Nina Wähä: Perintö

Perintö (alkup. Testamente 2019, suom. Sanna Manninen) on tukholmalaisen Nina Wähän kolmas romaani. On aika erikoista, että ruotsalainen romaani sijoittuu Suomeen, Tornionjokilaaksoon. Se kuitenkin selittyy sillä, että Wähän äiti on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja Wähä itse on viettänyt siellä lapsuuden kesiään. Kenties tämä selittää myös sen, miksi Perintö oli sielunmaisemaltaan poikkeuksellisen suomalainen romaani. Siis etenkin ollakseen ruotsalainen romaani.

"Tämä ei ole mitään muuta kuin murhatarina. Tai no, onhan tämä paljon muutakin."

Näillä sanoilla Perintö alkaa ja tuo heti eteen persoonallisen ratkaisun, oikean vanhan ajan kaikkitietävän kertojan, joka puhuttelee lukijaa ja antaa ikään kuin lukuohjeita. Kirjan alussa on myös lista avainhenkilöistä kuin vanhassa klassikossa ikään, vaikka jälkeen päin on selvää, että ei tuota listaa olisi tarvinnut mihinkään ja että listassa annettiin etukäteen tietoa, jonka olisi voinut mielellään aistia romaanin sivuilta itsekin. Näillä keinoin Perintö liikkuu nykyromaanista kohti perinteisempää sukukronikkaa, nerokas ratkaisu suorastaan.

Perintö kertoo siis maaseudulla, syvällä Tornionjoen jokilaakson syrjäseudulla asuvasta Toimin perheestä. Isä Pentti on sieltä kotoisin, vaimonsa Siirin hän tapasi ollessaan rintamalla. Lapsia on kaksitoista (tai neljätoista jos laskee mukaan kuolleet). Kuten kertoja toteaa: "Oikeastaan riittää, että tietää nämä asiat. Ja sen että Toimit ovat maanviljelijöitä ja että on 1980-luvun alku ja että joulu lähestyy ja että perheessä on monta lasta, niin monta että toivoisin ettei niistä kaikista tavitsisi pitää lukua, mutta se asia nyt on niin kuin on."

Lasten suuren määrän vuoksi romaani paisuukin yli 500-sivuiseksi. Aluksi tarinassa sukelletaan perheen vanhimman (elossa olevan) tyttären, raskaana olevan Annin maailmaan ja hänestä kehittyykin jonkinasteinen tarinan päähenkilö. Onkin melkein yllättävää, että jokainen muukin lapsi ja myös perheen äiti saa myöhemmin yhtä paljon tilaa ja vahvan oman äänensä tasavertaisesti kuuluviin. Yhden voimakkaan päähenkilön sijaan kirjassa onkin yhtä monta päähenkilöä kuin on henkilöitäkin. Kaikki huutavat kovaa, tahtovat tulla nähdyiksi, heräävät tarinasta eloon omina aidointuntuisina persooninaan. Murhatarina, sitä teos tosiaan on, mutta se on oikeastaan lopulta aika sivuseikka. Oikeasti romaani on ihmisyyden kuvaus, juoni jäi taka-alalle ainakin omassa lukukokemuksessani. Tärkeintä on sellaiset asiat kuten miten kasvaa aikuiseksi, miten löytää oma ääni, millaista on kun on sisaruksia, perhe, lapsia, vanhempia. Miten kummallisia ovat ihmissuhteiden verkostot ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Pidin kirjasta paikoin aivan valtavasti. Se oli kamalan ankea, ahdistavakin, paikoin niin samaistuttava, että se alkoi jo melkein etäännyttää minua tarinasta, muuttua liian todeksi. Se oli kuitenkin myös todella nautinnollinen. Perhesuhteiden ja nuoruuden kuvaus, se miten maatilalta jokainen lapsi ponnisti oman elämänsä päätähdeksi tavalla tai toisella, oli taidokasta ja myös viihdyttävää. Siinä mielessä voisin suositella romaania kaikille: kaikille joilla on sisaruksia, kaikille joilla on lapsia tai jotka ovat jonkun lapsia, kaikille joilla on perhe, kaikille maalta kotoisin oleville, kaikille suomalaisille, kaikille joilla on tummia muistoja tai sitten ei, kaikille jotka nauttivat hyvistä henkilöhahmoista ja heidän välisistä suhteistaan, kaikille jotka yleisesti pitävät helppolukuisista, synkän viihdyttävistä romaaneista. 

Mutta sitten kuitenkin. Vaikka matka oli paikoin tavattomankin nautinnollinen, vaikka lukiessani tunsin itsekin juurtuvani Tornionjokilaaksoon, rakastuvani näihin fiktiivisiin ihmisiin, Toimin perheeseen, koin kuitenkin jonkinlaista tyhjyyttä päästessäni loppuun. Olisinko sittenkin kaivannut juoneen jotakin syvyyttä? Olisinko kuitenkin tarvinnut muutakin kuin sen murhatarinan ja tavattoman onnistuneet hahmot? Ehkä. Siksi Perintö ei ollutkaan minulle sellainen vuoden paras kirja, jollaista lukiessani jo ehdin uumoilemaan. 

