Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

  

"Minä rakastan daaliapäiviä, kokonaisia loppukesän päiviä, syyspäiviä ennen kuin ensimmäiset kylmät pakkasyöt saapuvat ja saavat puutarhan värit muuttumaan punaisen ja keltaisen sävyihin."

On hauska sattuma, että otin kuvan Neiti Steinin keittäjättärestä daalioiden kanssa elokuun lopussa heti ostettuani kirjan, mutta en osannut lainkaan ajatella, että daaliat esiintyvät myös kirjan sivuilla. Tämä romaani oli minulle vuoden odotetuin, sillä olen rakastanut Leena Parkkisen kaikkia romaaneja. Hänen kielensä ja tarinansa värähtelevät kanssani samalla aaltopituudella, osuvat sieluuni lähes selittämättömällä tavalla. En todellakaan joutunut pettymään nytkään.

Gertrude Stein ja Alice B. Toklas ovat kiehtoneet minua siitä asti, kun luin Alice B. Toklasin omaelämäkerran. Oikeista henkilöistä (myös päähenkilö, pariskunnan suomalainen keittäjätär Margit, on oikeasti elänyt henkilö) kertova fiktiivinen romaani on vaikea ja kunnianhimoinen laji, mutta Parkkinen onnistuu siinä täysin. Rakastin miten tarkasti, kunnioittavasti ja lämpimästi Parkkinen luo kuvaa heistä kaikista. Hemingwaykin saa ihan ansionsa mukaan.

Eri aikatasoilla liikkuva romaani mahdollistaa Steinin ja Toklasin ja heidän rakkaustarinansa piirtymisen moniulotteisena, kauniina ja myös koskettavan epätäydellisenä. Miljööt sekä Paraisilla että Pariisissa ovat ihastuttavia, eläviä ja uskottavia. Lopusta löytyy lähdeluettelo (tärkeää!) ja ansiokasta pohdintaa oikeiden henkilöiden käyttämisestä fiktiossa. Seuraavaksi minun on luettava Alice B. Toklasin keittokirja! Monesti harhauduin myös googlaamaan kirjassa mainittuja tapahtumia, minulle se on ehdottomasti hyvän romaanin merkki. Se ruokki mielikuvitusta ja yhdisteli faktan palasia fiktioon juuri oikealla tavalla.

Kirja on paikoin massiivinen ja hidas, mutta loppu palkitsee ja antaa kaikelle merkityksen. En halua paljastaa kirjasta enää yhtään tämän enempää, kerron vain että siitä on pitkä aika, kun olen lukenut näin vaikuttavan ja hienosti rakennetun loppuhuipennuksen. Upea, monitasoinen romaani, johon tekee heti mieli palata uudelleen. Uskon että tämä kirja voisi sopia hyvin monenlaisille lukijoille, suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan!

Kirjailija: Leena Parkkinen

Luettu kirja: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022

Sivumäärä: 464

Kansi: Jussi Karjalainen

Mistä hankittu: Oma ostos

Arvostelu: ★★★★

Graham Swift: Veden maa

Ankeriaat, ne eivät päästä minua otteestaan. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentista päädyin Graham Swiftin Veden maahan. Luikertelevien vesiotusten käärmemäisen viekas lumo on osoittautunut yllättävän vahvaksi.

On oikeastaan aika omituista, että Veden maa ei ole tullut minulle aiemmin missään vastaan. Se on ollut aikoinaan mm. Booker-palkintoehdokkaana, onpa se listattu 1001 books you must read before you die -listallekin, mutta ei ole pistänyt sieltäkään silmään ja siitä on tehty elokuva Waterland vuonna 1992 (mielenkiintoisena IMDb-pohjaisena faktana kerrottakoon, että elokuvassa nuorta Marya näyttelee Lena Headey, eli Game Of Thronesin Cersei). En löytänyt kirjasta edes kirjoituksia kotimaisista kirjablogeista ja se on harvinaista! Tämä kaikki sai minut taas ajattelemaan sitä, miten lyhyt on kirjan elinkaari, miten paljon on unohtuneita kirjoja, potentiaalisilta lukijoilta kadonneita aarteita. Ja miten tärkeitä juuri sen vuoksi ovatkaan erilaiset kirjalistat ja tällaiset Svenssonin tarjoamat intertekstuaaliset viittaukset.

Veden maa oli tosiaan aarre. Lukiessani tosin en ollut siitä lainkaan varma. Kirjassa liikutaan Itä-Englannin vesijättömailla, kuivatuilla suoalueilla, The Fens, niin kuin paikalliset alueen tuntevat. Alueella risteilee patoja ja sulkuja ja vettä on jatkuvasti pumpattava, jottei se valtaa takaisin jo kerran esiin saatua tasaista liejuista maata. Maa on alati kostea ja siitä nousee mutainen, vahvasti tunnistettava ja joskus pahaenteinenkin lemahdus. Niljakkuuden keskellä uiskentelee ankeriaita ja ihmisten salaisuuksia.

"On olemassa tämä niin sanottu edistys. Mutta se ei edisty. Se ei kulje yhtään mihinkään. Sillä edistyksen edistyessä maailma saattaa liukua pois. On edistystä, jos pystyy estämään maailman liukumisen pois. Minun vaatimaton edistyksen mallini on maankuivatus. Jossa jatkuvasti, loputtomiin voitetaan menetettyä takaisin. Itsepintaista ja valppautta vaativaa puuhaa. Ikävystyttävää mutta silti arvokasta puuhaa. Kovaa ja huomaamatonta puuhaa. Mutta maankuivatusta ei pidä erehtyä luulemaan imperiumin rakentamiseksi."

Kirjan kertoja ja päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, sulunvartijan poika, jonka suvun vaiheita kirja käsittelee. Kerronta avautuu Crickin suulla, kun hän jatkuvalla monologillaan kertoo oppilailleen näkemyksiä elämästä, kotiseudustaan ja suvustaan. Äkkiä voisi ajatella, että tällainen kerrontaratkaisu ei mitenkään voi toimia, mutta kappas, se toimi loistavasti. Historia on tärkeä osa tarinaa, se mitä historia oikeastaan onkaan, miten sitä syntyy ja mitä sen poimuihin voi kätkeytyä. Sukuhistoriaan kytkeytyy maailmanhistoria kiehtovalla tavalla, kuten aina käy. Crickin sukua vaivaa sama niljakkuus, sama pahaenteinen mudan haju, kuin maata, josta se on kotoisin. Ei Tom itsekään ole täydellinen, vaikka aika älykkö onkin, itse asiassa hänen uransa vetelee viimeisiään, hänet "päästetään" ennenaikaiselle eläkkeelle ja tarinoita (joita kerrotaan muun muassa pubissa alaikäisen oppilaan kanssa juopotellen) kuunnellessa lukija ei oikeastaan ihmettele lainkaan, että miksi.

Se miten Swift kuvaa hahmonsa, luo heidät niin yliampuvan aidoiksi, toi mieleeni yhden lempikirjailjoistani John Irvingin. Irving tuli vielä voimakkaammin mieleen kirjan tapahtumista, kieroutuneista ihmissuhteista ja seksuaalisuudesta ja siitä, miten ajottaisesta ällöttävyydestä huolimatta lukeminen oli kuitenkin jotenkin yllättävän kevyttä ja helppoa, suorastaan viihteellistä. Sen sijaan kirjan kerrontatavasta ja kielestä ei tullut mieleen kukaan muu, Swiftillä on voimakas oma ääni, joka ei ollut kaikkein helpoimmin lähestyttävä, mutta joka kirjan edetessä alkoi miellyttää aina enemmän, nousi maan kosteudesta osaksi tarinaa ja lukijan sieluun. Juuri tämä yhdistelmä epämiellyttävyyttä, ällöttävyyttä, omituisia hahmoja ja taitavan haastavaa kerrontaa sai aikaan sen, että lukiessa en aina ihan tiennyt, oliko lukukokemus nautinnollinen vai ei. Omituisesti kuitenkin nyt jälkeen päin olen kirjasta ja se taituruudesta aina vain vaikuttuneempi.

En tiedä oliko osa kirjan viehätystä minulle oikeastaan se, että olen itsekin niljakkaan tasamaan, vuosituhansia sitten jäätikön sulamisvesien alta paljastuneen savikon, kasvatti. Jotakin selittämätöntä taikaa Veden maassa joka tapauksessa oli. Niin, ja ne ankeriaat. Pohjamudissa niljaisina uiskentelevat hiukan inhottavat, mutta loputtoman kiehtovat otukset. Niillä oli toki tärkeä rooli tässäkin kirjassa. Ja ankeriaat ja minä taas - luulen etteivät ne jättäneet minua pysyvästi rauhaan vieläkään.

"Uteliaisuus ei saa koskaan kyllikseen. Vielä tänä päivänäkään, jolloin me tiedämme niin paljon, uteliaisuus ei ole ratkaissut ankeriaan syntymän ja sukuelämän arvoitusta. Ehkä nämä asiat, kuten monet muutkin, ovat niitä, joiden ei ole määrä paljastua ennen kuin maailmanloppu koittaa. Tai ehkä - tässä minä tosin spekuloin, tässä kuljen oman uteliaisuuteni talutusnuorassa - maailma on siten järjestetty, että kun kaikki asiat on selvitetty, kun uteliaisuus on tyydytetty (siis, kauan eläköön uteliaisuus), on maailmanloppu koittava."

