Miguel Cervantes: Don Quijote (kirjabloggaajien klassikkohaaste 11)

Hahaa, ehdinpä sittenkin mukaan myös tälle kierrokselle jo hyvin vakaaksi perinteeksi muodostunutta kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Puolivuosittaisessa haasteessa ollaan saavutettu jo yhdestoista kierros. Itse muistan emännöineeni haastetta ihan hiljattain, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että se oli oikeasti vuonna 2016, jolloin oli menossa osa 3, eli niin vain ne vuodet vierivät. Paljon on tullut luettua (myös) klassikoita tässä välissä, toki muutenkin kuin haasteen puitteissa, minulla kun näitä omia haasteita riittää.

Niin, aika monta kertaa minä (ja etenkin muut) olen kyseenalaistanut näiden listaprojektieni järkevyyden, mutta päätynyt aina siihen tulokseen, että listoilta kirjojen lukeminen on todella usein palkitsevaa ja aina vähintäänkin mielenkiintoista. 1001-listaa huomattavasti kevyempi Keskisuomalaisen sadan kirjan projekti on jo pitkään ollut niin harmittavan lähellä maaliviivaa, että sen valmiiksi saattaminen kutkuttaa kovin. Ongelma on vain se, että ne siltä lukemattomat kirjat eivät juuri kutkuta. Mutta! Sen jälkeen kun sain lopultakin luettua tuolla listalla olevan ikuisuusprojektini Ruusun nimen, uskon että pystyn mihin vain (paitsi ehkä Tintteihin, jotka jostakin syystä ovat minulle Maailman Tylsintä Luettavaa).

Don Quijotesta oli vaarana muodostua uusi ikuisuusprojekti. Aloitin sen joskus loppukeväällä ja ajattelin mukavasti lukaista sen heti äitiysloman aluksi. No, vauva on jo viisiviikkoinen ja sain kirjan luettua loppuun eilen, että ihan helppo lukaisu se ei ollut. Don Quijote on kiinnostava klassikko sen iän vuoksi, se on ilmestynyt 1600-luvun alussa. Harvoin tulee luettua yhtä vanhaa kirjallisuutta. Klassikkoon myös viitataan usein ja kaikki toki tuntevat tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin ja hänen aseenkantajansa Sancho Panchan.

Koen että minua on aika pahasti petetty. Don Quijote koostuu kahdesta kuusisataasivuisesta niteestä. Siihen nähden tuntuu aika turhauttavalta, että kaikki mitä tästä romaanista aina puhutaan, siis lähinnä tuulimyllyjä vastaan taistelu, tapahtuu jo kirjan ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun aikana. Minulla onkin teoria: kukaan tästä puhuva ei ole lukenut kirjaa pidemmälle tai jos onkin, ei muista siitä mitään.

Suurin ongelma Don Quijoten suhteen minulla oli se, että se on veijaritarina, ja minulla on ongelmallinen suhtautuminen veijaritarinoihin. Periaattessa hassuttelu ja seikkailut ovat kivoja, mutta idea ei useinkaan kanna kovin pitkälle. Etenkään se ei kanna 1200 sivun verran. Se on harmi, sillä aluksi olin aika innoissani tästä klassikosta. Lähtökohta tarinalle on sinänsä hauska: sankarimme on lukenut aivan liikaa ritariromaaneja ja siksi luulee olevansa itsekin ritari. Hän ristii itsensä Don Quijoteksi, pestaa mukaan hieman hitaan  Sancho Panchan aseenkantajakseen ja lähtee maailmalle sekoilemaan ja tekemään muka hyviä ritarin töitään, käytännössä levittämään hämmennystä ja sekasortoa. Jaksoin olla innostunut aika tarkkaan siihen asti, kun tajusin miten alkuvaiheessa tuulimyllyt tulivat vastaan ja tajusin, että eipä lopuissa yli tuhannessa sivussa taida enää tapahtua mitään kovin merkittävää...

Don Quijote liittyykin siihen klassikoiden sarjaan, joiden lukemisesta en sinänsä kovasti nauttinut, mutta olen tosi iloinen, että luin kirjan sen klassikkoaseman vuoksi. Oli se sitten järkevää ja ihan normaalia tai ei, tällainen itsensä haastaminen on minulle tärkeä ja hauska harrastus. Don Quijoten myötä sadan kirjan listalta puuttuu enää viisi kirjaa. Yksi niistä on tosin koko Tintti-sarja. Ja johonkin nyt sentään kai minäkin vedän sen itsensä haastamisen rajan... mutta saa nähdä. Olisipa mukava saada tämä projekti valmiiksi vielä tämän vuoden aikana!

Franz Kafka: Oikeusjuttu

En ajatellut kirjoittaa mitään koronasta, ihan jo siksi että kaikkialla muualla ei mistään muusta kirjoitetakaan. Jotenkin kuitenkin, kun avasin tämän Bloggerin kirjoituskentän, tuli olo, että haluan sittenkin sanoa jotakin.

En ole kovin huolissani. Tuntuu että yhteiskunta ympärilläni ajattelee, että minun pitäisi olla paljon enemmän huolissani, sillä olen raskaana. Ajattelen kuitekin asiaa todennäköisyyksien valossa, sitä että todennäköisesti kaikki menee ihan hyvin. Olen todennut taas olevani aika rationaalinen tyyppi, ehkä elämänasenteeni on vähän masentavakin, sillä minusta on jotenkin itsestäänselvää, että tällaisia kriisejä nyt vain välillä tulee. Monille tämä tuntuu olevan ensimmäinen kerta, kun perusturvallisuudentunne järkkyy ja totta kai se on varmasti kamala kokemus. Sekin on minulle itsestäänselvää taustani vuoksi, että ihmisiä on maailmassa liikaa, kantokyky on ylitetty ja on oikeastaan ajan kysymys, milloin jokin pandemia (joka ei näyttäisi ainakaan toistaiseksi olevan korona) vähentää väkilukua tuntuvasti.

Kuitenkaan se, että nämä asiat tiedostaa järjellä, ei tietenkään tee yhtään helpompaa vaikkapa siitä huolesta, jota tunnemme riskiryhmiin kuuluvien läheisten puolesta. Korona herättää ikäviä lieveilmiöitä, valeuutisia,  yritysten ahdinkoa, älytöntä ja pohjattoman itsekästä hamstrausta, sekasortoa ja kaiken taustalla media hieroo likaisia pieniä käsiään yhteen ja hykertää tyytyväisenä. Se on ahdistanut minua tässä kaikkein eniten, se miten media aina hyötyy kriiseistä.

Asiantuntijoiden mukaan todennäköistä on kuitenkin se, että tämä kaikki kestää muutaman kuukauden ja sitten tilanne rauhoittuu. Todennäköistä on myös se, että perusterveillä tauti ei yleensä ole vakava. Yhtä lailla tärkeää on myös se, että ne perusterveet ajattelisivat muitakin kuin itseään (ja vessapaperin hamstrauksen myötä omaa kylän puhtainta takapuoltaan) ja välttäisivät taudin levittämmistä omalta osaltaan. Karanteeneilla, etätöillä ja tapahtumien perumisella saadaan aikaan se, että tauti leviää hitaammin ja kaikki eivät ole samaan aikaan sairaita. Vaikka meininki tuntuu olevan sellaista kuin vähintään zombie-apokalypsi olisi nurkan takana, väittäisin että ennen kuin huomaammekaan, tämä kaikki alkaa tuntua taas kaukaiselta ja epätodelliselta (vaikka tietysti jäljet tästäkin jää). Meillä on kuitenkin asiat älyttömän hyvin, se kannattaisi muistaa. This too shall pass.

No niin, kun sain tämän ulos systeemeistä, on aika keskittyä taas pääasiaan, kirjallisuuteen. Franz Kafkan Oikeusjuttu on osa Keskisuomalaisen listaprojektia, joka on ollut minulla työn alla koko blogiaikani eli kauan. Nyt alkaa kuitenkin loppusuora jo häämöttää ja lukemattomia kirjoja on enää seitsemän (tosin yksi niistä Tintti-sarja, joka vastaa minulle noin tuhatta vaikeaa kirjaa). Mikään kilpailuhan tämä ei tietenkään ole, mutta voisin taas lähettää terveisiä ystävälleni, joka (muka! hah!) sai juuri luettua loppuun koko listan. Jokkella on muuten blogissaan menossa mukava haaste, jossa luetaan kirjoja tuolta listalta.