Syksyllä Rebekkaa lukiessani pohdin sitä, että hyvä romaani vaatii oikeastaan aika yksinkertaiset rakennusaineet ja joskus hyvä ja yllättävä juoni ja vahva tunnelma yksinään riittävät. Perinnön suhteen etenen ajatuksissani taas aivan toiseen ääripäähän: joskus romaani on hyvä sen hahmojen ja rakenteen vuoksi. Perintö nimittäin oli Toimin perheen elämä avattuna kirjan sivuille. Sen hahmot olivat sekä hyviä että pahoja, itsekkäitä ja uhrautuvia, sukurakkaita ja perheenjäseniään vihaavia. Perinnön aitous ja kirjan oivaltavuus, jota kekseliäs kertoja ja kirjan rakenne korostivat saivat aikaan sen, että pidin kirjasta. Jos siihen olisi vielä yhdistänyt jotenkin vahvemman juonen, tai mikä se puuttuva ainesosa sitten ikinä olikaan, olisi tässä ollut vuoden paras kirja. Hyvä lukukokemus se kuitenkin oli. Maailman suomalaisin ruotsalainen romaani, yhdistelmä jotakin anttituurimaista, 1800-luvun sukukronikkaa, ruotsalaista dekkaria, knausgårdmaisia synkkiä sävyjä, kasvutarinaa, maalaiskertomusta ja perinteistä perheromaania. En osaa antaa tälle kirjalle arvostelutähtiä - sillä miten monta tähteä antaisit elämälle?

Perintö, WSOY 2020, suomennos Sanna Manninen

Sivumäärä: 550 

Mistä hankittu: Kirjastosta

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

"Jopa tieteeseen ja luonnon tarkkaan järjestykseen luottava haluaa nimittäin joskus jättää pienen raon auki mysteerille".

Ai että, mikä ihana kirja. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa on paljon samaa Bea Uusman Naparetken kanssa. Kirjan teemat, Uusman tapauksessa 1800-luvun naparetket ja Svenssonin kirjassa ankeriaat, eivät välttämättä vaikuta kovin houkuttelevilta, sellaisilta että niihin kiinnostaisi perehtyä sen enempää. Kuitenkin molemmissa lähestymistapa kenties luotaantyöntävään teemaan saa aikaan sen, että lukukokemus on lopulta hurmaava. Uusma kuvaa osuvasti sitä, miten jokin asia muuttuu pakkomielteeksi, Svensson taas kuvaa ankeriasta pehmeämmällä tavalla, käy läpi sen tieteen kautta, mutta yhdistää sen omaan elämäänsä ja ihmisyyteen kauniisti ja vertauskuvallisesti.

Minä toki olin kiinnostunut ankeriaista ihan jo muutenkin, luonnontieteilijänä ja luontofanina. Jo lapsena muistan lukeneeni ja lumoutuneeni Sargassomerestä ja sinne suuntaavien ankeriaiden ihmeestä, mutta enpä tiennyt, että niin paljon ankeriaisiin liittyvää on edelleen ratkaisematta. Tiede tuntee jopa "ankeriaskysymyksen", jonka mukaan kaikki luonnontieteen tärkeät kysymykset on ratkaistu lukuun ottamatta ankeriaskysymystä, ankeriaiden suurta mysteeriä. Yleisesti tunnettu fakta on, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä. Kukaan ei kuitenkaan ikinä ole nähnyt yhtään ainutta ankeriasta siellä, kaikesta nykyisestä teknologiasta ja tieteen saavutuksista huolimatta.

Myös ankeriaiden lisääntyminen oli pitkään mysteeri. Muuan Sigmund Freud esimerkiksi vietti pitkään etsien ankeriailta kiveksiä siinä onnistumatta (ehkä sillä oli jotakin tekemistä Freudin myöhempien vaiheiden kanssa). Vasta myöhemmin opittiin, että ankeriaalla on erilaisia kehitysvaiheita, sukukypsänä se jopa lopettaa syömisen, ruuansulatuselimistö surkastuu ja ankeriaalla on vain yksi päämäärä: Sargassomeri ja suvun jatkaminen.

Svensson käy tarkasti, tieteellisesti, mutta kaunokirjallisesti läpi sen, mitä nykyaikainen tiede ankeriaasta tietää. Lisäksi hän kuitenkin käsittelee ankeriasta monipuolisesti muutenkin, kulttuurin, taiteen ja uskomusten kautta sekä omien kokemustensa kautta. Herkänkipeät muistot ankeriaiden pyydystämisestä isän kanssa limittyvät hienosti ankeriaiden mysteeriin ja tunnelma läpi kirjan on jotenkin poikkeuksellisen herkkä, arvoituksellinenkin.

Nautin tietysti etenkin lukuisista kirjallisuusviittauksista, ankeriaat ovat näytelleet tärkeää sivuosaa mm. Günter Grassin Peltirummussa (joka pitäisi lukea uudestaan, pidin siitä aikoinaan paljon) sekä Graham Swiftin Veden maassa (jonka tilaamiselle nettidivarista sain nyt erittäin hyvän tekosyyn). Lisäksi Svensson kirjoittaa paljon Rachel Carsonista, joka on tunnetuin Äänetön kevät -kirjastaan, mutta jonka ensimmäinen kirja Under the Sea-Wind kertoi mistäpä muusta kuin ankeriaista, tarkan tieteellisesti mutta kaunokirjallisesti - kuulostaa jotenkin tutulta? Carsonin, meribiologin, joka oikeasti muutti maailmaa, Äänetön kevät minulla on myös edelleen lukematta, pakko korjata asia pian.

