George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

Kirja ja ystävältäni peritty mystisesti pimeässä ja ilman vettä elävä huonekasvi.

Orwell lienee kaikille tuttu teoksistaan Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous. On yllättävä löytää tällaiselta kulttikirjailijalta teos, jonka olemassaolosta en ollut lainkaan tietoinen.  Jälleen kerran toistan itseäni ja nostan hattua kirjalistoille. Unohtuneiden helmien lukeminen tuntuu varsin palkitsevalta. Eläköön tuonenkielo oli nimittäin helmi, rosoinen ja kiillottamaton mutta lopulta sangen viehättävä.

Aspidistra eli tuonenkielo (mikä hieno suomen kielen sana!) on yleinen huonekasvi, jonka Orwell on jostakin syystä ottanut silmätikukseen poroporvarisen elämän ilmentäjänä ja paheksuttavana merkkinä. Rikkaat ihmiset istuvat kodeissaan nauttimassa rahasta ja ikkunalaudalla vihertää tuonenkielo. Siitä siis kirjan nimi.

Hetkinen, mitäs täällä lattialla tapahtuu?

Rahasta kirjassa puhuttiin koko ajan ja jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Gordon, nukkavieru runoilija. Gordonin maailmaa ja elämänkatsomusta hallitsee raha tai etenkin sen puute. Hän halveksii rahaa ja ihmisiä joilla on paljon rahaa, mutta samalla himoitsee sitä. Gordon kokee, että elämä menee täysin ohi ilman rahaa, hän ei voi saavuttaa mitään eikä nauttia elämästään sillä hän on köyhä. Tyttöystävä Rosemarykaan ei tule koskaan suostumaan fyysisiin iloihin, tietysti ihan vain siksi kun Gordonilla ei ole rahaa. Samalla häntä kuitenkin inhottaa rikkaat ihmiset tuonenkielojensa parissa. Ihastuttava ja raivostuttava ristiriita.

Gordonin ajatuksia kuvaa hyvin keskustelu Rosemaryn kanssa. Tämä kauhistelee Gordonin ryysyistä olemusta ja toteaa, että Gordon voisi edes vaivautua ajamaan partansa joka aamu:

"Ei minulla ole varaa ajaa partaa joka aamu", Gordon sanoi uhmakkaasti.
"Mitä sinä tarkoitat? Ei kai parranajo mitään maksa?"
"Maksaa. Kaikki maksaa. Puhtaus, säädyllisyys, tarmokkuus, itsekunnioitus - kaikki. Kaikki on kiinni rahasta. Enkä minä ole sanonut sen miljoona kertaa?"

Ei se ollutkaan syötävää.

Lukijalle käy kuitenkin hyvin selväksi se, että Gordon on myös osasyyllinen kurjuuteensa. Jos hän saa rahaa, hän tuhlaa sen täysin holtittomasti. Kun raha polttaa taskussa, mikään illallinen ja mikään viini ei ole liian kallis. Siskollekin hän on velkaa, mutta sisko saa varmasti rahansa, ehkä hiukan myöhemmin vain. Gordon on samaan aikaan säälittävä ressu ja ärsyttävä ruikuttaja. Toisaalta hänellä on ainakin periaatteita.

No nyt kun kerran olen tässä, niin oisko täällä tarjolla herkkuja?

Orwell maalailee tapahtumat ja henkilöhahmot aidoiksi vikoineen kaikkineen uskomattomalla taidolla. Kirjan alun kuvaus siitä, kun Gordon katsoo kirjakaupassa kirjoja selailevia ihmisiä ja tekee heistä päätelmiä, oli herkullisinta mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihastuin kaiken kaikkiaan kirjan ironiseen otteeseen ja myös siihen, miten Orwell käsitteli runoutta ja runoilijoita. Muun muassa tämä kohta hymyilytti:

"Kevät! Kevät! Kun lehdet puihin puhkeavat! Kukkaiset ihanast kukoistavat, maast maan yrtit ylöskäyvät! Kun ajue kevään on tavoittanut talven, armas aika, kihla-aika, kun lintuin laulu helää, on ihana elää, hei dinge-dinge-dong, kukkuu, tvit, hu-huu, huu! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ks. melkein runoilija kuin runoilija pronssikauden ja vuoden 1850 välillä."

Vaikka Gordonin jääräpäisyys oli raivostuttavaa ja toisinaan myös epäuskottavaa, oli kirja jollakin tavalla piristävä lukukokemus kaikessa erilaisuudessaan ja erikoisuudessaan. Kansikuvasta jo voi päätellä, että kirja on myös filmatisoitu. Googlaus kertoi, että leffa on nimeltään luotaantyöntävästi A Merry War (Sotaisa rakkaus). Jotenkin en jaksa uskoa, että kirjan raikkaus olisi saatu siirrettyä elokuvaan. Ehkä kuitenkin katson sen joskus, jos se jossakin tulee vastaan. Elokuvan varjolla vedän Helmet-haasteessa kohdan 32 yli.

Ja jos jossakin puutarhaliikkeessä törmään tuonenkieloon, ostan taatusti sellaisen itselleni, ihan vaan silleen ironisesti, muistuttamaan rahan mahdista. Googlasin senkin, että tuonenkielo tykkää pimeästä, kuulostaa ihan minun kasviltani.

Kirjailija: George Orwell
Luettu kirja: Eläköön tuonenkielo! (WSOY, suom. Raija Mattila) 
Alkuperäinen kirja: Keep the Aspidistra Flying (1936)
Sivumäärä: 367
Mistä hankittu: Kirjastosta

Jane Chapman: Onko jo joulu? (joulukalenterin 24. luukku)

Jouluaatto on täällä! Joulukalenteri tuli päätökseensä, mutta bloggaamattomia kirjoja on vielä parikymmentä. Palaan niihin välipäivinä ja luvassa on vielä ainakin myös koko vuoden 2016 yhteenveto. Sitä ennen kuitenkin on aika rauhoittua juhlimaan joulua, juhlista jalointa.

