Haruki Murakami: Kafka rannalla

Oli heinäkuu vuonna 2012. Istuin pitkänmatkanbussissa matkalla Lahteen töihin, taas kerran yhden kotona Turussa vietetyn viikonlopun jälkeen. Mukanani minulla oli kirja, Haruki Murakamin Kafka rannalla. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun luin kirjan loppuun siinä muiden matkustajien ympäröimänä. Nostin katseeni kirjasta ja ihan tosissani mietin, onko mitenkään mahdollista, että nämä muut ihmiset eivät juuri kokeneet samaa kuin minä koin, että he eivät tiedä, mitä juuri tapahtui. Tämä oli ihan uutta, voiko kirjallisuus olla tällaistakin, voiko se saada aikaan näin vahvan tunteen!

Instagramissa järjestettiin kesällä #kafkankanssarannalla -yhteisluku ja minä totesin, että nyt tai ei koskaan hyppään uudestaan tähän matkaan, vaikka minua suuresti hirvittikin se, onko taika enää tallella, särjenkö sen. Jo alkusivuilla kuitenkin tunsin, miten tarina alkoi virrata ja sai aikaan samoja tuntemuksia kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Ai että miten minä rakastankaan tätä kirjaa, ja edelleen kutsun sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

On oikeastaan toissijaista kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu ja mikä on sen juoni. Teos on minulle ensisijaisesti tunnelma, vahva ja leijuva, hieman pahaenteinen, käsittämättömän unenomainen. Kafka rannalla on kuin uni, josta ei ole aivan varma onko se kehittymässä painajaiseksi. Unenomaisuus johtaa siihen, että kirjan lukeminen on hyvin fyysinen kokemus, ei ole varma lukeeko kirjaa, näkeekö unta vai näkeekö unta siitä, että lukee kirjaa. Fyysiseen tunnelmaan sopii myös kirjan välillä naurettavuuksiin menevä fyysisyys ja eri puolilta esiin ponnahtavat fallokset. Naisia (ja miehiäkin) kuvaillaan tympeästi, Oidipus-teema ei ole suosikkini ja kissoille käy huonosti. Välillä lukeminen teki siis myös pahaa - olo oli kuin painajaisessa, jossa joutuu vain katsomaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Suuri osa kirjan tehosta perustuu siihen, että se on lähtökohdiltaan niin arkinen ja tavanomainen. Kuitenkin sen hahmot paljastuvat nopeasti olevan ihan kaikkea muuta kuin arkisia ja tarinakin muuttuu koko ajan absurdimmaksi, niin, ihan kuin unissakin. Suuri syy siihen, miksi rakastan kirjaa niin paljon, lienee se, että sitä ei lopulta oikeastaan edes voi ymmärtää. Voi vain katsoa, minne tarina kulkee, minne uni vie ja nauttia matkasta. Pinnan alla kupliva pahuus ja rumuus pitää jännitteen yllä täydellisesti alusta loppuun. Kuitenkin tarinassa on myös herkkyyttä, rakkautta, valtavaa kauneutta. Tällä kertaa kiinnitin myös ensimmäistä lukukertaa enemmän siihen, miten kuolema toistuu kirjan kantavana teemana. Sekö minua siellä myös kiehtoo?

Ja sitten tietysti. Murakami ja musiikki. Musiikki soi kaikkialla ja siihen viitataan monesti, suoraan ja epäsuorasti. Popkulttuuri ja kirjallisuus ovat vahvasti läsnä, päähenkilön nimeä myöten. Se miten Murakami yhdistelee arkisia ja jokapäiväisiä elementtejä fantasiaan on myös niin kovin toimivaa ja hämmästyttävän lumoavaa.