Kirjailija: Graham Swift
Luettu kirja: Veden maa (suom. Arto Häilä, WSOY 1984)
Alkuperäinen kirja: Waterland (1983)
Sivumäärä: 434
Mistä hankittu: Oma ostos nettiantikvariaatista
Arvostelu: ★★★★

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Enpä arvannut viimeksi kun tänne kirjoitin, mille mallille tämä maailma vielä kallistuu, eipä tainnut kukaan arvata. Oma elämä on muuttunut aika vähän, olen onnekas kun minulla on vakituinen työ, jota on helppo tehdä etätyönä, koti jossa viihdyn ja jossa haluan muutenkin viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, kirjoja vuosien tarpeiksi ja luonto ihan vieressä. Maailma ympärillä sen sijaan tuntuu muuttuneen dystopiaksi. Jos olisi elänyt uutispimennossa muutaman viikon ja katsoisi nyt ensimmäistä kertaa uutisia, saattaisi vähän hämmentyä Uudenmaan suluista ja muista jokapäiväiseen elämäämme verrattuna aivan uskomattomilta tuntuvista asioista. Kaiken keskellä kannattaa ehkä tiedostaa se, miten hienossa maailmassa yleensä elämme. On hienoa, että nämä nykyiset toimenpiteet tuntuvat niin käsittämättömiltä ja sen sijaan vapaa, turvallinen, mukava ja rauhallinen elämämme on itsestäänselvyys.

Don DeLillon Valkoinen kohina on ollut hyllyssäni vuosia, varmaan jo lähemmäs vuosikymmenen. Aika sen lukemiselle ei kuitenkaan ole ollut oikea. Nyt näinä epävarmuuden päivinä yritin lukea jotakin kepeämpää, hauskaakin, mutta mikään ei jaksanut kiinnostaa. Lopulta sitten tartuin tähän katastrofiklassikkoon, johon on nyt myös viittailtu aika monessa lähteessä, sillä se on harvinaisen ajankohtainen. Ajankohtainen se tosiaan olikin: Korona-aika on herättänyt ihmisissä myös ennennäkemättömän tarpeen tietää asioita, pohjattoman informaationälän. Valkoisessa kohinassakin taustalla pauhaa jatkuvasti televisio. Televisio, joka on päällä vaikka kukaan ei katsoisi sitä ja jossa kertojaääni täyttää äänikaistaa loppumattomilla huomioillaan, luottokorttimainoksillaan. Kenties oma tarpeeni tietää asioista, tarve pysyä mukana tämän kummallisen elämänvaiheen tapahtumista sen sijaan että eristäytyisin niistä viihteellisemmän kirjallisuuden kuplaan, sai aikaan sen että Valkoinen kohina oli paras mahdollinen kirjavalinta tähän hetkeen. Tosiaan, kirja oli ajankohtainen yllättävän monella tasolla, kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.

Valkoisessa kohinassa katastrofi on paikallisesti pieni: onnettomuudessa ilman pääsee purkautumaan Nyodene D -kemikaalia, joka höyrystyy tappavaksi pilveksi tai "myrkkytapahtumaksi" tai "aaltoilevaksi pilveksi", kuten viranomaiset sitä nimittävät. Jack Gladney, keski-ikäinen perheenisä, Yhdysvaltain keskilännessä sijaitsevan Kukkulan collegen Hitler-laitoksen esimies, elää jo valmiiksi vahvassa kuolemanpelossa ja potee eksistentiaalista kriisiä. Hänen suuria huolenaiheitaan on muun muassa kumpi heistä, hän vai vaimonsa Babette, kuolee ensimmäisenä. Kuolemanuhka muuttuukin äkkiä todelliseksi kun pilvi pääsee taivaalle ja Gladney perheineen passitetaan evakuointikeskukseen.

DeLillo on oikeastaan hauska. Hauskuus on ovelaa, synkkää ja ironista, aika hyvin piilotettua. Kuolemanpelko, kirjan pääteema, lienee useimmmille aika tunnistettava. Kovin kiusallista on se, miten DeLillo leikittelee tuolla inhimillisellä tunteella ja pakottaa lukijansakin ymmärtämään naurettavuutensa. Television lisäksi kirjassa nousee esiin supermarketit toisena ihmisyyden naurettavuutta kuvaavana esimerkkinä. Ja kas, miten osuitkaan oikeaan DeLillo, miten käsittämätön ja surkuhupaisa ilmiö onkaan valheellista turvallisuudentunnetta vessapaperin hamstraamisella itselleen ostava kansa.

"Vanhukset ostivat paniikin vallassa. Silloin kun televisio ei saanut heitä raivostumaan, se pelästytti heidät puolikuoliaiksi. He kuiskailivat toisilleen kassajonoissa. Liikennetiedotus, olematan näkyvyys. Milloin se alkaa? Montako tuumaa? Montako päivää? He muuttuivat vaiteliaiksi, pälyileviksi, tuntuivat salaavan tuoreimmat ja pahimmat uutiset toisiltaan, hätäännykseen näytti jo liittyvän viekkautta, yrityksiä kiiruhtaa ulos enen kuin kukaan ehtisi kyselemään heidän ostostensa määrää. Hamstraajat sodassa. Ahneita, syyllisiä." 

Kirjassa on tosiaan paljon hämmästyttävän ajakohtaiselta tuntuvia asioita, teiden sulkemista ja eristämistä, hämmästelyä siitä, miten osa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka osa evakuoidaan kiirellä ja kauhulla. Kuitenkaan ajankohtaisuus ei lopulta ollut kirjan merkittävin asia tai ehkä edes tehnyt lukukokemuksesta parempaa. Valkoinen kohina on harvinaisen älykäs, valtavan runsas, pirullisen piikikäs ja piilotetun humoristinen teos. Se tuntui jotenkin todella amerikkalaiselta romaanilta, siis sanan kaikessa positiivisessa mielessä. DeLilloa pitää lukea ehdottomasti lisää.

Luin kirjan melkoista vauhtia ja tuntuu, että monimutkaisuudessaan se oli ajoittain minun yksinkertaisuudelleni liikaa. Tuntuu siltä, että ymmärsin selvimmät piikit (edelleen hämmästelen miten nerokas hahmo on kuolemanpelkoinen Hitler-tutkija!) ja viittaukset, mutta ihan valtavasti meni varmasti myös ohi. Valkoinen kohina oli myös vahvasti perheromaani. Johnin ja Babetten monimutkainen uusioperhe herkullisine hahmoineen oli yksi merkittävä taso, joka kuitenkin omassa lukukokemuksessani jäi vähän taka-alalle. Valkoinen kohina on kaiken muun ohella myös college-romaani ja tavattoman herkullisia hahmoja - ja oi mitä dialogeja! - löytyy myös yliopistomaailmasta. Kirja ei tosiaan ole mikään helppo ja hauska lukuromaani, se on nerokas runsaudensarvi, joka ei tosiaan tyhjentynyt vielä yhdellä lukukerralla, ja joka jatkaa ajatuksissani suuremmaksi kasvamista vielä lukemisen päättymisen jälkeenkin.

"Katsokaa meitä tässä paikassa. Meidät on pantu karanteeniin. Me olemme kuin keskiajan spitaalisia. Ne eivät päästä meitä ulos täältä. Jättävät ruokaa portaiden alapäähän ja hiipivät itse turvaan. Tämä on elämämme kauhistuttavinta aikaa. Kaikki mitä olemme rakastaneet ja minkä puolesta olemme tehneet työtä on vakavasti uhattuna. Mutta kun katsomme ympärillemme, emme saa tiedotusvälineiden virallisilta elimiltä minkäänlaista vastakaikua. Ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma on hirvittävä asia. Pelkomme on suunanton. Vaikka ihmishenkiä ei olekaan menetetty joukoittain, emmekö ansaitse hiukan huomioita kärsimystemme, inhimillisen huolestumisen, kauhumme tähden. Eikö pelko ole uutinen?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 43, kirja on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa.

Kirjailija: Don DeLillo
Luettu kirja: Valkoinen kohina, Tammi, suom. Helene Kortekallio
Alkuperäine kirja: White Noise, 1985
Sivumäärä: 358
Arvostelu: ★★★★

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme

Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes

Eräs elämäni erikoisimmista tilanteista on se, kun osallistuin Muumimammana japanilaisen pariskunnan häihin. Siellä teeskentelin juovani skumppalasista ja leikin tämän pariskunnan, heidän muutaman hämmentyneenoloisen sukulaisensa sekä muiden muumien kanssa Pikku Myyn vetämää pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat -leikkiä. Ja sain vielä (huonoa) palkkaa tästä kaikesta! Tämä tapahtui tietenkin Naantalin Muumimaailmassa, jossa olin töissä kesän 2008. Olen siis tajunnut viimeistään tuolloin hyvin konkreettisesti, millainen bisnes muumien ympärillä pyörii.

Nina Pulkkiksen ja Liisa Vähäkylän kirja Muumeista miljoonabisnes perustuu Pulkkiksen elokuvaan The Moomin Boom. En ole tuota leffaa nähnyt, joten kirjan tarjoama sisältö oli minulle enimmäkseen uutta. Kirjasta oli aistittavissa se, että taustalla on elokuva. Olisin toisinaan toivonut tarkempaa perehtymistä aiheisiin ja toisinaan yksityiskohtia käsiteltiin liiankin pitkään. Yhtäkaikki kirja oli hurjan kiehtova ja opin paljon uutta muumeista.

Jansson piirsi tiettävästi ensimmäisen muumihahmonsa huussin seinän pinkopahviin 1930-luvulla. Siitä alkoi nopeasti kaikkien tuntema muumibuumi, joka on kokenut useamman aallonharjan ja jatkuu edelleen. Tällä hetkellä muumit ovat taas pinnalla, kun helmikuussa Yle alkaa esittää uutta animaatiota. Oli kiehtovaa lukea niistä vaiheista, jotka johtivat pienet muumit maailmanlaajuisesti tunnetuiksi ja miten nopeasti niiden tuotearvo ymmärrettiin. Tove Jansson oli todellinen voimanainen, joka onnistui hienosti yhdistämään taiteilijan vapauden ja bisneksen. Monesti Muumimaailmassa työskennellessänni mietin, mitäköhän Tove tästä tuumaisi, mutta tulin siihen tulokseen, että hän ymmärtäisi kyllä.