Olen aloittanut Oikeusjuttua tässä vuosien varrella monesti, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt kuitenkin jotenkin innostuin alussa, mutta innostus lopahti nopeasti ja kirjan loppuun lukeminen oli melkoista taistelua. Kafka on minulle entuudestaan tuttu novelleistaan, joita luettiin joskus koulussa ja periaatteessa pidän hänen kafkamaisesta sekopäisyydestään. Oikeusjuttu ei ehkä ollutkaan riittävän sekopäinen, se oli vain outo ja tylsä. Lisäksi minua jatkuvasti haittasi se, että kirja oli jäänyt kirjalijaltaan kesken eikä hän olisi halunnut sitä julkaistavaksi. Mahdoton tietysti sanoa, olisiko mielipide muuttunut, kun Kafka olisi nähnyt kirjan vastaanoton, mutta silti ajatus on jotenkin häiritsevä.

Oikeusjuttu kertoo eräästä Josef K:sta, joka yllättäen joutuu oikeuskoneiston hampaisiin, vaikka ei tietääkseen ole tehnyt mitään pahaa. Kirja koostuu unenomaisista jaksoista, joissa usein ei tapahdu juurikaan mitään, mutta tunnelma ja hahmot ovat pahaenteisiä ja pelottavia. Myös tapahtumapaikat ovat epäloogisia ja korostavat painajaismaista tunnelmaa: talon ullakolta löytyy istuntosali, kuulustelua suoritetaan K:n naapurin, nuoren naisen asunnossa ja lopun teloitus tapahtuu kaikesta irrallaan kivilouhimolla. Tavallaan pidin paljon tästä tehokeinosta ja tunnelmasta, joka on ainakin minulle hyvin tuttu omista unimaailmoistani, mutta kun itse kerronta oli niin hidasta ja paikoin sekavaa, olin koko lukukokemuksen ajan enemmän tai vähemmän pihalla ja liian turhautunut ja kyllästynyt nauttiakseni siitä.

Oikeusjuttu on klassikko kai sen vuoksi, miten se kritisoi systeemiä, sitä mitä tapahtuu byrokratian rattaisiin joutuvalle (syyttömälle) ihmiselle ja mitkä ovat tämän puolustuskeinot. Oikeusjutun niputankin siihen klassikkojen joukkoon, joista periaattessa ymmärsin, miksi ne ovat niin arvostettuja, mutta jotka henkilökohtaisella tasolla jäivät varsin vaisuiksi lukukokemuksiksi.

Oikeusjuttu on toki myös 1001 kirjaa -listalla, joten tällä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 1, kirja on vanhempi kuin minä.

Kirjalija: Franz Kafka
Luettu kirja: Oikeusjuttu, suom. Aarno Peromies
Alkuperäinen kirja: Der Prozess (julkaistu 1925, kirjoitettu 1916-1917)
Sivumäärä: 244
Arvostelu: ★★★

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577

Umberto Eco: Ruusun nimi

Kovin usein olen täällä blogissakin kirjoittanut siitä, miten paljon pidän klassikkokirjoista ja miten lähes aina klassikot myös palkitsevat lukijansa. Jos näin ei olisi, en tietenkään olisi jaksanut näin kauan tätä - myönnettäköön - vähän hullua listaprojektiani. Olen tässä projektini aikana onnistunut lukemaan vaikkapa sellaiset klassikot kuin Tolstoin Sota ja rauha, Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Victor Hugon Kurjat ilman kovin suuria ongelmia ja vieläpä niin, että olen ainakin jonkin verran myös nauttinut lukukokemuksista, Kurjat on oikeastaan yksi lempikirjoistani. Tähän nähden olisi voinut ajatella, ettei Umberto Econ Ruusun nimi, ylistetty moderni klassikko, jota moni tituleeraa lempikirjakseen, ihan helposti muodostuisi miksikään kovin ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Niin kuitenkin kävi, aloitin Ruusun nimen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten ja pitkän ja piinallisen taistelun jälkeen sain sen pelkällä tahdonvoimalla luettua loppuun vasta nyt.

Sinänsä Ruusun nimen asetelma on kiehtova: italialainen luostari keskiajalla kohtaa ennennäkemättömiä kauhuja, kun luostarista alkaa löytyä murhattuja munkkeja. Murhamysteeriä ratkovat sherlockholmesmainen William Baskerville (ei ehkä tarvitse olla kovinkaan kummoinen kirjallisuudentuntija ymmärtääkseen tämän intertekstuaalisen viitauksen) ja hänen oppipoikansa, tarinan kertoja Adson Melkin. Mysteeriin liittyy tiiviisti luostarin kirjasto, joka on hurja, lähes saavuttamaton labyrintti.

Ongelma ei ollutkaan itse kirjan asetelmassa ja pääjuonessa vaan siinä, että tuon minua kiinnostavan murhamysteerin olisi voinut helposti tiivistää alle 50 sivuun, kun koko kirja oli yli 600 sivua pitkä. Ruusun nimi on ihan täynnä kaikkea. Se on sekoitus historiaa, benediktiiniläisluostarin elämän pilkuntarkkaa kuvausta, uskonnollisia ristiriitoja ja jännitteitä, skolastiikkaa, semiotiikkaa, filosofiaa, kirjallisuusviittauksia, kaksoismerkityksiä ja symboleja siellä täällä, jaarittelua, kikkailua, jaarittelua ja vielä vähän jaarittelua.

Pystyn kyllä ymmärtämään sen, ettei kuka tahansa voi kirjoittaa tällaista kirjaa, että täytyy olla aika oppinut ja sivistynyt tyyppi, jos pystyy luomaan jotakin tämänkaltaista. Että ehkä tällaisessa kirjallisuudessa romaani alkaa olla jo enemmänkin ihailtava taideteos kuin sellaisenaan nautiskeltava tarina, että ehkä Ruusun nimeä pitäisikin vain lähestyä uskomattomana esimerkkinä siitä, mihin romaanikirjailija voi pystyä, eikä niinkään keskittyä miettimään sitä, miten tavattoman raskas tarina lukijalleen oli. Jotenkin minulle jäi vain todella vahvasti sellainen tunne, että iso osa Ruusun nimeä äänekkäästi hehkuttavasta lukijakunnasta ei vain kehtaa leimautua tyhmäksi. Kun tämä nyt oli tällainen älykäs kirja, älyä oli oikein tungettu kansien väliin kaksin käsin, niin pakkohan tästä nyt on tykätä, etenkin kun kirja oli ilmestyessään kai melkoinen merkkitapaus ja sai ylistävät arviot ja paljon hehkutusta ja ihailua osakseen.

On varmasti heitäkin, joille tällainen monipuolinen kikkailu ja sivistynyt, varsin perusteellinen kerronta, joka jättää juonikuvioiden etenemisen ja henkilöhahmot toissijaisiksi, on oikein mieleistä luettavaa. Minä vain en kuuluu heihin, etsin romaanien sivuilta jotakin ihan muuta. Olisi ihanaa päästä nyt sanomaan, miten Ruusun nimi lopulta palkitsi minut kaikkien näiden vuosien yritysten jälkeen. Harmikseni minun on vain sanottava, että onpa ihanaa, että minua vaivannut klassikko on vihdoin selätetty ja minun ei enää ikinä tarvitse palata sen pariin. Ruusun nimi on sekä Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla että 1001 kirjaa -listalla, joten tottahan minun oli se luettava!

Ja nyt, sana on vapaa. Mielelläni kuulisin teidän mielipiteenne, etenkin siinä tapaukessa, jos saitte romaanista enemmän irti kuin minä.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa.

Hei pitkästä aikaa! Täällä on tapahtunut jännittäviä asioita, syitä hiljaiseloon on nyt enemmän kuin tekosyitä. Helmikuussa minusta nimittäin tuli tontinomistaja ja maaliskuussa tehtiin talotoimittajan kanssa sopimus. Monta asiaa on vielä selvitettävänä ja tehtävänä ennen kuin olemme omakotiasujia, muun muassa vanha talo pitäisi saada tontilta ennen pois kuin uuden rakentaminen voi alkaa. Mutta siis, elän erittäin jännittäviä, innostavia ja kiireisiä aikoja.

Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.

Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.

Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.

Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.

Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.

Helmet-haasteessa  vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.

I made it!

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

 
Minulla on kunnia olla jälleen osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Kaikki tänä vuonna mukana olevat blogit löytyvät täältä Hyllytontun höpinöitä -blogista. Eilinen luukku aukesi Aarrekirjasto-blogissa ja huomenna vuoron saa Pieni kirjasto.

