Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

"Ajattele, Kip, millaista olisi hengittää oikeilla keuhkoilla, joka päivä, vetää oikein syvään henkeä ja haistaa appelsiinipuut ja tomaattiköynnökset." 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja (Osuuskumma, 2022), on loisteliasta scifiä. Olen hämmentynyt ja innoissani, harvoin tulee vastaan mitään näin hyvää, omaperäistä ja hiottua! Syntykeho sijoittuu 2400-luvun tulevaisuuteen, mm. Scandibaltiaan ja Pariisiin. Maailma on ylittänyt väestönkasvun myötä kantokykynsä ja ongelma on ratkaistu vähentämällä kehojen määrää: mielet ladataan sosiaaliservereille ja vain osa niistä saa käyttöönsä fyysisen kehon. Luonnollisesti järjestelmä ei ole yhdenvertainen, keho on luksustuote, johon köyhillä ei ole varaa. Yhtä luonnollista on se, että kehobisnes ja -rikollisuus kukoistavat.

Syntykeho on sopivassa suhteessa toimintaa ja pohdintaa. Sekä perinteisen scifi-rymistelyn että uskottavan ja hyvin rakennetun dystopian ystävänä rakenne oli minulle täydellinen. Syntykeho pohtii mm. ihmisyyttä, itsemääräämisoikeutta, ympäristöä, sukupuolta ja eriarvoistumista täydellisesti osana tarinaa. Erityisesti nautin - ja monesti nauroin ääneenkin - siitä, miten vuosisatojenkin päästä byrokraattiset instituutit ovat yhä voimissaan. Se jos mikä tuo dystopiaan uskottavuutta: 

"Virtuaalitodellisuudessa mikä vain on mahdollista. Mutta tarvitaan julkishallinto tekemään siitä tylsä." 

Olen hyvin kriittinen lukija ja ehkä vielä kriittisempi scifin lukija. Siinä valossa en voi kuin hämmästellä, miten upea esikoisromaani Syntykeho on. Samoin hämmästelen, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota. Teemojensa vuoksi suosittelen kirjaa kaikille, myös heille, jotka eivät normaalisti lue scifiä.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Luettu kirja: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja 

Julkaistu: 2022, Osuuskumma

Sivumäärä: 479

Mistä hankittu: kirjastosta

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Alan lukea Harry Salmenniemen Varjotajunta-romaania junassa matkalla Turusta Tampereelle. Ekstraluokan penkit luovat valheellista luksuksen tuntua. Samoin tekee näennäisen ilmainen kahvi, joka höyryää kitkeränä ruskeassa pahvimukissaan.

Salmenniemi on minulle tuntematon kirjailija. Olen ymmärtänyt, että hän on aiemmin kirjoittanut runoja ja novelleja ja pelkään, että hänen tekstinsä on minulle liian vaikeaa. En ole runoihminen, novelli-ihminen haluaisin olla. Olen kuitenkin kuullut Varjotajunnan olevan autofiktiivinen ja samalla myös autofiktiota parodioiva romaani. Monet autofiktiiviset teokset ovat olleet mieleeni, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa rakastan syvästi. Minua myös kiinnostaa autofiktio ilmiönä. Monet tuntuvat vihaavan tai ainakin halveksivan sitä ja minua kiinnostaa, miksi näin on.

Sileäpintaisen kirjan lukeminen alkaa heti edetä nopeasti. Huomaan naurahtelevani, vaikka ei Salmenniemi oikeastaan ole edes hauska. Vai onko hän sittenkin? Kurkistan kansiliepeen alle, valkoisen kiiltävän paperin (tässä on taatusti paljon mineraaleja) alla kansi on pehmeän harmaa, turvallisen, vakaan ja perinteisen oloinen. Tässä minä luen romaania ja juon kahvia. Varsinaissuomalainen savikko kiitää ohi, tuolla jossakin noiden matalien laatikkomaisten talojen takana on myös äitini.

Kirjassaan Salmenniemi kuvaa naurettavan, banaalin yksityiskohtaisesti sitä, miten hän odottaa Mall of Triplassa junaa, joka veisi hänet kohti Tamperetta ja sieltä edelleen seuraavalla junalla kotiin Jyväskylään. Hän, minäkertoja, havainnoi ympäristöä aivan tarpeettoman, aivan pakkomielteisen tarkasti. Hän analysoi omia tunteitaan, kaivelee omaa autifiktiivista napanöyhtäänsä hartaasti. 

Ja juuri silloin, toistuvalla ja täsmällisellä tavalla, kellontarkasti juuri sillä hetkellä, kun minä lukijana alan jo kyseenalaistaa kaiken, olen jo melkein varma, että Salmenniemi ja koko romaani on vain naurettava, hän paljastaa minulle koko absurdiutensa, sen miten tarkoituksellista tämä olikin. Hän näyttää korttinsa, paljastaa parodiansa. Minäkertoja vaihtuu yksikön kolmanteen persoonaan, yksityiskohtainen ja perusteellinen analyysi näyttäytyy huvittavana menettämättä kuitenkaan merkityksellisyyttään. Naurattaa miten tosissaan ihmiset ottavat itsensä, miten hölmöjä me kaikki olemmekaan tuijottaessamme omaan minuuteemme.

Tietysti minäkin löydän itseni kertojan, Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan, havainnoista ja ajatuksista. Se, miten kaikkien arkisten ja merkityksettömien, usein myös ilottomien asioiden rinnalla kertojan pieni poika Joel valaisee kaiken, antaa asioille uuden merkityksen, on liikuttavaa. Joel on aito, oikea ja lämmin kaiken turhanpäiväisen ja ankean keskellä. Triplan huojuvasta muovisienestä alkaen kertoja kuljettaa lukijansa kohti kotia, kohti hassua ja pehmeää Joelia.

Minä taisin rakastua kirjailijaan nimeltä Harry Salmenniemi. Junamatkani päättyi, en ehtinyt lukemaan kirjaa kokonaan. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, olen jo huolissani miten paljon näitä sanoja ja lauseita tuleekaan, miten vähän sosiaalisen median alustat haluavat minun niihin kirjoittavan. Elämässä on aina liian vähän lukuminuutteja ja merkkimääriä. Onneksi elämässäni on näin hienoja romaaneja. Kauan eläköön autofiktio, kauan eläköön jatkuva ajattelu, hämmästely ja ylianalyysi ja itselleen, omalle vakavuudelleen nauraminen.

Pyysin kirjan arvostelukappaleena Siltala-kustantamolta, suuri kiitos tästä hienosta lukuelämyksestä!

Kirjailija: Harry Salmenniemi

Luettu kirja: Varjotajunta, Siltala 2023

Sivumäärä: 246

Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Kannen valokuvat: Mikko Rikala

Mistä hankittu: Saatu kustantajalta

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Viime aikoina olen useammin kuin kerran törmännyt ajatusmaailmaan, jossa lukijan tarvetta samaistua lukemaansa vähätellään tai siihen suhtaudutaan alentuvasti. Ikään kuin omaa itseään kirjasta etsivä lukija ei osaisi nauttia kirjallisuustaiteesta oikealla tavalla, kuin oman itsensä erottaminen lukukokemuksesta olisi jotenkin ylevää. Minä voimakkaasti tuntevana lukijana näen samaistumisen vain hyvänä asiana, mutta en tokikaan ehdottoman tarpeellisena. 

Usein kaikkein voimakkaimmat lukukokemukseni ovat niitä, joista löydän itseni ja jopa tiedostamattomia puolia itsestäni. Jos lukemalla voi oppia ymmärtämään paremmin maailmaa ja samalla myös itseään, kaikki voittavat. Esseet jäävät minulle usein melko etäisiksi, vaikka arvostaisin niiden sisältöä ja taidokkuutta. Juuri samaistumisen kautta Tuomas Aitonurmen vahva ja kaunis esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni pääsi jonkin rajan yli ja iski suoraan tajuntaani.