Olen ollut lapsi juuri silloin, kun japanilaiset animaatiot alkoivat pyöriä telkkarissa, Muumimaailma avattiin ja kaikki menivät yhtäkkiä aivan sekaisin muumikrääsästä. Meillä on pelattu kotona ahkerasti Muumipeliä (josta ensimmäinen painos on muuten jo 50-luvulta ja tuolloin siinä oli kirjan mukaan nappuloina oikeita kiviä ja simpukoita!) ja rakkain pehmoleluni oli Pikku Myy. Silti en ole koskaan oikein tykästynyt animaatiomuumeihin vaan oikeat muumit ovat sarjakuvien ja kirjojen laihempia ja synkempiä tapauksia. Kirja valottaa hienosti tätä kehitystä ja sitä, miten animaation tunnettuudesta huolimatta taustalla ovat kuitenkin aina ne alkuperäiset muumit ja Tove Janssonin kuvitukset. Minua edelleen kirpaisee paljon se, miten omassa ikäluokassani on paljon kovanluokan muumifaneja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan lukeneet yhtäkään muumikirjaa tai -sarjakuvaa.

En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä.

Löytyykö teidän kotoa muumimukeja? Ja mitä ovat oikeat muumit, sarjakuvien, kirjojen vai animaation muumit?

Jutun kuvat ovat muumikesältäni 2008. Olin silloin paljon poliisina ja Hemulina. Oli kuuma, menetin uskoni ihmiskuntaan mutta toisaalta sain täysin korvaamattomia, ainutlaatuisia kokemuksia.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 35, kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjailija: Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä
Kirja: Muumeista miljoonabisnes, Siltala 2017
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★

Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage

Kirjojen valitseminen luettavaksi sen vuoksi, että joku on joskus poiminut ne jollekin listalle, on tietysti täysin hullua puuhaa. Silti olen monesti todennut, että moni helmi olisi jäänyt aivan varmasti löytymättä, ellen harrastaisi tätä listan läpilukemista. Niin kävi nytkin. Saksalaisen Uwe Timmin tarina currywurstin keksimisestä  oli todellakin oikea helmi, kaikessa pienuudessaan suuri kirja.

Saksalaiset ovat tunnettuja makkaroistaan. Yksi tärkeistä makkara-annoksista on makkara, joka tarjotaan currymausteen ja ketsupin kera, currywurst. Minäkin olen kerran elämässäni syönyt tällaisen annoksen Münchenissä festareilla. Juuri muuta ruokaa ei ollut siellä tarjolla, eli ilmeisesti tämän ruokalajin perinne elää Saksassa vahvana. Perinteisesti Baijeri ei ole currywurstin ydinaluetta, sillä siellä perinteinen ruokalaji on weisswurst, vaalea makkara joka tarjoillaan sinapin kanssa. Tämän opin vieraillessani Baijerissa ja myös kirjassa mainittiin tästä merkittävästä kulttuurierosta. Ehkäpä currywurst kuitenkin sopi paremmin festarievääksi kuin helposti pilaantuva weisswurst.

Currywurstin väitetään olevan berliiniläinen keksintö. Näin kertoo myös Wikipedia, joka mainitsee keksijäksi Herta Heuwerin. Uwe Timmin romaani kertoo kuitenkin vaihtoehtoisen syntytavan. Siinä kirjan kertoja, miestoimittaja joka voisi kai olla Timm itse, pääsee jäljille, että ruokalaji onkin keksitty Hampurissa. Toimittaja on elämänsä aikana syönyt usein currywurstia siellä tietystä kojusta, jossa makkaraa tarjoili muuan rouva Lena Brücker. Käy ilmi, että ruokalajin on keksinyt kukapa muukaan kuin tämä samainen rouva, joka nyt asuu jo vanhainkodissa. Lena suostuu kertomaan tarinan currywurstin takaa, kunhan mies tuo tapaamiskerroille mukaan kakkupaloja.

Lena Brücker on viehättävin romaanihenkilö, johon olen saanut pitkään aikaan tutustua. Hän on sokeutunut, mutta kutoo silti villapaitaa, jossa on valtavan monimutkaisia kuvioita, sinistä taivasta vasten nousevia puunrunkoja. Kakkua nauttiva ja villapaitaa neulova lähes yhdeksänkymmentävuotias mummeli vaikuttaa kiltiltä ja harmittomalta, mutta nopeasti käy ilmi, että (pitkä) tarina currywurstin takana on paljon hurjempi kuin voisi odottaa.

Brücker on toisen maailmansodan aikaan piilotellut asunnossaan sotakarkuria, miestä nimeltä Bremer. Mies oli vieras, ja kuten tarinasta käy ilmi, sekä miehellä että Lenalla oli perhe muualla. He kuitenkin aloittavat suhteen. Sodan epäjärjestys ja tilanteen kaaottisuus saavat aikaan sen, että Lenan motiivit tähän piilotteluun tuntuvat järjettömiltä, mutta silti tilanteen kehittyminen vaikuttaa jotenkin loogiselta. Kun sota päättyy, Lena ei pitkään aikaan paljasta sitä miehelle vaan pitää hänet pimennossa. Se tuntuu oudolta, mutta jollakin tavalla kuitenkin aivan järkeenkäyvältä.

Viehättävän tarinasta tekee se, miten rauhallisesti ja huumorilla nyt jo vanha rouva Brücker suhtautuu menneeseen. Hän toteaa asioita niin lakoniseen tyyliin, että tarinan kuulija ja myös lukija joutuu välillä pyörittelemään silmiään. Todella raskaasti  nainen tuntuu suhtautuvan vain siihen muistoon, joka lopulta johti myös siihen, että hän paljasti Bremerille sodan loppuneen: hän näki sanomalehdestä ensimmäistä kertaa kuvia keskitysleireiltä, kuvia ruumiskasoista.

Romaani on aistien tarina. Se on tarina siitä, miltä miehet haisivat, miltä sota kuulosti ja miltä ruoka maistui. Bremer menettää äkkiä makuaistinsa ja kymmeniä vuosia myöhemmin Brücker on menettänyt näkönsä. Aistien maailma on puutteista huolimatta silti vahva. Kirja tarjoaa myös harvinaisen näkymän siihen, millaista Saksassa oli sodan aikaan, miten tavalliset ihmiset eivät ehkä tosiaan ymmärtäneet, mitä maassa tapahtui. Se on näkymä sotaan ulkopuolisten, sotaa pakoilevan miehen ja sotakarkuria piilottelevan naisen, silmin.

Kirjassa on sivuja vain hieman yli kaksisataa, mutta se on iso kertomus tiiviissä paketissa. Olen iloinen, että löysin sen ja sain tutustua rouva Brückeriin ja vaihtoehtoiseen tarinaan curywurstin takana. Edelleenkään en ymmärrä tuota ruokalajia yhtään ja sen hienoutta, mutta mietin, miten kaikki tosiaan on pienestä kiinni ja miten iso onkaan sattuman rooli.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 (kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä).

Kirjailija: Uwe Timm
Luettu kirja: The Invention of Curried Sausage (engl. käännös Leila Vennewitz, 1995)
Alkuperäinen kirja: Die Entdeckung der Currywurst, 1993
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Sairastuvasta päivää! Leikkauksesta toipuminen on ollut yllättävän raskasta. Oikeastaan vasta tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa kokenut oloni suhteellisen inhimilliseksi. Ehkä sen ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta kun kaikki on uutta, en osannut varautua tähän. Iso leikkaus on aikamoinen stressi keholle ja myös mielelle. Tilanteen väliaikaisuus myös vaikuttaa. Kun toinen leikkaus on tulossa jo vuodenvaihteessa, ei mieli oikein tiedä miten paljon sen pitäisi sopeutua avanteeseen, joka on aiheuttanut melkoista päänvaivaa. Nyt tosiaan alkaa jo helpottaa, mutta odotan silti toista leikkausta eli j-pussin käyttöönottoa ja avanteen sulkua kuin kuuta nousevaa.

En siis ole ajan kulumisesta huolimatta hirveästi lukenut, niin poikki olen ollut. Sain kuitenkin ensimmäisen tiiliskiven jo luettua, aloittelin sitä jo sairaalassa ja jäin heti koukkuun. Tapaus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, josta on ihan mahdotonta kirjoittaa siten, ettei paljasta liikaa. Siinä mielessä se muistutti yhtä lempikirjaani, Agatha Christien Roger Ackroydin murhaa. Jotakin Christiemäistä oli tunnelmassa muutenkin, hyvin modernilla tavalla tosin.

Kirja on valtavan runsas, polveileva ja pitkä. Se ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa tylsä. Välillä jo ehdin miettimään, että näinkö ennalta-arvattava tämä tosiaan oli, mutta ei sitten kuitenkaan. Juonenkäänteitä ja yllätyksiä riitti ihan alusta aivan loppuun ja kirja oli ovelasti kirjoitettu niin, että  lukija jäi saman tien koukkuun.

Tarinassa liikutaan sekä nykyajassa, jossa päähenkilö-kirjailija Marcus Goldman koittaa etsiä insipiraatiota uuteen kirjaan että menneisyydessä, vuodessa 1975. Goldmanin ystävä, kirjallinen esikuva ja opettaja Harry Quebert on kokenut hirveän tragedian pienessä Auroran kaupungissa. Hän on rakastunut 15-vuotiaseen (puolta nuorempaan) Nola-nimiseen tyttöön. Pian tämän jälkeen tyttö katoaa jäljettömiin. Vuonna 2008 kaikkien järkytykseksi Nolan luuranko löydetään Aurorasta, Quebertin entisen talon pihamaalta. Salapoliisityö, niin virkavallan kuin Goldmaninkin osalta, pääsee vauhtiin.

Juonenkäänteiden valtavasta määrästä huolimatta kirja ei ollut sekava. Jopa tällainen hieman keskittymiskyvytön lukija pysyi hyvin kärryillä ja pidin siitä, että tapahtuma-ajat oli esitetty selkeästi. Juoni oli myös ihan riittävän uskottava, ainoastaan tuli olo, että Dicker ei ole koskaan tuntenut ketään 15-vuotiasta tyttöä. Nolan käytös ja ilmaisutapa oli kuin 50-luvun kotimaisesta leffasta.

