Miika Nousiainen: Juurihoito

Olin kovasti pettynyt, kun Nousiainen ei ollut mukana lempiohjelmani Hyvät ja huonot uutiset viimeisimmällä kaudella. Sitten kuitenkin kuulin, että mies kirjoittaa uutta kirjaansa ja totesin, että parempi niin. Aika kuluu niin nopeasti, että yhtäkkiä huomasinkin kirjan jo ilmestyneen ja aika nopeasti sain sen kirjastostakin.

Vadelmavenepakolainen on yksi kotimaisista suosikeistani ja sekä Metsäjätistä että Maaninkavaarasta olen tykännyt paljon. Odotukseni olivat korkealla, enkä tosiaan joutunut pettymään, Juurihoito oli erittäin mukava lukukokemus. Juurihoidossa puhutaan paljon hampaista ja ilmeisesti Nousiainen on ammentanut teeman omasta elämästään, hän nimittäin kertoi kirjamessuilla kaatuneensa lapsena pyörällä siten, että useampi hammas katkesi. Hampaisiin liittyvät asiat ovat meille tärkeitä ja hampaisiin ja hampaiden hoitoon liittyy usein traumaattisiakin kokemuksia.

Juurihoidossa etsitään juuria ja parannetaan juuria. Siinä käytetään hammaslankaa, koetaan sukulaisuutta samanlaisten hampaistojen kautta ja podetaan hammassärkyä. Esko ja Pekka, toisistaan tietämättömät veljekset, kohtaavat hammaslääkärillä, jossa Esko on lääkäri ja Pekka potilas. Alkaa selvitä, että salaisia sisaruksia on enemmänkin ja veljekset lähtevät reissuun, joka vie heidät aina Australiaan asti.

Juurihoidossa ei liikuta niin syvissä vesissä kuin vaikkapa Maaninkavaarassa. Juurihoito oli erittäin viihteellinen, mutta viisaalla tavalla. Se on nousiasmaiseen tapaan täynnä hauskoja ja osuvia oivalluksia ja kirjan lukeminen aiheuttaa hymähtelyä ja hyväksyviä nyökkäyksiä. Nousiainen hallitsee sanat ja herkkyyden ja hauskuuden tasapainon. Tällaisia kirjoja kaivataan maailmaan ehdottomasti lisää.

Kirjassa seikkailtiin ympärs maailmaa, joten laitan kirjan Helmetin-haasteen kohtaan matkakertomus.

Kirjailija: Miika Nousiainen
Luettu kirja: Juurihoito, Otava, 2016
Sivumäärä: 332
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Leffassa: Vadelmavenepakolainen (ennakkonäytös Vaasan taiteiden yönä 7.8.2014)

Kuva: Otava.

Vaasassa vietetään tänään Taiteiden yötä ja yhtenä herkkuna kaupunkilaisille tarjoiltiin ennakkonäytös lokakuussa ensi-iltansa saavasta Vadelmavenepakolainen-elokuvasta. Käsittämättömän harva oli oivaltanut tämän tapauksen hienouden, sillä teatterissa oli varsin tyhjää (vai onko tässä taas se ongelma, että vertaan kaikkea Turkuun?). Oma taiteiden yöni koostui kirjan lukemisesta kirjastossa samalla salamointia ihmetellen (tällä viikolla olen alkanut ymmärtää, mitä se Janne Tulkki oikein laulelikaan tulvivasta Pohjanmaasta...) sekä leffasta. Kuvittelin, että taiteilut jäisivät osaltani tähän, mutta olin näemmä väärässä. Asuntooni kantautuu jokin valtava möykkä, eikun siis musiikki, joten saa nähdä nukkuuko kaupungissa ensi yönä kukaan.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli yksi viime vuoden parhaita lukukokemuksiani. Bloggaukseni kirjasta löytyy täältä. Olen viime aikoina katsonut onnettoman vähän elokuvia, enkä edes muista, koska viimeksi olisin käynyt teatterissa. Minun olikin suorastaan pakko tarttua tähän tilaisuuteen etenkin, kun kyseessä oli näin mielenkiintoinen tapaus. Hieman suoraan sanoen hirvitti, miten kirjan hieno, kajahtaneen yliampuva meininki oli saatu taltioitua leffaan, mutta todetaanko että yllättävä hyvin! Itselleen oli tosin hoettava sitä, että kirja ja elokuva ovat aina erilliset taideteokset, sillä muuten olisi saattanut ärsyttää. Kirjan tapahtumia oli leikattu valkokankaalle paremmin sopiviksi reilulla kädellä ja elokuva ei ampunut läheskään yhtä paljon yli kuin kirja. Joka lienee ihan hyvä asia, sillä jos kirja olisi toteutettu elokuvaksi yksi yhteen, olisi se ollut varmasti turhan rankkaa katsottavaa. Silti tuntuu näin jälkeen päin aika uskomattomalta, että elokuva oli lopulta herttaisen romanttinen siten, että se ei kuitenkaan tuntunut loukkaukselta kirjalle tai turhan äitelältä.