Viime vuoden luukussani fiilistelin jouluista Turkua ja joulurauhan julistusta. Tällä kertaa sain itsenäisyyspäivän luukun ja rauhaisissa tunnelmissa mennään tälläkin kerralla. Itsenäisyyspäivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä ja nyt minulla on esiteltävänä myös yksi syksyllä lukemani erityinen ja erityisen hyvin tähän päivään sopiva kirja: Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Itsenäisyyspäivässä on ollut minulle aina täysin ainutlaatuinen tunnelmansa. Arvokasta juhlavuutta, jota monikaan muu juhla ei tavoita. Lapsuudessani iltakuudelta sytytettiin ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää ja katsottiin televisiota, linnan juhlia ja tietenkin Tuntematon. Olin ehkä noin kymmenvuotias, tai ehkä jopa nuorempi, kun ensimmäistä kertaa katsoin itsenäisyyspäivänä televisiosta Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Nopeasti elokuvan katsomisesta tuli itsenäisyyspäivän perinne. Katsoin sen joka vuosi, useimmiten koko perheen kanssa ja aina vähintäänkin isäni kanssa.

Isäni kuoli tammikuussa 2003, mutta perinne elokuvan katsomiseen jatkuu, seuranani on nykyisin mieheni. Itsenäisyyspäivänä muistelen isääni, mutta myös minulle vieraiksi jääneitä isoisiäni (toista en koskaan tavannut ja toisesta on vain pikkulapsen muistoja), jotka ovat kumpikin olleet osa Tuntemattoman kuvaamaa maailmaa. He ovat nuorena joutuneet sotaan, puolustamaan itsenäistä Suomea. Ja viimeksi sunnuntaina istuin teräskuntoisen 97-vuotiaan mummuni tuvassa ja juttelumme sivusi muun muassa mummuni lotta-aikoja ja sitä, miten niukkaa oli elämä sodan jälkeen, mutta miten hyvältä tuntui saada viimeinkin koti ja olla kotona, yhdessä ja turvassa. Siellä samassa kotipihassa minäkin olen viettänyt elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa ehkä noin 15-vuotiaana, silloin olin nähnyt elokuvan jo niin monesti, että sen hahmot ja tapahtumat olivat hyvin tuttuja. Kului lähes viisitoista vuotta siitä, kun luin kirjan uudelleen. Syy miksi tartuin Tuntemattomaan sotilaaseen tänä syksynä on se, että kirja oli äänikirjana BookBeatissa. Ehdin kuuntelemaan siitä noin kolmanneksen ennen ilmaisen kokeilun päättymistä ja sen jälkeen jatkoin hyllystä löytyvää kirjaa (kierrätyspistelöytö vuosien takaa). Tapahtumat olivat tietenkin hyvin muistissa, mutta sitä en muistanut, että elokuva noudattaa kirjaa niin tarkkaan. Äänikirjan lukija Veikko Honkanen on oivallinen, hän näyttelee roolit ilmiömäisesti ja selviytyy jopa murteiden nuoteista täydellisesti. Hahmot ovat niin voimakkaasti päässäni, että muutos äänikirjasta tavalliseen kirjaan ei oikeastaan tuntunut missään, hahmot jatkoivat puhettaan samaan tapaan.

Väinö Linna on ollut itsekin sodassa ja onkin päivänselvää, että kirjan ainutlaatuinen tunnelma ja aitous saa voimansa juuri siitä. Lukija ei jää tarkkailemaan ulkopuolisena miesten matkaa vaan hän joutuu heidän keskelleen niin hyvässä kuin pahassa. Lukija tuntee miehiin osuvat luodit, niskaan satavan veden, täin puremat, hyytävän pakkasen, kurjuuden, kaipuun ja epätietoisuuden. Toisaalta hän pääsee myös osaksi miesten välisiä hauskoja juttuja, lentävää huumoria, toverillisuutta ja todellista, mittaamatonta ystävyyttä. Etenkin kaksi miestä ovat ikuisia suosikkejani: Antero Rokka, suora ja pokkuroimaton mies, joka on taitava siinä mitä tekee ja myös tietää sen. Urho Hietanen, johon samaistun jo murteen vuoksi, urhea mutta herkkä mies, joka tarkastelee maailmaa ainutlaatuisella optimismilla. Aika velikultia.

Tuntematon sotilas on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Ihan Pohjantähden tasolle se ei yllä, mutta hyvin korkealle kuitenkin. Se on suomalainen, tärkeä teos, joka on täynnä ainutlaatuista kerrontaa, historiaa, pohjatonta tuskaa, sodan raakuutta ja käsittämättömyyttä, mutta myös sellaista aitoa lämpöä, jota on harvinaista tavoittaa. Mikään päivä ei sovi paremmin kirjan esittelyyn kuin itsenäisyyspäivä. Tänään rauhoitun juhlimaan itsenäistä Suomea kiitollisena menneiden sukupolvien työstä. Kello 12 avaan television ja lähden jälleen Rokan, Hietasen ja muiden ystävieni matkaan.

Hyvää ja rauhaisaa itsenäisyyspäivää kaikille!

 Tässä vielä linkit jo julkaistuihin ja tuleviin joulukalenteriluukkuihin:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

Kuulumisia ja kirjoja

Taisin juuri pitää elämäni pisimmän blogitauon, kaksi viikkoa hujahti ihan vahingossa. Maaliskuussa on tapahtunut enemmän kuin monena aiempana kuukautena yhteensä. Aloitin unelmatyössäni maaliskuun alussa ja maaliskuun alussa sairastuin myös flunssaan. Flunssa kesti pari viikkoa ja luulin sen jo olevan ohi, kunnes sairastuin superflunssaan. Tarinan opetus: kannattaa levätä, jos on flunssassa. Superflunssa viiden päivän korkeine kuumeineen ja pahoinen nielutulehduksineen olisi ehkä jäänyt sairastamatta, jos olisin malttanut toipua rauhassa. Nyt alkaa näyttää kuitenkin valoisammalta, taudista on jäljellä enää hiukan korvatulehdusta ja työ innostaa minua enemmän kuin melkein mikään koskaan. Maaliskuusta jäi jäljelle siis melkoisesti kaikkea ja myös aika monta luettua kirjaa, vaikka bloggaus onkin jäänyt. Siksipä tässä nyt pikaisesti muutama sana muutamasta maaliskuun aikana lukemastani kirjasta. Jokainen ansaitsisi tulla esitellyksi paremmin, mutta laiska bloggaaja ei nyt vaan jaksa.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Seitsemännen portaan enkeli on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalta. Olen vähän hämmästellyt, mikä kirja oikein on, mutta luettuani sen en enää hämmästele. Teos oli hurmaava, koskettava, surullinen ja riemastuttava sukellus 1900-luvun alkupuolen Irlantiin. Omaelämäkerrallinen kirja on häkellyttävä sillä se on samaan aikaan sekä pohjattoman surullinen että hillittömän hauska.

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Kolmas konstaapeli oli kenties oudoin kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tavallaan pidin siitä hirveästi, mutta toisaalta en ymmärtänyt yhtään mitään. Kirjassa oli kummallisia tapahtumia, vinksahtanutta filosofiaa ja hirveästi tapahtumia. Se oli kuin sekava uni parhaimmillaan ja pahimmillaan. Erikoinen lukukokemus kaikenkaikkiaan.

Hunter S. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään.

George & Weedon Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja 

On mahtavaa, että listalta löytyy tällaisia pieniä helmiä. Ei kenenkään päiväkirja oli hauska kuvaus 1800-luvun lopun brittiläisestä esikaupunkielämästä. Charles Pooter on "ei kukaan", tavallinen mies joka päiväkirjassaan havainnoi elämän kulkua. Harmaita hiuksia aiheuttaa muun muassa poika Lupin sekä seurapiireihin pääsyn vaikeus. Kirjasta tuli aika paljon mieleen vanha kunnon Hyachint Bucket. Kiva pieni tarina, joka on kestänyt ihmeen hyvin aikaa.

Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin

Toisen pienen helmen lukaisin tänään aamulla junassa. Teos on ilmeisesti kuuluisa elokuvana, minä en ainakaan muista sitä näheeni. Kirjan asetelma on herkullinen, mies ja nainen tapaavat toisensa ja päättävät osallistua maratontansseihin. Maratontanssit ovat minulle tuttu ilmiö Gilmoren tytöistä, tässä tapahtuma tosin oli kaikkea muuta kuin hauska ja harmiton. Maratontanssit loivat tarinalle painajaismaisen ja omalaatuisen taustan. Kirja oli pieni, lyhyt, mutta ikimuistoinen.

Sekalainen seurakunta bloggaamattomia kirjoja

Olen taas lukenut niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava määrä. Ensi viikolla alkaa taas työt (jee!), joten lukeminen vähenee radikaalisti, sitä ennen koitan saada tätä kirjasumaa purettua. Helmikuun lukemisiin on sisältynyt hienoja ja mielenkiintoisia kirjoja.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen

Kovasti tekisi mieleni kertoa, miten me vasenkätiset joudumme kärsimään tässä oikeakätisten maailmassa, mutta taidan jättää väliin tällä kertaa. Handken pienoisromaani oli kauniin vähäeleinen, mutta jotenkin se kuitenkin jätti minut kylmäksi. Tarinassa nainen toteaa, että haluaa olla yksin ja jättää aviomiehensä. Teos käsitteleekin yksinäisyyttä, sitä miten yksin oleminen on ihmisen perusoikeus ja miten ympäristö suhtautuu usein ongelmallisesti toisen ihmisen yksin olemiseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa.