Tämä kirja on ollut hyllyssäni jo pitkään. Innostuin lukemaan sen, kun ennen sairaslomaani kyselin Instagramissa vinkkejä kunnon mukaansatempaavista lukuromaaneista. Vinkki kyllä oli täysi napakymppi, sillä Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mielettömän hyvin kirjoitettu, poikkeuksellisen taitava ja juoneltaan ensiluokkainen romaani. Juuri täydellinen sairaslomani ensimmäiseksi kirjaksi. Tämä voisikin olla erinomainen valinta myös joulunpyhiksi, siihen hetkeen kun on kerrankin aikaa heittäytyä hyvään tarinaan.

Kirjailija: Joël Dicker
Luettu kirja: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014)
Sivumäärä: 809
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Elämäni viimeaikaisesta kiireisyydestä kertoo jotakin se, että lempikirjalijani Haruki Murakamin teos Maailmanloppu ja ihmemaa sai olla hyllyssäni lukematta niin pitkään. Kun lopulta aloitin sen lukemisen, kesti lukuprojektikin useamman kuukauden. Ehkä siitä syystä kirjasta ei tullut minulle niin tärkeää kuin monista aiemmin lukemistani Murakamin teoksista. Hieno se silti oli. Suomennos on varsin tuore, mutta oikeasti kirja on vanhempaa Murakamia, jo vuodelta 1985.

Murakamissa rakastan eniten sitä leijuvan utuista tunnelmaa, jossa arkisen maailman rajat häilyvät, mitään kovin merkillistä ei oikeastaan tapahdu, mutta silti tunnelma on jatkuvan jännitteinen ja ihanan outo. Maailmanloppu ja ihmemaa oli ehkä vielä tavallistakin oudompi ja oikeastaan aika esimerkillinen osoitus siitä, millaista Murakamin teksti parhaimmillaan on. Kaikki on vähän vinksallaan, vallitsevan maailman lisäksi myös niin ihmiset kuin aikakin ja kummallisia tapahtumia sattuu jatkuvasti. Yksisarviset, mielenhallinta, seksi, oluenjuonti ja viittaukset populaarikulttuuriin vievät tarinaa eteenpäin ja mikään ei ole liian outoa Murakamin maailmassa.

Vaikka ajoittain tavoitinkin sen saman ihastuttavan kelluvan tunnelman kuin vaikkapa 1Q84:n parissa, ei Maailmanloppu ja ihmemaa tosiaan päätynyt lempi-Murakamieni joukkoon. Ehkä se johtui siitä, etten ehtinyt keskittymään siihen tarpeeksi, uppoamaan kummallisuuksiin. Siksi olen iloinen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystäni ja voin palata siihen koska tahansa uudelleen.

Kirja oli osa Hyllynlämmittäjä-haastepinoani. Haasteen suhteen ei mene kovin vahvasti, mutta vielä on vuotta jäljellä. Tuparit on nyt juhlittu onnistuneesti ja vaikka kodissa riittää laittamista, tulee jatkossa olemaan enemmän aikaa lukemisellekin. Etenkin, kun edessä joskus lähitulevaisuudessa on iso leikkaus ja sen seurauksena useamman viikon sairasloma. Hirvittää totta kai, mutta olen sinnitellyt heikkovointisena jo niin pitkään, että toivo paremmasta vie myös eteenpäin.

Hyvillä mielin jätän siis tämän kesän taakseni ja siirryn kohti syksyä. Ihanaa syksyä myös teille kaikille! <3

Kirjassa luettiin paljon kirjoja, joten Helmet-haasteesta yli kohta 16!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, alkup. 1985 (suom. Raisa Porrasmaa, 2015)
Sivumäärä: 552
Mistä hankittu: Oma ostos

Mika Waltari: Suuri illusioni (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7)

Olin jo varma, etten ehdi tällä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Ihan hullua, että tässä kahdesti vuodessa julkaistavassa haasteessa ollaan edetty jo seitsemänteen osaan! Ja mahtavaa, että haaste jatkuu. Aika ajoin esiin velloo keskustelu siitä, miten kirjabloggaajat lukevat vain uusia kirjoja ja ovat kustantajien vietävissä. Tällaiset tempaukset ovat omiaan korostamaan sitä, että valtaosa kirjabloggaajista on myös vanhojen kirjojen ystäviä. On jokseenkin huvittavaa, että uudet kirjat eivät saisi olla voimakkaasti esillä. Kyllähän uusista elokuvista ja televisiosarjoistakin aika paljon enemmän kohistaan kuin vanhoista.

Mutta tosiaan, nyt yhteen kirjallisuuden suureen klassikkoon, joka minulla on ollut pitkään lukematta. Kymmenisen vuotta sitten poimin roskakatoksen kierrätyspisteestä Mika Waltarin Suuren illusionin. Siitä asti olen katsellut sitä hyllyssä, siirrellyt mukanani muutosta toiseen ja odottanut sopivaa hetkeä. Ollakseni rehellinen, ei se hetki ollut nytkään, enkä ehtinyt avata kirjaa. Onneksi on kuitenkin nykyaika ja aarreaitta BookBeat, josta kuuntelin tämän klassikon taloa maalatessani.

Kirjat linkittyvät usein hauskasti ketjuissa intertekstuaalisten viittaustensa vuoksi. Lopullinen into Suuren illusioinin lukemiseen tuli Enni Mustosen Taiteilijan vaimo -kirjasta. Siinä nuori Kirsti pyörii 1920-luvun Pariisissa tuon ajan tunnettujen hahmojen kanssa, joista yksi on muuan Mika Waltari. Ja kun Suuri illusioni julkaistaan, Kirsti ystävineen näkee suoria yhtymäkohtia ystäväpiiriinsä. Suuren illusionin esipuheessa (vuodelta 1968 viidennen painoksen ilmestyessä) Waltari taas toteaa, että "Loppuratkaisu on epätodellinen ja hoitamatta jääneen syfiliksen romantisioiminen suoranaista lainausta Michael Arlenin Vihreästä hatusta." Nyt tiedänkin, minkä kirjan luen seuraavaksi, Vihreä hattu on nimittäin myös 1001-listallani (josta muuten vain muutaman hassun kirjan jälkeen on luettuna neljäsosa!).

Suuri illusioni oli heti alusta asti ihastuttava! Kertoja tunnustaa rakkautensa kaupunkiin, Helsinkiin: "Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, - sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja." Voi bentsiini, miksi kaikki vanhahtavat sanat, kuten bentsiini, valoreklaami, irooninen ja kyynillinen, ovat aikojen saatossa modernisoituneet ja kadottaneet taikansa. Sitä paitsi minulle selvisi vasta kirjaa lukiessani, että sana "illusioni" ei olekaan genetiivimuoto, vaan ihastuttava tuulahdus menneisyydestä sekin. Waltari kuvaa upeasti tunnelmia, tuoksuja, maisemia, vaikutelmia. Lukukokemus on vahva, täynnä aisteja.

Suuri illusioni sopi loistavasti luettavaksi hikiseen kesään. Kieltolain aikainen kuuma ja sykkivä kaupunki, pimeät illat, salaiset uintiretket ja nuoruuden kiihkeys, kaiken tuon Waltari kuvaa uskomattoman elävästi. Päähenkilö on nuori mies, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tarinaan liittyy toki myös nainen, kaunis ja mystinen Caritas, jota kaikki muutkin miehet piirittävät. Naissuhteita mielenkiintoisempaa on kuitenkin päähenkilön suhde muihin miehiin, maisteri Hellakseen, toimittaja Kortteeseen ja pikkuveljeen. Nuoren miehen kehittyvä itsetunto on tiukan riippuvainen muista ihmisistä ja etenkin muiden miehien suhtautumisesta häneen.

Suuri illusioni voitti minut puolelleen viimeistään Pariisi-kuvaustensa vuoksi. Pariisi, voi Pariisi! Jokaisen nuoren ihmisen tulisi matkustaa Pariisiin! Suurkaupungin vieraus, uutuudenviehätys ja toisaalta tieto siitä, että jossakin kaupungin sykkeessä on myös tuo ihana Caritas, luo tarinaan erikoislaatuista jännitettä. Tapahtumat ovat huvittavankin dramaattisia, mutta yhtälailla ihastuttavia.

Rakastin romaanin häpeilemätöntä kiihkeyttä. Waltari ei häviä yhtään aikalaisilleen Hemingwaylle ja muulle kadotetulle sukupolvelle. Nuoruuden voima, usko siihen, että kaikki on mahdollista ja asiat voivat muuttua, on valtavan piristävää. Teksti on toisinaan hyvin mahtipontista ja siihen on helppo suhtautua kyynillisesti. Kaikki suuri traagisuus tuntuu toisinaan hieman tarpeettomalta. Tekstissä on kuitenkin jotakin niin aitoa, tuoretta ja viatonta, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin ihaillen. Nuoruuden reipas usko parempaan huomiseen hymyilytti, hiukan surumielisesti tosin, nykylukija kun tietää yhtä ja toista juuri ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä Euroopasta ja sen tulevaisuudesta.

"Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle."

Jälleen kerran sain todeta, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa. Teos on käännetty useammalle kielelle, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 43.

Kuunneltu kirja: Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928
Lukija: Jarmo Heikkinen
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

 

Levyarvostelu: Hengen pitimet (Mokoma)

Tiedän! Pitäisi ostaa levy, mutta Spotify vie vähemmän tilaa.

Kirjoitin syksyllä blogiini ensimmäisen levyarvostelun (ennemminkin fiilistelyn). Sen kirjoittaminen oli niin hauskaa, että ajattelin jatkaa niiden kirjoittamista jatkossakin. Edellinen levyjuttuni koski kovasti odottamaani Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen levyä. Tätä Mokoman uutta Hengen pitimet -levyä odotin vähintään yhtä hartaasti, siksipä haluan jakaa ajatukseni myös siitä. Ja koska minulla on tästä(kin) asiasta paljon sanottavaa, teksti on pitkä kuin nälkävuosi. Toistan: fiilistely tosiaan, ei arvostelu.