Kafka rannalla on kyllä myös niitä kirjoja, joita on vaikeaa suositella kenellekään, vaikka minä sitä pohjattomasti rakastankin. On hyvin ymmärrettävää, ettei tämä ole kaikkien kirja. Nyt kuitenkin totesin, että on aika palata muidenkin Murakami-suosikkieni pariin. Nyt odotan entistä innokkaammin syksyllä tulevaa Vieterilintukronikka-suomennosta. Olen sen aikoinaan lukenut englanniksi ja muistaisin, että siinä oli samanlaista kafkamaista, ainutlaatuista, pahaenteistä, unenomaista tunnelmaa. Miten ihanaa on, että maailmassa on tällaisia kirjoja!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Elämäni viimeaikaisesta kiireisyydestä kertoo jotakin se, että lempikirjalijani Haruki Murakamin teos Maailmanloppu ja ihmemaa sai olla hyllyssäni lukematta niin pitkään. Kun lopulta aloitin sen lukemisen, kesti lukuprojektikin useamman kuukauden. Ehkä siitä syystä kirjasta ei tullut minulle niin tärkeää kuin monista aiemmin lukemistani Murakamin teoksista. Hieno se silti oli. Suomennos on varsin tuore, mutta oikeasti kirja on vanhempaa Murakamia, jo vuodelta 1985.

Murakamissa rakastan eniten sitä leijuvan utuista tunnelmaa, jossa arkisen maailman rajat häilyvät, mitään kovin merkillistä ei oikeastaan tapahdu, mutta silti tunnelma on jatkuvan jännitteinen ja ihanan outo. Maailmanloppu ja ihmemaa oli ehkä vielä tavallistakin oudompi ja oikeastaan aika esimerkillinen osoitus siitä, millaista Murakamin teksti parhaimmillaan on. Kaikki on vähän vinksallaan, vallitsevan maailman lisäksi myös niin ihmiset kuin aikakin ja kummallisia tapahtumia sattuu jatkuvasti. Yksisarviset, mielenhallinta, seksi, oluenjuonti ja viittaukset populaarikulttuuriin vievät tarinaa eteenpäin ja mikään ei ole liian outoa Murakamin maailmassa.

Vaikka ajoittain tavoitinkin sen saman ihastuttavan kelluvan tunnelman kuin vaikkapa 1Q84:n parissa, ei Maailmanloppu ja ihmemaa tosiaan päätynyt lempi-Murakamieni joukkoon. Ehkä se johtui siitä, etten ehtinyt keskittymään siihen tarpeeksi, uppoamaan kummallisuuksiin. Siksi olen iloinen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystäni ja voin palata siihen koska tahansa uudelleen.

Kirja oli osa Hyllynlämmittäjä-haastepinoani. Haasteen suhteen ei mene kovin vahvasti, mutta vielä on vuotta jäljellä. Tuparit on nyt juhlittu onnistuneesti ja vaikka kodissa riittää laittamista, tulee jatkossa olemaan enemmän aikaa lukemisellekin. Etenkin, kun edessä joskus lähitulevaisuudessa on iso leikkaus ja sen seurauksena useamman viikon sairasloma. Hirvittää totta kai, mutta olen sinnitellyt heikkovointisena jo niin pitkään, että toivo paremmasta vie myös eteenpäin.

Hyvillä mielin jätän siis tämän kesän taakseni ja siirryn kohti syksyä. Ihanaa syksyä myös teille kaikille! <3

Kirjassa luettiin paljon kirjoja, joten Helmet-haasteesta yli kohta 16!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, alkup. 1985 (suom. Raisa Porrasmaa, 2015)
Sivumäärä: 552
Mistä hankittu: Oma ostos

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (joulukalenterin 11. luukku)

Kuvituksena tänään luminen kuva viime talvelta. I'm dreaming of a white christmas... Turussa on kylmää, mutta lunta ei ole senttiäkään.

BookBeat-kokeilun aikana ahmimieni e-kirjojen esittely jatkuu tällä kertaa ihastuttavalla tuttavuudella. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja oli kaunis pieni helmi. Matematiikan professori kärsii muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan korkeintaan 80 minuuttia kerrallaan, sen jälkeen kaikki katoaa.