Tänään esittelen erään pikaisesti kirjastossa tällä viikolla lukaisemani teoksen. Minulta puuttui Helmet-haasteesta vielä kohta "Kirjan nimi on kysymys" ja kun päivät alkavat olla vähissä, oli aika siirtyä epätoivoisiin tekoihin.

Jane Chapmanin Onko jo joulu? -teoksessa Pikkukarhu kyselee jatkuvasti Isokarhulta, että onko jo joulu. On kuitenkin tehtävä monenlaista joulupuuhaa ennen kuin joulu voi tulla. On paketoitava, leivottava ja haettava kuusi.

Pikkukarhun malttamattomuus voidaan nähdä vertauksena nykyihmisen kiireestä ja "kaikki mulle heti nyt" -asenteesta. Isokarhua painavat ruuhkavuodet ja yksinhuoltajuus. Silti hän omistautuu kokonaan Pikkukarhulle ja luo tälle tervettä itsetuntoa ottamalla  tämän mukaan joulupuuhiin.

Hahmojen nimet ovat kauniin symbolinen vertaus tähtikuvioihin. Karhut ovat yhtä luonnon kanssa ja ekologinen teema on teoksessa vahvasti läsnä. Tämä moderni satu oli ajatuksia herättävä ja klassikkoainesta. Tai sitten se oli ihan vain hurjan söpö ja jouluinen lasten kuvakirja, joka oli paikallaan tämän listoja hullun lailla suorittavan bloggarin joulukuuhun.

Oikein ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille! Toivottavasti jouluunne mahtuu sopivasti myös lukuhetkiä. Myös Esko toivottaa erityisen makoisaa joulua kaikille blogini lukijoille. Tämän kuvan otin marraskuussa, kun vielä oli lunta. Kun maa on musta, olkoon mieli sitäkin valoisampi!

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Valtion rautateiden minulle tarjoama kuuden viikon ilmainen BookBeat-kokeilu päättyy tänään. Paljon olisin voinut sieltä vielä lukea ja kuunnella, mutta palvelun ongelma omalla kohdallani on se, että siellä on lähinnä vain uusia tai uudehkoja kirjoja. Sellaisille lukijoille, jotka lähinnä innostuvat uutuuskirjoista, palvelu saattaa olla oikeinkin passeli. BookBeatissa on vaikkapa saatavilla kaikki tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat. Nyt kokeilun viimeisillä päivillä lukaisin Riku Korhosen Emme enää usko pahaan. Loputkin ehdokkaat olisin sieltä vielä lukenut, mikäli olisin jatkanut palvelua, mutta ehkä parempi näin. Luen uutuuskirjoja sitä mukaa, jos siltä tuntuu ja muuten palaan lukemaan vähän (tai paljon) vanhempaa tuotantoa.

Jokiranta.

Korhosen kirja kiinnosti minua ennen kaikkea sen vuoksi, että teos sijoittuu Turkuun, rakkaaseen kotikaupunkiini. Kirja on kuvaus nelikymppisten kaupunkilaisten Eeron, Larin ja Ainon elämästä, jämähtäneisyydestä, menetetyistä nuoruuden haaveista, ruuhkavuosista. Lari on viettänyt nuoruutensa avioerolapsena Kuuvuorella, ahmien Nummen ja yliopiston kirjastoista lainaamiaan tietokirjoja ja potien pakkoajatuksia ihmislihaan uppoavista teräaseista. Eero on paintball-yrittäjä, yritteliäs mies, joka taistelee aikaa vastaan. Avioliitto Ainonkin kanssa on väljähtänyt, keski-ikäistynyt. Eero päättää tuoda ikiaikaisen neidonryöstön osaksi elämäänsä, elvyttää suhdettaan Ainoon ja avuksensa Eero värvää Larin.

Pääskyvuori.

Suunnitelma ei toimi niin kuin sen pitäisi. Pahuus iskee ja pahuudelta ei voi välttyä. Puhtaat  ja kauniit aikeet sisältävät miehistä ja aggressiivistakin tarvetta olla mies, patoutuneet tunteet, väärinymmärrykset ja sattumien summa kääntävät neidonryöstön painajaismaiseksi kokemukseksi.

Halistensilta.

En tiedä oliko ongelma siinä, että olen väärää sukupolvea, en päässyt nelikymppisten nahkojen sisään, en ymmärtänyt heidän lapsuuden traumojaan, elämäänsä pettymistään ja kyllästyneisyyttä. Maailma oli minulle vieras. Tapahtumapaikat olivat sentään tuttuja ja siinä piilikin kirjan suurin anti minulle. Lukukokemus oli kuitenkin jostakin syystä erittäin uuvuttava. En ole ennen lukenut Korhosta ja hänen kielensä kuohuvuus, koukeroisuus ja vimma yllättivät ja väsyttivät minut. Tutut tapahtumapaikatkaan eivät pelastaneet kaikkea ja sen huomasin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin takertuneeni kiukulla siihen, että kukaan Turussa ei puhu Tähtitorninmäestä. Kaikki tietävät, että mäki jolla tähtitorni sijaitsee, on Vartiovuorenmäki. Täysin sivuseikka, mutta kuvastanee niitä vaikeuksia, jotka kohtasin kirjaa lukiessani.

Littoistenjärvi.

Kuitenkin ymmärrän miksi kirja sai Finlandia-ehdokkuuden, ja miksi siitä on pidetty. Muinaisen neidonryöstömotiivin ja sukupolvikokemuksen yhdistyminen on taidokasta ja Korhosen kielelle löytyy varmasti laaja joukko ymmärtäjiä ja ihailijoita. Minun vain on myönnettävä, vaikka se tuntuukin jopa nololta, että en saanut kirjasta juuri mitään, enkä pitänyt siitä. Aion kuitenkin kokeilla lukea Korhoselta jotakin muuta. Vimmainen kieli voisi olla omiaan jossakin toisenlaisessa, minulle paremmin sopivassa tarinassa.