Aitonurmen tapa kirjoittaa on konstailematon ja arkinenkin. Ihailen kirjoittajia, jotka osaavat sanoa asiansa tiiviisti ilman korulausekuorrutusta. Teokseen rytmiä tuo kertojaratkaisujen ja kerrontatyylien vaihtelu.  Esseissä maailmaa tarkastellaan usein hiukan sivusta, mutta tiiviisti sen tapahtumissa läsnä. Tekstit sopivat loistavasti yhteen ja osaa niistä olisin halunnut lukea paljon pidempäänkin. Rakastin, miten pohjattomasti, asiantuntevasti ja intohimoisestikin Aitonurmi ammentaa kulttuurista: kirjallisuudesta, taiteesta, elokuvista, musiikista. Pop- ja korkeakulttuurin teokset eivät ole vain mainintoja teksteissä, ne ovat esseiden pohja ja sielu ja teos itsessään liittyy osaksi taiteiden jatkumoa.

Mutta niin, se samaistuminen. Vaikka miksikään traumakirjaksi en halua Ruumiin ylittävää ääntä luokitella, traumat ovat esseissä läsnä kaikkialla. Juuri niistä kirjoittamalla Aitonurmi onnistuu kaivelemaan alitajunnastani esiin jo unohtuneita asioita, synnyttämään ajatusyhteyksiä, joita en ole ennen tajunnut edes ajatella ja koskettamaan henkilökohtaisella tasolla. Julkisuudessa esiin nostettu kiusaamisteema tietysti - valitettavasti - puhutteli, mutta lopulta minulle tärkeimmäksi nousi Pelko veressä -essee, joka käsittelee nuoren ihmisen äkillistä sairastumista ja aikaa sairaalassa. Sairauksista ja sairaaloista on kirjoitettu niin kovin vähän, huomaan janoavani kaikkea aiheeseen liittyvää, tarvitsevani muiden sanoja omien kokemusteni käsittelyyn.

Viimeinen essee Myrkytettyjä miehisyyksiä pääsi myös yllättämään. Siinä palataan koulun liikuntatunnille: "On selvää, että kyse ei ole vain meistä vaan pyhästä suhteesta peliin, joka hallitsee kaupungissa jonka palvottu symboli on lukko - kaikista maailman esineistä." Minä olen kotoisin lukkokaupungin naapurikaupungista ja lähes saman ikäinen kuin Aitonurmi. Tässä toksisessa ympäristössä, jossa yhdistyivät koulumaailman ja urheilun julmimmat puolet, oli sellaista tunnistettavuutta, että suorastaan hätkähdin. Lähetin kohdasta heti kuvan siskolleni, tämä on asia joka yhdistää, josta en tiennyt kenenkään muun edes olevan tietoinen.

Ruumiin ylittävä ääni on niin vahva ja taidokas esikoinen, että en malta odottaa mitä kaikkea muuta Aitonurmelta vielä saammekaan lukea. Romaania ainakin huomasin jo toivovani.

"Tämä ei ole kertomus, eikä mikään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut." 
(Pelko veressä, sivu 47)

Kirjailija: Tuomas Aitonurmi

Luettu kirja: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023

Sivumäärä: 160

Kansi: Maria Ahonen

Mistä hankittu: Oma ostos

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista : esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Harvoin tulee vastaan näin ristiriitaisia lukukokemuksia. Heti kun tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistiin, kiinnostuin Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista -esseekokoelmasta (Avain, 2022). Ajattelin, että siinäpä taatusti minun kirjani: kirja paksuista ja vaativista kirjoista ja niiden lukemisesta! Ongelmaksi muodostuikin lopulta omat ennakko-odotukseni. Luulin, että tässä on nyt vihdoinkin se kirja, joka osoittaa, että kuka tahansa voi lukea pitkiä ja vaikeina pidettyjä kirjoja, että niiden maine on turhaan niin vaikea ja jopa myyttinen, että klassikoiden lukeminen kannattaa ja se ei vaadi mitään erityistä. Ei koulutusta, vain kiinnostusta ja kärsivällisyyttä.

Valitettavasti en saanut sitä, mitä luulin saavani. Vaivan arvoista on parhaimmillaan lukemiseen innostavaa ihanaa ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Sutinen kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja lukulistani kasvoi monen kirjan verran. Kuitenkin se teki myös selväksi, että ihan kuka tahansa näitä esseissä esiteltyjä kirjoja ei pysty lukemaan tai ainakaan syvällisesti ymmärtämään. Sutinen korostaa omaa oppineisuuttaan ja sitä, miten vaikeaa osa kirjoista on edes saada hankituksi. Puhumattakaan siitä, että kaikkia niitä ei ole saatavilla suomeksi. Tiedostan, että tämä lukukokemukseni kumpuaa luultavasti joistakin omista alemmuuskomplekseistani. Haluan aina uskoa, että vaikeanakin pidettyä kirjallisuutta voi lukea ja ymmärtää syvällisesti myös ilman alan koulutusta. Esseiden sävy taisi kolahtaa johonkin arkaan paikkaan ja ehkä myös luin ne kärkkäämmin kuin olisi ollut tarpeen. Ehkä koin oloni petetyksi: kaikkein eniten kirjamaailma kaipaisi lukemiseen liitettyjen elitististen käsitysten purkamista, itsekin toistuvasti olen törmännyt niihin tämän listaprojektini yhteydessä. Sitä Sutinen ei tehnyt eikä pyrkinytkään tekemään: odotukseni kirjasta oli siis väärä ja lukukokemukseni omien toiveideni värittämä.

Kirjojen esittelyn ohella Sutinen käsittelee myös kirjallisuuden nykytilaa ja ilmiöitä. Osin nämä pohdinnat ovat erittäin hyviä ja kiinnostavia, osin niskakarvat pystyyn nostavia (jo erään esseen otsikko "Cancel-kulttuuria neuvostotyyliin" kertonee jotakin). Etenkin ääneen lukemista koskeva osuus herätti paljon ajatuksia. Ihmisten todellakin pitäisi lukea toisilleen enemmän ääneen!

Kaiken tämän valituksen (ja haluan taas huomauttaa, että asenneongelma on ihan vain minun!) jälkeen kuitenkin totean, että Vaivan arvoista on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos kaikille kirjaihmisille, kirjallisuusilmiöistä kiinnostuneille, unohtuneiden kirjojen faneille. On hienoa, että tällaisia teoksia julkaistaan ja vielä hienompaa, että se sai tunnustusta Finlandia-palkinnon muodossa. Sutinen sai minut melkein janoamaan lisää Henry Jamesin lukemista - se kertoo aika paljon, kun ottaa huomioon miten tuskainen kokemus oli viime vuonna lukemani Naisen muotokuva. Kaipaan kuitenkin edelleen sitä teosta, jossa todettaisiin, että pituutensa puolena vaikeana pidettyä kirjallisuutta ymmärtääkseen ja siitä nauttiakseen ei tarvitse olla oppinut ja sivistynyt, että siiheb liittyvää elitismiä ja myyttejä purettaisiin.

1001 kirjan listalla Sutisen esittelemistä kirjoista on Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Fjorod Dostojevskin Karamazovin veljekset, Henry Jamesin The Wings of the Dove, The Ambassadors ja The Golden Bowl. Joseph Rothin Radetzky-marssi ja Uwe Johnssonin Jahrestage. Olen lukenut näistä vain Karamazovit eli kenties palaan Sutisen esseisiin sitten, kun pääsen näihin järkäleisiin asti projektissani.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

  

"Minä rakastan daaliapäiviä, kokonaisia loppukesän päiviä, syyspäiviä ennen kuin ensimmäiset kylmät pakkasyöt saapuvat ja saavat puutarhan värit muuttumaan punaisen ja keltaisen sävyihin."

On hauska sattuma, että otin kuvan Neiti Steinin keittäjättärestä daalioiden kanssa elokuun lopussa heti ostettuani kirjan, mutta en osannut lainkaan ajatella, että daaliat esiintyvät myös kirjan sivuilla. Tämä romaani oli minulle vuoden odotetuin, sillä olen rakastanut Leena Parkkisen kaikkia romaaneja. Hänen kielensä ja tarinansa värähtelevät kanssani samalla aaltopituudella, osuvat sieluuni lähes selittämättömällä tavalla. En todellakaan joutunut pettymään nytkään.