Professorin taloudenhoitajan tehtävä on ymmärrettävistä syistä haastava. Uusi taloudenhoitaja onnistuu kuitenkin pääsemään osaksi professorin omalaatuista maailmaa. Taloudenhoitajan 10-vuotias poika muodostaa professoriin erityisen, lämpimän ja tasa-arvoisen suhteen. Professori antaa pojalle lempinimeksi Juuri, sillä pojan päälaki on tasainen kuin juurimerkissä. Katoava muisti aiheuttaa haasteita, mutta professori kiinnittää pukuunsa muistilappuja, joista hän voi aina tarkistaa, keitä hänen kodissaan olevat ihmiset ovat, juuripoika ja taloudenhoitaja.

Matematiikka on tärkeä osa kirjaa, mutta kauniisti, ei tippaakaan teknisen kuivasti. Luvut ovat professorille kaikki kaikessa. Aina uuden ihmisen tavatessaan, jota siis tapahtuu ihan jatkuvasti hänen lyhyen muistinsa vuoksi, hän haluaa kuulla tämän syntymävuoden, jotta voi etsiä luvuista merkityksiä. Matematiikka totta vie voi olla kaunista, vaikka minulle se on aina ollut jotenkin ongelmallista. Olin kooulussa hyvä matematiikassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että olen aina ollut hyvä oppimaan asioita ulkoa. Kun olisi tarvittu syvällisempää ymmärrystä ja sovellustaitoa, käsitykseni matematiikan kauneudesta loppui siihen. En koskaan oppinut integroimaan...

Professori ja taloudenhoitaja on henkäyksenomainen, täysin pakottamaton ja kauniisti ja vaivattomasti soljuva kertomus. Hahmojen väliset suhteet olivat koskettavia, pakahduttavia. En tiedä mikä siinä on, mutta vastaavaa tunnelmaa olen tavoittanut aiemmin vain ja ainoastaan japanilaisista kirjoista. Professori ja taloudenhoitaja muistutti paljon tunnelmaltaan kesällä lukemaani Kokoroa.

Kirjaa on luettu ahkerasti ja siihen on myös laajasti ihastuttu. Yksi ihastuneista on Krista.

Minulla on kaksi isosiskoa, joiden kummankin mielestä matematiikka on kaunista, siksi Helmet-haasteessa viivaan yli kohdan 28.
Sain kirjalla pitkästä aikaa suorituksen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.

Kirjailija: Yoko Ogawa
Luettu kirja: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)
Alkuperäinen kirja: Hakase no ai shita sūshiki (2003)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

Sōseki Natsume: Kokoro

Hei taas! Ajan juoksua ihmettelen jälleen, miten voi olla mahdollista, että elokuukin on jo pian puolessa välissä? Tänään tuli lähipiiristä surullisia uutisia ja se vetää mielen matalaksi. Ilma on ollut syksyinen, mutta nyt kun istun junassa kohti Turkua, alkoi aurinko paistaa. Elokuu on yleensä yksi lempikuukausistani, mutta tässä elokuussa on ollut poikkeuksellista surumielisyyttä. No, se kuuluu joskus elämään.

Olen taas jaksanut lukea enemmän. Ja nyt luin niin hienon kirjan, että haluan kertoa siitä heti teille. Monet tunnistavat varmasti monien japanilaiskirjailijoiden teoksissa olevan taianomaisen, surumielisen ja hienovaraisen tunnelman. Minä olen monesti ollut täysin myyty Murakamin ja Ishiguron mestariteosten äärellä. En ole jotenkin tajunnut edes ajatella, että jotakin vastaavaa löytyisi maailmasta lisääkin. (Tosin nyt tunnen itseni jotenkin kapeakatseiseksi, kun vertasin japanilaiskirjailijaa toisiin japanilaiskirjailijoihin).  Soseki Natsumen Kokoro lähti mukaani kirjastosta ihan sattumalta. Muistin, että se on listalla, mutta mitään muuta en siitä tiennyt. Ajattelin että luetaan nyt pois, mikälie.

Olin kuitenkin alusta asti lumoutunut! Tiedättehän sen tunteen, kun löytää sattumalta kirjan, joka sopii täydellisesti juuri siihen hetkeen, tunteeseen ja mielialaan? Kokoron tarina oli oikeastaan aika yksinkertainen: Nuori poika tutustuu vanhempaan mieheen ja alkaa viettää tämän kanssa aikaa. Poika huomaa, että miehellä on jokin salaisuus. Kaukana maaseudulla pojan isä on vakavasti sairas.