Se miksi kirja lopulta oli niin ihana, johtuu kuitenkin siitä, miten kauniisti Svensson kirjoitti elämän ja ankeriaan mysteereistä, luonnontieteestä ja -tietelijöistä, tiedonjanosta ja siitä, miten tärkeää tietäminen lopulta on vai voisiko jotkut asiat jättää mysteereiksi. Kirjan loppu ei ole lohdullinen: Svenssonin isä kuolee ja niin on vaarana käydä myös ankeriaille, ne on luokiteltu jo äärimmäisen uhanalaisiksi. On vaarana, että ankerias vie pian mysteerinsä mennessään. Osittain arvoitukselliseksi jäi myös se, miksi tämä kirja oli niin kiehtova ja nautinnollinen lukukokemus. Osasyynsä oli sillä, että kuuntelin sen osittain äänikirjana, jonka lukijana oli mahtava, lähes hypnoottinen Jukka Pitkänen. Jotenkin Ankeriaan testamentti oli ihan täydellinen kirja tähän hetkeen. Ja matkani ankeriaiden kanssa tulee jatkumaan varmasti tavalla tai toisella, seuraavaksi siis Swiftin kirjan parissa, se odottaa minua jo pakettiautomaatissa. Kiinni olevat kirjastot - mikä ihana tekosyy ostaa kirjoja netistä aivan tarpeettoman paljon!

Helmet-haasteessa laitan kirjaan kohtaan 18, en juuri tiennyt aiemmin ankeriaista.

Kirjailija: Patrik Svensson
Luettu kirja: Ankeriaan testamentti (Tammi, suom. Maija Kauhanen) + äänikirja, jossa lukijana Jukka Pitkänen
Alkuperäinen kirja: Ålevangelier. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Sivumäärä: 272
Arvostelu: ★★★★★

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Tämän vuoden Helmet-haasteessa minua eniten hirvitti kohta "kirja kertoo Intiasta". Totta puhuakseni Intia ei juuri kiinnosta minua, sen kulttuuri tuntuu liian monimutkaiselta, kadut likaisilta ja Blooywood-meininki ahdistaa. Näin puhtaan ennakkoluuloisesti. Olinkin todella helpottunut, kun kohdan täyttämiseen ilmaantui helppo keino, Elisa Kirjan ilmaiseksi tarjoama humoristinen Delhin kauneimmat kädet.

Keski-ikäinen Göran Borg on kaavoihinsa pahasti kangistunut mies. Hänen suurin paheensa on jalkapallofoorumin selailu, johon kuluu työpäivästä yllättävän pitkä aika. Lisäksi Göran on aina päivälleen selvillä siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää on kulunut siitä, kun hän erosi vaimostaan Miasta. Elämä on jumittunutta ja hyvin jumissa on myös Göranin tapa tehdä töitä. Siispä pian tuleekin hetki, kun nuorten hallitsema työelämä ajaa Göranista ohi ja Göranille tehdään selväksi, että hänen olisi paras siirtyä muualle, ottaa eroraha ja pakata tavaransa.

Göran on siis vapaa tekemään mitä tahansa ja sattuman kautta hän lähtee lomalle Intiaan. Matkasta tulee (tietenkin...) käännekohta Göranin elämälle. Ensimmäistä kertaa elämässään hän heittäytyy, tekee harkitsemattomia asoita ja ottaa jopa manikyyrin, useamman kerran. Kohta hänellä onkin Delhin kauneimmat kädet.

Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat. Silti vietin monta ihan mukavaa hetkeä kirjaa kuunnellen. Ja sainpa tosiaan taas yhden Helmet-kohdan yli.

Sekalainen seurakunta bloggaamattomia kirjoja

Olen taas lukenut niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava määrä. Ensi viikolla alkaa taas työt (jee!), joten lukeminen vähenee radikaalisti, sitä ennen koitan saada tätä kirjasumaa purettua. Helmikuun lukemisiin on sisältynyt hienoja ja mielenkiintoisia kirjoja.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen

Kovasti tekisi mieleni kertoa, miten me vasenkätiset joudumme kärsimään tässä oikeakätisten maailmassa, mutta taidan jättää väliin tällä kertaa. Handken pienoisromaani oli kauniin vähäeleinen, mutta jotenkin se kuitenkin jätti minut kylmäksi. Tarinassa nainen toteaa, että haluaa olla yksin ja jättää aviomiehensä. Teos käsitteleekin yksinäisyyttä, sitä miten yksin oleminen on ihmisen perusoikeus ja miten ympäristö suhtautuu usein ongelmallisesti toisen ihmisen yksin olemiseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa.

Handke: Vasenkätinen nainen (suom. Outi Nyytäjä)
Alkuperäinen kirja: Die linkshändige Frau (1981)
Kustantaja: Weilin+Göös
Sivumäärä: 92
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: 1001 kirjaa
Helmet-haaste: Kohta 48: kirjassa alle 150 sivua


J. G. Ballard: Uponnut maailma

Uponnut maailma oli pelottavan ajankohtainen tänä aikana, kun ilmastonmuutos puhuttaa jatkuvasti. Tavallista voimakkaammat aurinkomyrskyt ovat saaneet aikaan jättimäisiä geofyysisiä muutoksia, joiden ansiosta maan keskilämpötilat ovat nousseet. Trooppiset alueet ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi ja kansakunnat ovat vaeltaneet pohjoiseen. Maata peittävät trooppiset laguunit, joissa asustaa alligaattoreita. Kirjan luonnontieteellinen puoli oli (tietenkin!) valtavan kiehtova, mutta muuten korkealentoinen ja filosofinen tarina ei ollut mieleeni.

Ballard: Uponnut maailma (suom. Mika Renvall)
Alkuperäinen kirja: The Drowned World (1962)
Kustantaja: Jalava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 176
Lista: 1001 kirjaa


Johanna Sinisalo: Kätketyt

Rakastan Johanna Sinisaloa ja rakastan geokätköilyä, joten tämä pieni kirja oli minulle aika täydellinen. Hetken jo luulin lukevani Sinisalon kirjoittamaa romanttista rakkauskertomusta ja olin vähän hämmentynyt, mutta eihän se nyt ihan niinkään mennyt... Loistava pieni kirja!

