Levyarvostelu: Hengen pitimet (Mokoma)

Tiedän! Pitäisi ostaa levy, mutta Spotify vie vähemmän tilaa.

Kirjoitin syksyllä blogiini ensimmäisen levyarvostelun (ennemminkin fiilistelyn). Sen kirjoittaminen oli niin hauskaa, että ajattelin jatkaa niiden kirjoittamista jatkossakin. Edellinen levyjuttuni koski kovasti odottamaani Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen levyä. Tätä Mokoman uutta Hengen pitimet -levyä odotin vähintään yhtä hartaasti, siksipä haluan jakaa ajatukseni myös siitä. Ja koska minulla on tästä(kin) asiasta paljon sanottavaa, teksti on pitkä kuin nälkävuosi. Toistan: fiilistely tosiaan, ei arvostelu.

Mokoma on vähitellen luikerrellut yhdeksi elämäni suurimmista bändeistä. Suurin syy tähän musiikki-ihastukseeni on Annalan lyriikat, joihin samaistun järjestään lähes pelottavan hyvin. Monet Mokomaa alusta asti fanittaneet väittävät, että bändi on menettänyt terävimmän kärkensä ja muuttunut huonompaan suuntaan. Minä väitän, että bändi on kasvanut ja musiikin pääpaino on siirtynyt osittain taustoista lyriikoihin. En voi väittää, etten itsekin nauttisi Mokomani mieluiten raskaana thrash-versiona, mutta kaltaiseni sananarkki nauttii vähän löysemmästäkin fiiliksestä, kunhan lyriikkapuoli on kunnossa.

Tienraivaaja aloittaa levyn komeasti. Biisi alkaa Annalan sisäänhenkäyksellä, joka valmistaa koko levyn kestävään tykitykseen ja tämä toimii yllättävänkin hienosti, yleensä olen varsin allerginen hengitysäänille. Tienraivaaja on muutenkin sopiva introbiisiksi, antaa osviittaa siitä, mitä tulee tapahtumaan levyllä. Jokin kappaleen sanoituksessa muistuttaa minua vanhoista ajoista, suomalaisesta kansanperinteestä. Monet säkeet voisi sovittaa suoraan vanhan kansanlaulun sanoiksi: "En kai tullut huonoon aikaan / No etpä lainkaan, etpä lainkaan". Päässäni alkoi soida Tammerkosken sillalla tätä kirjoittaessani. Pidän siitä, miltä sanat kuulostavat, miten ne soljuvat Annalan suusta niin vaivattomasti ja yhteensointuvasti. Raskas alku saa muistamaan, miten paljon olenkaan tätä levyä odottanut ja odottaessani puhkikuunnellut aiemmat levyt. Moshaus alkakoon!

Kepeät mullat julkaistiin aiemmin sinkkuna ja se olikin minulle entuudestaan tuttu. Se on hieno biisi, joka sekin toi mieleeni kaikuja menneisyydestä, tapauskonnollisesta kylästä, sulkeutuneisuudesta. Lasten hautaaminen on raskas aihe, mutta vertautuessaan kuvaamaan ihmiskuntaa se toimii todella upeasti. Kun päällemme ollaan heittämässä multaa, viimeistään siinä vaiheessa on syytä muistua mieleen, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Viiden pisteen vihje: se ei ole lipevät puheet tai joutavuuksien vatvominen. Biisi on myös musiikillisesti yksi levyn kohokohdista. Papin kirkonmenojen päätteeksi lausuma "menkää rauhassa" toimii Annalan laulamana törkeän hyvin. Annalan syksyllä ilmestyvä toinen romaani Paasto kertoo uskonkriisiä potevasta miehestä. Romaani ja Hengen pitimien lyriikat näyttävätkin limittyvän toisiinsa, uskontoaiheita sivutaan useammassakin biisissä. Keskellä toukokuun helteitä ja vasta alussa olevaa kesää tuntuu melkein syntiseltä (oli pakko!) sanoa tämä ääneen, mutta olispa jo syksy! Odotan kirjalta paljon, sillä esikoinen Värityskirja oli napakymppi.

Kepeitä multia seuraava Salaisuus tuntuu täytebiisiltä, levyn ainoalta sellaiselta. Se ei jää erityisesti mieleen ja se tuntuu liian pitkältä. Siinä on pelkkää vapaata laulua, ehkä pieni huutolaulu piristäisi ja sekottaisi sopivasti pakkaa.