Mokoma on vähitellen luikerrellut yhdeksi elämäni suurimmista bändeistä. Suurin syy tähän musiikki-ihastukseeni on Annalan lyriikat, joihin samaistun järjestään lähes pelottavan hyvin. Monet Mokomaa alusta asti fanittaneet väittävät, että bändi on menettänyt terävimmän kärkensä ja muuttunut huonompaan suuntaan. Minä väitän, että bändi on kasvanut ja musiikin pääpaino on siirtynyt osittain taustoista lyriikoihin. En voi väittää, etten itsekin nauttisi Mokomani mieluiten raskaana thrash-versiona, mutta kaltaiseni sananarkki nauttii vähän löysemmästäkin fiiliksestä, kunhan lyriikkapuoli on kunnossa.

Tienraivaaja aloittaa levyn komeasti. Biisi alkaa Annalan sisäänhenkäyksellä, joka valmistaa koko levyn kestävään tykitykseen ja tämä toimii yllättävänkin hienosti, yleensä olen varsin allerginen hengitysäänille. Tienraivaaja on muutenkin sopiva introbiisiksi, antaa osviittaa siitä, mitä tulee tapahtumaan levyllä. Jokin kappaleen sanoituksessa muistuttaa minua vanhoista ajoista, suomalaisesta kansanperinteestä. Monet säkeet voisi sovittaa suoraan vanhan kansanlaulun sanoiksi: "En kai tullut huonoon aikaan / No etpä lainkaan, etpä lainkaan". Päässäni alkoi soida Tammerkosken sillalla tätä kirjoittaessani. Pidän siitä, miltä sanat kuulostavat, miten ne soljuvat Annalan suusta niin vaivattomasti ja yhteensointuvasti. Raskas alku saa muistamaan, miten paljon olenkaan tätä levyä odottanut ja odottaessani puhkikuunnellut aiemmat levyt. Moshaus alkakoon!

Kepeät mullat julkaistiin aiemmin sinkkuna ja se olikin minulle entuudestaan tuttu. Se on hieno biisi, joka sekin toi mieleeni kaikuja menneisyydestä, tapauskonnollisesta kylästä, sulkeutuneisuudesta. Lasten hautaaminen on raskas aihe, mutta vertautuessaan kuvaamaan ihmiskuntaa se toimii todella upeasti. Kun päällemme ollaan heittämässä multaa, viimeistään siinä vaiheessa on syytä muistua mieleen, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Viiden pisteen vihje: se ei ole lipevät puheet tai joutavuuksien vatvominen. Biisi on myös musiikillisesti yksi levyn kohokohdista. Papin kirkonmenojen päätteeksi lausuma "menkää rauhassa" toimii Annalan laulamana törkeän hyvin. Annalan syksyllä ilmestyvä toinen romaani Paasto kertoo uskonkriisiä potevasta miehestä. Romaani ja Hengen pitimien lyriikat näyttävätkin limittyvän toisiinsa, uskontoaiheita sivutaan useammassakin biisissä. Keskellä toukokuun helteitä ja vasta alussa olevaa kesää tuntuu melkein syntiseltä (oli pakko!) sanoa tämä ääneen, mutta olispa jo syksy! Odotan kirjalta paljon, sillä esikoinen Värityskirja oli napakymppi.

Kepeitä multia seuraava Salaisuus tuntuu täytebiisiltä, levyn ainoalta sellaiselta. Se ei jää erityisesti mieleen ja se tuntuu liian pitkältä. Siinä on pelkkää vapaata laulua, ehkä pieni huutolaulu piristäisi ja sekottaisi sopivasti pakkaa.

Seuraava biisi Hirtehinen on levyn parhaimmistoa. Koin sen heti Kuollut, kuolleempi, kuollein -kappaleen pikkuserkuksi, sen riimittelyissä on paljon samaa: "Kävin vähän hirttäytymässä". Siinä on myös jälleen sitä menneen maailman sanastoa, jonka koen tutuksi ja omakseni, ja johon tässä levyssä erityisesti rakastuin. "Kirves kaivoon / Ja renki perään / Tuskin tästä enää herään". Tykkään niin tästä synkän absurdista synkkyydestä, niin synkästä että melkein jo naurattaa. Hirtehinen on myös oikein kunnon moshausbiisi, levyn mielettömin bassokulku! Ainut miinus tulee siitä, että biisi on vähän liian pitkä.

Linnut eivät enää laula pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti. Se on puhtaasti luonnonsuojelullinen kannanotto, joka ei kuitenkaan saarnaa, vaan toteaa. Jo kappaleen alku on upean pahaenteinen. Biisi edustaa levyn raskaampaa osastoa ja raskas meininki sopii loistavasti myös sanoitukseen. Kuuntelin levyn ja myös tämän kappaleen ensimmäistä kertaa aamulenkillä metsässä. Siellä sain hurjat kylmät väreet säkeistä "Kuunnelkaa kuinka metsä vastaa / Ei huuda vaikka sille huudetaan." Kertakaikkisen upea biisi. Sitä paitsi on jotakin hirveän sympaattista siinä, kun karvainen metallimies örisee "Ei kantaudu korviin titityy" ja kitara vastaa. Samalla levyllä sekä tuutilullat että titityyt, mahtavaa! Tämän biisin ajattelin pakkokuunnelluttaa kaikille tutuilleni, myös/etenkin ympäristönsuojelun parissa työskenteleville työkavereilleni.

Lahja nivoutuu Lintujen kanssa hyvin yhteen. Se on yhteiskunnallista kannanottoa ja ilahduin taas ympäristöasioiden käsittelystä. Lahja on tuskaa siitä, miten "Suupielet ihrassa kauppias vaatii / Jos et osta, olet huonompi" ja sitten "Muistomme muovissa meriä kiertää / On tila käynyt ahtaaksi / Ilmassa leijailee hometta ja hiiltä / Neito muuttunut happamaksi". Pidän biisin konkretiasta, se ei tyydy jäämään epämääräiseksi tuskaksi  luontomme puolesta. Myös kertosäkeen "Elämä on lahja, sitä täytyy rakastaa / Mutta jos ei jaksa / mihin sen voi palauttaa" on hieno. Yleviä mietelauseita on helppo lausua ja kirjoittaa facebook-kuviin, mutta kun niitä toistellaan liikaa, ne latistuvat ja kokevat inflaation. Lahja on erinomainen esimerkki siitä, että Mokoman lyriikat ovat täyttä rautaa, mutta musiikki jää toisinaan hieman vaisuksi ja tausta-avustajaksi. Tosin mitä useammin kuulen tämänkin biisin, sitä enemmän alan pitää myös sen musiikillisesta puolesta.

Kesytä perkeleet on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Kuulin sen ensimmäistä kertaa YleX:n Uuden musiikin rock-show'ssa ja viikko ennen levyn julkaisua kuluikin kelaillessa tuota ohjelmaa Areenassa oikeaan kohtaan, jäin nimittäin heti koukkuun. Kesytä perkeleet alkaa mielenkiintoisella, hieman western-henkisellä riffillä ja puhkeaa nopeasti raivokkaaseen kukkaan. Rakastan kappaleen sanoitusta niin paljon. Olen kotoisin maalta, pienestä kylästä, jossa vielä 90-luvulla vietetyssä lapsuudessani oli helppo aistia pellonraivaajien hiki ja menneiden sukupolvien traumat, jotka vaikuttivat koko kylän dynamiikkaan. Elämä tulee omistaa työnteolle ja muiden odotusten toteuttamiselle. "Kuivaa suo, kaskea pelto / Raivaa tilukset / Lypsä lehmä, korjaa vilja / Sunnuntaina lepäile". Menneisyydestä hypätään toisessa säkeistössä nykyhetkeen: "Väittele kirja, päättele kehä / Sisusta valkoiseksi / Anna lausuntoja, hymyile / Vaihda hampaat posliiniksi." Kun Annala ensimmäisen säkeistön lopuksi huutaa "Huhki, huhki, huhki huomiseen", ovat sukupolvelta toiselle kulkenut kristillinen työmoraali ja koko yhteiskunnan latomat ylisuuret odotukset aistittavissa tuskaisella ja ihastuttavan ironisella tavalla. Kappaleessa toimii kaikki, lyriikat, synkkä sovitus, upea riffi, kaikki. "Lupaa siis / älä itseäsi säästä. / Lupaa niin / vaikka järki karkaisi päästä." Tämä toimiva kokonaisuus on mielestäni yksi parhaista Mokoma-biiseistä koskaan.

Tahdon ihmeet takaisin on levyn toinen aiemmin julkaistu sinkku. Siinä on myös vahvoja kaikuja raamatusta, puhuvista pensaista, valaista ja puhkeavista vesistä. Minuun iski kovasti säkeet "Olen ollut surullinen / en mahda mitään luonnolleni". Biisissä on hyviä aineksia, mutta jotenkin se jäi kuitenkin vähän tylsemmän puoleiseksi.

Erheen kertosäe on legendaarinen jo syntyessään. Toivon joskus kuulevani tämän livenä, toimisi varmasti: "Ensimmäinen voi olla virhe / Toinen tuskin siitä menee / Kolmas alkaa jo olla tapa / Neljäs sitä vahvistava / Viides on silkkaa vittuilua / Kuudes kerta kukkoilua / Seitsemäs on kuolemaksi / Seitsemäs on kuolemaksi". Muilta osin biisi jää etäisemmäksi, eikä kuulu levyn parhaimmistoon. Se on ehkä hiukan liian pitkä, käsi etsiytyy jo vaihtamaan seuraavaa raitaa. Tässä tapauksessa kuitenkin hieno kertsi pelastaa koko biisin.