Johanna Sinisalo: Kätketyt (2006)
Kustantaja: Radian Words
Sivumäärä: 52
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listojen ulkopuolelta

Jan Guillou: Pahuus

 
Kirjan alku oli niin ahdistava, että lähestulkoon jätin kirjan kesken. Siinä nimittäin päähenkilö Erikin isä pahoinpitelee poikaansa rajusti ja toistuvasti. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä vaikka tarinassa väkivalta näyttelee pääroolia, on siinä paljon muutakin. Sisäoppilaitoksessa vallitsee omat lait ja tarkka nokkimisjärjestys. Silti Erik kohtaa myös toveruutta ja rakkauttakin. Pahuus oli raskas, mutta lopulta palkitseva lukukokemus.

Jan Guillou: Pahuus (suom. Veijo Kiuru)
Alkuperäinen kirja: Ondskan 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 338
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: Keskisuomalainen
Helmet-haaste: Kohta 15: kirjan kansi on ruma


Andy Weir: Yksin Marsissa 

Yksin Marsissa on tullut suurempaan kuuluisuuteen sen pohjalta tehdyn elokuvan vuoksi. Itse en ole leffaa nähnyt, mutta julisteessa oleva Matt Damon tuli jo nyt kummittelemaan mukaan lukukokemukseeni, ei hyvä. Kirja oli mielenkiintoinen ja paikoin hauskakin. Astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen avaruuspukunsa vaurioituu hiekkamyrskyssä. Muu miehistö luulee, että Watney on kuollut ja poistuu paikalta ja alkaa Watneyn taistelu aikaa ja kylmää planeettaa vastaan. Yksin Marsissa oli ihastuttavan tekninen, mutta se olisi ehdottomasti pitänyt lukea alkuperäiskielellä. Teknisen kielen ja puhekielisyyden suomentaminen ei toiminut mielestäni yhtään ja tökki toisinaan hyvinkin pahasti.

Andy Weir: Yksin Marsissa (suom. Kaj Lipponen)
Alkuperäinen kirja: The Martian. A Novel (2011)
Kustantaja: Into Kustannus Oy
Sivumäärä: 387
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 35, kirjassa ollaan avaruudessa

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Syötäväksi kasvatetut on kirja, jonka jokaisen lihaa tai kananmunia syövän sekä maitoa juovan kansalaisen, tulisi lukea. Se kerää yhteen suomalaisen eläintuotannon hyvät ja huonot puolet. Maatilan kasvattina ja maataloustuottajien innokkaana puolestapuhujana olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ollut saarnaava ja se esitteli hyvin erilaisia näkökantoja, myös tuottajien perspektiivin. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa jatkuvasti tuotiin esiin se, miten moni asia on huomattavasti paremmin Suomessa kuin ulkomailla. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Saksassa hämmästellään sitä, kun suomalaiset possut saavat pitää saparonsa. Tehotuotantoon liittyy järkyttäviä asioita ja eläinten yksilöarvo on hyvin kyseenalainen. Mielestäni nämä asiat tulee olla valmis kohtaamaan, mikäli lihaa syö. Kaikenkaikkiaan todella hieno ja onnistunut tietokirja, suosittelen erityisesti kaikille meille lihansyöjille!

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (2012)
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 355
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 1, ruuasta kertova kirja

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (osat 1-3)

Tulinpa tuossa lukaisseeksi kokonaisen trilogian tammikuun aikana. Kolme olomuodoltaan kevyttä ja nopealukuista kirjaa, joiden sisältö oli kuitenkin painavampaa kuin lyijy. Ahmin yhden, hain heti kirjastosta toisen ja lopulta kolmannenkin. Nyt olo on kummallinen, tyhjä, järkyttynyt ja haikea. Sangen erikoista, että tunnen näin, sillä en kokenut erityisemmin edes pitäväni näistä kirjoista. Gardell kertoi tarinan, joka piti tulla kerrotuksi. Tarinan, tai oikeammin toden, joka jokaisen lauseen myötä pureutui syvemmälle sydämeen ja järkytti syvästi.

Kuvat: Adlibris

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia (oikeammin kolmeosainen romaani) on shokeeraava kuvaus 1980-luvulta, siitä millaista oli homoseksuaalien elämä tuon ajan Ruotsissa. Nykyisin Ruotsi vaikuttaa sen verran liberaalilta, että on vaikea uskoa, että myös länsinaapurissamme on vallinneet kirjan kuvaamat asenteet vielä noinkin vähän aikaa sitten. Homojen elämä on piilottelua, salailua, häpeilyä ja salamyhkäisyyttä. Leimautuminen hirvittää ja siksi lääkärillä käymistäkin on parempi välttää, vaikka olisikin vieraalla ja hirvittävällä tavalla sairas.

Nuoret miehet elävät ja rakastuvat. He sairastuvat ja kuolevat, yhä nuorina, elämänsä alussa, usein hylättyinä. "Homoruton" runtelemat luurangoiksi kuihtuneet nuorukaiset makaavat sairaalasängyissään ja, kun heidän poskelleen vierähtää kyynel, muistuttaa hoitaja, että kyyneleitä ei tule pyyhkiä paljain käsin, ties vaikka aids tarttuu. Viattomuus kääntyy syyllisyydeksi, media leimaa taudinkantajat murhaajiksi ja lehtiartikkeleissa huudetaan, miten luonto kostaa poikkeavan käytöksen. Hirveintä on se, että tämä kaikki on oikeasti tapahtnut. Hirveää, sydäntäraastavaa ja epäoikeudenmukaisuudessaan lannistavaa.