Gertrude Stein ja Alice B. Toklas ovat kiehtoneet minua siitä asti, kun luin Alice B. Toklasin omaelämäkerran. Oikeista henkilöistä (myös päähenkilö, pariskunnan suomalainen keittäjätär Margit, on oikeasti elänyt henkilö) kertova fiktiivinen romaani on vaikea ja kunnianhimoinen laji, mutta Parkkinen onnistuu siinä täysin. Rakastin miten tarkasti, kunnioittavasti ja lämpimästi Parkkinen luo kuvaa heistä kaikista. Hemingwaykin saa ihan ansionsa mukaan.

Eri aikatasoilla liikkuva romaani mahdollistaa Steinin ja Toklasin ja heidän rakkaustarinansa piirtymisen moniulotteisena, kauniina ja myös koskettavan epätäydellisenä. Miljööt sekä Paraisilla että Pariisissa ovat ihastuttavia, eläviä ja uskottavia. Lopusta löytyy lähdeluettelo (tärkeää!) ja ansiokasta pohdintaa oikeiden henkilöiden käyttämisestä fiktiossa. Seuraavaksi minun on luettava Alice B. Toklasin keittokirja! Monesti harhauduin myös googlaamaan kirjassa mainittuja tapahtumia, minulle se on ehdottomasti hyvän romaanin merkki. Se ruokki mielikuvitusta ja yhdisteli faktan palasia fiktioon juuri oikealla tavalla.

Kirja on paikoin massiivinen ja hidas, mutta loppu palkitsee ja antaa kaikelle merkityksen. En halua paljastaa kirjasta enää yhtään tämän enempää, kerron vain että siitä on pitkä aika, kun olen lukenut näin vaikuttavan ja hienosti rakennetun loppuhuipennuksen. Upea, monitasoinen romaani, johon tekee heti mieli palata uudelleen. Uskon että tämä kirja voisi sopia hyvin monenlaisille lukijoille, suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan!

Kirjailija: Leena Parkkinen

Luettu kirja: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022

Sivumäärä: 464

Kansi: Jussi Karjalainen

Mistä hankittu: Oma ostos

Arvostelu: ★★★★

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

 

Hei! Olen täällä taas! Blogi on ollut usein mielessäni, mutta tänne asti en ole koko alkuvuonna ehtinyt silti kertaakaan. Vuoden 2021 koostekin on vielä tekemättä, mutta aion palata vielä siihenkin. Instagramissa olen julkaissut kirja-arvioita säännöllisesti. Ihan hyvin voisin tuoda niitä tekstejä myös tänne blogin puolelle, mutta jostakin syystä se on vain jäänyt tekemättä. No, nyt kesälomani ensimmäisenä päivänä kuitenkin haluan kirjoittaa yhdestä tämän vuoden upeimmasta kirjasta. Jos Iida Rauman Hävitys ei pääse Finlandia-ehdokkaaksi, aion nousta barrikadeille.

Iida Rauman Hävitys - tapauskertomus on villinä sykkivä ja vauhko romaani väkivallasta, koulumaailmasta, Turusta ja muistojen kerroksista. Siinä kaivaudutaan päähenkilö A:n muistoihin ja menneisyyteen: Kaarinan pikkukaupungin 90-luvun pimeyteen, vuosituhannen alun betoninväriseen mutta ihmeen orgaaniseen yo-kylään, jossa valopilkkuina loistavat kirkkaat ovet.

Kuin kaikki kaupungin katujen alle hautautunut, Mätäjärven huurut, tuhotut kivitalot, arkeologiset löydöt, niin piilee päähenkilö A:n muistoissa kaikki kouluvuosien pahuus, hautautuneena mutta ei unohtuneena: näinkö se meni, tällaistako todella oli. Lukija lähetetään A:n seurassa huuruiselle matkalle halki itäisen Turun, poikki sen katujen, polkujen ja peltojen. Romaanin Turku ei ole turistinähtävyyksien Turku, se on kaupunki, joka on tuhonnut paljon, hävittänyt kauneutta ja kätkenyt sitä maanalaisiin hautoihinsa.

Käy selväksi, että Hävitys on kirjailijan omista kokemuksista kumpuavaa. Se on kosto, kaikissa sanan merkityksissä, ei ehkä kaunis tai välttämättä edes oikeutettu sellainen mutta yhtä kaikki merkityksellinen. Olen siitä surullinen, mutta tunnistin osittain Rauman kuvaaman koulumaailman, sen miten turvallinen aikuinen on vain vitsi, miten kiusaamisen vastaisten kampanjoiden julisteet todistavat luokkahuoneiden seiniltä kohtauksia, joissa toiset murenevat ja toiset käyttävät valtaansa aina uudelleen ja uudelleen.

Syy siihen, miksi romaani vei jalat alta ja täräytti avokämmenellä suoraan sieluuni on kuitenkin Turku. Se, miten en ole ikinä ennen lukenut vastaavaa kuvausta juuri minun Turustani, juuri minun mutaisista poluistani, roskakatoksistani ja ennen kaikkea siitä tunteestani, miten Turun historia ja kaikki mitä siitä tiedän, ympäröi minut kaikkialla siellä liikkuessani. Romaanin kerroksellisuus toimi täydellisesti myös siksi, että tunnistin välittömästi missä Turun aikakerrostumassa kulloinkin liikuttiin.

Jäin miettimään, olisiko romaani tehnyt tällaista vaikutusta minuun, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle. Mutta pohdinta on tarpeetonta: Turku ei ollut romaanin kulissi, se oli yksi päähenkilöistä. Upea, mutta niin rankka romaani, että en uskalla sitä varsinaisesti suositella.

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus, Siltala 2022 

Eeva Joenpellon kirjoja ja kirjoja Eeva Joenpellosta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkästä aikaa taas täällä, hei! Aika juoksee nyt sellaista tahtia, että vaikka luulen, että olen ihan hiljattain kirjoittanut tänne, huomaan taas kuluneen kuukauden ja reilusti ylikin. Nyt kuitenkin vihdoinkin tulin kirjoittamaan aiheesta, joka on ollut minulla paljon mielen päällä, Eeva Joenpellosta.

Aloin jossakin vaiheessa alkuvuodesta huomata kirjasomessa mainintoja Eeva Joenpellosta. Ensinnäkin Joenpelto oli minulle tuttu vain ohimennen mainittuna nimenä, jos sellaisenakaan. Puhuttiinko hänestä koulussa? Kai sentään mainittin joskus ohimennen? En ole lainkaan varma. Mielikuvissani niputin hänet myös hiukan tylsien viihteellisten kirjailijoiden joukkoon, sellaiseen ns. tätikirjallisuuteen, johon en haluaisi suhtautua ennakkoluuloisesti, mutta joka on varmasti monille hyvin tunnistettava kirjallisuuden tyyppi. Ja tahdon huomauttaa, että tämäkin mielikuva on luultavasti hyvin väärä!

No, mitä enemmän Joenpellosta luin, sitä enemmän huomasin mielikuvieni olevan aivan vääriä ja totesin, että minun on tutustuttava hänen tuotantoonsa. Ilokseni huomasin, että hänen yhdeksi päätyökseen kutstutun Lohja-sarjan avausosa Vetää kaikista ovista löytyi äänikirjana BookBeatista. Ja sitten se oli menoa. Rakastuin päätä pahkaa Joenpellon terävään, kirkasääniseen, tunnelmalliseen ja vahvaan kerrontaan, hänen upeisiin moniulotteisiin hahmoihinsa. Löysin itseni kirjan tarinasta ja hahmoista, löysin elämän oleellisuuksia, Suomen kansan juuria, huumoria, surua, historiaa.