Pienin kaikista lopettaa hienosti hienon levyn. Tässä biisissä säkeistöt toimivat parhaiten, niissä on hienoa sanojen käsittelyä. Onkohan aiemmin kukaan Suomen musiikkihistoriassa käyttänyt sanaa kurmuuttaa, ainakaan uskottavasti? Tuutilullien ja titityiden jälkeen ei mikään enää onnistu yllättämään. Biisi saa minut hymyilemään, kertoneeko se sitten enemmän biisistä vai minusta, en tiedä. "Sinä olet minun N-Y-T / Minä olen sinun J-N-E / Minä sinusta laulun teen / Sinä hylkäät minut pakkaseen".

Yleisesti ottaen Hengen pitimet oli ehkä valoisampi ja hyväntuulisempi kuin monet aiemmista Mokoma-lätyistä. Kuolema ja mielen synkkyys olivat läsnä edelleen (ja todellakin hyvä niin!), mutta teemoja käsiteltiin ehkä enemmänkin yleisellä tasolla, ulkopuolisesti tarkastellen kuin sisäänpäin kääntyen. Ironisuus on tärkeä osa tätäkin levyä. Ja kuten jo mainitsin, olen hirveän innoissani luontomme tilaa käsittelevistä biiseistä. Levy on ajankohtainen, tässä päivässä. Mokoman biisit ovat ilmiömäisesti sanoitettuja, riimittely on oivaltavaa, vanhat ja kuluneet käsitteet napataan konteksteistaan ja käsitellään uuteen uskoon. Niistä puskee läpi yleissivistys, lukeneisuus, alitajuntaan pakkautuneen muistot ja luomisen vimma. Tämänkaltaisen herkkyyden yhdistyminen raskaaseen musiikkiin toimivine riffeineen, olen myyty.

Ymmärrän bändiin kohdistuvan kritiikin siitä, että Takatalvi-tyylistä tykitystä kaivataan, mutta pidän kuitenkin bändin kehitystä ja monipuolistumista vain hyvänä asiana. Hengen pitimet piirtää mielestäni yhtenäisemmän tarinan kuin monet aiemmista levyistä ja kirjallisuuskeskeisenä ihmisenä pidän tästä kehityksestä paljon. Bändin jäsenet ovat myös selvästi kasvaneet yhteen, soittavat hyvin yhteen ja luovat hyvin yhdessä.

Nyt kun olen kirjoittanut (pitkästi, niin kovin pitkästi) auki ajatukseni biiseistä, uskallan myös kuunnella levyn kommenttiraidat, jotka äsken huomasin Spotifysta. Mokoma on tunnetusti mieletön livebändi. Odotankin innolla lauantaita, silloin Turun Apollossa pääsen kuulemaan livenä ensimmäistä kertaa uuden levyn biisejä. Mokoma teki juuri sen, joka paljon keikkailevalle bändille on tarpeellista: levyllisen biisejä, joita tosiaan kelpaa soitella turuilla ja toreilla. Loistavasti ne toimivat myös levylautasella. Aivan erityisen hyvin Mokoma ja etenkin tämä levy toimivat minulle kuulokkeissa metsälenkillä luonnon keskellä, omimmassa ympäristössäni.

Levy: Mokoma, Hengenpitimet (Sakara 2018)
Levyn kansikuva: Ville Pirinen
Arvostelu: ★★★★

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Pihallamme kasvaa valkovuokkoja. Tässä niistä kaksi kolmasosaa.

Oi ihana toukokuu! Kesä tuli, yllätti ja hurmasi. Olen viettänyt mitä täydellisintä (kesä)lomapäivää siivoten pihaa, kuunnellen äänikirjaa ja nauttien auringosta. Olen sen tiennyt ennenkin, mutta oivallan aina uudestaan: olen onnellisin, kun saan tehdä jotakin ruumiillista työtä ulkona. Peruja lapsuudesta, elämästä maatilalla. En ehkä ole vielä ymmärtänyt kaikessa täydessä kauneudessaan, miten hyvää tämä omakotiasuminen minulle tekee. Murusina nautin näistä oivalluksen hetkistä.

Olen pitänyt paljon Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Uuden osan ilmestyminen on aina tapaus ja varma kevään merkki. Edellinen osa Ruokarouvan tytär ei kuitenkaan ollut mielestäni aiempien osien veroinen ja ehdin hiukan kyllästyä koko sarjaan. Odotukseni eivät siis olleet valtavan korkealla tämän uuden osan, Taiteilijan vaimon, suhteen. Silti totta kai innolla tartuin siihen, heti kun se pullahti uunituoreena BookBeatiin. Aloitin e-kirjana, mutta kun se sai pian rinnalleen myös äänikirjan, vaihdoin kuunneltavaan versioon. Enkä vähiten siksi, että lukijana on ihana jo lapsuuden äänikirjoista tuttu lempeä-ääninen Erja Manto!

Aluksi kamppailin samojen asioiden kanssa kuin edellistä osaa lukiessani. Jotenkin ärsytti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin pääseväni sisälle tarinaan, nauttivani Seinen rannoista, tutuista hahmoista, Kirstin ja Ilmarin rakkaustarinasta, taiteilijaelämästä ja eurooppalaisesta tunnelmasta. Pariisin hahmoissa keskityttiin kaikeksi onneksi suomalaisiin tyyppeihin, muiden muassa Mika Waltariin. Mustos-Mannisen tapa elävöittää historiaa on kyllä täysin omaa luokkaansa. Ja Pariisiin nuorena rakastunut voi aistia hänen kuvauksestaan kaupungin taian niin hyvin, että aloin haaveilla sinne matkustamisesta uudelleen.

Taiteilijan vaimo on monin tavoin herkempi kuin edeltäjänsä. Siinä on kuolemaa ja uutta elämää. Kieltolaki aiheuttaa kuohuntaa monin tavoin, samoin pohjanmaalta Lapualta nouseva uusi liike. Hienosti historiaa kuvaa myös Kirstin muotiliikkeen luomukset, 1920-luvulla kehitys on nopeaa ja uudet tuulet puhaltavat monessakin mielessä.

Olen valtavan iloinen siitä, että tämä sarjan osa kosketti minua niin hyvin. Lisää on nimittäin tulossa, enkä malttaisi odottaa sitä. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tarina nimittäin jätettiin. Historian elävoittämisen rinnalla Mustonen tosiaan tietää myös, miten pitää hulluja jännityksessä ja ikuisessa koukussa!

Taiteilijoita, jotka luovat uutta, riittää tarinassa, Helmet-haasteessa siis yli kohta 34.

Kirjailija: Enni Mustonen
Luettu kirja: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)
Mistä hankittu: BookBeat (äänikirja, lukija Erja Manto)
Arvostelu: ★★★★

John Fowles: Neitoperho

Terveiset uudesta talostamme! Raksa muuttui kodiksi kuin taikaiskusta ja pää on edelleen pyörällä, vaikka sunnuntaina täällä asumista tulee täyteen jo kolme viikkoa. Tulen todellakin palaamaan vielä myöhemmin tarkemmin tähän kaikkeen ja varmasti laitan myös kuvia talostamme kyllästymiseen asti.  Nyt kuitenkin ihan asiaakin - kirja-asiaa nimittäin.

Piti oikein tarkistaa, että edellisen kerran olen kirjoittanut 1001-listan kirjasta viime lokakuussa. Huh! Kun on ollut ajankäytön vuoksi lähinnä ääni- ja e-kirjojen varassa, ei listaprojekti etene kovinkaan helposti, kun valikoimat eivät huimaa päätä etenkään unohtuneiden klassikkojen osalta. Se on todella harmi, sillä lähestulkoon aina kun luen kirjan listalta, olen vaikuttunut. Niin on myös nyt.

John Fowlesin Neitoperhon päähenkilö Frederick Clegg on parikymppinen nuorimies, joka työskentelee kaupunginvirastossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa perhosten keräilyä. Ulkoisesti hän  vaikuttaa melko tavalliselta tyypiltä, tylsältä ja ujolta. Frederickillä on kuitenkin salainen sisäinen maailma. Hän haaveilee kauniista Mirandasta. Hän rinnastaa Mirandan perhoseen, herkkään ja kauniiseen siroon hyönteiseen: "Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mutta minä katselin häntä takaapäin ja hänen hiuksiaan. Ne olivat hyvin vaaleat ja silkkiset, kuin perhosen toukka...".

Aluksi Cleggiin on helppo suhtautua vähän säälien; kauniita naisia katseleva ressukka, joka on selvästi jumissa kurjassa elämässään. Äkkiä tarina kuitenkin alkaa saada synkkiä sävyjä, kun miehen hirveä suunnitelma alkaa valjeta lukijalle. Mies lopettaa työnsä, ostaa talon syrjäisestä paikasta ja lopulta hankkii perhoskokoelmaansa kauniin uuden yksilön: hän kidnappaa Mirandan vangikseen.

Clegg pitää Mirandaa talonsa kellarissa, josta nainen pääsee vain harvoin yläkertaan. Clegg on Mirandan ainoa kosketus ulkomaailmaan, edes lehtiä tai radiota hän ei aneluistaan huolimatta saa. Cleggiin hämmennykseksi ei Miranda alakaan rakastaa häntä vaan on vaativa ja vapauteen kaipaava vanki. Clegg tuo naiselle lahjoja, kohtelee tätä omasta mielestään erityisen hyvin, mutta ei silti voita Mirandaa puolelleen.

Suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin ja halusin hirvittävällä vimmalla tietää, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Kuitenkin noin puolenvälin paikkeilla kertomus muuttui niin hirveäksi, että alkoi tosissaan ahdistaa. Ja maksimaaliseksi ahdistus kasvoi, kun tuon hirveyden jälkeen kertoja vaihtui. Tarina palasi takaisin alkuun ja kertomus eteni Mirandan näkökulmasta tämän päiväkirjan sivuilta. Miranda ei tietenkään voi käsittää miehen touhuja. Ja se, että Clegg ei toivo häneltä mitään seksuaalista, herättää Mirandassa myös kummastusta.