Ensimmäisen osa on rakkaus, toinen sairaus ja kolmas kuolema, näin etenee romaanisarja ja sen hahmojen kohtalo. Kaikki kolme elementtiä ovat kuitenkin läsnä jo ensimmäisessä osassa uhkaavana ja vääjäämättä lähestyvänä. Ilman rakkautta kaikki tuntuisi vielä hirveämmältä, mutta toisaalta rakkaus levittää kuolemaa. Kaikki ei ole pelkkää surua ja tuskaa, huumori kukkii loppuun asti, itseironia ja mustat vitsit toimivat selviytymiskeinona. Ristiriitaisuus on voimakasta ja tunnelma on vahva. Päähenkilöt ovat kaikki inhimillisiä, erilaisia ja heillä on hyvin erilaiset taustat. Sairaus, joka tulee synkkänä muurina ja vie mukanaan nuoria miehiä, yhdistää heitä kauhealla tavalla.

Kirjojen sanoma on tärkeä, niiden kertoma tarina on koskettava, hirvittävä ja totta. Mutta miksi sitten en kuitenkaan oikein pitänyt kirjoista? Tärkeimpänä syynä pidän kirjojen kieltä. Se töksähteli, kuulosti ruotsilta (se nyt ei ole Gardellin vika) ja toisteli liikaa. Näillä aineksilla olisi voinut saada aikaan vielä jotakin paljon voimakkaampaa. Yksinkertaisesti Gardellin tapa kirjoittaa ei miellyttänyt minua. Silti ahmin kirjat, vaikutuin ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että on upeaa että nämä kirjat on kirjoitettu, julkaistu ja otettu vastaan innolla. Kirjoista on tehty myös hyvin suosittu tv-sarja ja sen verran tarina jäi kolkuttelemaan takaraivooni, että haluan ehdottomasti nähdä sen. Suosittelen myös kirjojen lukemista kaikille, nämä tarinan kuvaavat ihmiset ansaitsevat tulla muistetuiksi, nyt ja aina.

Osallistun kirjoilla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (piste Ruotsille)


Kirjailija: Jonas Gardell
Luettu kirja: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin osat 1-3 (suom. Otto Lappalainen)
Kustantaja: Johnny Kniga
Alkuperäinen kirja: Torka aldrig tårar utan handskar 1-3 (2012-2013)
Sivumäärä: 294 + 300 + 304
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Tammikuun äänikirjat

Tammikuu on lusittu ihan näillä näppäimillä, jihuu! Tammikuun työmatkakävelyillä kului kolme äänikirjaa. Jäin miettimään tuota kirjojen määrää ja sitä, että miten paljon oikein kävelenkään. Laskutoimitusten jälkeen tulin siihen tulokseen, että tammikuun työmatkakävelyjen kilometrisaldoksi tuli hiukan alle 90 kilometriä. Ei siis mikään ihme, että olen äänikirjojen suurkuluttaja. Tässä lyhyesti noista kolmesta työmatkojen ilosta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Kuva: Elisa kirja

Ostin Elisa kirjan uuden vuoden tarjouksista hyvin halvalla Jarkko Sipilän Luupuiston (ostin kun halvalla sai, ihan rehellinen hinnan perusteella tehty heräteostos). Dekkari oli ihan mukiinmenevä, eniten nautin poliisin työn kuvauksesta, joka vaikutti aidolta (Sipilähän on rikostoimittaja ja siis varsin perehtynyt aiheeseen). Parasta kirjassa oli poliisihallinnon muutoksien kuvaus, valtion säästötoimien kritisointi, poliisivoimien leikkaukset ja etenkin lause, joka kuului tyyliin "Kun valtio säästää, siinä ei kuluja mietitä". Word!

Miinusta annan (muuten hyvän lukijan) rasittavasta tavasta saada kaikki naiset kuulostamaan hempeiltä idiooteilta, pöh. Sipilää voisin kyllä lukea enemmänkin. Luupuisto oli Sipilän Takamäki-sarjan 14. romaani, ehkäpä voisin lukea sarjaa alusta.

Kirjailija: Jarkko Sipilä
Luettu kirja: Luupuisto (2014)
Lukija: Veikko Honkanen
Mistä hankittu: Oma ostos Elisa kirjasta
Arvostelu: ★★★


Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen

Kuva: Like

Hynynen ei tainnut loppujen lopuksi ilahduttaa työmatkojani (paitsi silloin kun hän pilkkasi Radio Novaa) vaan lähinnä ärsytti. Mutta se nyt oli tiedossa jo etukäteen. Hynynen provosoi, kritisoi, ärsyttää ja kyseenalaistaa rokkiäijän itseoikeudella. Hän kertoo totuuden naisista ja elämästä yleensäkin juoden samalla äänekkäästi (olutta, se vaikutelma tehtiin hyvin selväksi) ja kaikesta ärsytyksestä huolimatta minun oli todettava, että kyllä minä silti vaan fanitan Hynystä ja varsinkin hänen bändiään. Vaikka se yksi tietty Ruisrock-floppi aika hyvin veikin kunnioitukseni bändiä, vaan ei sen musiikkia, kohtaan.



Kirjailija: Jouni Hynynen
Kirja: Rakkaudella Hynynen (2007)
Lukija: Jouni Hynynen
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★


Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kuva: Gummerus

Tätä kirjaa minulle on joskus suositeltu täällä blogissa (pahoitteluni, en muista kuka tämän suosituksen antoi, joka tapauksessa kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla) ja ilokseni löysin sen äänikirjana kirjastosta. Ihana Seela Sella tarinoi minulle kävellessäni ja ihastuin kirjan runollisuuteen. Tarinassa nuori kirjalija Veronika asettuu syrjäiseen taloon kirjoittamaan kirjaansa. Naapurissa asuu outo vanha nainen, jota kyläläiset kutsuvat noidaksi. Veronika kuitenkin suhtautuu ennakkoluulottomasti ja uteliaasti tähän naiseen, Astridiin. He ystävystyvät ja vähitellen paljastuu, että naisilla onkin enemmän yhteistä kuin olisi voinut uskoa, he ovat molemmat menettäneet elämässään paljon ja jakavat saman tuskan.