Seuraava biisi Hirtehinen on levyn parhaimmistoa. Koin sen heti Kuollut, kuolleempi, kuollein -kappaleen pikkuserkuksi, sen riimittelyissä on paljon samaa: "Kävin vähän hirttäytymässä". Siinä on myös jälleen sitä menneen maailman sanastoa, jonka koen tutuksi ja omakseni, ja johon tässä levyssä erityisesti rakastuin. "Kirves kaivoon / Ja renki perään / Tuskin tästä enää herään". Tykkään niin tästä synkän absurdista synkkyydestä, niin synkästä että melkein jo naurattaa. Hirtehinen on myös oikein kunnon moshausbiisi, levyn mielettömin bassokulku! Ainut miinus tulee siitä, että biisi on vähän liian pitkä.

Linnut eivät enää laula pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti. Se on puhtaasti luonnonsuojelullinen kannanotto, joka ei kuitenkaan saarnaa, vaan toteaa. Jo kappaleen alku on upean pahaenteinen. Biisi edustaa levyn raskaampaa osastoa ja raskas meininki sopii loistavasti myös sanoitukseen. Kuuntelin levyn ja myös tämän kappaleen ensimmäistä kertaa aamulenkillä metsässä. Siellä sain hurjat kylmät väreet säkeistä "Kuunnelkaa kuinka metsä vastaa / Ei huuda vaikka sille huudetaan." Kertakaikkisen upea biisi. Sitä paitsi on jotakin hirveän sympaattista siinä, kun karvainen metallimies örisee "Ei kantaudu korviin titityy" ja kitara vastaa. Samalla levyllä sekä tuutilullat että titityyt, mahtavaa! Tämän biisin ajattelin pakkokuunnelluttaa kaikille tutuilleni, myös/etenkin ympäristönsuojelun parissa työskenteleville työkavereilleni.

Lahja nivoutuu Lintujen kanssa hyvin yhteen. Se on yhteiskunnallista kannanottoa ja ilahduin taas ympäristöasioiden käsittelystä. Lahja on tuskaa siitä, miten "Suupielet ihrassa kauppias vaatii / Jos et osta, olet huonompi" ja sitten "Muistomme muovissa meriä kiertää / On tila käynyt ahtaaksi / Ilmassa leijailee hometta ja hiiltä / Neito muuttunut happamaksi". Pidän biisin konkretiasta, se ei tyydy jäämään epämääräiseksi tuskaksi  luontomme puolesta. Myös kertosäkeen "Elämä on lahja, sitä täytyy rakastaa / Mutta jos ei jaksa / mihin sen voi palauttaa" on hieno. Yleviä mietelauseita on helppo lausua ja kirjoittaa facebook-kuviin, mutta kun niitä toistellaan liikaa, ne latistuvat ja kokevat inflaation. Lahja on erinomainen esimerkki siitä, että Mokoman lyriikat ovat täyttä rautaa, mutta musiikki jää toisinaan hieman vaisuksi ja tausta-avustajaksi. Tosin mitä useammin kuulen tämänkin biisin, sitä enemmän alan pitää myös sen musiikillisesta puolesta.

Kesytä perkeleet on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Kuulin sen ensimmäistä kertaa YleX:n Uuden musiikin rock-show'ssa ja viikko ennen levyn julkaisua kuluikin kelaillessa tuota ohjelmaa Areenassa oikeaan kohtaan, jäin nimittäin heti koukkuun. Kesytä perkeleet alkaa mielenkiintoisella, hieman western-henkisellä riffillä ja puhkeaa nopeasti raivokkaaseen kukkaan. Rakastan kappaleen sanoitusta niin paljon. Olen kotoisin maalta, pienestä kylästä, jossa vielä 90-luvulla vietetyssä lapsuudessani oli helppo aistia pellonraivaajien hiki ja menneiden sukupolvien traumat, jotka vaikuttivat koko kylän dynamiikkaan. Elämä tulee omistaa työnteolle ja muiden odotusten toteuttamiselle. "Kuivaa suo, kaskea pelto / Raivaa tilukset / Lypsä lehmä, korjaa vilja / Sunnuntaina lepäile". Menneisyydestä hypätään toisessa säkeistössä nykyhetkeen: "Väittele kirja, päättele kehä / Sisusta valkoiseksi / Anna lausuntoja, hymyile / Vaihda hampaat posliiniksi." Kun Annala ensimmäisen säkeistön lopuksi huutaa "Huhki, huhki, huhki huomiseen", ovat sukupolvelta toiselle kulkenut kristillinen työmoraali ja koko yhteiskunnan latomat ylisuuret odotukset aistittavissa tuskaisella ja ihastuttavan ironisella tavalla. Kappaleessa toimii kaikki, lyriikat, synkkä sovitus, upea riffi, kaikki. "Lupaa siis / älä itseäsi säästä. / Lupaa niin / vaikka järki karkaisi päästä." Tämä toimiva kokonaisuus on mielestäni yksi parhaista Mokoma-biiseistä koskaan.

