Fedor Dostojevski: Idiootti

Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (huhtikuun kuukauden klassikko)

Arvatkaapa mitä minä tein tänään kello 9:42! Tuona hetkenä aurinko paistoi ja junatäti kertoi, että seuraavana Ylistaro, nästa Ylistaro, the next stop Ylistaro. (Välihuomautuksena muuten, että en tiedä miten tulen sopeutumaan siihen, kun kuuluttajaääni pian vaihtuu. Ensimmäiset viikot tulen luultavasti säpsähtämään joka kerta. Hei, kuka puhuu?) No, ehkä arvasittekin jo, että tuona kyseisenä hetkenä sain luettua viimeiset rivit pelätystä megaluokan suurklassikosta, Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Lähestulkoon aina, kun kerron uusille ihmisille listaprojektistani (jota tapahtuu hämmentävän usein, miksi en voisi edes yrittää ylläpitää illuusiota siitä, että olisin suhteellisen normaali?) saan pienimuotoisten hämmästelyjen ja päivittelyjen jälkeen kysymyksiä siitä, että sittenhän olen lukenut myös kaikki venäläiset klassikot. Monille klassikko tuntuu olevan nimenomaan venäläinen klassikko, Tolstoin tai Dostojevskin kirjoittama tiiliskivi. Tuolloin minun on ollut tunnustettava, että Anna Kareninan olen lukenut, mutta muita en. Etenkin Rikos ja rangaistus on sellainen kirja, jonka kirjallisuuteen perehtymättömätkin tuntevat ja mieltävät merkittäväksi klassikoksi. Tai sitten olen ihan itse kehitellyt tuon tuntemuksen ja pienen pelonsekaisen kunnioituksen kirjaa kohtaan. Rikos ja rangaistus on asunut kirjahyllyssäni lähes kymmenen vuotta (naapurinsa Idiootti on ollut siellä lähes yhtä pitkään) ja olen sitä muutaman kerran aloittanutkin. En ole koskaan päässyt alkua pidemmälle, en koskaan innostunut tarinasta ja (jaskajokusmaisesti), good grief, miten kuivakkaa tekstiä.

Tässä kohdassa tarinaan astui mukaan kuukauden klassikko -haasteeni, jossa Rikos ja rangaistus näytteli pääosaa huhtikuun klassikkokirjana. Muutaman päivän tämä vekkuli humpsahti toukokuun puolelle, mutta aika hyvä saavutus silti, sanoisinko! (Elättelen toiveita, että siellä ei ole ketään niin innokasta haasteeni seuraajaa, että olisi huomannut, mitä tapahtuikaan maaliskuun klassikolle, häh? Lupaan kautta mörököllin, että kivet ja kannot minut syököön, jos en lue Koleaa taloa tämän vuoden aikana). Ilman kunnon panostusta en olisi tälläkään kerralla selvinnyt tästä järkäleestä eli kolme hurraahuutoa jääräpäisyydelle ja hulluille haasteille!

Niin, kirja on nyt luettu ja tässä vaiheessa kaikkien huulilla on kysymys siitä, oliko se hyvä, kannattiko lukeminen. No, kyllä todellakin kannatti. Sehän lienee kaikille selvää, ettei Rikos ja rangaistus ole mikään viihteellinen kirja, sellainen jonka ahmaisee riippumatossa loikoillessa ihan huvikseen tai kirja, jota lukee rentoutuakseen. Tai kai se sitä joillekin voi olla, mutta useimmille ei. Rikos ja rangaistus vaatii keskittymistä ja jatkuvaa pohdiskelua. Sitä lukiessa on pakko pitää jatkuvasti aktiivisesti mielessä se, millaisessa maailmassa teos on kirjoitettu.

Rikos ja rangaistus ei ole siis mikään lukaistava kirja, vaan taideteos, jonka arvoa ei välttämättä ymmärrä, jos siihen ei osaa jo etukäteen suhtautua kunnioittavasti ja sen sanomaa jatkuvasti pohdiskellen. Jos kirjan lukee vain lukemisen pakosta, se saattaa jättää avautumatta ja jäädä mieleen raskaana ja vaikeana. Jos taas jo etukäteen päättää saada kirjasta irti kaiken mahdollisen, se saattaa tarjota melko upean lukukokemuksen. Tosin vain noin 150 viimeisen sivun aikana.

En tiedä oliko kirjan alkupuoli oikeasti yhtään sen raskassoutuisempi kuin loppupuolikaan, mutta siltä se totisesti tuntui. Ei siis mikään ihme, että tämä kirja on jäänyt kesken niin monilta! Etenkin jos on lähiakoina lukenut lähinnä kevyempää ja uudempaa kirjallisuutta, tekstin hitaaseen ja kuvailevaan poljentaan on vaikeaa päästä käsiksi. Minä olin ensimmäiset pari sataa sivua kyllästynyt, mutta varovaisen toiveikas ja teosta arvostava, puolen välin paikkeilla jo hiukkasen innostunut ja viimeisen sadan sivun aikana (aamulla junassa) pääsin hetkittäin jopa Kurjat-tasoiseen hullaantumiseen.