Romaanin rinnalle otin kuunneltavaksi uunituoreen Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjan. Sen jälkeen siirryin Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaan (Elämän kirjailija Eeva Joenpelto). Vetää kaiksita ovista jälkeen jatkoin Finlandia-palkinnonkin voittaneeseen Tuomari Müller, hieno mies -romaaniin, joka pääsi yllättämään minut täysin käsittelemällä aiheita, joihin en ole ennen kirjallisuudessa törmännyt. Löysin itseäni Joenpellon teksteistä ja Joenpellosta itsessään aina vain enemmän.

Minä siis hurahdin - ja rakastuin! Tämän kaiken kruunasi kirjabloggaajille avautunut upea tilaisuus, pääsin viime viikolla WSOY:n kirjallisuussäätiön kutstumana tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Lohjan Sammattiin. Sieltä, Vares-Kantolasta, jonka Joenpelto rakennutti ja jätti testamentissaan säätiölle, ovat tämän jutun kuvat.

Eeva Joenpelto syntyi 17.6.1921 Sammatissa. Hänen syntymästään tulee siis kuluneeksi torstaina sata vuotta ja se on tietysti syy sille, miksi Joenpellosta taas puhutaan. Joenpellon tuotantoon kuuluu lähes kolmekymmentä romaania, jotka on julkaistu vuosien 1946 ja 2000 välisenä aikana: siis seitsemällä eri vuosikymmenellä! Yksi romaaneista on palkittu Finlandialla ja Joenpelto oli aikanaan seurapiirijulkkis, jonka elämää seurattiin tarkasti lehtienkin sivuilla ja jonka uusi romaani oli aina tapaus. Hän kuoli vuonna 2004. Tässä valossa on aivan käsittämättömän pöyristyttävää, että minä, kolmekymppinen kirjallisuuden suurkuluttaja, en tiennyt hänestä oikein mitään ja tämä on selvästi kokemus muillakin ikätovereillani. Miten Joenpelto on vajonnut sellaiseen unohdukseen, miksi hänestä ei puhuta? Miksi hän on niin tavattoman vieras? Ruuskan ja Aholan kirjojen sivuilla kuvissa vastaan tulee ulkoisesti näyttävä nainen, upea pitkä blondi. Miksi nämä kuvat, joissa hän ylväänä poseeraa luonnossa, Vares-Kantolan edustalla tai eläinten (mäyräkoirien tai hanhien) kanssa, ei ole tullut ikonisia, ainakaan samalla tavalla kuin vaikkapa aikalaisensa Tove Janssonin kuvat? Miksi? Miksi miksi miksi?

Kuvat Ruuskan kirjasta.

On niin monta syytä, miksi Eeva Joenpeltoa on helppo rakastaa. Hän oli selvästikin omapäinen, itsepäinenkin, vahva ja omalaatuinen nainen. Kertojaluonne, joka nautti liioittelusta. Elämässään kovia kokenut, molemmat poikansa menettänyt ja rankan avioeron läpikäynyt itsenäinen nainen, joka rakennutti lapsuudenkotinsa viereen Sammatin suurimman talon. Melkoisen suurudenhullu projekti, johon oli kenties hyvä upottaa sydämen suruja. Siltoja polttanut, monia suututtanut, mutta myös ihastuttanut nainen. Kekkosen pariskunnan tuttava, kotimaisen kirjallisuuden keskeinen hahmo ja vaikuttaja. Mäyräkoiraihminen! (Viimeistään kun tämä fakta tuli eteeni, olin myyty. Hätkähdin myös, kun elämäkerrasta opin, että minua ja Joenpeltoa yhdistää myös se, että lapsillamme on sama, juhannuksen tienoille sijoittuva syntymäpäivä). Kirjailija, joka vielä kuolemansakin jälkeen yllätti kaikki: testamentista paljastui jymy-yllätys, kun suuri talo jätettiinkin WSOY:lle tulevaisuuden kirjailijoiden käyttöön eikä sukulaisille.

Mutta se tärkein syy: Joenpelto kirjoittaa upeasti ja ainutlaatuisesti. Hänen kirjoissaan on sellaista helppoutta, tarinan pakottamatonta kulkua, aitoutta, jota harvoin tulee vastaan. Teksti tuntuu ajoittain hyvinkin synkistä teemoista huolimatta valoisalta ja kirkkaalta. Vetää kaikista ovista, se josta aloitin, sijoittuu sisällissodan jälkimaininkeihin. Mielenkiintoista on se, että sarjaa kutstutaan Lohja-sarjaksi, vaikka Lohjaa ei kertaakaan mainita! Uusmaalainen pikkukaupunki on kuitenkin helposti tunnistettavissa. Keskiössä on kauppias Oskari Hänninen ja hänen perheensä, vaimo Salme ja aikusiksi kasvaneet tyttäret Anja ja Inkeri. On kirjassa juonikin, hieno sellainen, mutta tärkeintä ovat sen ikimuistoiset hahmot, niin aidot hahmot, että on vaikea uskoa, että heitä ei oikeasti ole olemassa.

Joenpellon lapsuudenkoti, jonka viereen Vares-Kantola rakennettiin.

Samoin käsittämättömän hienoja ovat hahmot Tuomari Müller, hieno mies -romaanissa. Siinä Gösta Müller, Uudenmaan läntisiin osiin sijoittuvan pikkukaupungin (kuinkas muutenkaan!) pankinjohtaja ja hänen vaimonsa saavat kokea, millaiset ovat kuntapolitiikan rumat kasvot. Gösta ei toimi uransa aikana niin kuin hänen oletettaisiin toimivan, hän ei lähde mukaan hyvä veli -verkostoon ja sen hän saa tuntea nahoissaan. Göstan jo kuoltua leski Meeri saa myös osansa, kunta on kaavoittamassa hänen omistamansa harjunreunaan ruhonkäsittelylaitosta, esteenä on vain päättäväinen vanha rouva, joka ei suostu myymään nummipalaansa. Erityisesti on myös mainittava romaanin jakso, jossa kuvataan Göstan lapsuutta, se oli upeasti kerrottu.

Idean romaaniinsa Joenpelto sai, kun hän toimi Pro Lohja -liikkeen keulakuvana. Kun uutta moottoritietä rakennettiin, alunperin liitäntätien linjaus kulki Lohjan historiallisen keskuksen viertä. Moni yritti muuttaa päättäjien mielen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin julkisuuden henkilö ärähti. Ilman Joenpeltoa tie siis luultavasti kulkisi Lohjan kirkon vierestä. Tapaus avasi Joenpellolle poliittisen päätöksenteon kaikessa irvokkuudessaan ja tämän kaiken hän tallensi mestarillisesti kirjaansa. Kirja osui minuun toki myös hyvin henkilökohtaisesti, sillä kunnanvirasto on itselleni erittäin tuttu ympäristö. Alun kohtaus, jossa Meeri Müller saapuu virastolle tiedustelemaan kaavoitusasiasta ja kukaan ei halua siitä hänen kanssaan keskustella, on riemastuttavinta, mitä olen lukenut ikuisuuksiin.

Joenpellon hahmot ovat kenties niin upeita siksi, että Joenpelto käsittelee ihmismielen synkempiä tunteita, vallanhimoa, häpeää ja epävarmuutta mestarillisesti. Ei heti tule mieleen vastaavaa lukukokemusta. Ehkä hyvä vertauskohde voisi olla Väinö Linna, johon Joenpeltoa on usein verrattu, ja johon vertaamiseen hän oli ilmeisesti, hyvästä syystäkin, melkoisen kyllästynyt. Rakastan Väinö Linnan romaaneja ja hän on poikkeuksellinen ihmisyyden ja Suomen historian kuvaaja. Mutta sitä on myös Joenpelto, eikä häviä Linnalle mielestäni yhtään. Jotta Joenpelto ja etenkin Lohja-sarja löydettäisiin, on siis perusteltua suositella häntä kaikille Pohjantähti-trilogian faneille.