Tahdon ihmeet takaisin on levyn toinen aiemmin julkaistu sinkku. Siinä on myös vahvoja kaikuja raamatusta, puhuvista pensaista, valaista ja puhkeavista vesistä. Minuun iski kovasti säkeet "Olen ollut surullinen / en mahda mitään luonnolleni". Biisissä on hyviä aineksia, mutta jotenkin se jäi kuitenkin vähän tylsemmän puoleiseksi.

Erheen kertosäe on legendaarinen jo syntyessään. Toivon joskus kuulevani tämän livenä, toimisi varmasti: "Ensimmäinen voi olla virhe / Toinen tuskin siitä menee / Kolmas alkaa jo olla tapa / Neljäs sitä vahvistava / Viides on silkkaa vittuilua / Kuudes kerta kukkoilua / Seitsemäs on kuolemaksi / Seitsemäs on kuolemaksi". Muilta osin biisi jää etäisemmäksi, eikä kuulu levyn parhaimmistoon. Se on ehkä hiukan liian pitkä, käsi etsiytyy jo vaihtamaan seuraavaa raitaa. Tässä tapauksessa kuitenkin hieno kertsi pelastaa koko biisin.

Pienin kaikista lopettaa hienosti hienon levyn. Tässä biisissä säkeistöt toimivat parhaiten, niissä on hienoa sanojen käsittelyä. Onkohan aiemmin kukaan Suomen musiikkihistoriassa käyttänyt sanaa kurmuuttaa, ainakaan uskottavasti? Tuutilullien ja titityiden jälkeen ei mikään enää onnistu yllättämään. Biisi saa minut hymyilemään, kertoneeko se sitten enemmän biisistä vai minusta, en tiedä. "Sinä olet minun N-Y-T / Minä olen sinun J-N-E / Minä sinusta laulun teen / Sinä hylkäät minut pakkaseen".

Yleisesti ottaen Hengen pitimet oli ehkä valoisampi ja hyväntuulisempi kuin monet aiemmista Mokoma-lätyistä. Kuolema ja mielen synkkyys olivat läsnä edelleen (ja todellakin hyvä niin!), mutta teemoja käsiteltiin ehkä enemmänkin yleisellä tasolla, ulkopuolisesti tarkastellen kuin sisäänpäin kääntyen. Ironisuus on tärkeä osa tätäkin levyä. Ja kuten jo mainitsin, olen hirveän innoissani luontomme tilaa käsittelevistä biiseistä. Levy on ajankohtainen, tässä päivässä. Mokoman biisit ovat ilmiömäisesti sanoitettuja, riimittely on oivaltavaa, vanhat ja kuluneet käsitteet napataan konteksteistaan ja käsitellään uuteen uskoon. Niistä puskee läpi yleissivistys, lukeneisuus, alitajuntaan pakkautuneen muistot ja luomisen vimma. Tämänkaltaisen herkkyyden yhdistyminen raskaaseen musiikkiin toimivine riffeineen, olen myyty.

Ymmärrän bändiin kohdistuvan kritiikin siitä, että Takatalvi-tyylistä tykitystä kaivataan, mutta pidän kuitenkin bändin kehitystä ja monipuolistumista vain hyvänä asiana. Hengen pitimet piirtää mielestäni yhtenäisemmän tarinan kuin monet aiemmista levyistä ja kirjallisuuskeskeisenä ihmisenä pidän tästä kehityksestä paljon. Bändin jäsenet ovat myös selvästi kasvaneet yhteen, soittavat hyvin yhteen ja luovat hyvin yhdessä.