Handke: Vasenkätinen nainen (suom. Outi Nyytäjä)
Alkuperäinen kirja: Die linkshändige Frau (1981)
Kustantaja: Weilin+Göös
Sivumäärä: 92
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: 1001 kirjaa
Helmet-haaste: Kohta 48: kirjassa alle 150 sivua


J. G. Ballard: Uponnut maailma

Uponnut maailma oli pelottavan ajankohtainen tänä aikana, kun ilmastonmuutos puhuttaa jatkuvasti. Tavallista voimakkaammat aurinkomyrskyt ovat saaneet aikaan jättimäisiä geofyysisiä muutoksia, joiden ansiosta maan keskilämpötilat ovat nousseet. Trooppiset alueet ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi ja kansakunnat ovat vaeltaneet pohjoiseen. Maata peittävät trooppiset laguunit, joissa asustaa alligaattoreita. Kirjan luonnontieteellinen puoli oli (tietenkin!) valtavan kiehtova, mutta muuten korkealentoinen ja filosofinen tarina ei ollut mieleeni.

Ballard: Uponnut maailma (suom. Mika Renvall)
Alkuperäinen kirja: The Drowned World (1962)
Kustantaja: Jalava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 176
Lista: 1001 kirjaa


Johanna Sinisalo: Kätketyt

Rakastan Johanna Sinisaloa ja rakastan geokätköilyä, joten tämä pieni kirja oli minulle aika täydellinen. Hetken jo luulin lukevani Sinisalon kirjoittamaa romanttista rakkauskertomusta ja olin vähän hämmentynyt, mutta eihän se nyt ihan niinkään mennyt... Loistava pieni kirja!

Johanna Sinisalo: Kätketyt (2006)
Kustantaja: Radian Words
Sivumäärä: 52
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listojen ulkopuolelta

Jan Guillou: Pahuus

 
Kirjan alku oli niin ahdistava, että lähestulkoon jätin kirjan kesken. Siinä nimittäin päähenkilö Erikin isä pahoinpitelee poikaansa rajusti ja toistuvasti. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä vaikka tarinassa väkivalta näyttelee pääroolia, on siinä paljon muutakin. Sisäoppilaitoksessa vallitsee omat lait ja tarkka nokkimisjärjestys. Silti Erik kohtaa myös toveruutta ja rakkauttakin. Pahuus oli raskas, mutta lopulta palkitseva lukukokemus.

Jan Guillou: Pahuus (suom. Veijo Kiuru)
Alkuperäinen kirja: Ondskan 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 338
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: Keskisuomalainen
Helmet-haaste: Kohta 15: kirjan kansi on ruma


Andy Weir: Yksin Marsissa 

Yksin Marsissa on tullut suurempaan kuuluisuuteen sen pohjalta tehdyn elokuvan vuoksi. Itse en ole leffaa nähnyt, mutta julisteessa oleva Matt Damon tuli jo nyt kummittelemaan mukaan lukukokemukseeni, ei hyvä. Kirja oli mielenkiintoinen ja paikoin hauskakin. Astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen avaruuspukunsa vaurioituu hiekkamyrskyssä. Muu miehistö luulee, että Watney on kuollut ja poistuu paikalta ja alkaa Watneyn taistelu aikaa ja kylmää planeettaa vastaan. Yksin Marsissa oli ihastuttavan tekninen, mutta se olisi ehdottomasti pitänyt lukea alkuperäiskielellä. Teknisen kielen ja puhekielisyyden suomentaminen ei toiminut mielestäni yhtään ja tökki toisinaan hyvinkin pahasti.

Andy Weir: Yksin Marsissa (suom. Kaj Lipponen)
Alkuperäinen kirja: The Martian. A Novel (2011)
Kustantaja: Into Kustannus Oy
Sivumäärä: 387
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 35, kirjassa ollaan avaruudessa

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Syötäväksi kasvatetut on kirja, jonka jokaisen lihaa tai kananmunia syövän sekä maitoa juovan kansalaisen, tulisi lukea. Se kerää yhteen suomalaisen eläintuotannon hyvät ja huonot puolet. Maatilan kasvattina ja maataloustuottajien innokkaana puolestapuhujana olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ollut saarnaava ja se esitteli hyvin erilaisia näkökantoja, myös tuottajien perspektiivin. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa jatkuvasti tuotiin esiin se, miten moni asia on huomattavasti paremmin Suomessa kuin ulkomailla. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Saksassa hämmästellään sitä, kun suomalaiset possut saavat pitää saparonsa. Tehotuotantoon liittyy järkyttäviä asioita ja eläinten yksilöarvo on hyvin kyseenalainen. Mielestäni nämä asiat tulee olla valmis kohtaamaan, mikäli lihaa syö. Kaikenkaikkiaan todella hieno ja onnistunut tietokirja, suosittelen erityisesti kaikille meille lihansyöjille!

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (2012)
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 355
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 1, ruuasta kertova kirja

Hergé: Tintti Neuvostojen maassa ja Tintti Afrikassa

Eilen kirjoitin lastenkirjaklassikosta, joka jäi lapsena lukematta. Nyt jatkan vähän samalla linjalla. Muistan lapsena lainanneeni kirjastosta yhden Tintin (en enää muista mikä se oli) ja en päässyt alkua pidemmälle. Lukeminen loppui, kun kirja oli niin mahdottoman tylsä! Tintti-sivistyksessäni on siis ollut ammottava musta aukko. Lapsena lempisarjakuviani olivat Asterixit, Tenavat ja Muumi-sarjakuvat. Ahmed Ahneetkin taisin lukea kaikki ja osan Lucky Lukeista. Sinänsä kummallista, että en päässyt koskaan Tinttien makuun.

Tintti-sarjakuvat on kuitenkin listattu Keskisuomalaisen sadan kirjan listaan, jonka edistämisen päätin tämän vuoden tavoitteekseni. Eipä auttanut siis muu kuin marssia kirjaston sarjakuvahyllylle. Ja ilokseni, ainakin nämä kaksi vanhinta Tinttiä eivät olleet tippaakaan tylsiä. Ne tarjosivat viihdyttävän lukukokemuksen, mutta minun on myönnettävä että syyt viihtymiseeni ovat vähän arveluttavat. Nykyajan aikuisen lukijan silmiin sarjakuvien poliittisesti melko asiaton meininki oli, melkein noloa myöntää, tavattoman viihdyttävää.

Tintti Neuvostojen maassa on julkaistu vuonna 1930 ja suomennettu vasta yli viisikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1986. Tintti lähtee ottamaan selvää Neuvostoliiton oloista ja bolševismista. Jo matkalla käy selväksi, että hän ei ole toivottu vieras. Lehtimiehen matka on pysäytettävä, jotta hän ei pääse kertomaan, millaista Venäjällä on oikeasti. Tarina on näkökulmaltaan tietysti varsin oikeistolainen. Neuvostoliiton meininki kuvataan riemukkaan kärjistetysti ja huumoria revitään myös tilannekomiikasta. Sinänsä Tintti on aika tylsä hahmo, mutta onneksi hänellä on niin ihana Milou-koira.

Tintti Afrikassa on julkaistu alunperin vuonna 1931 ja suommennettu 1978. Se on nykyajan mittapuulla hirvittävän asenteellinen ja railakkaan rasistinen. Teos on alunperin ollut pidempi ja se on lyhennetty 62 sivuiseksi, jotta se on voitu julkaista värillisenä. Mustavalkoisen Neuvosto-seikkailun jälkeen tämä värillinen Tintti olikin visuaalisesti piristävää luettavaa. Silti olisi hauskaa nähdä tarina alkuperäisessä asussaan, sen arveluttavuutta voi vain arvailla. Tarina sijoittuu Kongoon, maahan joka oli Belgian siirtomaa aina vuoteen 1960 asti. Wikipediasta opin, että tähän lyhennettyyn versioon on muutettu muun muassa se, että Tintti opettaa kongolaisille lapsille matematiikkaa, kun taas alkuperäisessä versiossa tunti on käsitellyt Belgian historiaa. Tintin asenne kongolaisiin on toisinaan aika ällöttävä. Tämä käy ilmi vaikkapa kohtauksesta, jossa veturi kaatuu:

Nämä kaksi luettuani en yhtään ihmettele, miksi Tintit kuuluvat yleissivistykseen. Seuraavat osat eivät taida olla teemoiltaan yhtä arveluttavia, mutta niissä taitavat todelliset seikkailut vasta päästä alkamaan. Odotan siis innolla mitä tuleman pitää!