Elokuvan roolitus oli mielestäni mennyt aivan nappiin. Arvostan Mikaelia (tai siis Mikkoa) näytellyttä Jonas Karlssonia nyt vielä enemmän, kun luin, että hän on oikeasti ruotsalainen ja on opetellut suomenkieliset vuorosanat osaamatta lainkaan suomea. Ilmankos hänen suomensa kuulosti vähän hassulta, tai siis juuri niin hassulta kuin sen kuuluikin kuulostaa. Tuossa samassa jutussa myös mainitaan siitä, että ei ole ollut itsestään selvää, että leffaan on voitu palkata ruotsalainen pääosan esittäjä. Olen niin iloinen, että tiimi on tehnyt oikean valinnan. Suomalaisia elokuvia vaivaa usein se, että niissä toistuu aina sama näyttelijäkaarti. Tämäkin pääosa olisi ollut kovin toisenlainen, jos sitä olisi näytellyt vaikkapa Jussi Vatanen, joka tosin olisi loistanut Mikkona omalla tavallaan, yhtään sitä epäilemättä. Naisnäyttelijätkin olivat mahtavia rooleissaan, etenkin Mariaa näytellyt Josephine Bornebusch ihastutti.

Olisin mielelläni herkutellut vielä enemmän ruotsalaisen elämän kuvauksilla, pätkillä ruotsalaisista tv-ohjelmista ja musiikista. Leffan huippukohta on ruotsalaisen joulun viettäminen ja mielestäni oli niin mainiota, että leffaan oli otettu mukaan kirjassakin ollut maininta Kalle Ankan joulutervehdyksestä (kyllä vain, Ruotsissa on kaikki toisin, Suomessa joulutervehdyksen antaa Samu Sirkka). Visuaalisilla kikoilla leffaan oli saatu mukaan hienosti Ruotsia ihannoivaa tunnelmaa. Ruoho oli vihreää, vadelmaveneet punaisia ja liput kirkkaan sinikeltaisia.

Elokuva ei pysty läheskään samaan kuin mihin Nousiaisen kirja pystyi (samanaikaiseen röhönauruun, kauhistukseen ja myötähäpeään), mutta se oli kuitenkin hyvin viihdyttävä, varsin oivaltava ja kaikessa kauheudessaan lopulta söpö (mikä sopii hyvin, jos sattuu tykkäämään onnellisista lopuista). On vaikeaa kuvitella, miten elokuvaan olisi suhtautunut, jos ei olisi lukenut kirjaa, mutta luulen että silloin olisi ollut vähemmän kriittinen ja pitänyt siitä kenties jopa enemmän. Siitä, että naiset saavat elokuvissa hakata miehiä mielensä mukaan ja se on ihan ok (ja yleisön reaktioista päätellen jopa hauskaa) en tykkää. Tykkään kuitenkin hyvin käsikirjoitetuista, roolitetuista ja visuaalisesti loppuun asti harkituista elokuvista ja voin sanoa käsi sydämellä, että tämä oli sellainen.

Kirjaa lukiessani hihittelin usein myös itselleni ja niin kävi elokuvissakin. Oivalsin, että Vaasa oli aika mainio paikka tämän leffan katsomiselle, kun ennen elokuvan alkua paikalleen matkallaan ollut nainen törmäsi vahingossa polveeni ja sanoi "Ursäkta". Minä hämmennyin tuosta ruotsinkielisestä sanasta niin, etten osannut vastata mitään takaisin, menin ihan lukkoon ja hymyilin vaan. Minulla taitaa olla vielä aika paljon matkaa, jos aion pyrkiä Mikael(a) Anderssoniksi.

Kaiken kaikkiaan elokuvakäynti oli varsi ilahduttava ja piristävä. Suosittelenkin piristävää leffakäyntiä teillekin! Elokuvan ensi-ilta on 3. päivä lokakuuta.