Kirja oli ennen kaikkea kaunis, mutta se oli myös lohduttava, syvällinen ja hieno muistutus siitä, miten tärkeää on välittää ja olla ennakkoluuloton. Kirja ei ollut minulle mikään napakymppi, mutta se tarjosi paljon ajateltavaa ja loppupuolella muutamat kylmät väreetkin. Suosittelen, jos joku ei ole tätä vielä lukenut.

Olsson asuu nykyisin Uudessa-Seelanissa, mutta on alkujaan ruotsalainen, joten otan kirjalla pisteen Ruotsille Pohjoismaat-haasteessa

Kirjailija: Linda Olsson
Luettu kirja: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Alkuperäinen kirja: Let me sing you gentle songs (2005)
Lukija: Seela Sella
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Torstai-illan kolme pikaista

Jotenkin pidän siitä, että kaikista lukemistani kirjoista jää edes jonkinlainen merkintä tänne lukuhistoriani kirjoihin. Rahkeita pidempiin teksteihin ei nyt riitä, joten tässä koottuna pari riviä kolmesta viime aikoina lukemastani kirjasta.

Erik Axl Sund: Varistyttö (listojen ulkopuolelta)

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. Kaikki tarvittavat palaset mielettömään lukukokemukseen olivat paikoillaan (kansikuva iski poikkeuksellisen voimakkaasti, siksi tästä kirajsta aluen alkaen olen edes kiinnostunut) mutta jotenkin lukukokemus jäi harmittavan vaisuksi. Ehkä olisin halunnut yllättyä enemmän? Ehkäpä kuitenkin annan jatko-osillekin mahdollisuudet, mahtavat kansikuvat niissäkin, eiköhän se ole jo riittävä peruste!

Sivumäärä: 415
Julkaisuvuosi: 2014
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto

Kävin ihan kirjaimellisesti isolla kirkolla. Ja mitä siellä teinkään? No kuvasin kirjaa tietty...

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (listojen ulkopuolelta)

Tämän nuortenkirjan halusin lukea puhtaasti siksi, että olen marraskuussa suuntaamassa kahdeksi viikoksi Thaimaahan Khao Lakiin (reissun lukusuunnitelmiin palailen ensi viikon aikana, ehdotuksia lomalukemiseksi otetaan nyt vastaan kommenttikentässä!). Kirja kertoo tsunamista, joka edelleen on voimakkaasti suomalaisten mielessä. Tuo tsunami iski pahiten juuri Khao Lakiin ja Tiaisen kirjassa päähenkilö kokee tsunamin takautumina ja matkustaa uudelleen paikkoihin, joissa on kipeitä muistoja ja jossa hän on menettänyt muun perheensä. Olen monta kertaa miettinyt, että kaipaisin jotakin kevyttä ja helppoa, jopa hömpähköä luettavaa, joka kuitenkin olisi kieleltään rikasta ja taitavaa. Miksi en ole tajunnut, että tällaiseen tarpeeseenhan kannattaisi napata nuortenkirja! Tiaisen teksti oli kaunista ja kevyttä, miellyttävää luettavaa raskaista aiheista huolimatta.

Sivumäärä: 237
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Turun kirjasto

Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa (1001-listalta)

Huh! Tämän kirjan luin jo syyskuun puolella. Kirjan hankin Elisa kirjan ilmaisten e-kirjojen valikoimasta. Melkoisen suoraa tekstiä orjuudesta ja orjakysymyksestä. Niin vanhahtavaa kieltä, että jopa tällainen wanhain asijain ihailija hiukkasen pelästyi. Eniten hämmästytti kuitenkin se, kun kirjan alussa luki jotakin sen suuntaista, että muokattu lapsille sopivaksi. Ei tämä nyt silti ihan mikään lastenkirja ollut, raakaa menoa.

Julkaistu: 1852
Mistä hankittu: Elisa Kirja

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Olen blogannut Stieg Larssonin uskomattoman koukuttavan Millenium-trilogian aiemmista osista täällä. 

Tämän viimeisen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelin aiemmista lukukokemuksista poiketen äänikirjana. Työmatkani on 3,5 kilometriä pitkä ja taitan sen kävellen. Kävelen siis päivittäin melkein puolitoista tuntia, joka toisinaan käy vähän tylsäksi. Tammikuun alussa iskeneiden paukkupakkasten myötä käveleminen kävi entistä raskaammaksi, joten totesin kaipaavani kävelymatkoille jotakin piristystä. En tiedä missä tylsässä ideaköyhässä tilassa aivoni ovat olleet. Olen nimittäin monesti kävellessäni miettinyt, että harmi kun kävelessä ei oikein pysty (turvallisesti) lukemaan, kun siinä olisi hyvää aikaa. Hei haloo, äänikirjat, huudahdtivat aivoni lopulta, samoihin aikoihin kun keksin että myös palapeliä tehdessä voi mukavasti kuunnella äänikirjoja.