Vaarniemen näkötorni.

Jutun kuvat on otettu kirjassa mainituissa paikoissa. Muut kuvat ovat tältä vuodelta, mutta Littoistenjärven kuva on jo pari vuotta vanha.

Kirjailija: Riku Korhonen
Kirja: Emme enää usko pahaan (WSOY, 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Sivumäärä: 392
Arvostelu: ★★

Minna Rytisalo: Lempi

Luinpa kauniin kirjan, luinpa Minna Rytisalon Lempin. Lempistä on kirjoitettu jo paljon ylistäviä sanoja, mutta minä haluan kirjoittaa vielä muutaman lisää. Lempi on ehdottomasti tämän vuoden esikoiskirjatapaus. Oikeastaan haluaisin tiputtaa tuosta sanasta alun pois, kirja olisi melkoinen tapaus, vaikka se ei olisikaan esikoinen.

Lempi on kertomus rakkaudesta, vihasta, katkeruudesta ja sodan tuomasta epävarmuudesta. Näkökulmia on kolme, yksikään niistä ei Lempin oma. Lempi on sekä romanttisen että siskon rakkauden kohde, Lempiä vihataan, Lempiä kaivataan ja ajatellaan jatkuvasti. Eri kertojien näkökulmat saavat voimansa hyvin erilaisista tunteista. Tarinat yhdistyvät kauniisti ja riipaisevan koskettavasti. Lempin elämä, elämän sattumanvaraisuus ja traagisuus levittyvät lukijan eteen pakottamattomasti ja elinvoimaisesti.

Rytisalo sanoo välimerkeillä enemmän kuin moni kirjaimilla, lauseet yhdistyvät ketjuiksi kauniisti ja pilkku on monesti voimakkaampi kuin piste. Rytisalo on kertonut, että teksti syntyi helposti, kuin itsestään. Ajatuksissa leikitty barbieleikki, tämä olis täällä ja tuo odottais sitä, siirtyi paperille ja syntyi romaani. Luomisen helppous näkyy kirjasta, teksti on soljuvaa, täyteläistä ja vaivatonta. Helppo ei kuitenkaan kuvaa kirjaa millään muulla tasolla, se vaati paljonkin pureksintaa.

Jos sinulla on vielä hakusessa täydellinen kirja tähän syksyyn, se on tässä: sopiva sekoitus älykästä ja syvällistä ajatusta, pehmeää kerrontaa ja polttavaa tunnetta, joita on hyvä sulatella villasukat jalassa pimenevässä syysillassa.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan vuonna 2016 julkaistu kirja.

Kirjailija: Minna Rytisalo
Luettu kirja: Lempi (Gummerus, 2016)
Sivumäärä: 234
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Messutunnelmia perjantailta

Ensimmäinen kirjamessupäivä oli varsin onnistunut! Tein löytöjä ja imin itseeni messutunnelmaa. Kaikkea on taas niin runsaasti, että onneksi päiviä on jäljellä vielä kaksi.

Ensin kierrettiin taktisesti ruokamessujen maistiaispisteet ja sitten siirryttiin A-hallin Agricola-lavalle, jossa Milla Paloniemi, Kris Keränen ja Anni Nykänen keskustelivat sarjakuvista ja aika paljon muistakin proggiksista. Paloniemen ja Nykäsen sarjakuvat ovat minulle ennestään tuttuja ja Keräsen Ahdistuneeseen pupuun haluan tutustua mahdollisimman pikaisesti. Uskaltauduin jopa kiittämään Paloniemeä hänen uusimmasta kirjastaan, josta pidin paljon. Miten sitä aina onkin niin vaikeaa puhua ihailemilleen ihmisille ja iskee kauhea fanityttö-urpous!

Satakunta ja Saksa ovat tänä vuonna messujen teemat.

Turun kirjamessut - connecting people

Painava kirjakassi olalla oli hyvä päättää ensimmäinen messupäivä jälleen yhden idolini, Miika Nousiaisen, haastatteluun. Tarkastin juuri olevani sijalla kaksi varausjonossa Juurihoitoon, onneksi ei tarvitse odottaa enää kauaa! Kirja kuulosti haastattelunkin perusteella ihan minun jutultani ja Nousiainen on mahtava esiintyjä.

Nousiainen veti katsomon täyteen.

Sirpa Kähkönen haastatteli.

Loppuun vielä kaksi mäykkykuvaa. Ensimmäisessä söpöin tänään bongaamani messuvieras (kaveri nukkui niin rauhaisasti kaiken hälinän keskellä jätskikioskin vieressä) ja jälkimmäisessä päivän saalis kera Eskon, jota ilman on ihan turhaa koittaa ottaa meillä kuvia. Huomenna ja sunnuntaina ei enää juuri tarvitsekaan ostaa kirjoja, vaan keskittyä tunnelmaan ja ohjelmaan. Kivaa siis oli, ja huomenna jatkuu.

 

Karl Ove Knausgård: Syksy

Olen monesti kertonut, miten paljon nautin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta ja miten se lumosi minut täysin. Pidin siis itsestäänselvänä, että kun tämä uusi vuodenaika-kirjasarja alkaa ilmestyä suomeksi, luen senkin. Marssin kirjakauppaan ja ostin tuon kauniin ja täydellisesti suomalaiseen syksyyn sopivan kirjan itselleni.

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Tietenkin kesän, kevän ja joskus jopa talven ohella. Minä kyllästyn helposti, kaipaan piristystä elämääni ja syksy tuo yleensä aina kaipaamaani muutosta. Uusi alku ja toisaalta jatkuva ja turvaa tuova rutiinien sisältämä arki ovat hyvä yhdistelmä. Pimenevässä illassa voi polttaa kynttilöitä ja keskittyä olemiseen. Syksy on tulvillaan tuoksuja ja raikkautta ja koko vuoden kauniimmat päivät ovat usein syyskuisia aurinkoisia päiviä, kun koko maailma hehkuu väreissä.