Nyt kun olen kirjoittanut (pitkästi, niin kovin pitkästi) auki ajatukseni biiseistä, uskallan myös kuunnella levyn kommenttiraidat, jotka äsken huomasin Spotifysta. Mokoma on tunnetusti mieletön livebändi. Odotankin innolla lauantaita, silloin Turun Apollossa pääsen kuulemaan livenä ensimmäistä kertaa uuden levyn biisejä. Mokoma teki juuri sen, joka paljon keikkailevalle bändille on tarpeellista: levyllisen biisejä, joita tosiaan kelpaa soitella turuilla ja toreilla. Loistavasti ne toimivat myös levylautasella. Aivan erityisen hyvin Mokoma ja etenkin tämä levy toimivat minulle kuulokkeissa metsälenkillä luonnon keskellä, omimmassa ympäristössäni.

Levy: Mokoma, Hengenpitimet (Sakara 2018)
Levyn kansikuva: Ville Pirinen
Arvostelu: ★★★★

Levyarvostelu: Lauluja Suomesta (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus)

Kuva: Levykauppa Äx

Kirjoitin Timo Rautiaisesta & Trio Niskalaukauksesta pari viikkoa sitten parasta musiikkia käsittelevän juttusarjani yhteydessä. Yhtye on minulle siis varsin tärkeä ja kuulun heihin, jotka ovat odottaneet levyä innokkaasti. En ole ennen kirjoittanut yhtään ainutta levyarvostelua, mutta tähän levyyn haluan nyt tarttua ja astua sen myötä vieraammille vesille. Olen ehtinyt kuuntelemaan levyn nyt kolmesti läpi, joten mielipiteeni tulee vielä varmasti muotoutumaan lisäkuunteluilla. Ehkä tämä ei ole niinkään arvostelu, vaan ennemminkin fiilistely. Tosin sillä linjoilla kirjoitan kirjoistakin.

Levyltä on etukäteen julkaistu jo kolme kappaletta: oma suosikkini Pitkän kaavan mukaan, paljon keskustelua herättänyt Suomi sata vuotta sekä vähemmälle huomiolle jäänyt Isä ei jätä. Levyllä on näiden lisäksi kahdeksan biisiä eli levy on pituudeeltaan melko lailla totuttua Rautiaista.

Fani tuntee kuin olisi päässyt taas kotiin. Tuttuus on läsnä läpi levyn. Raskaat dempatut kitarat ovat aina olleet Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tunnusmerkkeinä. Niin on onneksi myös nyt. Mietin, että en paljon muuta tarvitse, jaksaisin varmaan kuunnella bändiltä levyllisen  pelkkää kitararaitaa. Sitä kuullaankin levyn ensimmäisessä kappaleessa Introssa. Heti Intron jälkeen ilmoille tärähtää Väärät profeetat, joka kertoo komeasti nykyajasta. Siitä miten viisaat miehet katsovat muualle ja välttelevät vaikeista aiheista puhumista, vaikka samaan aikaan jäätiköt sulavat ja kansat vaeltavat. Rautiaisen laulamana viesti on uskottava.

Kolmas kappale Toisen luokan kansalainen on alkuriffeiltään tyyppiesimerkki yhtyeen tuotannosta ja syy siihen, miksi kappaleesta on muodostumassa yksi suosikeistani. Sävelkulku on mielenkiintoinen ja sanat nostavat esiin Suomen eriarvoistumisen ja syrjäytyneet ihmiset. Jotenkin kaikessa dramaattisuudessaan ("Kuka meille antoi käydä näin" ja "Kohta täälläkin autot palaa") tunnen kappaleessa hieman liiallista paatosta, mutta yhtäkaikki viesti on tärkeä ja kappale hieno. "Hyvä Suomi" -huudot voin kuvitella soivan kuorolauluna missä tahansa lähiöpubissa.

Levyllä seuraavan kappaleen Suuria kysymyksiä koen vähän iskelmähenkiseksi ja siinä pohditaan "Pitääkö alkaa sittenkin uskoa Jumalaan / ja onko parempi nyt jo valmistautua kuolemaan./ Miten pelata varman päälle, jos ei tunne tulevaa / et voi tietää mikä sinua siellä odottaa." Suuria kysymyksiä todellakin. Sitä seuraa aiemmin julkaistu ja Suomea kohahduttanut Suomi sata vuotta. Se kertoo hyvin kriittiseen sävyyn leijonapaidoista ja KKK-huppua askartelevista tyypeistä ja kappaleen myötä moni koki bändin hylänneen fanikuntansa. Edelleen jaksan hämmästellä tätä keskustelua ja sitä, miten bändi muka aiemminkaan on profiloitunut "suvakkivastaiseksi". No, joka tapauksessa ei tämä teema jatku juurikaan muissa levyn kappaleissa. Kappale ei  mielestäni kuulu levyn parhaimmistoon.