Syy sille, miksi Linna jatkaa klassikkolistoilla ja Joenpelto on vaipunut unohdukseen, on mielestäni hyvin ilmeinen. Joenpelto oli nainen, naiskirjailija. Ruuska toteaa kirjassaan: "Eeva Joenpelto on kaikissa mahdollisissa yhteyksissä korostanut, että hän ei ole naiskirjailija - hän on kirjailija." Suurin toiveeni onkin, että uudet sukupolvet löytäisivät Joenpellon, unohtaisivat ennakkoluulonsa ja vähättelevät etuliitteet. Näiden kahden romaanin perusteella voin jo sanoa, että Joenpelto on kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä, unohtunut aarre. Ihanaa että luettavaa riittää vielä niin paljon!

Mainitsemani romaanit:

Vetää kaikista ovista, 1974

Tuomari Müller, hieno mies, 1994

Mainitsemani tietokirjat:

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 2015

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?, 2021

Marko Annala: Kuutio

"Pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne, mainittiin jossain laulussakin, jonka esittäjän olen jo unohtanut." 

Näin toteaa Kuution, Marko Annalan kolmannen romaanin, päähenkilö. Tällä lainauksella Annala heilauttaa kättään toisen suuren suomalaisen rocklyyrikon A.W. Yrjänän suuntaan ja tulee näillä sanoilla tiivistäneeksi sen, mistä Kuutiossa oikeastaan on kyse: sukupolvien ketjusta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Kuutio on sekä ahdistava tila ilman pakotietä, jossa päähenkilö kokee olevansa sekä konkreettisemmin Rubikin kuutio, viittaus pelimaailmaan. Teos on osuvasti jaettu kuuteen osaan kunkin Rubikin kuution valmiin sivun värin mukaisesti. Alussa kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena, mutta tahko kerrallaan kuutio löytää valmiin muotonsa.

Kuution päähenkilö on keski-ikäinen yhden lapsen isä, merkittävähkön pelaamiseen keskittyvän verkkomedian toimitusjohtaja. Vaimon kanssa ollaan päädytty asumuseroon, tai niin ainakin mies itse asian kokee ja raivokohtauksia saavan pojan kanssa on vaikeaa. Ilmassa on siis vahvasti kriisiä niin iän, vanhemmuuden kuin rakkauselämänkin suhteen. Myönnän huokaisseeni: Joko taas, taasko minulla on edessäni keski-ikäisen miehen kriisi ja se, miten hän tekee itse elämästään tarpeettoman vaikeaa. Enkö sitä paitsi juuri käyttänyt kaikki empatiapisteeni Westön setiin? Kuution päähenkilö on lisäksi toisinaan varsin epämiellyttävä. Miksi edes haluaisin yrittää ymmärtää tätä?

Kuitenkin kun lukija itse pääsee yli omista ennakkoluuloistaan, on selvää, että nyt ei liikuta vain yhden kuvitteellisen päähenkilön kriiseissä vaan jälleen jossakin yleismaailmallisemmassa, ihmisyyden peruskokemuksissa. Vanhemmuuden synkemmistä puolista on kirjoitettu ihmeen vähän ja aihe taitaakin olla jossain määrin myös tabu. Se miten maailman rakkain voi samalla herättää synkempiäkin tunteita, jopa pikimustaa vihaa, ei tosiaan ole helppo aihe mutta sitäkin tärkeämpi. Annala käsittelee vanhemmuuden synkkiä kokemuksia suoraan ja kaunistelematta mutta kuitenkin sopivan ymmärtävästi, lämmöllä ja jopa huumorilla.

Annalan teksteillä on ollut tapana löytää minut juuri oikealla hetkellä silloin, kun elämässä on meneillään jotakin poikkeuksellista, tarjota lohdutusta. Niin kävi nytkin. Luin Kuutiota lähinnä öisin, itkuisen vauvan kanssa valvoessani. Vaikka omaa vanhemmuuttani on takana vasta kolme kuukautta on nyt jo selvää, että siihen liittyy myös negatiivisia tunteita ja nuo tunteet eivät tosiaan ole helpoimmasta päästä. Sekin on selvää, että näistä tunteista pitäisi puhua julkisesti paljon enemmän ja mielellään jo neuvolassa raskausaikana. On loputtoman tärkeää ymmärtää, että kaikki tunteet ovat normaaleja ja sallittuja - ja varsin inhimillisiä. Tunteet ovat lopulta kuitenkin vain tunteita, ne kuuluu kokea. Eri asia on sitten se, mitä tunteelleen tekee. Mitä sitkeämmin tunteitaan pyrkii painamaan pinnan alle, sen varmemmin ne aiheuttavat ongelmia.

Taustakertomuksena romaanissa vuorottelevat päähenkilön kirjoittamat tarinat, elävöitetyt muistot hänen omasta sukuhistoriastaan, väkivaltaisesta ja alkoholisoituneesta isoisästä. Maailma ja vanhemmus on (onneksi!) muuttunut paljon lyhyessä ajassa, mutta tosiasia on se, että kannamme mukanamme myös entisten sukupolvien traumoja - pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne. Myös pelimaailma toimi miljöönä hienosti. Päähenkilön uppoutuminen videopelien väkivaltaan ja raivoa herättävä epäonnistuminen platina-tason saavuttamisessa rinnastui surkuhupaisalla tavalla taustakertomuksen isoisän väkivaltaisuuteen ja aggressioon. Ihastuin siihen, miten mukana oli myös nostalgisempia, ysärilapsuudestani huolimatta minulle tutumpia pelimuotoja, kuten 77 kysymystä ja vekkulia vastausta -pelikortit. Mieluummin Ambomaalla!

Annalan taidokkuus kirjailijana ei perustu siihen, että hän loisi jotakin elämää suurempaa tai uudistaisi romaanitaidetta. Sen sijaan hän kirjoittaa täsmälleen elämänkokoisia ja -makuisia tarinoita, aitoa arkea, johon lukijan on helppo tarttua samaistumisen tai ymmärryksen kautta ja tulla kosketetuksi, nähdyksi. Olen ennenkin maininnut, miten paljon ihailen Annalan kykyä kirjoittaa ytimekkäästi. Se vaatii paljon enemmän taitoa kuin lavea maalailu. Myös Kuutio koostuu ytimekkäistä, selkeistä lauseista ja se yhdistettynä toimivaan arkisuuteen tekee romaanista helposti lähestyttävän ja ahmittavan.

Kuutio ei noussut Annalan kirjoista suosikikseni Paaston tai Värityskirjan ohi. Se oli ehkä repaleisempi, ei yhtä eheä kokonaisuus ja tarinan kaari ei ollut mielestäni yhtä onnistunut. Silti romaani oli nautittava lukukokemus täynnä humaania lämpöä ja oivalluksia. Upeaa, että Annala on päässyt näin hienoon vauhtiin myös kirjailijanurallaan, en malta odottaa lisää luettavaa!

P.S. En voi olla kertomatta erästä sattumaa kahden talven takaa, vaikka se meneekin vahvasti fanityttöilyn puolelle (tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tänne asti selvisin mielestäni varsin kiitettävästi!). Eräänä pimeänä talvi-iltana Tampereen rautatieasemalla olin juuri istunut junaan, kun siskoni laittoi asemalaiturilta viestin: "huomasitko, että ihan Marko Annalan näköinen mies tuli samaan vaunuun!". No en! Asia jäi mysteeriksi, kunnes seuraavana päivänä Annala lisäsi Instagramiin kuvan Turun pääkirjastosta ja kertoi tulleensa sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eli tosiaan, luultavasti matkustin tuon parin tunnin matkan Tampereelta Turkuun samassa junanvaunussa ja jos vähän venytän mielikuvitustani, osa tästä Kuutio-romaanista on ideoitu juuri tuolla samaisella matkalla, samaisessa InterCityn vaunussa, kun ikkunan takana oli vain pimeyttä ja loputtomat tasaiset savimaat. Elämä totisesti on täynnä pieniä, hassuja sattumia!