Knausgårdin yhteydessä olen aiemmin kirjoittanut myös siitä, miten miehen kirjat eivät innosta minua kirjoittamaan. Usein lukiessa tulee fiilis, että olisipa ihanaa kirjoittaa itsekin, mutta Knasu saa aikaan tunteen, että miksi edes vaivauta yrittämään, kun joku osaa tehdä sen noin täydellisesti. Tämän kirjan kohdalla tunne oli poikkeuksellisen voimakas, sillä lyhyet pätkät ja havainnot arkisista asioista ovat juuri sitä, mitä olen nuorena tehnyt paljonkin ja millaisesta kirjoittamisesta olen haaveillut.

Arkinen kirja tosiaan oli. Lukijaa ympäröi voimakkaasti  mielikuva työpöytänsä ääressä istuvasta kirjailijasta, joka poimii näkökenttäännsä erilaisia asioita (kuten pullot, kehykset, kumisaappaat ja erinäiset ruumiinosat) ja kirjoittaa ylös lyhyesti mutta kattavasti sen, mitä nuo asiat tuovat hänen mieleensä ja mitä ne hänelle edustavat. Ei siis kovin mullistavaa mutta silti juuri niin koukkuunnuttavaa kuin mihin olen Knausgårdin kohdalla tottunut.

Kirja on nopealukuinen mutta lopulta se alkoi hieman toistaa itseään.Lopulta olen samaa mieltä kuin Lumiomenan Katja siitä, että seuraavan osan Talven taidan lukea hitaammin ja vähän kerrallaan nautiskellen. Joka tapauksessa olen onnellinen, että Knausgård kirjoitti sittenkin lisää Taisteluni-sarjan jälkeen. Nyt on taas jotakin mitä odottaa myös ensi talvelle (jolloin taidan taas todeta, miten talvi on ehdoton lempivuodenaikani).

Kirja sopii täydellisesti Helmet-haasteen kohtaan "Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan".

Eskokin nauttii syksyisestä metsästä. Ja sopii sen väreihin.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja:  Syksy (suom. Jonna Joskitt-Pöyry), LIKE 2016
Alkuperäinen kirja: Om høsten (2015)
Mistä hankittu: Oma ostos
Sivumäärä: 217
Arvostelu: ★★★★

C. S. Lewis: Velho ja leijona (Klassikkohaaste 2)

Klassikkohaaste taitaa olla suunnilleen parasta, mitä kirjablogistaniassa on tapahtunut blogiaikanani. Itse luen klassikoita paljon ja blogini taitaakin olla poikkeuksellisen klassikkopainotteinen listahaasteideni vuoksi. Parasta on lukea muiden postauksia klassikkokirjoista ja tämä klassikkohaaste 2:n loppupäivä onkin oikeaa klassikoiden juhlaa. Tuijatan blogissa on listattuna mukana olevat blogit. Itse olen sitä mieltä, että klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukukokemus ei aina olisikaan miellyttävä, se kuitenkin avartaa maailmaa. Lisäksi on aina niin äärettömän kiehtovaa lukea, miten eri lukijat kokevat saman kirjan.

Minulla oli tarkoituksena lukea tähän haasteeseen koko Narnian tarinat -kirja, mutta ehdin lopulta lukea vain ensimmäisenä ilmestyneen, sen kuuluisimman, Velhon ja leijonan. On oikeastaan uskomatonta, että minulta on jäänyt tämä lastenkirjallisuuden klassikko lukematta. Olin lapsenakin innokas lukija, mutta jostakin syystä en koskaan päätynyt lukemaan Narniasta. Lisäksi mielikuvani kirjoista on ollut myös se, että ne ovat vähän tylsiä. Ikävä kyllä tuo mielikuva ei täysin varissut luettuani Velhon ja leijonan. Tarina ei temmannut minua mukaansa niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Lapsuuden lempikirjani oli Liisan seikkailut ihmemaassa ja toivoin Narnialta samankaltaista taikaa. Kai ongelmana oli se, että uskoin Narniankin olevan Liisan seikkailujen tavalla melkoisen synkkä ja pahaenteinen. Kirjamakuni on ehkä vähän kieroutunut.



Velhossa ja leijonassa oli toki synkkä puolensa, mutta lopulta se oli lähinnä jännittävä ja hyvin kerrottu satu. Tarina on niin kuuluisa, että myös etukäteistiedot juonesta ja hahmoista vaikuttivat lukukokemukseen. Velho ja leijona olisikin pitänyt lukea jo lapsena, puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-odotuksia. Silloin olisin varmasti ihastunut täysillä tarinaan. Ja Aslaniin!

Velho ja leijona sisälsi kaikki täydelliselle sadulle olennaiset elementit: jännittävän tarinan, mieleenpainuvan satumaailman ja ikimuistoiset hahmot. Sen tärkein ominaisuus ja syy siihen, miksi teos on merkittävä kirjallisuuden klassikko, on sen sisältämä suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu. Tähän tuo mielenkiintoista syvyyttä myös se, että teos on julkaistu vuonna 1950, toisen maailmansodan jäljeen ja sen alussa kerrotaan, miten Peter, Susan, Edmund ja Lucy oli lähetetty vanhan professorin luokse pakoon Lontoon pommituksia. Lewis sai tähän innoituksen omasta elämästään, sillä hänen luokseen majoitettiin toisen maailmansodan aikaan neljä lasta evakkoon.

Lisäksi tietenkin vaatekaapin toimiminen siirtymätienä tavallisen maailman ja Narnian välillä on niin kuuluisa yksityiskohta, että jo sen vuoksi tämä klassikko tulee lukea itse. Ja olihan se nyt hyvänen aika hienoa, taidankin mennä tutkimaan ihan varmuuden vuoksi meidän vaatekaappimme, olisin valmis pieneen seikkailuun Aslanin kanssa. Ja vaikka Velho ja leijona ei ollutkaan niin mullistava lukukokemus kuin olin toivonut, aion ehdottomasti lukea loputkin Narnian seikkailut.