Niin ja joo. Pakkohan kai se on mainita. Kröhöm. Leffassa oli myös Tommi Korpela. Alasti.


Vadelmavenepakolainen (2014)
Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä
Ensi-ilta: 3.10.2014
Kesto: 1h 33 min

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Luin juoksemisesta kertovaa kirjaa ja söin mutakakkua synttäreiden kunniaksi. Ihanan paheellista!

Huh huh, kärsin jonkinlaisesta kirjoitusblokista eikä lukeminenkaan ole maistunut ihan niin hyvin kuin yleensä. Tai olen kyllä lukenut hirveästi, mutta olen halunnut lukea vain kaikkea aika kevyttä. Senpä vuoksi kuukauden klassikkokin laahaa perässä niin paljon, etten saa sitä maaliskuun aikana (eli huomenna) luettua loppuun. Saisin ehkä, jos oikein panostaisin, mutta välillä pitää kyseenalaistaa omat puuhansa ja miettiä, onko järkeä lukea, jos se tuntuu pakkopullalta. Havahtua ja vastata tiukasti kysymykseen ei. Harrastusten pitää tuntua harrastuksilta. Tällaisissa itse asetetuissa haasteissa ja listoissa on se vaara, että homma muuttuu suorittamiseksi ja senpä vuoksi puhalsinkin kuukauden klassikko -pelin poikki. Koleaa taloa voin lueskella eteen päin sitten, kun siltä tuntuu. Huhtikuun kuukauden klassikko on Rikos ja rangaistus ja - kumma kyllä - odotan sen lukemista jostakin syystä aika paljonkin. No, tosiaan vaikka Dickens on edelleen kesken, olen lukenut paljon ja moni kirja odottaa vielä bloggaustaan. Tässä nyt ensimmäisenä Nousiaista, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Voi Miika Nousiainen, olet ihana. Vadelmavenepakolainen ihastutti siinä määrin, etten ihan heti uskonut pitäväni vielä enemmän hänen muista kirjoistaan. Maaninkavaara kuitenkin räjäytti potin ihan täysin. Kaava oli aika samankaltainen ja muistutti aika lailla myös toisen suosikkini, Hotakaisen Juoksuhaudantien tarinaa. Miehellä pakkomielle, valtava, huvittava, mutta niin iso pakkomielle, että se pilaa kaiken ja tuhoaa miehen elämän. Mahtavan hauskaa ja synkkää siis.

Maaninkavaaran lähtökohta onkin hurjan synkkä. Huttusen perheen poika, juoksijalupaus Jarkko katoaa kisamatkalla laivalla. Jonkun on nähty tippuvan laidan yli ja tuo joku oli Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuus. Isä Martti tietää kaiken Suomen juoksijoista ja juoksun historiasta. Oikeastaan juoksu on ainut asia, joka merkitsee Martille jotakin. Kaikki perheen lomamatkat liittyvät juoksuun ja juoksijoihin ja oikeastaan kaikki, mitä Martti päästää suustaan, liittyy juoksuun. Martti on toiminut poikansa valmentajana ja Jarkon menetys ei ole ainoastaan sitä että isä menettää poikansa vaan myös sitä, että valmentaja menettää juoksijansa ja pakkomielle menettää purkautumiskanavansa. Toisi sanoen Martti menee entistäkin enemmän sekaisin. Apuun tulee herttainen ja ystävällinen tytär Heidi, joka uhrautuu auttaakseen isää. Heidi voi ruveta juoksijaksi, vaikka vain vuoden ajaksi. Isä saa valmentaa, on ehkä onnellisempi ja mikä on pahinta mitä voi sattua? Juokseminenkin on ihan mukavaa ja samalla voisi vaikka laihtua pari kiloa.

Voi Heidi, et arvannut mihin ryhdyit. Överiksihän se menee, kuten arvata saattaa. Kaikessa kauheudessaan Martin ja Heidin treenaaminen on huvittavaa ja viihdyttävää. Heidin huoneen seinältä tuijottavat partanaamaiset suomalaisjuoksijat suoraan 80-luvulta, Martti puuhailee Heidille happitelttaa, veritankkausta ja matkaa Keniaan juoksemaan. Nousiainen on mestarillinen kirjoittamaan tekstiä, joka on niin hauskaa että on jo pohjattoman synkkää ja päinvastoin.

