Comfort Farm & muistutus Maalaismaisemia-haasteen päättymisestä

Ja niin kului taas vuosi! Humpsis! Muistattehan että Maalaismaisemia-haasteen koontipostauksen tekemiseen on aikaa puoleen yöhön asti. Viikonloppuna tai heti alkuviikosta arvon haasteen voittajan ja teen loppuyhteenvedon. Olkaa siis kuulolla!

Koska haluan palata huomenissa (siis vuonna 2016) kokoamaan lukuvuoden 2015 pakettiin, haluan vielä kirjoittaa lyhyesti muutamasta kirjasta tämän vuoden puolella. Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

John Williams: Stoner

Yhtäkkiä internet oli täynnä kuvia kirjasta, jonka kannessa oli karvanaamainen mies ja jonka nimestä ei voinut päätellä mitään. Stoneria kehuttiin, ylistettiin ja kehuttiin vähän lisää. Totta kai minunkin piti lukea kirja.

Ymmärrän täysin, miksi kirjasta on pidetty. Mutta omiin lukumieltymyksiini kirja ei oikein sopinut. En pidä sellaisesta kirjallisuudesta tai elokuvista, joissa kaikki tuntuu menevän koko ajan huonosti. Kutsun tätä Dancer in the Dark -efektiksi, sillä minulla on traumat kyseisestä elokuvasta. Olin liian nuori, kun koitin katsoa elokuvaa ja sen tunnelma ahdisti. En tiedä vieläkään, onko elokuva oikeasti niin negatiivinen ja kurja kuin kuvittelen sen olevan. Olen iloinen että luin Stonerin. Se oli totta vieköön vähäeleinen ja suuri mutta minun makuuni se sisälsi liikaa ahdistavia elementtejä. Joka tapauksessa Stoner on tärkeä romaani siinä mielessä, että se on julkaistu jo 1965 mutta nousi maailmanmaineeseen vasta äskeittäin. On todella lohduttavaa, että tällainenkin on mahdollista nykymaailmassa.

Kirjailija: John Williams
Luettu kirja: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Bazar 2015
Alkuperäinen kirja: Stoner (1965)
Sivumäärä: 306


Voltaire: Candide
 

Candide taitaa olla todellinen klassikko. En kuitenkaan saanut siitä oikein mitään irti. 1700-luvun satiiri taisi mennä yli hilseen. Kirja oli kuiva, vaikka sen kai olisi ollut tarkoitus olla ainakin osittain hauska. Candiden ja kumppaneiden seikkailut olivat tylsiä ja satiiri ei innostanut.

Kirjailija: Voltaire
Luettu kirja: Candide (suom. Hollo)
Alkuperäinen kirja: Candide (1759)
Sivumäärä: 156

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Cold Comfort Farmin lukeminen kesti erittäin pitkään. Syynä oli se, että kirjan englanti oli vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Siksi en nauttinut kirjasta niin kuin olisin toivonut. Sillä nautittava kirja tosiaan oli. Siinä nuori itsenäinen nainen Flora Poste jää orvoksi ja muuttaa sukulaistensa luokse maalle, syrjäiseen Sussexiin hyvin osuvasti nimetylle "Laihan lohdun maatilalle".

Takapajuisella maatilalla asustavat sukulaiset ovat kaikki aika erikoisia persoonia. Flora alkaa auttaa serkkujaan etenemään elämässä ja kommelluksilta ei tietenkään vältytä. Teoksesta on tehty myös elokuva ja aionkin etsiä sen käsiini. Tarina oli hauska, vaikka lukukokemus olikin työläs. 

Kirjailija: Stella Gibbons
Luettu kirja: Cold Comfort Farm (Penguin Books 2006, alkup. 1932)
Sivumäärä: 233