Annalan aiemmista kirjoista olen kirjoittanut täällä:

Värityskirja

Paasto 

Kirjailja: Marko Annala

Luettu kirja: Kuutio (LIKE 2020)

Sivumäärä: 308

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

Suvi Vaarla: Westend

Tiedä sitten, onko se merkki itserakkaudesta tai mielen tylsyydestä, mutta niin se vain on: etsin itseäni romaanien sivuilta. Vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat lähes poikkeuksetta niitä, joihin olen voinut samaistua jollakin voimakkaalla, henkilökohtaisella tavalla. Ehkä se on inhimillistä. Etsimmehän toisista ihmisistäkin jotakin itsemme kaltaista, jotakin yhteyttä. Ymmärryksen tunne, se että voi tuntea, että joku muukin tuntee samoin, ajattelee samalla tavalla ja on myös kokenut näin, on jotenkin lohduttavaa.

Luin Suvi Vaarlan Westendin jo viime vuonna BookBeatista. Halusin kuitenkin palata siihen fyysisenä kirjana ja odotin sitä kirjastosta pitkään. Siksi kirjoitan siitä vasta nyt, pari kuukautta tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen. Westend oli samaistuttava ja samaistuttavuudessaan vaikuttava. Vaarla on kertonut, että romaani on fiktiivinen, mutta kertoo oikeista asioista. Sen tarina kulkee 1980-luvun puolivälistä nykypäivään, poukkoilee ajasta toiseen kertojansa Elinan kuljettamana. Tarinan keskiössä on raha, se miten rahaa on tai etenkin kun sitä ei ole. Se kertoo lamasta, siitä 80-luvulta kasvatetusta nousukauden kuplasta, joka äkisti 90-luvulla puhkesi ja pudotti kyydistään tuhansia onnettomia, murtuneita ihmisiä.

Minä olen tarinan Elinaa nuorempi, minun ensimmäiset, sumeat ja epävarmat muistoni ovat aivan 90-luvun alusta. Sen kuitenkin muistan, että lamasta puhuttiin koko ajan, sanaa toisteltiin televisiossa, siitä laulettiin radiossa (vaikka taisinkin luulla, että Rekkamiehessä Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla), se oli läsnä kaikkialla. Koulutien alussa mainittiin, että laman vuoksi on nämä säästöt, opettajat olivat pakkolomalla, pyyhekumeja puolitettiin. Lapset ymmärtävät paljon ja imevät yllättävänkin hyvin kaiken tiedon sisäänsä. Monesti he myös kantavat muistikuviaan aikuisuuteen asti. Me lama-ajan lapset emme ole eläneet ikinä nousukautta ja kun olimme sen ikäisiä, että työelämään siirtyminen oli ajankohtaista, iski jälleen kova taantuma. Moni meistä on oppinut pelkäämään lainan ottamista, moni kantaa sisällään vanhempiensa traumoja jättikoroista ja omaan niskaan kaatuneista veloista, jotka oli kuplassa mennyt takaamaan kaverilleen.

Westend käsittelee kaikkea tätä sekä lama-ajan lapsen että omaa elämäänsä aloittelevan nuoren näkökulmasta. Ja tosiaan, minä samaistuin. Westendin tarinan synkkyys ei onneksi ole minulle tuttua samassa mittakaavassa, mutta ilmapiirin tunnistin välittömästi. Elinan rakennusalalla toimiva yrittäjäisä on perustamassa mökkikylää Lappiin. Häntä ylistetään rohkeana bisnesmiehenä, taitavana yrittäjänä, joka tekee järkeviä ratkaisuja aikana, jolloin rahaa saa pankista kuka vain ja maailma on avoin. Yrityksen neonvaloin koristellut kirjaimet nostetaan korkealle espoolaisen kerrostalon seinälle, edessä on loistava tulevaisuus ja asuntokin on hyvä vaihtaa isompaan, sillä kyllähän talo on aina järkevä sijoitus. Mukaan bisnekseen houkutellaan myös tuttavaperheen isä. Elina ja perheen tyttö ovat parhaat ystävät, erottamattomat.

Kaikki, myös ja etenkin ihmissuhteet, muuttuu yhtäkkiä. Taitava bisnesmies olikin vain suuruudenhullu, raha katkaisee ihmissuhteet ja kenties on parempi, etteivät tytötkään enää tapaa toisiaan. Neonkirjaimet lasketaan alas ja syöksykierre on valmis. Ihmiskunta on sotkenut itsensä niin syvälle maailmaan, jossa raha ratkaisee, että kun sen suhteen asiat menevät pieleen, on kaikki pielessä, vaikka "raha onkin vain rahaa." Itsemurhien määrä laman pahimpina vuosina oli hirvittävä. Onnettomia perheitä, katkenneita ihmissuhteita ja pirstaloituneita haaveita oli kaikkialla. Oikeastaan kaikki tuo oli vähän kuin sisällissotaa, rahan aiheuttamaa valtavaa jännitettä, joka muutti kaiken. Jo pienet lapset ymmärsivät, ketkä olivat nyt niitä, joita kuului välttää, ne joiden velat jäivät maksettavaksi muille, ne jotka vetivät kurjuuteen mukaan muutkin. Kaikki oli valtava vyyhti suurta häpeää sekä omasta että muiden puolesta, ratkaisemattomia kiistoja, pahaa oloa. Kuten sodankin vaikutus, niin myös tuon kaiken vaikutus tulee näkymään vielä pitkään.

Westend oli kaikessa lohduttomuudessaan, joka oli selvää jo sen alkusivuilta asti, myös hurjan kaunis. Sen kieli oli kuulasta ja vaivatonta, kerronta toteavaa mutta vahvaa. Kuuluin tietysti kohderyhmään, minun oli helppo samaistua Elinan tarinaan, mutta luulen useimpien lukijoiden löytävän Westendin sivuilta jotakin tuttua. Mietin myös, miten paljon lopulta noista vuosista opittiin. Toivottavasti ainakin jotakin. Westend oli hyvä muistutus siitä, että kaikki tuo tapahtui vasta ihan äskettäin ja kaikki tuo vaikuttaa meihin edelleen. Tätä kirjaa ei ehkä olisi voinut kirjoittaa yhtään aiemmin, ajan kuluminen on ehkä vähän tuonut asiaan selkeyttä, silottanut pahimpia ryppyjä ja auttanut unohtamaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus

Niin vain katosi yli kahden viikon joululoma. Alkaessaan se tuntui ihanan pitkältä ja nyt loppumetreillä hämmästyttää, miten äkkiä se kuluikaan. Toisaalta on mukava palata arkeen ja työhön. Suhteellisen aivoton löhöily vaatii vastapainokseen jotakin haastavampaa. Ihanaa on se, että tammikuukin on päässyt jo hyvään vauhtiin ja kevään saapumista ei voi mikään estää. Valtavan mielenkiintoisia juttuja on luvassa vuonna 2020!

Ennen arkeen palaamista palaan kuitenkin hetkeksi joulun pyhiin ja yhteen joululahjakirjaani, Juha Kauppisen Monimuotoisuus-teokseen. Tätä kirjaa minulle suositteli alun perin työkaverini, jonka kanssa olen pitkin viime vuotta pähkäillyt ihmisen toiminnan yhteensovittamista luontoon siten, että luonto jäisi altavastaajaksi mahdollisimman vähän. Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on tärkeä kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen suomalaisen luettavaksi ja tietysti etenkin päättäjien ja niiden, joilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Olen iloinen että pyysin ja sain tämän kirjan joululahjaksi, sen on hyvä olla omassa hyllyssä muistuttamassa asiasta.

Suomessa on tehty jo pitkään pitkäjänteistä työtä eliölajien luokituksessa ja niiden elinvoimaisuuden seurannassa. Tutkimus osoittaa, että monet, pelottavan monet, lajit ovat hyvin lyhyessä ajassa vaarantuneet tai pahimmassa tapauksessa jopa kadonneet kokonaan. Luonnon monimuotoisuus on toki itseisarvo myös sellaisenaan, mutta sillä on paljon kauaskantoisempia seurauksia, kuin voisimme nopeasti ajatella: populaatiot ovat riippuvaisia toisistaan ja jos jokin laji voi huonosti, siitä on seurauksia myös muihin lajeihin. Tunnetuin esimerkki taitaa olla huolestuttava pölyttäjien väheneminen ja se, miten se tulee vaikuttamaan ihmisen ravinnonsaantiin.