Nämä jutun kuvat olen ottanut 21. tammikuuta, kun Turussakin oli vielä lunta ja maisema oli kuin Narniasta. Nyt ruoho vihertää, aurinko paistaa ja voisin vaikka vannoa, että ulkona tuoksui tänä aamuna keväältä. Huomenna on jo helmikuu, joten kevättä kohti mennään kovaa vauhtia! Nyt kun sain oman klassikkopostaukseni pois alta, onkin aika siirtyä lukemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet ja mitä niistä on oltu mieltä. Parasta!

Kirjalija: C. S. Lewis
Luettu kirja: Velho ja leijona (suom. Kyllikki Hämäläinen) kokoelmasta Narnian tarinat (Otava)
Alkuperäinen kirja: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)
Kuvitus: Pauline Baynes
Sivumäärä: 61
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Lukumaratonviikko 25. - 31.1.

Olen aiemmin osallistunut varsinaisille vuorokauden pituisille lukumaratoneille ja pari kertaa pitänyt myös all you can read -viikonlopun. Nyt kun Cats, books & me -blogin Kirsi julisti koko viikon pituisen lukumaratonin, päätin olla mukana. Tällä viikolla näyttäisi vielä olevan aika paljon lukuaikaa, toki muu arki menee lukemisen edelle, mutta aika paljon haluaisin silti saada luettua. Etenkin kun klassikkohaasteen kakkososan klassikko on vielä lukematta... Minulla on sitä paitsi tammikuussa lähtenyt kirjastosta lainaaminen ihan täysin lapasesta. Kuvassa näette kirjastonkirjojen huojuvan pinon.  Ei lopu lukeminen ainakaan kesken. Kakola-kirjassa olen puolessa välissä, Narniaa ja Punavuoren keisarinnaa olen myös jo aloittanut. Oletteko lukeneet jotakin näistä, onko suosituksia?

Tähän maratoniin ajattelin osallistua siten, että kirjaan päivittäin lukemani määrän ja viikon lopuksi teen koontipostauksen lukemistani kirjoista, päivittäisistä sivumääristä ja lukemisen herättämistä ajatuksista. Facebookin puolella saatan tehdä välihuomioita. Voisin tällä viikolla panostaa myös blogiini ja tsempata sen verran, että saisin lopultakin julkaistua muutaman rästipostauksen. Toivossa on hyvä elää.

Mukavaa ja kirjaisaa viikkoa kaikille! Loppukevennyksenä Eskon aamujumppaa viime viikolta. Tuollaisia venytyksiä voisin itsekin tehdä sohvaa vasten lukemisen lomassa ;)

Talvinen lukumaraton

Maailman paras sohvakaveri, joka osaa pötköttelyn jalon taidon.

Ulkona paukkuu kova pakkanen, mikäs sen parempaa tekemistä kuin lukea sisällä kahvikuppi kädessä ja villasukat jalassa. Klassikkojen lumossa -blogissa on käynnissä yhteinen lukumaratonviikko, johon minäkin nyt siis otan osaa. Tarkoituksenani on lukea keskeneräisiä kirjoja, joita onkin paljon ja nauttia lokoisasta olosta. Aloitan nyt, kun kello on 20:02 ja lopetan siis huomenna samaan aikaan. Saa nähdä mikä on maratonkunto tällä kertaa!

Torstai

Klo 20:02

Beatlesia taustalle soimaan (lopultakin Spotifyssä!) ja aloitus ihanalla Oneironilla. Olen päässyt siinä aiemmin sivulle 214.

Klo 22:37

Aika juoksee! Oneiron on pitänyt minua käsittämättömässä koukussaan, mikä ihana kirja. Seuraavaksi ehkä yksi jakso True Detectiveä ja nukkumaan, saa nähdä luenko enää tämän päivän puolella. Aamulla sitten viimeistään jatkuu taas.

Sivuja luettuna: 158

Perjantai

Klo 10:46

Huomenta! Nukuin piiiitkät yöunet, joten nyt jaksaa taas lukea. Sain jo Oneironin luettua loppuun ja tänään olen lukenut Sherclok Holmesin seikkailuja. Niitä on jäljellä vielä parisataa sivua. Voi olla että luen muuta välillä, niin mielenkiinto pysyy paremmin yllä.

Sivuja luettuna:  284

Klo 11:39

Holmes alkoi kyllästyttää, seuraavaksi taidan lukea välillä Villijoutsenia tai sitten Tintti-sarjakuvaa. Holmesin seikkailuista on lukematta enää Lordin häät, Beryllikruunu ja Kotiopettajattaren seikkailu ja toivoisinkin että ehdin lukemaan nekin vielä tänään.

Sivuja luettuna: 350

Klo 14:12

Luin sata sivua Villijoutsenia, nyt sivulla 328 (olen ihan ällistynyt kommunistisen Kiinan historiasta... tästä kirjasta tulee varmasti myöhemmin oma postauksensa). Nyt tuntuu siltä, että en taida hirveästi tänään enää lukea. Mieli ja kroppa kaipaavat salille, joten sinne käy matka illalla. Ruokakaupassakin pitäisi käydä. Jos kuitenkin noita Holmesin tarinoita lukisi vielä ennen kahdeksaa. Ja äänikirjaa ainakin kuuntelen kävelymatkoilla (Lehtolaisen Veren vimma). Mukavasti (ja hienoja kirjoja) olen joka tapauksessa saanut luettua, vaikka sivumäärä ei tuosta hirveästi kasvaisikaan.

Sivuja luettuna: 454

Klo 19:10

Salilla ja kaupassa käyty. Nyt on vielä hetkinen aikaa lukea. Siispä Sherlockin seikkailujen pariin!

Sivuja luettuna: 454
Äänikirjaa kuunneltu: 45 min

Klo 19:49

Sherlock Holmesin seikkailut tuli luettua loppuun, jes! Tämä oli kiva ja erittäin rento lukumaraton. Tällaisia voisi pitää useammankin!