No, tammikuiden kylmien aamujen ja iltojen piristykseksi aloin kuunnella Stieg Larssonia. Pilvilinna joka romahti osoittautui mitä parhaimmaksi työmatkakuunneltavaksi. Se oli sopivan mukaansatempaava, mutta tarpeeksi kevyt, että siihen jaksoi keskittyä. Kuunnellessa kun oli ihan hyvä myös havannoida ympäristöä, ettei esimerkiksi kävellyt auton alle.

Pilvilinna oli trilogian kirjoista hitain, selittelevin ja vähiten koukuttava, mutta silti nerokas ja hienosti trilogian päättävä teos. Pilvilinna jatkuu siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella jäi. Lisbeth Salanderia on ammuttu päähän ja hän makaa sairaalassa. Häntä syytetään muutamasta murhasta ja muista hirveyksistä. Lisbeth onkin teoksessa aiempia kirjoja vähemmän toimivassa roolissa, vaikka hän sairaalasta käsin vaikuttaakin paljon tapahtumien kulkuun ja on toki teoksen keskushahmo. Enemmän vauhdissa ovat Millenium-lehden Mikael Blomkvist sekä Erika Berger, joka on siirtynyt Svenska Morgon Postenin päätoimittajaksi. Tärkeitä rooleja on myös poliiseilla sekä Milton securityn tutkijoilla.

Pilvilinna joka romahti oli yllättävänkin poliittinen. Siinä purettiin Zalachenko-vyyhtiä ja ratkaistiin siihen liittyneitä asioita. Kirja valotti samalla Lisbethin taustaa, jonka kaikki hirveydet alkavat vähitellen paljastua yhä suuremmalle piirille ja kaikki kytkeytyy monimutkaiseksi verkostoksi hämäriä ja erittäin hämäriä juttuja, jotka johtavat aina Ruotsin hallitukseen asti.

Larsson kirjoittaa ihailtavan helposti ja rennon oloisesti. Dialogi on loistavaa ja sitä olen tainnut kehua aiemmissakin teksteissäni. Dialogi toimi myös yllättävän hyvin äänikirjassa. Kari Ketonen (muutama sydän tähän) luki niin taitavasti, että ei ollut yhtään vaikeuksia seurata sitä, kuka milloinkin oli äänessä. Rakastan Larssonia myös siksi, että hänen naishahmonsa ovat vahvoja, koviksia, itsenäisiä ja ihailtavia tyyppejä. Tarinassa on hirviömäisiä miehiä, jotka eivät pidä naisia minkään arvoisina ja käyttävät heitä hyväkseen ja näiden miehien karmivia salaliittoja. Mistään kevyestä tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Joka tapauksessa Millenium-trilogia oli hieno ja ainakin jossakin määrin ikimuistoinen lukukokemus, jota minun tulee ikävä. Pilvilinna joka romahti oli hieno tilinpäätös hienolle sarjalle, mutta vakavampi ja ei aivan niin vauhdikas kuin sarjan aiemmat osat.

Kirjalija: Stieg Larsson
Kuunneltu kirja: Pilvilinna joka romahti
Alkuperäinen kirja: Luftslottet som sprängades
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Missä kuunneltu: Valtavan kylminä tammikuun päivinä työmatkoilla
Arvostelu: ★★★

Stieg Larsson - Tyttö joka leikki tulella (listan ulkopuolelta)

"Lisbeth Salander on nainen, joka vihaa miehiä jotka vihaavat naisia"

Millenium-trilogian ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia oli syyskuun ja oikeastaan koko syksyn koukuttavin lukukokemus. Kun olin lukenut kirjan loppuun, suuntasin heti kirjastoon hakemaan trilogian toista osaa, Tyttö joka leikki tulella. Harmikseni se oli kuitenkin juuri tuolloin lainassa, mutta onneksi palautui pian kirjastoon. Luin tämän toisenkin osan yhtä suurella innolla kuin ensimmäisen. Lähes 700-sivuisen kirjan lukemiseen ei kulunut montaa päivää, vaikka siinä ohella pitikin taas (miten tylsää!) hoitaa arkielämän velvollisuuksia. Pari sataa sivua luin kirjasta myös lukumaratonilla, johon kirja toi kaivattua piristystä.

Kakkososa alkaa siitä, mihin ykkösosa jäi. Naistenmiehenä tunnettu fiksu toimittaja Mikael Blomkvist ja epäsosiaalinen hakkerinero Lisbeth Salander ovat yhdessä selvittäneet Harriet Vangerin katoamistapauksen. Kumpikin on saanut tapauksen johdosta mukavat summat rahaa. Lisbeth on kuitenkin kadonnut Blomkvistin elämästä ja viettänyt elämää kierrellen ulkomaita.

Millenium-lehdelle tulee juttuvinkki laajasta seksikaupasta, jota ovat selvitelleet Dag Svensson ja hänen avovaimonsa Mia, joka on julkaisemassa aiheesta väitöskirjaa. Millenium-lehti aloittaa yhteistyön Dagin kanssa, joka haluaa julkaista aiheesta kansantajuisemman kirjan. Äveriästä, mutta vähän tylsää, elämää viettävä Lisbeth tulee sekaantuneeksi aiheeseen tutkiessaan Blomkvistin koneen kovalevyä. Juoni rullaa hienosti eteenpäin ja kärjistyy siihen, että Dag ja Mia ammutaan ja samaan aikaan ammuttuna löydetään myös Lisbethin huoltaja, limainen ällötys, asianajaja Nils Bruman. Kummaltakin tapahtumapaikalta löytyy jälkiä Lisbethin käynneistä ja hänestä tulee jutun pääepäilty. Alkaa Lisbethin ajojahti, jonka päävetäjinä toimivat media ja poliisi.