Isä ei jätä julkaistiin jokin aika sitten ja olen sitä joitakin kertoja kuunnellut. Pelkäsin etukäteen taas uutta itkubiisiä itselleni, mutta tämä on enemmänkin herkkä ja tylsähkö. En siis saa käännettyä tätä kertomaan omasta isäsuhteestani ja valtavasta ikävästäni. Hyvä niin. Tämä saattaa kyllä olla monelle hyvän musiikin päälle ymmärtävälle isälle aika nappibiisi. Isänpäivälahja?

Levyn seitsemäs kappale Marmoritiski jää levyn heikoimmaksi, mutta sitä seuraava Pitkän kaavan mukaan on noussut mielestäni yhdeksi yhtyeen vahvimmista kappaleista kautta historian. Siinä on kaikki klassikkokappaleen ainekset, ne raskaimmat mahdolliset kitarat, tarttuva kertosäe ja hienot, ajatuksia herättävät sanat. Tämän olen kuullut myös livevetona, kun bändi soitti viime kesän Provinssissa ja kyllä toimi.

Kuilun partaalla on niskalaukausmainen tarina elämänsä suunnan hukanneesta miehestä ja tuo mieleeni Rekkamiehen bändin aiemmasta tuotannosta. Tarinankertoja sanoo suoraan, että nautintoaine on muuttunut elintarvikkeeksi ja "kuka minua tarvitsee". Pohjatonta synkkyyttä, joka taitaisi kääntyä itseään vastaan kenen tahansa muun laulamana, mutta Rautiaisen käsissä tämäkin tuntuu uskottavalta.

Suunsoittaja on levyn menevimpiä kappaleita ja sen sanojen rytmi vie kappaletta hienosti eteen päin. Se kertoo äänekkäistä suunsoittajista, jotka toistelevat kovaan ääneen kuulemaansa eivätkä osaa ajatella enää omilla aivoillaan. Jos haluaa kuunnella levyä yhteiskuntakritiikkinä, tämä kappale iskee tehokkaasti maaliin.

Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista Kun tie päättyy. Se on hieno ja tavattoman synkkä lopetuskappale sanan monessakin mielessä. Se muistuttaa minua tietyiltä osin yhdestä Rautiaisen kaikkien aikojen lempibiiseistäni Linnusta. Upeat sanoitukset ja hirvittävässä synkkyydessään kaunis kappale on yhtyettä parhaimmillaan. Lopulta sen sanoma on valoisa, elämäänsä kannattaa elää nyt, eikä jäädä tuijottamaan taakse päin. Komea päätös komealle levylle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on siis palkinnut pitkän odotukseni. Levyyn mahtuu suomalaista melankoliaa enemmän kuin moni kokee tarpeelliseksi tai siedettäväksi, mutta se on tärkeä osa bändin viehätysvoimaa. Kappaleissa ei kuitenkaan ryvetä tuskassa ja surussa, asiat todetaan sellaisina kuin ne ovat, suoralla realismilla yhdistettynä konstailemattomaan sielulle hyvää tekevään raskaaseen musiikkiin. Kuten jo aiemmassa jutussa totesin, herkkyys ja raskas musiikki ovat minulle täydellinen yhdistelmä.

Tekstit ovat aina olleet tärkeä osa yhtyeen musiikkia ja monta nappisuoritusta nähtiin nytkin. Yhtye on tehnyt jälleen hienon, tasokkaan ja tasalaatuisen levyn, joka liittyy ikimuistoiseksi osaksi suomalaisen rockin historiaa. Se kertoo varmasti omanlaista totuuttaan satavuotiaasta Suomesta, maamme eri puolista ja nykyajan ongelmista. Rautiainen on kuitenkin ennen kaikkea edelleen hiljaisten, unohdettujen ja siipeensä saaneiden ääni. Sellaisia ääniä tämä Suomemme tarvitsee.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lauluja Suomesta (Sakara Records)
Julkaistu: 3.11.2017
Levyn kansi: Tommi Anttonen
Mistä hankittu: Spotify
Arvostelu:  ★★★★