Lopputulos: 538 sivua, 45 min äänikirjaa
Yhtään kirjaa en lukenut kokonaan, sillä kaikki neljä kirjaa olin aloittanut jo aiemmin. Oneironin ja Sherlock Holmesin seikkailut luin loppuun. Villijoutsenet ja Veren vimma jäivät vielä kesken.

Suuri tonttukirja & hyvän joulun toivotus!

Joulupuu on rakennettu, kiireet loppuvat ja rauha valtaa mielen. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein ihanaa, rauhaisaa, rentouttavaa, lämmintä, herkullista ja kirjaisaa joulua! Palaan vielä loppuvuodesta blogin pariin ainakin vuosikatsauksen ja ehkä lukumaratonin merkeissä ja kohtahan tulee päätökseen myös Maalaismaisemia-lukuhaaste. Kylläpä vuosi taas vierähti nopeasti.

Siirryn nyt joulun viettoon tämän taianomaisen kirjan esittelyn myötä. Hollantilaisten Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin Suuri tonttukirja kuului lapsuuteni lukemistoon. Unohdin teoksen pariksi vuosikymmeneksi niin, että aina välillä muistelin sitä, mutta koskaan en saanut aikaiseksi selvittää, mikä tuo runsas, yksityiskohtainen, jännittävä ja hiukan pelottavakin kirja oikein oli. Ilahduinkin paljon, kun Mustikkakummun Anna mainitsi teoksen joulukalenteriluukussaan. Innostuin ja varasin teoksen kirjastosta heti. Se sopikin joulunodotuslukemiseksi mitä mainioimmin, vaikka se ei kuvailekaan joulutonttuja vaan niitä perinteisiä ihan oikeita tonttuja.

Olin todella yllättynyt. En tosiaan muistanut, että kirjan kuvitus oli niin kaunis, mutta toisaalta synkkä ja välillä jopa pelottava peikkoineen kaikkineen. Yllättynyt olin myös siitä, että minulla ei ollut juuri lainkaan mielikuvaa teoksen mainioista teksteistä. Jälleen osoitus siitä, että sama kirja voi sopia ihan yhtä hyvin sekä lapsille että aikuisille. Eri ikäiset keskittyvät eri asioihin.

Tonttujen elämää ja ominaisuuksia kuvataan ihastuttavan luonnontieteellisesti ja tarkasti. Teos oli vanhahtava sillä hiukan arveluttavalla sovinistisella tavalla,  mutta en antanut sen paljon häiritä. Kauneinta teoksessa oli niin kuvituksen kuin tekstinkin osalta luonto ja sen arvostus. Tontut ovat yhtä luonnon kanssa, arvostavat ja kunnioittavat sitä eivätkä ole liikakansoittuneet. Meillä on siis paljon opittavaa tontuilta. Tonttukirja oli vähintään yhtä vaikuttava nyt aikuisena ja sen kuvitus oli aivan omaa luokkaansa. Todellinen klassikko.

Kirja: Suuri tonttukirja (suom Panu Pekkanen, tekstaus suomeksi Marketta Ritvanen)
Alkuperäinen kirja: Leven en werken van de Kabouter (1976)
Teksti: Wil Huygen
Kuvitus: Rien Poortvliet
Sivumäärä: 212
Mistä hankittu: Kirjastosta

Hyvää joulua kaikille näiltä tontuilta!

Kummeli - Erittäin hyvin sanottu (Tuomas Marjamäki)

Kummeli-kirja ja karhunpentu. Mikäli karhunpentu ei ole tuttu eläin, siihen voi tutustua tarkemmin
Viimeiset pirkkalaiset -sketsissä.

Olen 90-luvun lapsi, mutta silti vältyin Kummeleilta tuohon Kummeleiden kulta-aikaan. Minun piti elää parikymmentä vuotta aina vuoteen 2005, jolloin aloitin lopulta sivistysmatkani Kummeleiden parissa. Tuolloin tapasin nimittäin mieheni, jonka suosiollisella avustuksella aloin lopulta ymmärtää, mistä Kummeleissa oikein olikaan kyse. Ja mitä ne kaikki pojat puhuivat koko ala-asteen ajan. Ja mistä ne lukuisat miehenikin viljelemät sanonnat olivat peräisin. Väitän että Kummelien tunteminen on osa yleissivistystä. Niin uraauurtavaa työtä porukka on tehnyt huumorin parissa.

Olen vähän tosikko ja huumorintajuni on yleensä kuivahko ja melkoisen musta. En innostu alapäähuumorista enkä lapsellisista jutuista. Silti Kummelit iskivät ihan heti kaikesta kohelluksesta ja lapsellisuudesta huolimatta. Kummeli-miehet olivat taitavia, helposti lähestyttäviä ja ennen kaikkea aitoja. DVD-taltiointeja läpi kahlatessamme löysin heti suosikkini: Satu ja Tuija, Speedy ja Saku ja ykkösidolini kautta aikojen, Jaakko Parantainen. Myöhäisherännäisyydestäni huolimatta olen nykyisin avoimesti ja innolla Kummeli-fani ja ylpeä siitä! Erityisen lähellä sydäntäni ovat alkuperäiset Kummeleiden tv-jaksot sekä Kummeli Stories -elokuva.

Turun kirjamessuilla törmäsin ensimmäistä kertaa Tuomas Marjamäen kirjoittamaan ja Docendon kustantamaan Kummeli-kirjaan. Kirja jäi sen verran mieleen kaivertamaan, että varasin sen myöhemmin kirjastosta ja odottelin hartaasti sen saapumista minulle. Kun lopulta kirja oli noudettavissa, lukaisinkin sen yhdessä illassa. Lukeminen oli ihan vastaava kokemus kuin Kummeleiden katsominen. Keskittyneen lukutuokion keskeytti vähän väliä hörähdys jos toinenkin, välillä ihan kunnon hihitys.