Tarina lienee useimmille tuttu. Ylioppilas Raskolnikov surmaa harkitusti kirveellä koronkiskojaeukon. Surmatyön hetkellä eukon sisko sattuu paikalle ja Raskolnikov surmaa myös hänet. Raskolnikovin näennäisenä motiivina tekoon on raha, mutta kuten paljastuu, tekoon on muitakin yllykkeitä. Murhat muodostuvat osaksi moraalista rikosta ja rikoksen tekijän osaa pohdiskelevaa monipolveista tutkielmaa. Vanhanaikaisuus puski läpi toisinaan pahasti ja etenkin henkisten asioiden vuoksi fyysisesti oireilevat ja hermokuumeilevat ihmiset hieman huvittivat nykypäivän lukijaa. Silti kirjan yhteiskunnallinen sanoma, ihmisen sisimpään kohdistuva kritiikki ja pohdinta eivät olleet vanhentuneet ja ihan lopussa olin sekä vaikuttunut että vakuuttunut. Kirja on tarkkanäköinen ja sen juoni on yllättävänkin kiintoisa. Murhien ratkominen tuo kirjaan salapoliisimaisia aineksia ja kirja sisältää myös kauniin, mutta surullisen rakkaustarinan.

Olen siis iloinen, että luin kirjan, selätin yhden ison mörön. Kirja jätti jälkeensä ainakin sen, että en suhtaudu kauhulla hyllyssäni odottaviin venäläisiin klassikoihin vaan tavallaan jopa odotan niiden lukemista. Ehkä jo tämän vuoden aikana voisin tarttua johonkin yhtä suureen haasteeseen. Jos sinäkin tahdot selvitä Rikoksesta ja rangaistuksesta kunnialla, tarjoan tässä vielä muutaman täsmävinkin:

1) Aseta itsellesi aikaraja. Lomaviikko/kuukausi/kesä/elämä saattaisi olla sopiva.
2) Kerro projektistasi mahdollisimman monelle, tee siitä julkinen tapahtuma, niin et luovuta niin helposti.
3) Etene pienin tavoittein. Vaikka lukisit vain 20 sivua päivässä, saat kirjan luettua sillä tahdilla jo 26 päivässä eli alle kuukaudessa! Tosin väittäisin, että parhaiten saat kirjasta irti, kun luet sitä noin 50 sivun päivävauhdilla. Sonja luki kirjan sadan sivun pätkissä ja systeemi toimi!
4) Älä luovuta, vaikka alku tuntuukin vaikealta. (Joko huomasitte, että nämä ohjeet ovat kuin ohjeita siitä, miten onnistua laihduttamisessa?)
5) Pysy kärryillä henkilöistä katsomalla netistä henkilöluettelo. Huomaa etenkin, että samaan henkilöön voidaan viitata sekä etu- että sukunimellä, isän nimellä ja lempinimellä (esim. Rodion "Rodja" Romanovits Raskolnikov). Ettet sitten kirjan puolessa välissä tajua, että kahdeksi eri ihmiseksi luulemasi hahmo olikin koko ajan yksi ja sama.
6) Pidä ennakkokäsityksesi kirjasta korkealla ja usko siihen myös lukiessasi. Saat varmasti enemmän irti, kun suhtaudut kirjaa positiivisesti kuin jos hoet itsellesi, miten tylsää ja ankeata tekstiä tämä onkaan.
7) Pssst, kirjassa on myös vähän rakkautta romantiikannälkäisille!
8) Tarina alkaa olla kunnolla juonivetoinen kirjan loppupuolella. Jos jaksat puoleenväliin, jaksat helposti loppuunkin.

Suosittelen lämpimästi antamaan tälle klassikolle mahdollisuuden! Osallistun kirjalla myös Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Seuraavaksi tartunkin toiseen hyvin kuuluisaan, mutta luultavasti aika paljon menevämpään klassikkoon, Dumas'n Kolmeen muskettisoturiin. Saapa nähdä, saanko toukokuun klassikon luettua toukokuussa, vai meneekö taas ylitöiksi.

Kirjailija: Fedor Dostojevski
Kirja: Rikos ja rangaistus (suom. M. Vuori)
Alkuperäinen kirja: Prestuplenije i nakazanije
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1866
Sivumäärä: 515
Mistä hankittu: Omassa hyllyssä, ostettu jostakin joskus halvalla ehkä vuonna 2006.
Arvostelu: ★★★★