Kukaan ei voi käsittää tätä tilannetta. Hän pitää minua täydellisessä vankeudessa. Mutta kaikessa muussa olen hänen valtiattarensa. Hän vieläpä yllyttääkin minua siihen, koska silloin en voi olla niin tyytymätön kuin minun pitäisi. 

Vankeuden käsittelyn lisäksi Miranda kertoo päiväkirjassaan paljon G.P.-nimisestä miehestä, joka on selvästi Mirandaa vanhempi ja jonka kanssa hänellä on eräänlainen romanssi. G.P. on taiteilija ja Miranda käsitteleekin kirjoituksissaan paljon myös eri taiteen muotoja, maalauksia ja kirjallisuutta.

Lähetin hänet tiehen illallisen jälkeen ja luin loppuun Jane Austenin 'Emman'. Minä olen Emma Woodhouse. Tunnen ja elän hänen mukanaan. Minun snobismini on tosin toisenlaista, mutta ymmärrän hänen snobismiaan, hänen omahyväisyyttään ja viisasteluaan.

Mirandan puolesta turhauttaa niin tavattomasti. Hänen pitäisi päästä ulos, elämään omaa monipuolista, polveilevaa nuoren naisen elämäänsä. Myös Cleggin puolesta turhauttaa. Jonkun pitäisi napata tämä kiinni, pistää kaltereiden taakse ja pitkälliseen psykoterapiaan.

Kirja oli totta tosiaan ahdistava. Mutta oli se nerokaskin. Juonenkehittely oli todella taitavaa ja se, miten lukija joutuu kohtaamaan myös Mirandan näkökulman, oli julma mutta mahdottoman toimiva temppu. Tosiaan siis löysin listalta jälleen kerran melkoisen helmen, tosin näin ahdistavia kirjoja ei mielellään lue kovin usein. Shokeeraavaana välipalana ne kyllä toimivat.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13, sillä vaikka kirjassa mainittiin muutama muukin henkilö, oli varsinaisia henkilöitä vain kaksi.

Kirjailija: John Fowles
Luettu kirja: Neitoperho (suom. Seere Salminen, Weilin&Göös)
Alkuperäinen kirja: The Collector, 1963
Sivumäärä: 318
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!

Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - ruostumaton

Olen ollut Nightwish-fani noin viisitoista vuotta. Koviten minuun ikinä kolahtanut levy on Once vuodelta 2004. Musiikkijuttusarjassani on vielä kymmenen kovinta bändiä käsittelemättä ja voin nyt jo paljastaa, että Nightwish on yksi noista kymmenestä. Palaan siis tarkemmin NW-historiaani myöhemmin. Nyt totean vain, että Tarja-fani olen aina ja ikuisesti, Floor on ihana ja esim. täydellinen ja aikana ennen Flooria ehdin valitettavasti jo moneen kertaan miettiä, että bändin pitäisi luopua naissolistista ja antaa Marcon hoitaa homman.

Niin, Marco. Tarotistakin tuttu pitkätukka, jolla on Suomen komeimpia ellei komein lauluääni. Timo Kangasluoma on nyt kirjoittanut hänestä kirjan. Oikeammin kirja on Marcon minä-muotoinen monologi, jossa hän käy läpi elämäänsä lapsuudesta nykypäivään. Tarot saa aikaa paljon, Nightwish vähemmän ihan vain siitä syystä, että bändistä on jo kirjoitettu niin paljon (satuinpa muuten huomaamaan, että alkuvuodesta on jälleen tulossa uusi kirja).

Kuva on omani, Qstock pari vuotta sitten. Marco vasemmalla.

Marcon innostus on tarttuvaa. Rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen näkyy kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Marco kertoo myös suoraan, miten tärkeä osa rokkarin elämää ovat olleet alkoholi ja tytöt. Silti musiikki on se tärkein. Kyse on lopulta kovasta työmoraalista ja sitä Hietalalta löytyy. Ei muuten olisi Kiteen mies ponnistanut niin pitkälle. Samasta moraalista kumpuaa myös (ihan liikaa) julkisuutta saaneet Nightwish-solistien erottamiset. Kun motiivit ovat ristiriidassa, ei samaan suuntaan jatkaminen ole helppoa. Nykyään yhteen hiileen puhaltaminen tosiaan näkyy bändin toiminnassa ja sitä on ilo katsella ja kuunnella.

En muista aiemmin kuulleeni, että Marcolta on nuorempana leikattu polyyppi äänihuulista. Ääni kärsi operaatiosta paljon, eikä koskaan palannut entiselleen. Aika uskomatonta, että ääni voisi olla siis vielä komeampi. Kuten hän itsekin toteaa: "No rehellisyyden nimissä: on noilla pärjätty." Kirjassa on sopivasti rokkarin rehentelyä, liika vaatimattomuus ei olisi edes uskottavaa. Silti Marco onnistuu vaikuttamaan tavalliselta tallaajalta, Kiteen pojalta. Hän ei myöskään arkaile paljastaa herkempää ja haavoittuvampaa puolta itsestään ja kertoo masennuksestaan. Hatunnosto sillekin, hienoa että nykypäivänä yhä useampi uskaltaa puhua mielenterveydestä suoraan (ihan tuli toinen rokkari-Marko Annala mieleen). Tämä kohta kosketti minua erityisesti:

Hietalasta paistaa kauas myös se, että mies on lukenut paljon, on kiinnostunut asioista ja katsoo maailmaa kriittisin, mutta uteliain silmin. Siihen kun yhdistää musiikin, herkkyyden ja rock-asenteen, niin olen täysin myyty. En tiedä millainen fanityttökohtaus tapahtuisi, jos joskus tapaisin Marcon. Tekisin varmaan niin kuin eräs ystäväni (vielä sata kertaa minua kovempi NW-fani), joka kerran näki Marcon Prismassa. Hänen selviytymiskeinonsa oli pakoilla miestä hyllyjen välissä. Tosin selvisinhän minä hengissä ja lähestulkoon kunnialla A. W. Yrjänänkin tapaamisesta!

Ahmin kirjan muutamassa tunnissa. Se oli kattava, sujuva ja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, jota hyvät kuvat värittivät sopivasti. Ihastuin myös sen esittämään ajankuvaan ja anekdootteihin. Niiden (ja Marcon älykkäiden ajatusten) ansiosta uskonkin, että kirja olisi antoisa lukukokemus myös muille kuin faneille. Marco veti pisteet kotiin viimeistään tällä kommentilla, erittäin hyvin sanottu!

Haluaisin tietenkin oppia olemaan yhtä hyvä muusikko, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 29.

Kirjailija: Timo Kangasluoma
Luettu kirja: Marco Hietala - ruostumaton (Docendo, 2017)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★★

Levyarvostelu: Lauluja Suomesta (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus)

Kuva: Levykauppa Äx

Kirjoitin Timo Rautiaisesta & Trio Niskalaukauksesta pari viikkoa sitten parasta musiikkia käsittelevän juttusarjani yhteydessä. Yhtye on minulle siis varsin tärkeä ja kuulun heihin, jotka ovat odottaneet levyä innokkaasti. En ole ennen kirjoittanut yhtään ainutta levyarvostelua, mutta tähän levyyn haluan nyt tarttua ja astua sen myötä vieraammille vesille. Olen ehtinyt kuuntelemaan levyn nyt kolmesti läpi, joten mielipiteeni tulee vielä varmasti muotoutumaan lisäkuunteluilla. Ehkä tämä ei ole niinkään arvostelu, vaan ennemminkin fiilistely. Tosin sillä linjoilla kirjoitan kirjoistakin.

Levyltä on etukäteen julkaistu jo kolme kappaletta: oma suosikkini Pitkän kaavan mukaan, paljon keskustelua herättänyt Suomi sata vuotta sekä vähemmälle huomiolle jäänyt Isä ei jätä. Levyllä on näiden lisäksi kahdeksan biisiä eli levy on pituudeeltaan melko lailla totuttua Rautiaista.

Fani tuntee kuin olisi päässyt taas kotiin. Tuttuus on läsnä läpi levyn. Raskaat dempatut kitarat ovat aina olleet Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tunnusmerkkeinä. Niin on onneksi myös nyt. Mietin, että en paljon muuta tarvitse, jaksaisin varmaan kuunnella bändiltä levyllisen  pelkkää kitararaitaa. Sitä kuullaankin levyn ensimmäisessä kappaleessa Introssa. Heti Intron jälkeen ilmoille tärähtää Väärät profeetat, joka kertoo komeasti nykyajasta. Siitä miten viisaat miehet katsovat muualle ja välttelevät vaikeista aiheista puhumista, vaikka samaan aikaan jäätiköt sulavat ja kansat vaeltavat. Rautiaisen laulamana viesti on uskottava.

Kolmas kappale Toisen luokan kansalainen on alkuriffeiltään tyyppiesimerkki yhtyeen tuotannosta ja syy siihen, miksi kappaleesta on muodostumassa yksi suosikeistani. Sävelkulku on mielenkiintoinen ja sanat nostavat esiin Suomen eriarvoistumisen ja syrjäytyneet ihmiset. Jotenkin kaikessa dramaattisuudessaan ("Kuka meille antoi käydä näin" ja "Kohta täälläkin autot palaa") tunnen kappaleessa hieman liiallista paatosta, mutta yhtäkaikki viesti on tärkeä ja kappale hieno. "Hyvä Suomi" -huudot voin kuvitella soivan kuorolauluna missä tahansa lähiöpubissa.

Levyllä seuraavan kappaleen Suuria kysymyksiä koen vähän iskelmähenkiseksi ja siinä pohditaan "Pitääkö alkaa sittenkin uskoa Jumalaan / ja onko parempi nyt jo valmistautua kuolemaan./ Miten pelata varman päälle, jos ei tunne tulevaa / et voi tietää mikä sinua siellä odottaa." Suuria kysymyksiä todellakin. Sitä seuraa aiemmin julkaistu ja Suomea kohahduttanut Suomi sata vuotta. Se kertoo hyvin kriittiseen sävyyn leijonapaidoista ja KKK-huppua askartelevista tyypeistä ja kappaleen myötä moni koki bändin hylänneen fanikuntansa. Edelleen jaksan hämmästellä tätä keskustelua ja sitä, miten bändi muka aiemminkaan on profiloitunut "suvakkivastaiseksi". No, joka tapauksessa ei tämä teema jatku juurikaan muissa levyn kappaleissa. Kappale ei  mielestäni kuulu levyn parhaimmistoon.