Kirjan kertojana vuorottelevat perheenjäsenet ja kerrontatapa tuo hienoa elävyyttä kirjaan. Heidin toive tavallisesta teinielämästä heijastuu kerronnan epätoivona. Mietteet pojista ja teinin elämästä tuntuvat niin aidoilta, että toisinaan oikein huvittelin sillä ajatuksella, että tosiaan, Nousiainen on kirjoittanut tämänkin. Sana on hallussa siten, että kieli on samalla kepeää, uskottavaa ja sujuvaa. Kirja oli samalla sekä synkän hauska että käsittämättömän surullinen. Ja jotenkin taas niin uskomattoman suomalainen. Viihdyttävää, kertakaikkiaan. Nyt haluan lukea äkkiä lisää Nousiaista ja viskata pölyiset klassikot nurkkaan!

Kirjailija: Miika Nousiainen
Kirja: Maaninkavaara
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 351
Arvostelu: ★★★★

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2000-luvun suomalaiset suosikit -listalta)

Syötävässä rekvisiitassa on se huono puoli, että se tuppaa katoamaan jonnekin, ennen kuin kuvat on otettu.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen äänestettiin Hesarin 2000-luvun suomalaiset suosikit -äänestyksessä sijalle 27. Tämä kirja on kiinnostanut minua aina jossakin määrin, mutta Hyvät ja huonot uutiset saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tuon miehen kirjojen on pakko olla hauskoja. Tunnetuin Nousiaisen kirja lienee hänen vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolainen, josta varmasti useimmat suomalaiset ovat kuulleet puhuttavan, niin suuresta huomiosta se on nauttinut. Eikä todellakaan turhaan! Olipa muuten hassua, että en koskaan ollut pysähtynyt miettimään kirjan nimeä sen enempää ja siksipä tajusin vasta kirjaa lukiessani, että vadelmaveneet ovat tosiaan karkkeja, niitä ruotsalaisia, vadelman makuisia pikkuveneitä. Maistuivat muuten hyvin ruotsalaisilta, kuten asiaan kuuluikin.

Mikko Virtanen on suomen kansalaiseksi syntynyt ruotsalainen, oman määritelmänsä mukaan kansalaisuustransu. Hän on lapsesta saakka kokenut Ruotsin, ruotsalaisuuden ja siihen liittyvät asiat omikseen ja vieroksunut suomalaisuutta ja suomalaisia. Nousiainen nostaa esiin valtavan ja hulvattoman joukon ruotsalaisia hahmoja, asioita ja asenteita. Huvittavinta oli kuitenkin havainnot suomalaisista ja suomalaisesta elämänasenteesta, jotka osuivat ja upposivat. Virtanen alkaa toteuttaa haavettaan muuttua ruotsalaiseksi ja keinot ovat, kuten arvata saattaa, varsin arveluttavat ja hillittömät.

Virtanen kammoksuu suomalaisten synkkyyttä, kehnoa huumorintajua ja yleistä huonoa elämänasennetta. Vadelmavenepakolaisen nerokkuus piileekin siinä, että kirjan huumori on niin nautittavan suomalaista, toisinaan pikimustaa ja hyvin lakonista. Lukija tulee itsekin jääneeksi kiinni siitä, miten kummallista ja synkeää porukkaa suomalaiset ovatkaan. Vadelmavenepakolainen oli sekä kirjallisesti että viihteellisesti napakymppi. Eräänäkin aamuna ehdin lukea kirjasta kohdan, jossa Virtanen katsoo vuoden 2006 Euroviisuja. Asetelma oli mahtava, lukija tietää mitä tulee tapahtumaan ja voi jo etukäteen hirvitellä, miten Virtanen tulee tilanteen ottamaan. Jouduin kuitenkin lähtemään töihin, ja päivän aikana mietin monta kertaa, miten Virtanen tulee suhtautumaan Lordin voittamiseen. Se kertoo ehkä jotakin siitä, miten mukaansatempaava ja hauska kirja Vadelmavenepakolainen oli. Nyt olen hyvin iloinen siitä, että minulla on vielä pari Nousiaisen kirja odottamassa lukemista.


Kirjailija: Miika Nousiainen
Luettu kirja: Vadelmavenepakolainen
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 269
Mistä hankittu: Seinäjoen kirjamessuilta marraskuussa 2013
Missä ja milloin luettu: 26. - 28.11.2013
Arvostelu: ★★★★