Kummeli - Erittäin hyvin sanottu on Kummeli-fanin aarreaitta. Se kokoaa yhteen koko Kummeleiden tähänastisen tarinan, kertoo mistä kaikki alkoi ja miten kukakin Kummeli-miehistä päätyi mukaan porukkaan. Kirjan ehdottomasti parasta - ja hauskinta - antia olivat kertomukset siitä, miten sketsit syntyivät ja mikä niihin innoitti. Hauskaa oli myös lukea joidenkin sketsien vastaanotosta. Kuten vaikkapa siitä, miten Kahilainen on joutunut selittämään keuhkovammaliiton tädille puhelimessa, että Peter North ei liity mitenkään North-tupakkaan. Kyseessä on nimittäin aikuisviihdetähti, jonka nimen Kummelit lainasivat Kultakuume-elokuvaansa.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut ja sisällöltään runsas. Uskoisin että se sisältää uutta tietoa myös niille superfaneille, jotka ovat seuranneet Kummeleiden tarinaa jo 90-luvulta alkaen. Kummeli-tyypit ovat todellakin parasta A-ryhmää ja tämä kirja kuuluu samaan parhaaseen joukkoon. On mahtavaa, että Kummelien tarina on tallennettu yksien kansien väliin. Kirja on myös visuaalisesti herkullinen ja se houkuttelee välittömään uudelleenlukuun. Uskoisin että yhdestä jos toisestakin lahjapaketista löytyy tulevana jouluna tämä kirja.

Ja niin, tuo meidän karhunpentumme nimihän on Esko. Arvaattekin varmaan jo, mistä Esko on saanut nimensä. No tästä: https://www.youtube.com/watch?v=PNZdmDins9E

Kyllä lähtee!

Kirja: Kummeli - Erittäin hyvin sanottu (2015)
Kirjalija: Tuomas Marjamäki
Kustantaja: Docendo
Sivumäärä: 213
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Tuomo Kesäläinen ym.: Suomen luolat

Suomen luolat on muhkea ja kattava tietokirja ennen kovin vähän kirjoitetuista suomalaisista luolista. Pääkirjoittajana toiminut Kesäläinen on työskennellyt luolatutkimuksen parissa vuodesta 2008. Olen seurannut hänen Luolamiehen blogiaan aina silloin tällöin. Kirjan syntyvaiheet alkavat 80-luvulta, jolloin geologit Salonen, Kejonen, Kielosto ja Lahti ovat aloittaneet epävirallisen luolaprojektin, jonka tarkoituksena oli kartoittaa Suomen luolat. Työmäärä on ollut valtava ja valmis teos, jossa listataan yli 1000 suomalaista luolaa, onkin kunnioitustaherättävä.

Oma suhtautumiseni luoliin on varsin kahtiajakoinen. Olen seikkailunhaluinen geologi, mutta toisaalta minulla on aika paha klaustrofobia. Kolme vuotta sitten Norjassa kenttäkurssilla vierailimme Mo i Ranan Setergrotta-luolassa, jossa on kilometrikaupalla käytäviä syvällä vuoren alla. Siellä luolastoissa vietimme kolme tuntia oppaan johdolla ja mm. ylitimme syvän rotkon siten, että jalkojen välissä näkyi metrien pudotus, jalat yltivät juuri ja juuri liukkaille reunoille, josta saappaat välillä lipsuivat.

Lisäksi kun konttaa ahtaassa, pilkkopimeässä ja kosteassa käytävässä siten, että edessä on joku, takana on joku ja tietää että sieltä ei niin vain pääse pois, ei sen parempaa siedätyshoitoa taida ollakaan. Jos kiinnostuit kohteesta, aika hyvän käsityksen saa luolan kotisivuilla olevasta videosta: http://www.setergrotta.no/ipub/ Kuvissa allekirjoittanut Setergrotta-luolassa sekä luolan suuaukko. Ylemmän kuvan ottanut Marjo, alemman Sami.

Suomen luolat eivät ole ihan samassa mittakaavassa, mutta yllättävän suuria luolia löytyy myös kotimaastamme. Suomen luolat alkaa Suomen luolatutkimuksen historiasta ja esittelee luolien geologiset syntytavat. Lisäksi kirja kertoo kiehtovasti luolien tarinaperinteestä ja yliluonnollisista asukkaista. Teoriaosuuden jälkeen kirjassa esitellään yksityiskohtaisesti 165 luolaa. Esittelyssä kerrotaan luolan synnystä, sen historiasta ja ilahduttavana yksityiskohtana kohteille annetaan tarkat ajo-ohjeet ja jopa gps-koordinaatit. Teos onkin oikea geokätköilevän geologin unelma, sillä näyttää kovasti siltä, että monien merkittävien luolakohteiden lähellä on (tietenkin) myös geokätkö. Kirjan lopussa on vielä laajempi luettelo Suomen luolista, jossa maastotarkistetut luolat on kuvattu lääni- ja kuntakohtaisesti.

Esko on valmiina luolaseikkailuun!

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta tämä olisi ihana olla myös omassa hyllyssä. On mahtavaa, että tällaista kirjallisuutta julkaistaan ja tuodaan samalla tunnettavuutta sille, miten hienoja luontoretkikohteita Suomesta löytyy. Löysin kirjasta monta uutta "pakko käydä kohdetta" ja muistin samalla, miten noloa onkaan, etten ole vieläkään käynyt Turun Luolavuoren luolassa enkä kotikuntani Laitilan Hautvuoren luolassa. Ehkäpä jo tämän syksyn aikana voisi korjata tämän asian ja lähteä luolaseikkailulle, asianmukaisesti varustautuneena tietenkin.