Kauppinen tarkastelee seitsemän lajiesimerkin (kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki, sinisiivet) kautta monimuotoisuutta, sen heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja myös sitä, mitä monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi voisi olla tehtävissä. Ääneen pääsevät monet asiantuntijat ja näkökulma on tieteellinen, mutta kirja on pureksittu sopivan kansantajuiseksi ja viihdyttäväksi. Kirjallisuusluettelo on kattava, jäin vain kaipaamaan valokuvia, nyt siirryin vähän väliä googlaamaan lisätietoa.

Ihminen on tehnyt luonnolle paljon hallaa osin tietoisesti mutta paljon myös tietämättömyyttään. Nyt kun tietoa on, sitä olisi osattava soveltaa. Tunsin piston omassa sydämessäni, olenko omilla päätöksilläni edistänyt luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, olisiko soranottoalueet syytä jättää hiekkapintaisiksi, vaikka se pohjaveden kannalta onkin huono vaihtoehto. Kumpi on tärkeämpää, hyvälaatuinen pohjavesi (sehän on tärkeää nimenomaan ihmiselle) vai monimuotoisten elinpaikkojen mahdollistaminen? Toivon että tulevaisuudessa lainsäädäntö ja ohjeistukset kehittyvät niin, että monimuotoisuus huomioidaan paremmin. Ei vain hyvältä näytä, kirjassakin moneen kertaan todettiin, miten valtionhallinnon määrärahoja aina vain supistetaan, sen olen huomannut ihan omakohtaisestikin.

On hurjaa, että esimerkiksi hömötiainen, lapsuudessani ihan yleinen lintulautavieras, on nykyisin erittäin uhanalainen. Samoin tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa on ollut suuri määrä luononvaraisia lohia ja taimenia, jotka on tapettu lähes sukupuuttoon ojituksilla, jokien patoamisella ja ryöstöpyynnillä ja nykyisin suomalaisten syömästä kalasta 80 prosenttia tuodaan ulkomailta. Tällaisista esimerkeistä huolimatta kirjan sävy ei ole syyllistävä ja painostava, enemmänkin rakentava ja keinoja etsivä. Syy siihen, miksi luonto on altavastaaja, on kuitenkin selvä:

"Juuri näin luonon monimuotoisuus hupenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa: koska se on ensisijainen arvo vain ani harvan ihmisen mielessä. Luonto on reunahuomautus, joka unohtuu."

Kun hiljainen on poistumassa keskuudestamme, sitä huomaa tuskin kukaan. Siksi tämä tietokirja on hurjan tärkeä, se pitää ääntä hiljaisten puolesta. Toivoisinkin että mahdollisimman moni lukisi sen. 
Vuoden 2020 Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Marko Hautala: Leväluhta

Luen todella vähän kauhua siihen nähden, että genre kyllä kiehtoo minua. En muuten katso juuri kauhuleffojakaan, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat minua. Ongelma taitaa olla se, että kauhu on niin vaikea laji ja minä olen kriittinen kuluttaja. Kauhussa, ihan kuin kaikessa muussakin, minulle on aina tärkeintä tunnelma. Esimerkiksi Hohto on sekä kirjana että elokuvana mieleeni juuri siksi, että kauhuelementit eivät ole liian suoria, vaan ne ovat enemmänkin salakavalan pahaenteisiä, mielikuvituksen varaan jääviä (toki päästäänhän siinä lähestulkoon splatter-meininkiinkin, mutta noin yleisesti ottaen). Kirjallisuudessa kauhun luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin elokuvissa, joissa tunnelmaa voi luoda musiikilla ja muilla fyysisillä elementeillä.

Leväluhta kiinnosti minua sen vuoksi, että kaikki mystinen ja pahalta kalskahtava historia on aina ollut heikkouteni. Leväluhdalla en ole koskaan käynyt, mutta olen ajanut siitä ohitse lukuisia kertoja Pohjanmaa-vuosinani (nyt harmittaa, miksi en koskaan poikennut!). Leväluhdasta on tehty paljon arkeologista tutkimusta, mutta se on edelleen enemmän tai vähemmän mysteeri. Aiemman tiedon mukaan rautakaudella harrastettiin polttohautausta, joten hautaaminen veteen vaikuttaa omituiselta ja poikkeukselliselta. Poikkeuksellista on myös se, että läheltä ei ole löytynyt asuinpaikkaa. Luonnontieteilijänä toki uskon, että kaikelle on järkeenkäypä ja looginen selitys, mutta ajatusleikkinä on mukava lähteä mukaan villeihin teorioihin siitä, miksi nämä ihmiset (enimmäkseen naiset) on haudattu pieneen lampareeseen keskelle ei mitään. (Sen verran vielä jatkan, että olisipa mukava tietää, miten tarkkaan tutkimuksissa on käyty läpi se mahdollisuus, että maastokin alueella on voinut muuttua melkoisesti 1600 vuoden kuluessa, mutta en nyt lähde sen pidemmälle tälle polulle).

Leväluhdan alku oli valtavan lupaava ja toi mieleeni yhden kauhulempparini, Lars Von Trierin Riget-sairaalakauhusarjan (suomeksi Valtakunta). Pimeässä Pohjanmaan yössä sairaalaan alkaa tulla kummallisia puheluita, joissa vanha värisevä naisääni kertoo, että Aino on palannut. Ja että Meeri on palannut. Ja tämä pitää kertoa Lari Vallille. Hautala luo pelottavaa tunnelmaa yksinkertaisilla keinoilla ja kirjan alkupuolikin oli hyvin vahva, paikoin jopa kammottava. Valitettavasti tunnelma ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti.

Leväluhdassa tarinaa seurataan pääosin kahden sisaruksen, Meerin ja Larin näkökulmasta. Heidän lapsuudenkotinsa sijaitsee kivenheiton päästä Leväluhdasta ja suvun historia kietoutuu lähteeseen vahvasti. Tarina kulkee menneisyydessä ja nykyisyydessä, muistojen monimutkaisissa labyrinteissä, totuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Erityisen viehtynyt olin nuoresta Larista ja erityisesti hänen black metal -harrastuksestaan. Lari pukeutuu Burzum-huppariin, käy Vaasassa Enochian Crescentin keikalla ja Nummirokissa. Ja kun heti kirjan ensimmäisellä sivulla lainattiin Darkthronea, olin aika myyty.

Kaikki toimi todella hyvin kirjan puoliväliin asti. Tarinaa rakenneltiin eri hahmojen ja näiden historian kautta hienosti ja ratkaisua etsiviä lupaavia langanpäitä esiteltiin lukuisia. Jotenkin kuitenkin langanpäät vain siirtyivät kauemmaksi toisistaan, tarina levisi vähän joka suuntaan ja kaikki muuttui tarpeettoman oudoksi. Leväluhta olisi saanut jäädä mystisemmäksi, sen rakenteita jotenkin pengottiin ja seliteltiin liikaa. Lähteestä ylös nostettu muotoaan muuttava omituinen esine tai asia alkoi jotenkin kuvata koko tarinaa, kaikki muuttui liian omituiseksi ja sekavaksi. Kauhujännite katosi samalla kuin loogisuuskin. Temppelit ja Christianiat ja tuhopoltot, siitä olisi voinut poistaa useamman elementin ja jatkaa samaa hienovireisempää linjaa loppuun asti.