Kirjalija: Hergé
Luettu kirja: Tintti Neuvostojen maassa (1986) ja Tintti Afrikassa (1978) suom. Heikki ja Soile Kaukoranta
Alkuperäinen kirja: Tintin au pays des Soviets (1930) ja Tintin au Congo (1931)
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Kirjastosta

C. S. Lewis: Velho ja leijona (Klassikkohaaste 2)

Klassikkohaaste taitaa olla suunnilleen parasta, mitä kirjablogistaniassa on tapahtunut blogiaikanani. Itse luen klassikoita paljon ja blogini taitaakin olla poikkeuksellisen klassikkopainotteinen listahaasteideni vuoksi. Parasta on lukea muiden postauksia klassikkokirjoista ja tämä klassikkohaaste 2:n loppupäivä onkin oikeaa klassikoiden juhlaa. Tuijatan blogissa on listattuna mukana olevat blogit. Itse olen sitä mieltä, että klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukukokemus ei aina olisikaan miellyttävä, se kuitenkin avartaa maailmaa. Lisäksi on aina niin äärettömän kiehtovaa lukea, miten eri lukijat kokevat saman kirjan.

Minulla oli tarkoituksena lukea tähän haasteeseen koko Narnian tarinat -kirja, mutta ehdin lopulta lukea vain ensimmäisenä ilmestyneen, sen kuuluisimman, Velhon ja leijonan. On oikeastaan uskomatonta, että minulta on jäänyt tämä lastenkirjallisuuden klassikko lukematta. Olin lapsenakin innokas lukija, mutta jostakin syystä en koskaan päätynyt lukemaan Narniasta. Lisäksi mielikuvani kirjoista on ollut myös se, että ne ovat vähän tylsiä. Ikävä kyllä tuo mielikuva ei täysin varissut luettuani Velhon ja leijonan. Tarina ei temmannut minua mukaansa niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Lapsuuden lempikirjani oli Liisan seikkailut ihmemaassa ja toivoin Narnialta samankaltaista taikaa. Kai ongelmana oli se, että uskoin Narniankin olevan Liisan seikkailujen tavalla melkoisen synkkä ja pahaenteinen. Kirjamakuni on ehkä vähän kieroutunut.



Velhossa ja leijonassa oli toki synkkä puolensa, mutta lopulta se oli lähinnä jännittävä ja hyvin kerrottu satu. Tarina on niin kuuluisa, että myös etukäteistiedot juonesta ja hahmoista vaikuttivat lukukokemukseen. Velho ja leijona olisikin pitänyt lukea jo lapsena, puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-odotuksia. Silloin olisin varmasti ihastunut täysillä tarinaan. Ja Aslaniin!

Velho ja leijona sisälsi kaikki täydelliselle sadulle olennaiset elementit: jännittävän tarinan, mieleenpainuvan satumaailman ja ikimuistoiset hahmot. Sen tärkein ominaisuus ja syy siihen, miksi teos on merkittävä kirjallisuuden klassikko, on sen sisältämä suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu. Tähän tuo mielenkiintoista syvyyttä myös se, että teos on julkaistu vuonna 1950, toisen maailmansodan jäljeen ja sen alussa kerrotaan, miten Peter, Susan, Edmund ja Lucy oli lähetetty vanhan professorin luokse pakoon Lontoon pommituksia. Lewis sai tähän innoituksen omasta elämästään, sillä hänen luokseen majoitettiin toisen maailmansodan aikaan neljä lasta evakkoon.

Lisäksi tietenkin vaatekaapin toimiminen siirtymätienä tavallisen maailman ja Narnian välillä on niin kuuluisa yksityiskohta, että jo sen vuoksi tämä klassikko tulee lukea itse. Ja olihan se nyt hyvänen aika hienoa, taidankin mennä tutkimaan ihan varmuuden vuoksi meidän vaatekaappimme, olisin valmis pieneen seikkailuun Aslanin kanssa. Ja vaikka Velho ja leijona ei ollutkaan niin mullistava lukukokemus kuin olin toivonut, aion ehdottomasti lukea loputkin Narnian seikkailut.

Nämä jutun kuvat olen ottanut 21. tammikuuta, kun Turussakin oli vielä lunta ja maisema oli kuin Narniasta. Nyt ruoho vihertää, aurinko paistaa ja voisin vaikka vannoa, että ulkona tuoksui tänä aamuna keväältä. Huomenna on jo helmikuu, joten kevättä kohti mennään kovaa vauhtia! Nyt kun sain oman klassikkopostaukseni pois alta, onkin aika siirtyä lukemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet ja mitä niistä on oltu mieltä. Parasta!

Kirjalija: C. S. Lewis
Luettu kirja: Velho ja leijona (suom. Kyllikki Hämäläinen) kokoelmasta Narnian tarinat (Otava)
Alkuperäinen kirja: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)
Kuvitus: Pauline Baynes
Sivumäärä: 61
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Kymmenen syytä, miksi Harry Potter -sarja on niin loistava

Nyt kun sain luettua viimeisenkin sivun Kuoleman varjeluksista, on aika perata koko Harry Potter -sarja täällä blogissa. Olen nuorena lukenut pari ensimmäistä sarjan kirjaa niistä sen kummemmin innostumatta, mutta nyt ahmin koko sarjan putkeen parin kuukauden aikana. Olen oikeastaan aika häkeltynyt, enkä enää suostu kuuntelemaan yhtäkään kommenttia sarjan lapsellisuudesta tai turhanpäiväisyydestä, vaan aion patistaa kaikkia lukemaan sarjan itse. Ohessa lyhyesti tiivistettynä kymmenen syytä, miksi Potterit olivat parasta ikinä.

1. Huumori

Huumori kantaa vahvana läpi koko sarjan. Se on toisinaan hienovaraisempaa, toisinaan suorempaa mutta jatkuvasti piristävää, keventävää ja hyväntuulista.

2. Juonen yllätyksellisyys

Miten usein romaania lukiessa voi aidosti todeta, että vau, mikä yllättävä juonenkäänne! Aika harvoin. Pottereita lukiessa tätä taas käy ihan koko ajan.

3. Yksityiskohtaisuus

Taikamaailman ja Tylypahkan loputtomat yksityiskohdat ja tarkat kuvailut tekevät sarjan lukemisesta uskomattoman viihdyttävää. 

4. Hahmot

Itse Harry jäi minulle jotenkin olivertwistmäiseksi hahmoksi, hiukan latteaksi tyypiksi, jolla itsellään ei ole kovin vahvaa luonnetta, mutta jolle sattuu tapahtumaan paljon asioita. Sen sijaan Rowling esittelee kirjoissaan valtavan määrän muita vahvoja, hauskoja, aitoja ja ikimuistoisia hahmoja. Hahmojen väliset suhteet kasvavat kirjassa hienosti ja lukija kiintyy moniin hahmoihin väistämättä.

Liekehtivä pikari oli juuri sopivan paksuinen tyyny Eskon päikkäreille.

5. Tarinan kasvaminen lukijan mukana

Sarjan pari ensimmäistä osaa ovat selkeästi jännittäviä lastenkirjoja, mutta loppua kohden sarja tunnetusti synkistyy huomattavasti. Viimeinen osa aiheutti minulle pari painajaisuntakin, pakko myöntää. Minusta on todella hienoa, miten Rowling on kasvattanut tarinaansa samaa vauhtia, kun hänen alkuperäiset lukijansa ovat kasvaneet kohti aikuisuutta. Tarina ei kasva pelkästään synkkyysasteeltaan, vaan Rowling tuo viimeisissä osissa tarinaan mukaan myös seurustelusuhteita ja vaikkapa viittauksia alkoholiin, jotka eivät millään olisi sopineetkaan sarjan alkupuolelle.

6. Poliittiset ja uskonnolliset viittaukset

Aikuinen lukija ei voi olla vertaamatta kirjasarjan mielenkiintoisia juonikuvioita oikeisiin poliittisiin ja uskonnollisiin ilmiöihin. Se luo lukemiseen omaa herkullista, joskin vähän hämmentävää, tunnelmaansa.

Viimeisessä osassa kärjistyvä puhdistusliike, jossa pyritään eroon jästisyntyisistä oli ahdistavaa luettavaa juuri sen takia, että sitä tuli väkisinkin verrattua oikean maailman historiallisiin tapahtumiin. Samoin en malttanut olla vertaamatta viimeisen osan tapahtumia myös kristinuskoon ja sen oppeihin. Hieno yhteiskunnallinen teema kirjassa oli myös kotitontut ja Hermionen kotitonttujen vapautusliikepyrkimykset. Erityisen liikuttava oli tarina pahasti kermakaljaholisoituneesta syrjäytyneestä Winky-tontusta.