Pidin tästä trilogian toisesta osasta vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Ensimmäisen osan päätähtenä seikkaili Mikael Blomkvist, mutta kakkososan päähenkilönä pääsi loistamaan ihanan ristiriitainen Lisbeth Salander. Lisbeth on kuvailtu todella taitavasti ja uskottavasti. On oikeastaan hämmästyttävää, että Lisbeth ei ärsytä yhtään ja hänen motiivinsa ja toimintatapansa tuntuvat aidoilta ja ymmärrettäviltä. Ihanan symppistä oli tietenkin se, että Lisbeth tajuaa olevansa vähäsen rakastunut Mikaeliin. Tuskinpa sarjan kolmannessa osassa kuitenkaan tanssitaan häitä, vaikka sen Mikaelilla ja Lisbethille mielelläni soisinkin.

Mahtavaa oli myös tärkeäksi teemaksi noussut median tuomitsevuus ja asioiden levittäminen. Lisbeth nimettiin heti vaaralliseksi kolmoismurhaajaksi, taustansa takia luultavasti hulluksi ja arvaamattomasti käyttäytyväksi psykopaatiksi, josta yhdessä yössä tuli Ruotsin vihatuin ja etsityin henkilö. Hänen kuvaansa alettiin heti levitellä raflaavien otsikoiden kanssa iltapäivälehtien kansissa, vaikka hänen syyllisyydestään murhiin ei ollut mitään vedenpitäviä todisteita. Tämä on nykypäivänä valitettavan yleinen ilmiö. On hyvä, että tiedotus on nykyisin niin tehokasta, mutta siitä seuraa myös ikäviä lieveilmiöitä. Suomenkin historiassa on useampi tapaus, jossa media on tehnyt syyttömistä syyllisiä, hirviöitä, jotka saavat koko kansan vihat niskoilleen.

Tyttö joka leikki tulella oli jännittävä, yllättävä ja ehdottomasti viihdyttävä. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, näyttäisi olevan paikalla kirjastossa, mutta en taida lainata sitä aivan heti. Pidän siitä tunteesta, että vielä on yksi mahdollisuus kuulla, mitä Mikaelille ja Lisbethille tapahtuu.

Kirjailija: Stieg Larsson
Luettu kirja: Tyttö joka leikki tulella (suom. Marja Kyrö)
Alkuperäinen kirja: Flickan som lekte med elden
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 691
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Marraskuun alkupäivinä, osaksi lukumaratonilla
Arvostelu: ★★★★

Stieg Larsson - Miehet jotka vihaavat naisia (100 kirjaa -listalta)

Dramaattisesta ilmeestä huolimatta tämä muppe ei suinkaan
vihaa naisia. Varsinkaan sellaisia, joilta saa rapsutuksia tai herkkuja.

Olenkohan lukevista, aikaansa seuraavista ihmisistä viimeinen, joka lukee tämän kirjan? Muutamia vuosia sitten kaikki, siis oikeasti ihan kaikki, puhuivat Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta ja etenkin sen ensimmäinen osa Miehet, jotka vihaavat naisia nostatti valtavan mylläkän. Puhumattakaan siitä mylläkästä, jonka saivat aikaan trilogian pohjalta tehdyt elokuvat. Kaiken sen mylläkän keskellä minä vaivuin taas itselleni tyypilliseen "en varmasti lue, kun se on nyt muodissa"-itsepetokseen. Kuluikin siis lähes kymmenen vuotta ennen kuin minä päädyin sattumalta lainaamaan tämän teoksen kirjastosta ja, kuinka ollakaan, pidin siitä ihan valtavan paljon.

Mikael "Kalle" Blomkvist (Astrid Lindgren -viittaus alussa sai minut heti uskomaan, että tämä taitaakin olla hyvä kirja) on fiksu ja sympaattinen mies, toimittaja joka heti teoksen alussa kuitenkin tuomitaan herjauksesta ja kunnianloukkauksesta. Ennen vankilatuomionsa alkamista hän saa toimeksiannon Henrik Vangerilta, iäkkäältä vaikutusvaltaiseltaVangerin sukufirman entiseltä johtajalta. Mikaelin näennäinen tehtävä on kirjoittaa Vanger-suvun historiikki, mutta todellinen tehtävä on selvittää Vangerin sukulaistytön Harrietin katoaminen. Henrik uskoo, että Harriet on murhattu, sillä tyttö oli mystisesti kadonnut vuonna 1966 ja kaikki merkit viittaavat henkirikoksen todennäköisyyteen.

Näistä lähtökohdista kehittyy mielettömän taitavasti etenevä, jännittävä, hirvittävä ja henkeäsalpaava tapahtumaketju, johon liittyy muun muassa poikkeuksellisen kiinnostava hahmo, sosiaalisesti onneton hakkerinero Lisbeth Salander. Sekä tietenkin joukko niitä miehiä, jotka vihaavat naisia. En ole ihan hiljattain koukkuuntunut mihinkään muuhun kirjaan yhtä voimakkaasti kuin tähän. Miehet, jotka vihaavat naisia herätti tietyssä mielessä myös ärtymystä, nimittäin ärtymystä siitä, miten oli pakko hoitaa myös oikeaan elämään liittyvät velvoitteet, eikä vain voinut uppoutua kirjan maailmaan ja saada lopultakin selville, mitä tapahtui Harretille. Aion ehdottomasti lukea trilogian loputkin osat, tämä oli yksinkertaisesti loistava!


Kirjailija: Stieg Larsson
Kirja: Miehet jotka vihaavat naisia (suom. Marja Kyrö)
Alkuperäinen kirja: Män som hatar kvinnor
Julkaisuvuosi: 2005
Sivuja: 611
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Syyskuun loppupuoli 2013
Arvostelu: ★★★★