Toisaalta, kyllä kirjan loppuratkaisusta on hirveän moni tuntunut pitävänkin. Ehkä minä olin taas vaan turhan kriittinen. Selvästi haluaisin lukea enimmäkseen sellaista monille luultavasti tylsää tunnelmakauhua. Leväluhdassakin se perimmäisen toimivan kauhun elementti oli kuitenkin selkeä ja tuli paikoin hienosti esille ennen kuin levähti: oikea kauhu syntyy niistä piilotetuista synkkyyksistä, jotka piilevät ihmismielen syvimmissä kätköissä.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista

Petri Tamminen: Musta vyö

Luin Petri Tammisen Mustan vyön, koska joku kehui sitä Facebookin kirjallisuusryhmässä mainiten tumman huumorin sävyttämän kertomuksen kuolemasta. Se kuulosti minun kirjaltani ja siksi tartuin siihen, vaikka viime aikoina minulla on ollut niin kiire elää, etten ole ehtinyt miettimään kuolemaa.

Nyt kyllä heilahtaa taas vahvasti henkilökohtaisen puolelle mutta heilahtakoot. Henkilökohtaisuutta olenkin miettinyt viime aikoina paljon etenkin Instagramin puolella, jossa seuraajamääräni lähenee tuhatta. Instagram, kuten tämä blogikin on alusta asti ollut vähän kuin päiväkirjani, paikka jossa voin purkaa päätäni sen ihmeemmin miettimättä, kuka sitä lukee tai mitä tulkintoja hän minusta tekee. Motiivini ovat varsin itsekkäät, oman olon helpottaminen ja tapa ilmaista itseäni. Kaikki tämä (positiivisesti yllättänyt!) sosiaalisuus joka näiden sangen yksinäisten harrastusten ympärillä pyörii, on tullut minulle yllätyksenä.

Olen ihan oikeassakin elämässä varsin avoin, liiankin. En osaa oikein suodattaa sitä, mitä haluan jakaa itsestäni. Ehkä se on sitä, että olen niin täysillä mukana aina kaikessa, ihmissuhteissakin. Samaa avoimuutta harrastan myös netissä. Omituinen ristiriita on syntynyt siitä, että kun blogiani ja etenkin Instagram-tiliäni on päätynyt seuraamaan myös koko joukko puolituttuja, sellaisia, joiden kanssa en arkielämässä ole niin paljon tekemisissä, että jakaisin heille tämän kaiken muutenkin, tuntuu todella oudolta jakaa se netissä. Jotenkin ne sadat kasvottomat seuraajat eivät kuitenkaan haittaa, vaikka mistäpä minä tiedän, keitä niiden nimimerkkien takaa oikeasti löytyy. Joten siis, te oikean elämäni tutut, kivaa kun olette siellä. Ja hei vaan teille stalkkereillekin! Koitan ajatella asiaa niin, että kukaanhan ei pakota seuraamaan juttujani ja toisaalta en jaa netissä mitään sellaista, mitä en voisi kertoa kasvokkainkin. Avoimuutta on helppo harrastaa, sillä olen saanut siitä vain ja ainoastaan positiivista palautetta ja kokemukseni mukaan avoin ilmapiiri helpottaa kaikkien oloa.

Siitäkin olen kertonut täällä monesti, miten isäni kuoli kun olin 15-vuotias. Hän kuoli auto-onnettomuudessa, täysin yllättäen ja karulla tavalla elämältä putosi pohja, täynnä elämää ja suunnitelmia ollut terve mies lakkasi yhtäkkiä olemasta.  Sitä oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä, on toisinaan yhä vieläkin. Vieläkin, melkein 17 vuotta möyhemmin, tulee hetkiä, kun alitajuntaisesti huomaan ajattelevani, että se olikin vain painajaista. Tai että tästä pitää kertoa isälle.

Myös Petri Tammisen Mustassa vyössä kertojan on vaikea hyväksyä sitä, että hänen isänsä, vahva, urheileva peruskallio, yhtäkkiä lakkaa olemasta. Kertojalle tulee kriisi, hän toteaa että sairaalasta tuleva viesti isän kuolemasta on oikeastaan hänen oma kuolinviestinsä, sillä hän joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Kirjallisuusryhmästä lukemani analyysi osui oikeaan, rakastin sitä, miten vaikeasta aiheesta huolimatta kirjan taustasävy on humoristinen. Kertoja tiedostaa oman naurettavuutensa, sen miten synkän hullua elämä joskus on. Hän syyllistää itseään isän kuolemasta ja siitä, miten huonosti kohteli isäänsä, vaikkapa kirjoittamalla tästä ilkeitä asioita romaaneihinsa. Kertojan kuvaus siitä, miten lähipiiri suhtautuu hänen eksistentiaaliseen kriisiinsä on mainio: teinejä ei oikein kiinnosta ja parhaimmillaankin he ovat lähinnä kiusaantuneita, vaimo Liisa on ikuinen tsemppari ja järjen ääni, jota päähenkilö pitää itsestäänselvyytenä, mutta joka saa kirjan loppupuolella ansaitsemansa hetken (ehkä kirjan paras kohtaus), jossa hän paljastaa, ettei se jatkuva kannustus todellakaan tule itsestään.

Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin.

Oikeastihan läheisensä menettänyt joutuu kokemaan menetystä koko loppuelämänsä. Kuolema on vasta se ensimmäinen suuri, totaalinen menetys, mutta menetystä kohtaa jatkuvasti muulloinkin. Etenkin nuorena, kun elämässä tapahtuu paljon, on vaikea hyväksyä sitä, että asioita ei voi jakaa sen rakkaan ihmisen kanssa, siinä menettää paljon. Olen menettänyt mahdollisuuden jutella isäni kanssa asioista. Etenkin suren sitä, miten innoissaan hän olisi ollut tästä urapolustani jolle päädyin, miten paljon minulla olisi hänelle kerrottavaa. Menetyksen tunne on ikuinen kumppani, sitä joutuu kokemaan arjessa jatkuvasti. Menetykseen limittyy kateus, ihan hiljattain emme voineet mieheni (joka on menettänyt molemmat vanhempansa nuorena) kanssa kuin nauraa sille, että huomasimme kaikkein eniten elämässä tuntevamme kateutta toisten vanhemmista.

Pidin kirjan arkisuudesta, siitä että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa, Turun TYKSissä, Lemussa, Lounais-Suomen peltoaukeilla. Kieli oli myös arkista, napakkaa ja tehokasta. Tiiviit lauseet osuivat usein ytimeen: "Jos on tottunut vähättelemään itseään, vähättelee helposti myös surujaan." Kuolemaan suhtautuminen oli myös piristävän arkista, mystisyydestä riisuttua:

"Kaikki tuonpuoleisuuteen liittyvät käsitykset ovat syntyneet jonkun sellaisen mielikuvituksessa, jolta on juuri läheinen kuollut. Kun joku, joka on aina ollut, onkin nyt poissa, se ihme pitää selittää, ja järjettömimmätkin selitykset ovat silloin järkeenkäypiä. Siinä mielessä kaikkien uskontojen kaikki käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat totta. Ne ovat jonkun todellisen ihmisen todellisia tunteita ja ajatuksia."

Mustassa vyössä käsitellään lempeästi myös sitä, miten kuollut ihminen tavallaan jatkaa elämää meissä, geenien ja sen kautta, että hän on ollut aiemmin niin tiivis osaa elämäämme. Tuota olen itsekin miettinyt. Tuntuu jotenkin hurjan lohduttavalta toisinaan nähdä peilissä selviä piirteitä isästä. Isä oli myös suurten tunteiden ihminen, hän innostui kaikesta ja kaikista. Ja hänen tärkeimpiä oppejaan oli, että koskaan ei saa sanoa, että ei osaa, jos ei ole edes yrittänyt. Vaikka olen menettänyt, olen siis myös saanut.

Petri Tamminen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen kielensä ja lakonisen huumorinsa myötä totesin, että on pakko jatkossakin lukea häneltä lisää kirjoja. Tamminen näyttää huomenna olevan Turun kirjamessuilla, taidankin mennä kuuntelemaan hänen haastattelunsa. Kirjamessuille suuntaan tietysti tänäänkin, on tämä vaan vuoden paras viikonloppu!

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.