7. Runsaus

Sarja on kaikinpuolin runsas. Siinä on runsaasti juonenkäänteitä, yksityiskohtia, hahmoja, tapahtumia, tunteita, osia ja sivuja. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta oikeasti, kun on kyse Pottereista, mitä enemmän, sen parempi.

8. Severus Kalkaros

Lue sarja, niin ymmärrät.

9. Kieli ja sanasto

Luin sarjan suomeksi, joten valtavan suuri kumarrus kielellisistä ansioista menee suomentaja Jaana Kapari-Jatalle. Kieli on kaunista, sujuvaa ja sopivan helppoa olematta kuitenkaan liian yksinkertaista. Siis juuri sellaista, jonka lukeminen tekee hyvää niin lapsille kuin aikuisille.

Lisäksi kirjan runsas sanasto on aivan omaa luokkaansa. Monet kirjassa esitellyistä sanoista jatkavat elämäänsä arkisessakin kielenkäytössä. Esimerkiksi geokätköilypiirit ovat pysyvästi omaksuneet jästi-sanan (eng. muggle) tarkoittamaan kätköilyyn perehtymättömiä henkilöitä. Aika moni Pottereitakin lukematon henkilö taitaa tietää myös, mitä ankeuttajat ovat.

10. Rakkaus

Koska loppujen lopuksi rakkaus on kaikkein tärkeintä. Rowling tiivistää sen ajatuksen kirjasarjassaan uskomattoman kauniisti ja niin liikuttavasti, että kirjan loppupuoli tulikin luettua liikuttuneen kyynelverhon läpi, vaikka mitään en tietenkään tunnusta.

Yksi miinuskin on annettava.

Se tyhjiö, joka nyt jäi jäljelle. Mitä ihmettä minä nyt luen?
Ja lisäksi se, että miten ihmeessä saan tämän pois soimasta päässäni?

Kirjailija: J. K. Rowling
Luettu kirja: Harry Potter osat 1 - 7 (1997-2007)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Tammi
Mistä hankittu: Syntymäpäivälahja isosiskoilta
Sivumäärä:335+365+456+768+1050+698+828 = 4500 sivua
Arvostelu: ★★★★★

Klassikkohaaste: Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Tänään blogit ovat täynnä bloggauksia klassikkokirjoista. Tämä liittyy Klassikko, jota en ole häpeäkseni lukenut -haasteeseen, josta voit lukea lisää Reader, why did I marry him -blogista.

Itsehän päätin vaatimattomasti lukea haastetta varten Tolstoin Sodan ja rauhan, aikaakin piti olla enemmän kuin tarpeeksi, koko alkuvuosi, mutta niin vain jäi tavoite saavuttamatta. Ennen kesälomaa ei ehtinyt ja kesälomaa ei tehnyt mieli käyttää niin kuivakkaan lukemiseen (jäin pahaan Potter-koukkuun), joten sain Sotaa ja rauhaa luettua vain jotakin sata sivua. Ihan kiinnostava teos kyllä on, ei siinä mitään. Jotenkin halusin kuitenkin osallistua haasteeseen (ajattelin että Potterit eivät ole tarpeeksi klassikoita...), jonka takia heinäkuun loppumetreillä nappasin hyllystä yhden suomalaisen kirjallisuuden lukemattoman klassikon, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Sen kiskaisinkin 1,5 päivässä.

Mitä siis jäi tästä klassikosta käteen, kannattiko lukeminen? Kuten lähestulkoon aina klassikkokirjojen ollessa kysymyksessä, voin taas ilokseni todeta, että kyllä kannatti. Maa on syntinen laulu sijoittuu pieneen lappilaiseen kylään 1940-luvun loppuun. Vaarat ovat karuja, luonto ankara ja kylmä kesälläkin. Karua on myös ihmisten elämä. Väkivallan kautta saa moni surmansa, aviottomia lapsia syntyy maailmaan torpassa jos toisessakin ja hurmiolliseen uskonnollisuuteen ja saarnaamiseen liittyy seksuaalista hyväksikäyttöä. Sekä kuolema että elämä ja niihin liittyvät lieveilmiöt ovat yhtä normaaleja yhteisössä. Asiat otetaan sellaisena  kuin ne tulevat ja ihmiset ovat vähän kuin eläimiä, yhtä luonnon kanssa. Yhteisö on myös kova tuomitsemaan muiden teot, mutta toisaalta monista asioista myös hiljetään yhteisesti.

Maa on syntinen laulu oli todella karu, ahdistava ja toisinaan epämiellyttäväkin luettava. Silti sen väkevyys, hurjana sykkivä eloisa kieli ja voimakkaana aistittava tunnelma saivat ihailemaan teosta. Mukka on ollut vain 19-vuotias kirjoittaessaan kirjan ja se on käsittämättöntä, niin kypsältä ja elämääkokeneelta kirja vaikuttaa. Täysin ymmärrettävää on myös se, miten kirja joissakin piireissä otettiin vastaan niin valtavalla järkytyksellä ja inholla. Kirja ei anna kovin kaunista kuvaa uskonnosta ja on helppo ymmärtää, miksi se on aiheuttanut närää. Mukka kuvaa kuitenkin uskonnollisen jyrkkyyden ja paatoksellisuuden verrattuna avoimen seksuaalisuuteen ja suorastaan eläimellisyyteen aivan poikkeuksellisesti. Villiä, pahaa ja synkkää kerrontaa katkaisevat toistuvasti balladimaiset rakkaudesta kertovat runonpätkät. Elämä on rumaa ja kaunista, raadollista ja onnellista.

Teos kenties hyötyi siitä, että luin sen niin nopeasti ja vieläpä kesälomalla, kun ei ollut kiire mihinkään. Toisissa olosunteissa olisin saattanut päätyä vihaamaan kirjaa, joten hyvä näin. Klassikkohaaste tulee saamaan jatkoa, joten ehkä seuraavaan etappiin mennessä saan sen Sodan ja rauhankin luettua. Joka tapauksessa klassikoiden lukeminen kannattaa aina ja aion jatkossakin pysyä tällä valitsemallani polulla, jossa lukemistani kirjoista varmaan 80 prosenttia on klassikoiksi laskettavia. Kunhan siis saan ne Potterit ensin luettua.

Maa on syntinen laulu sijoittu maaseudulle, joten kirjalla saan pisteen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Kirja on keskisuomalaisen listalla sijalla 94.

Kirjailija: Timo K. Mukka
Kirja: Maa on syntinen laulu (1964)
Sivumäärä: 229
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Suorastaan tappavan pimeän, kylmän ja aikaisen aamun Turku-Vaasa -transportaation henkisenä tsempparina toimi tänään Sieppari ruispellossa. (Henkistä tsempparia todellakin tarvittiin. Jos olette aina halunneet kuunnella Loimaalta Toijalaan kun joku laulaa Suomi-iskelmien mukana kuulokkeet korvissa, kovaa ja honottaen, tervetuloa aamujunaan!) Kirja oli luettu jo ennen Seinäjokea, kevyt ja pikkuinen klassikko. Sieppari ruispellossa kuuluu luokkaan "tiedän lukeneeni joskus, mutta en muista siitä yhtään mitään, siksi luen uudelleen ennen listalta yliviivaamista". Sieppari ruispellossa kiinnosti ottaa uusintalukuun myös sen takia, että eräs ystäväni on monesti maininnut, että kirja on niitä, joiden klassikkoasema on käsittämätön. Turha ja tylsä kirja, jonka nimikin on harhaanjohtava. Vasta-argumentointi on yllättävän vaikeaa, kun ei muista kirjasta mitään. Enpä tiedä muistanko pitkään tämän toisenkaan lukukokemuksen jälkeen, mutta sitähän varten minulla on tämä blogi.

Lukukokemus oli ihan ok niin kuin jotenkin muistelinkin sen olevan. Kirja on minämuotoinen haahuiluromaani, teinikapinaa ja angstia, ihan kuin olisin lukenut ennenkin tällaista? Oikeastaan Siepparin päähenkilö Holden Caulfield oli kaikkien lukemieni anarkisti-huumehörhöily-ällötyksien rinnalla kovin sympaattinen antisankari kaikessa päämäärättömyydessään ja lapsellisessa itsekkyydessään. Hän sentään välitti pikkusiskostaan ja puiston lammikon sorsista. Ja, hyvänen aika, hänen lempiasusteensa on punainen metsästyslakki. Tosin hän myös valehteli minkä ehti, lusmuili niin paljon kuin pystyi ja yleisesti tyyppiä olisi tehnyt mieli ravistella melkoisesti. Onhan se turhauttavaa, että ihan fiksu ja symppis poika, jolla olisi lahjoja vaikka mihin, sössii asiansa jatkuvasti ja lentää ulos koulusta koulun perään. Holden on ihan hukassa, niin itsensä, tavoitteidensa, ystävyyssuhteidensa kuin naistenkin suhteen. Kirjan kielestä henkii Holdenin hälläväliä asenne ja tekstistä korostuu hienosti se, miten ulkopuolinen (vai ulkona?) Holden useimmiten on. Ulkopuolisuus on osittain oma valinta, osittain sosiaalisten taitojen puutoksesta aiheutuva seuraus.