Kejonen, Kesäläinen, Kielosto, Lahti & Salonen: Suomen luolat
Kustantaja: Salakirjat
Julkaistu: 2015
Sivumäärä: 432
Mistä hankittu: Kirjastosta

Kymmenen syytä, miksi Harry Potter -sarja on niin loistava

Nyt kun sain luettua viimeisenkin sivun Kuoleman varjeluksista, on aika perata koko Harry Potter -sarja täällä blogissa. Olen nuorena lukenut pari ensimmäistä sarjan kirjaa niistä sen kummemmin innostumatta, mutta nyt ahmin koko sarjan putkeen parin kuukauden aikana. Olen oikeastaan aika häkeltynyt, enkä enää suostu kuuntelemaan yhtäkään kommenttia sarjan lapsellisuudesta tai turhanpäiväisyydestä, vaan aion patistaa kaikkia lukemaan sarjan itse. Ohessa lyhyesti tiivistettynä kymmenen syytä, miksi Potterit olivat parasta ikinä.

1. Huumori

Huumori kantaa vahvana läpi koko sarjan. Se on toisinaan hienovaraisempaa, toisinaan suorempaa mutta jatkuvasti piristävää, keventävää ja hyväntuulista.

2. Juonen yllätyksellisyys

Miten usein romaania lukiessa voi aidosti todeta, että vau, mikä yllättävä juonenkäänne! Aika harvoin. Pottereita lukiessa tätä taas käy ihan koko ajan.

3. Yksityiskohtaisuus

Taikamaailman ja Tylypahkan loputtomat yksityiskohdat ja tarkat kuvailut tekevät sarjan lukemisesta uskomattoman viihdyttävää. 

4. Hahmot

Itse Harry jäi minulle jotenkin olivertwistmäiseksi hahmoksi, hiukan latteaksi tyypiksi, jolla itsellään ei ole kovin vahvaa luonnetta, mutta jolle sattuu tapahtumaan paljon asioita. Sen sijaan Rowling esittelee kirjoissaan valtavan määrän muita vahvoja, hauskoja, aitoja ja ikimuistoisia hahmoja. Hahmojen väliset suhteet kasvavat kirjassa hienosti ja lukija kiintyy moniin hahmoihin väistämättä.

Liekehtivä pikari oli juuri sopivan paksuinen tyyny Eskon päikkäreille.

5. Tarinan kasvaminen lukijan mukana

Sarjan pari ensimmäistä osaa ovat selkeästi jännittäviä lastenkirjoja, mutta loppua kohden sarja tunnetusti synkistyy huomattavasti. Viimeinen osa aiheutti minulle pari painajaisuntakin, pakko myöntää. Minusta on todella hienoa, miten Rowling on kasvattanut tarinaansa samaa vauhtia, kun hänen alkuperäiset lukijansa ovat kasvaneet kohti aikuisuutta. Tarina ei kasva pelkästään synkkyysasteeltaan, vaan Rowling tuo viimeisissä osissa tarinaan mukaan myös seurustelusuhteita ja vaikkapa viittauksia alkoholiin, jotka eivät millään olisi sopineetkaan sarjan alkupuolelle.

6. Poliittiset ja uskonnolliset viittaukset

Aikuinen lukija ei voi olla vertaamatta kirjasarjan mielenkiintoisia juonikuvioita oikeisiin poliittisiin ja uskonnollisiin ilmiöihin. Se luo lukemiseen omaa herkullista, joskin vähän hämmentävää, tunnelmaansa.

Viimeisessä osassa kärjistyvä puhdistusliike, jossa pyritään eroon jästisyntyisistä oli ahdistavaa luettavaa juuri sen takia, että sitä tuli väkisinkin verrattua oikean maailman historiallisiin tapahtumiin. Samoin en malttanut olla vertaamatta viimeisen osan tapahtumia myös kristinuskoon ja sen oppeihin. Hieno yhteiskunnallinen teema kirjassa oli myös kotitontut ja Hermionen kotitonttujen vapautusliikepyrkimykset. Erityisen liikuttava oli tarina pahasti kermakaljaholisoituneesta syrjäytyneestä Winky-tontusta.

7. Runsaus

Sarja on kaikinpuolin runsas. Siinä on runsaasti juonenkäänteitä, yksityiskohtia, hahmoja, tapahtumia, tunteita, osia ja sivuja. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta oikeasti, kun on kyse Pottereista, mitä enemmän, sen parempi.

8. Severus Kalkaros

Lue sarja, niin ymmärrät.

9. Kieli ja sanasto

Luin sarjan suomeksi, joten valtavan suuri kumarrus kielellisistä ansioista menee suomentaja Jaana Kapari-Jatalle. Kieli on kaunista, sujuvaa ja sopivan helppoa olematta kuitenkaan liian yksinkertaista. Siis juuri sellaista, jonka lukeminen tekee hyvää niin lapsille kuin aikuisille.

Lisäksi kirjan runsas sanasto on aivan omaa luokkaansa. Monet kirjassa esitellyistä sanoista jatkavat elämäänsä arkisessakin kielenkäytössä. Esimerkiksi geokätköilypiirit ovat pysyvästi omaksuneet jästi-sanan (eng. muggle) tarkoittamaan kätköilyyn perehtymättömiä henkilöitä. Aika moni Pottereitakin lukematon henkilö taitaa tietää myös, mitä ankeuttajat ovat.

10. Rakkaus

Koska loppujen lopuksi rakkaus on kaikkein tärkeintä. Rowling tiivistää sen ajatuksen kirjasarjassaan uskomattoman kauniisti ja niin liikuttavasti, että kirjan loppupuoli tulikin luettua liikuttuneen kyynelverhon läpi, vaikka mitään en tietenkään tunnusta.

Yksi miinuskin on annettava.

Se tyhjiö, joka nyt jäi jäljelle. Mitä ihmettä minä nyt luen?
Ja lisäksi se, että miten ihmeessä saan tämän pois soimasta päässäni?

Kirjailija: J. K. Rowling
Luettu kirja: Harry Potter osat 1 - 7 (1997-2007)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Tammi
Mistä hankittu: Syntymäpäivälahja isosiskoilta
Sivumäärä:335+365+456+768+1050+698+828 = 4500 sivua
Arvostelu: ★★★★★