Isä ei jätä julkaistiin jokin aika sitten ja olen sitä joitakin kertoja kuunnellut. Pelkäsin etukäteen taas uutta itkubiisiä itselleni, mutta tämä on enemmänkin herkkä ja tylsähkö. En siis saa käännettyä tätä kertomaan omasta isäsuhteestani ja valtavasta ikävästäni. Hyvä niin. Tämä saattaa kyllä olla monelle hyvän musiikin päälle ymmärtävälle isälle aika nappibiisi. Isänpäivälahja?

Levyn seitsemäs kappale Marmoritiski jää levyn heikoimmaksi, mutta sitä seuraava Pitkän kaavan mukaan on noussut mielestäni yhdeksi yhtyeen vahvimmista kappaleista kautta historian. Siinä on kaikki klassikkokappaleen ainekset, ne raskaimmat mahdolliset kitarat, tarttuva kertosäe ja hienot, ajatuksia herättävät sanat. Tämän olen kuullut myös livevetona, kun bändi soitti viime kesän Provinssissa ja kyllä toimi.

Kuilun partaalla on niskalaukausmainen tarina elämänsä suunnan hukanneesta miehestä ja tuo mieleeni Rekkamiehen bändin aiemmasta tuotannosta. Tarinankertoja sanoo suoraan, että nautintoaine on muuttunut elintarvikkeeksi ja "kuka minua tarvitsee". Pohjatonta synkkyyttä, joka taitaisi kääntyä itseään vastaan kenen tahansa muun laulamana, mutta Rautiaisen käsissä tämäkin tuntuu uskottavalta.

Suunsoittaja on levyn menevimpiä kappaleita ja sen sanojen rytmi vie kappaletta hienosti eteen päin. Se kertoo äänekkäistä suunsoittajista, jotka toistelevat kovaan ääneen kuulemaansa eivätkä osaa ajatella enää omilla aivoillaan. Jos haluaa kuunnella levyä yhteiskuntakritiikkinä, tämä kappale iskee tehokkaasti maaliin.

Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista Kun tie päättyy. Se on hieno ja tavattoman synkkä lopetuskappale sanan monessakin mielessä. Se muistuttaa minua tietyiltä osin yhdestä Rautiaisen kaikkien aikojen lempibiiseistäni Linnusta. Upeat sanoitukset ja hirvittävässä synkkyydessään kaunis kappale on yhtyettä parhaimmillaan. Lopulta sen sanoma on valoisa, elämäänsä kannattaa elää nyt, eikä jäädä tuijottamaan taakse päin. Komea päätös komealle levylle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on siis palkinnut pitkän odotukseni. Levyyn mahtuu suomalaista melankoliaa enemmän kuin moni kokee tarpeelliseksi tai siedettäväksi, mutta se on tärkeä osa bändin viehätysvoimaa. Kappaleissa ei kuitenkaan ryvetä tuskassa ja surussa, asiat todetaan sellaisina kuin ne ovat, suoralla realismilla yhdistettynä konstailemattomaan sielulle hyvää tekevään raskaaseen musiikkiin. Kuten jo aiemmassa jutussa totesin, herkkyys ja raskas musiikki ovat minulle täydellinen yhdistelmä.

Tekstit ovat aina olleet tärkeä osa yhtyeen musiikkia ja monta nappisuoritusta nähtiin nytkin. Yhtye on tehnyt jälleen hienon, tasokkaan ja tasalaatuisen levyn, joka liittyy ikimuistoiseksi osaksi suomalaisen rockin historiaa. Se kertoo varmasti omanlaista totuuttaan satavuotiaasta Suomesta, maamme eri puolista ja nykyajan ongelmista. Rautiainen on kuitenkin ennen kaikkea edelleen hiljaisten, unohdettujen ja siipeensä saaneiden ääni. Sellaisia ääniä tämä Suomemme tarvitsee.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lauluja Suomesta (Sakara Records)
Julkaistu: 3.11.2017
Levyn kansi: Tommi Anttonen
Mistä hankittu: Spotify
Arvostelu:  ★★★★

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

Kirja ja ystävältäni peritty mystisesti pimeässä ja ilman vettä elävä huonekasvi.

Orwell lienee kaikille tuttu teoksistaan Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous. On yllättävä löytää tällaiselta kulttikirjailijalta teos, jonka olemassaolosta en ollut lainkaan tietoinen.  Jälleen kerran toistan itseäni ja nostan hattua kirjalistoille. Unohtuneiden helmien lukeminen tuntuu varsin palkitsevalta. Eläköön tuonenkielo oli nimittäin helmi, rosoinen ja kiillottamaton mutta lopulta sangen viehättävä.

Aspidistra eli tuonenkielo (mikä hieno suomen kielen sana!) on yleinen huonekasvi, jonka Orwell on jostakin syystä ottanut silmätikukseen poroporvarisen elämän ilmentäjänä ja paheksuttavana merkkinä. Rikkaat ihmiset istuvat kodeissaan nauttimassa rahasta ja ikkunalaudalla vihertää tuonenkielo. Siitä siis kirjan nimi.

Hetkinen, mitäs täällä lattialla tapahtuu?

Rahasta kirjassa puhuttiin koko ajan ja jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Gordon, nukkavieru runoilija. Gordonin maailmaa ja elämänkatsomusta hallitsee raha tai etenkin sen puute. Hän halveksii rahaa ja ihmisiä joilla on paljon rahaa, mutta samalla himoitsee sitä. Gordon kokee, että elämä menee täysin ohi ilman rahaa, hän ei voi saavuttaa mitään eikä nauttia elämästään sillä hän on köyhä. Tyttöystävä Rosemarykaan ei tule koskaan suostumaan fyysisiin iloihin, tietysti ihan vain siksi kun Gordonilla ei ole rahaa. Samalla häntä kuitenkin inhottaa rikkaat ihmiset tuonenkielojensa parissa. Ihastuttava ja raivostuttava ristiriita.

Gordonin ajatuksia kuvaa hyvin keskustelu Rosemaryn kanssa. Tämä kauhistelee Gordonin ryysyistä olemusta ja toteaa, että Gordon voisi edes vaivautua ajamaan partansa joka aamu:

"Ei minulla ole varaa ajaa partaa joka aamu", Gordon sanoi uhmakkaasti.
"Mitä sinä tarkoitat? Ei kai parranajo mitään maksa?"
"Maksaa. Kaikki maksaa. Puhtaus, säädyllisyys, tarmokkuus, itsekunnioitus - kaikki. Kaikki on kiinni rahasta. Enkä minä ole sanonut sen miljoona kertaa?"

Ei se ollutkaan syötävää.

Lukijalle käy kuitenkin hyvin selväksi se, että Gordon on myös osasyyllinen kurjuuteensa. Jos hän saa rahaa, hän tuhlaa sen täysin holtittomasti. Kun raha polttaa taskussa, mikään illallinen ja mikään viini ei ole liian kallis. Siskollekin hän on velkaa, mutta sisko saa varmasti rahansa, ehkä hiukan myöhemmin vain. Gordon on samaan aikaan säälittävä ressu ja ärsyttävä ruikuttaja. Toisaalta hänellä on ainakin periaatteita.

No nyt kun kerran olen tässä, niin oisko täällä tarjolla herkkuja?

Orwell maalailee tapahtumat ja henkilöhahmot aidoiksi vikoineen kaikkineen uskomattomalla taidolla. Kirjan alun kuvaus siitä, kun Gordon katsoo kirjakaupassa kirjoja selailevia ihmisiä ja tekee heistä päätelmiä, oli herkullisinta mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihastuin kaiken kaikkiaan kirjan ironiseen otteeseen ja myös siihen, miten Orwell käsitteli runoutta ja runoilijoita. Muun muassa tämä kohta hymyilytti:

"Kevät! Kevät! Kun lehdet puihin puhkeavat! Kukkaiset ihanast kukoistavat, maast maan yrtit ylöskäyvät! Kun ajue kevään on tavoittanut talven, armas aika, kihla-aika, kun lintuin laulu helää, on ihana elää, hei dinge-dinge-dong, kukkuu, tvit, hu-huu, huu! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ks. melkein runoilija kuin runoilija pronssikauden ja vuoden 1850 välillä."

Vaikka Gordonin jääräpäisyys oli raivostuttavaa ja toisinaan myös epäuskottavaa, oli kirja jollakin tavalla piristävä lukukokemus kaikessa erilaisuudessaan ja erikoisuudessaan. Kansikuvasta jo voi päätellä, että kirja on myös filmatisoitu. Googlaus kertoi, että leffa on nimeltään luotaantyöntävästi A Merry War (Sotaisa rakkaus). Jotenkin en jaksa uskoa, että kirjan raikkaus olisi saatu siirrettyä elokuvaan. Ehkä kuitenkin katson sen joskus, jos se jossakin tulee vastaan. Elokuvan varjolla vedän Helmet-haasteessa kohdan 32 yli.

Ja jos jossakin puutarhaliikkeessä törmään tuonenkieloon, ostan taatusti sellaisen itselleni, ihan vaan silleen ironisesti, muistuttamaan rahan mahdista. Googlasin senkin, että tuonenkielo tykkää pimeästä, kuulostaa ihan minun kasviltani.

Kirjailija: George Orwell
Luettu kirja: Eläköön tuonenkielo! (WSOY, suom. Raija Mattila) 
Alkuperäinen kirja: Keep the Aspidistra Flying (1936)
Sivumäärä: 367
Mistä hankittu: Kirjastosta