Jos totta puhutaan, oikeastaan kirja ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Ymmärrän sen klassikkoaseman lähestulkoon täysin ja kirja on varmasti ollut merkittävä uraauurtaja. Siitä voi kaivaa hienoja viestejä, analysoida sitä yltympäri ja kokea jopa vaikuttuneisuutta. Jäin kuitenkin miettimään, että voisiko Sieppari ruispellossa olla jollekin the kirja, voiko joku nauttia siitä niin, että haluaa lukea sen aina uudelleen ja uudelleen, rakastua sen hahmoihin ja mainita se lempikirjakseen. Jätin kuitenkin pohdintani, kun menin googlaamaan "Sieppari ruispellossa lempikirja". Ensimmäinen osuma tuli John Lennonin murhaajasta Mark David Chapmanista kertovaan Wikipedia-artikkeliin. Kun Chapman ampui Lennonin, hänellä oli mukanaan Sieppari ruispellossa, lempikirjansa. Jätin googlailut kauhistuneena ja totesin, että koki kirjan sitten hyvänä tai ei, en lainkaan ihmettele sen asemaa klassikkona, jopa kulttikirjana.

Luin 2004 ilmestyneen Arto Schroderuksen suomennoksen ja jäin miettimään, että eroaakohan se paljon aiemmasta Pentti Saarikosken suomennoksesta. Tässä uudemmassa versiossa kieli ei tökkinyt kertaakaan, mutta ei toisaalta jäänyt myöskään kovin voimakkaasti mieleen. Alkuperäisten ilmaisujen ja voimakkaan tyylin kääntäminen suomeksi lienee joka tapauksessa melko mahdoton tehtävä. Nostankin siis hattua Schroderukselle siitä, että kirjassa oli selvästi omia kielellisiä kikkoja, mutta silti teksti oli hyvin soljuvaa ja mikään ei häirinnyt. Melkein alkoi kiinnostaa kirjan lukeminen Saarikosken käännöksenä sekä alkuperäiskielellä englanniksi, mutta vain melkein.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Sieppari ruispellossa (suom. Arto Schroderus)
Alkuperäinen kirja: The Catcher in the Rye (1951)
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Sivumäärä: 289
Arvostelu: ★★★

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Muistan lainanneeni Sofian maailman kirjastosta joskus puolitoista vuosikymmentä sitten. Silloin kirja tuntui kiinnostavalta, mutta kyllästyin heti alkuunsa sen pitkiin filosofisiin oppitunteihin. Kuivakat muinaiset filosofit eivät kiinnostaneet, vaikka itse tarina olikin mukaansatempaava. Tarina alkaa niin, että 14-vuotias norjalainen Sofia-tyttö alkaa saada omituisia kirjeitä, joissa tuntematon filosofi perehdyttää häntä filosofian historiaan ja filosofisen ajattelun saloihin. Lopulta koko tarina onkin sangen filosofinen, yllättävä ja ovela, mutta kieltämättä nyt huomattavasti vanhempanakin koin kirjan toisinaan melko kuivaksi. Huolimatta siitä, että luonnontieteilijän identiteetissäni onkin aimo ripaus humanistia.

En kuitenkaan ihmettele, miksi Sofian maailma on niin suosittu (Kirjan takakannessa mainittiin, että tarinaan liittyen on julkaistu jopa cd-rom! Näin ne ajat muuttuvat, huh). Tarina on samalla sivistävä, opettavainen ja jännittäväkin. Se kannustaa omaan ajatteluun, mikä on erittäin hieno piirre nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Vaikka valitinkin kuivakkuudesta, on teksti kuitenkin eloisaa ja filosofiset oppitunnit on kirjoitettu selkeästi ja värikkäästi. Leikkaus filosofian historiaan on luonnollisesti samalla opetus koko nykyisen ajattelun, tieteen ja yhteiskunnan lähtökohdista ja sen vuoksi suositeltavaa lukemistoa ihan jokaiselle lukutaitoiselle henkilölle.

Nappaan kirjalla pisteen Norjalle Annamin Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteessa!

Kirjailija: Jostein Gaarder
Luettu kirja: Sofian maailma (suom. Katriina Savolainen)
Alkuperäinen kirja: Sofias verden (1991)
Sivumäärä: 608
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Marraskuun kuukauden klassikko: Peltirumpu (Günter Grass)

Hei pitkästä aikaa! Bloggaaja ei ole kadonnut, vaikka siltä on tuntunutkin, minustakin. Ihmeitä tekevä loma loppui ja paluu Vaasaan koitti viime viikolla. Nuo loman ihmeet tuntuvat jo kadonneet, kovin on synkkä ilma ja ihmisen mieli. Mutta joulua ja valoa kohti mennään. Joulumielestä en ole havainnut vielä rippeitäkään enkä ole vielä saavuttanut hetkellistäkään kutkuttavaa joulunodotusfiilistä, mikä on aika poikkeuksellista minun tapauksessani. Mutta vakaasti uskon, että se sieltä vielä koittaa!

Synkeistä fiiliksistä huolimatta olen kovasti viime aikoinan nauttinut lukemisesta. Marraskuun kuukauden klassikko (jonka luin lähes kokonaan marraskuun puolella, mutta viimeistelin tänään) oli melkoinen järkäle mutta voi sentään millainen järkäle! Palaan vielä loppukuusta kuukauden klassikko -haasteeseeni ja miten sen kanssa kävikään (spoiler: ei kovin hyvin). Grassin tuotannosta olen aiemmin lukenut Kissan ja hiiren, jota muistelen poikkeuksellisen hengästyttävänä lukukokemuksena, vaikeana mutta hienona kirjana. Peltirumpu kiinnosti minua etukäteen, mutta odotukseni eivät olleet silti kovin korkealla, en ajatellut, että tästä tulisi yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista mutta niin vain kävi. Olen innoissani!

Peltirumpu on Kissan ja hiiren tavoin hengästyttävä ja hurja. Se on 700-sivuinen rumpusoolo, jossa Oskar, merkillinen pieni mies, joka päättää lopettaa kasvamisen kolmivuotiaana, iskee mielisairaalassa rumpukapuloita peltirumpuunsa ja muistelee historiaa, omaansa, oman sukunsa, Danzigin (nykyisin Gdansk) ja koko Euroopan historiaa. Tapahtumat ovat hämmentäviä, irrallisia ja unenomaisia, mutta teemat ovat selkeät: Oskar kertoo natsi-Saksan tapahtumista ja toisesta maailmansodasta raivokkaan rehellisesti mutta kuitenkin liioitellen, maalaillen ja surrealistisia elementtejä mukaan rummuttaen.

Erityisen Peltirummusta teki totta kai sen kertoja. Aikuinen mies pienen pojan ruumiissa on näennäisen viaton, mutta kuten lukija huomaa jo ensimmäisillä sivuilla, varsin suora, häikäilemätön ja jopa härski. Oskar pääsee lähelle tapahtumia sellaisena kuin ne ovat, sillä hänen motiivejaan ja ymmärrystään ei tajuta epäillä. Oskar on luultavasti yksi ristiriitaisimmista romaanihahmoista, joihin olen tutustunut. Hän on ärsyttävä ja kummallinen, suorastaan vastenmielinen, mutta toisaalta hellyyttävä ja säälittäväkin.

En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!

Ja ei, en löytänyt yhtymäkohtia Sielun Veljien Peltirumpu-kappaleeseen.

Kirjalla nappaan myös pisteen 14 nobelistia -haasteessa. Kirja kuuluu sekä 1001- että 100-listoille.

Kirjalija: Günter Grass
Luettu kirja: Peltirumpu (Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Die Blechtrommel (1959)
Mistä hankittu: Turun kirjasto
Sivumäärä: 712
Arvostelu: ★★★★

Lokakuun kuukauden klassikko: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

Nämä on kausivalot, ei jouluvalot.

Tänä vuonna kuukausia on eletty kohta kymmenen, mutta tämä oli vasta kuudes kuukauden klassikkoni, jonka sain luettua. Se taas johtuu ensinnäkin siitä, että haukkasin aivan liian ison palan, mutta myös siitä, että olen tänä vuonna lukenut uutuuskirjoja enemmän kuin koskaan. Näyttää kuulkaa siltä, että hyvät ja kiinnostavat kirjat eivät lopu maailmasta lukemalla.

Olemisen sietämätön keveys on klassikkokirja jo sen nimen vuoksi. Harvempi tietää yhtään mitään kirjan sisällöstä, mutta nimi on kaikille tuttu. Meriitti sekin, heh. Kirja on sitä paitsi sekä 1001-listalla että sata kirjaa -listalla, joten senkin vuoksi minua on jo pitkään kiinnostanut tähän kirjaan tutustuminen. Totta puhuakseni en odottanut mitään hienoa kirjaelämystä. Kunderalta aiemmin lukemani Tietämättömyys oli minulle kovin yhdentekevä, liian mukafiksu ja taiteellinen. Tietämättömyyden yhteydessä olen todennut, että haluan kuitenkin lukea Kunderaa joskus lisääkin, mutta nyt tämän keveyden jälkeen toteaisin mielelläni, että kiitti mulle riitti (mutta ei sitten kuitenkaan, listalla on vielä kaksi Kunderaa lisää...).

Olemisen sietämätön keveys kertoo neljästä prhalaisesta henkilöstä, kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta. On mies, tämän vaimo, miehen rakastajatar ja rakastajattaren rakastaja. Ihan just niin. Saanko huomauttaa, että minun mielestäni kirjan ainoa sympaattinen hahmo oli koira, sekarotuinen Karenin ja sillekin oli varattu teoksessa kurja kohtalo (Anna Karenina -romaani näyttelee tarinassa merkittävää roolia ja sen mukaan nimetään koirakin). Takakannessa tarinaa mainostettiin yhdeksi kauneimmista rakkauskertomuksista ikinä. En ollut samaa mieltä, näin kauniisti asian ilmaistuna.

Se miksi Olemisen sietämätön keveys on niin kuuluisa, on kuitenkin selvää. Kundera pyörittelee sanoja, etsii merkityksiä, harrastaa metafyysistä pohdiskelua, kikkailee, maalailee ja poikkeaa polulta. Kirja on kummalliseen konseptiin mahdutettu valtava filosofinen oksennus. Elämän painoa ja keveyttä pohditaan ja toistellaan "Einmal ist keinmal"ia. Minä olisin taas niin valmis niputtamaan tämän kirjan siihen joukkoon kirjoja, joista on pakko pitää, jos ei halua leimautua tyhmäksi ja tämän vuoksi tämä kummallinen ja ahdistava kirja säilyy vuodesta toiseen niin arvostettuna. Joku arvovaltainen kriitikko on tätä joskus ylistänyt ja aloittanut kierteen. Eipä vaan ole tämänkaltainen pyörittely minun juttuni, on todettava. Jos edes henkilöt olisivat olleet mielyttävämpiä, olisin saattanut suhtautua kirjaan suopeammin.

Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas.

Kirjailija: Milan Kundera

Luettu kirja: Olemisen sietämätön keveys (suom. Kirsi Siraste)

Alkuperäinen kirja: Nesnesitelma Lehkost Byti (1983)

Sivumäärä: 390

Arvostelu: ★★

Syyskuun kuukauden klassikko: Kuolleet sielut (Nikolai Gogol)

Oho oho, mitäs täällä tapahtuukaan? Kuukauden klassikko -haasteeni on poikinut pitkästä aikaa tulosta, sillä monen kuukauden tauon jälkeen sain luettua yhden klassikon. Haasteestani ja sen (heikohkosta) tilanteesta voi lukea täältä.

Kuolleet sielut muistutti monessa mielessä Gogolilta aiemmin lukemaani Nenää. Valtion virkamiehet näytettiin taas mahtavan huvittavassa valossa. Kuolleet sielut mahdollisti kuitenkin pikkuista Nenää paljon laajemman ilveilyn ja sekös minua miellytti. Kirjan nimi juontaa juurensa siitä, että tarinan päähenkilö Tshitshikov (jonka nimen kirjoitusasun jouduin lunttaamaan, enkä silti ole varma, kirjoitinko sen oikein) kiertää venäläistä maaseutua ostellen isänniltä kuolleita sieluja, eli edelleen listoilla olevia talonpoikia, jotka ovat jo kuolleet. Tshitshikovin motiivit herättävät ihmetystä niin isännissä kuin lukijassakin ja kertoja pitääkin jännitystä yllä tehokkaasti aina kirjan loppuun asti. Kertoja on muuten kaikessa vanhanaikaisuudessaan varsin mainio puhutellessaan lukijaa suoraan ja pyydellessään anteeksi erinäisiä asioita kertomuksessaan.

Mainioita olivat myös Tshitshikovin ja isäntien kohtaamiset. Voi pojat, mitä notkuvia herkkupöytiä katettiinkaan tupien pöydille! Pelkästään pikkuherrojen ja virkamiesten luonteenlaatujen kimppuun ei käyty, vaan osansa saivat myös näiden rouvat. Kertoja tekee nasevia huomautuksia, mutta lieventää myös kommenttejansa siten, että ihmisiin kohdistuva arvostelu jää loppujen lopuksi melko harmittomaksi ja leppoisaksi.

Kuolleet sielut on tunnettu huumorin edelläkävijänä ja etukäteen pelkäsin, että en löydä kirjasta huumoria. Pelkäsin yksitoikkoista ja tylsähköä lukukokemusta, josta huumoria olisi pitänyt kaivaa väkisin esiin. Kuolleet sielut oli kuitenkin merkillisen eläväinen, hilpeäkin lukukokemus ja vaikka huumori ei toki ollut mitään naurunremakoihin johtavaa, sen läsnäolo oli selvää ja kovin helppoa oli myös ymmärtää kirjan merkitys uraauurtavana teoksena. Taas joudun toteamaan, että kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa ja nämä venäläiset osaavat olla aika vekkuleita.

Kirjailija: Nikolai Gogol
Luettu kirja: Kuolleet sielut (suom. Samuli S.)
Alkuperäinen kirja: Mjortvyje dushi, 1842
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 394
Arvostelu: ★★★

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Bloggaamattomien kirjojen pino alkaa taas kasvaa ja minua harmittaa aina, jos lukemistani kirjoista ei jää blogiin mitään merkintää. Senpä vuoksi ajattelin purkaa sumaa edes lyhyillä bloggauksilla, vaikka pitkiin ja perin analyyttisiin teksteihin ei välttämättä löydykään aikaa tai intoa.

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on osa Kannas-sarjaa, joka käsittelee Karjalankannaksella sijaitsevan Suontaan kylän ihmisten elämää Suomen historian veristen vuosien pyörteissä. Kirja on sarjan keskimmäinen osa, enkä ole lukenut sitä edeltäviä kirjoja, joten en tiedä miten paljon lukukokemus kärsi siitä. Hylätyt talot, autiot pihat on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla sijalla 90.

Hylätyt talot, autiot pihat sijoittuu kesään 1944. Miehet ovat sodassa ja naiset ovat palanneet kotiseudulleen kannakselle, josta ovat jo kerran aiemmin joutuneet evakkoon. Tilanne muuttuu uhkaavaksi, vihollinen tekee läpimurron kannakselle ja naiset joutuvat lähtemään jälleen kotikylästään kohti Viipuria ja edelleen länteen. Tarinaa kerrotaan vuorotelleen naisten ja sodassa olevien miesten näkökulmasta ja loppua kohden kohtalot tuovat kyläläisiä yhteen ja tarinat yhdistyvät. Sekä naisten että miesten tarinoissa on aitoudentuntua ja kirjailija onkin tehnyt kirjansa eteen hienoa taustatyötä. Sodan kauhujen keskellä ihmiset ovat toivottomia, peloissaan ja ahdistuneita, mutta jaksavat silti uskoa tulevaan, rauhaan ja rakkauteen.

Kirja ei ollut minulle mikään mullistava lukuelämys ja olen lukenut sodasta paljon vaikuttavampiakin kirjoja. Kirjan kieli ei vakuuttanut ja kuten aina ennenkin, runsas murteella kirjoitettu dialogi alkoi ärsyttää. Silti kirja oli koskettava ja kun sen taustalla olevat tapahtumat tietää oikeiksi, oli kirjan lukeminen rankkaa. Karjalaisten kohtalon ei soisi unohtuvan ja Hietamies onkin tehnyt tärkeää työtä. Luultavasti olisin saanut enemmän irti, jos olisin tutustunut kirjan hahmojen elämään jo aikaisemmissa osissa, mutta luulen sarjan osien toimivan kiitettävästi myös itsenäisinä teoksina.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Laila Hietamies
Kirja: Hylätyt talot, autiot pihat
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1982
Sivumäärä: 347
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★