Minämuotoisen kertojan, pojan, kiinnostus miestä kohtaan tuntuu oudon pakkomielteiseltä. Poika kutsuu miestä senseiksi (suomennos "maisteri" on mielestäni vähän epäonnistunut, tosin sana "sensei" on tainnut tulla tutuksi vasta lähiaikoina populaarikulttuurin myötä), ihailee tätä ja haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa miehen kanssa. Kuitenkin mies on varautunut, joskus tylykin. Lukija väistämättä vertailee tilannetta sensein kanssa siihen, että pojan oma isä on kaukana kotona ja poika tietää, että isän terveydentila ei ole hyvä.

Kertoja vaihtuu teoksen puolivälissä, kun poika on kotonaan sairaan isänsä luona ja hän saa lopulta kaipaamansa kirjeen senseiltä. Kirje on pitkä vuodatus sensein taustoista ja salaisuudesta ja se kattaa kirjan jälkipuolen. Loppu kertoo pojalle ja lukijalle sen,  mitä senseille tapahtui, mutta isän kohtalo jätetään kylmästi avoimeksi. Samaan aikaan Kokorossa kuvataan myös aikuistumisprosessia, pojan mietteitä siitä, mitä valmistumisen jälkeen tulisi tehdä ja miten elämää tulisi elää.

Kokoro oli alusta loppuun hienovarainen ja kuitenkin tunnelmaltaan sähköisen latautunut. Vain todellinen mestari kykenee kirjoittamaan näin yksinkertaista, mutta täynnä tunnetta olevaa kieltä. Olin täysin mykistynyt viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin vasta kirjan luettuani, että se on jo yli sata vuotta vanha. Luin kirjan siinä uskossa, että se olisi kirjoitettu aikaisintaan 1950-luvulla. Hämmästyttävää. Jälkeen päin ajateltuna monet yksityiskohdat taisivat viitata vanhempaan aikaan, mutta nykyaikaisuus (vai ikiaikaisuus?) tuntui niin voimakkaasti läpi, etten kiinnittänyt niihin huomiota.

Toivoisin että useampi löytäisi näitä unohtuneita helmiä. Jälleen kerran huudan kolme hurraahuutoa listalleni. Millaisia kirjaelämyksiä se minulle toisinaan tuottaakaan! Jos haluat lukea jotakin kaunista mutta yksinkertaista, lue Kokoro.

Osallistun kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan aasialainen kirjailija.

Kirjailija: Sōseki Natsume
Luettu kirja: Kokoro (suom. Kai Nieminen, 1985)
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1914
Sivumäärä: 228
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kirjahyllyn karsiminen KonMari-mentelmällä olisi äärimmäisen helppoa. "Tämä kirja tekee minut iloiseksi. Ja tämä ja tuo ja tuo..."

KonMari-menetelmää on hehkuteltu ympäri world wide webbiä vähän siellä sun täällä. Menetelmän on kehittänyt japanilainen Marie Kondo, lempinimeltään KonMari. Menetelmä perustuu tavaroiden karsimiseen ja sillä luvataan olevan pysyviä vaikutuksia kodin siisteyteen ja jopa koko elämään. Kodin järjestämisestä kuntoon voi seurata jopa laihtumista, uusia työpaikkoja, parempia ihmissuhteita ja niin edelleen. Suhtauduin tapani mukaan epäluuloisesti, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että kun kirja oli sähköisenä hyvässä tarjouksessa Elisa Kirjassa, nappasin sen itselleni. Tässä yhteydessä on myös todettava, että uusi puhelin ja sen iso näyttö ovat melkoista luksusta e-kirjojen aktiivilukijalle. Vietin viime viikonloppuni Tampereella (viikonloppu sisälsi myös mahtavan Sugar - Piukat paikat -teatteriesityksen, suosittelen!) ja käytin bussimatkani kirjan lukemiseen.

No miten kävi? Koenko että saan KonMari-menetelmällä kotini järjestykseen ja elämäni mullistuu siinä sivussa? No en todellakaan. Mutta en silti väitä, että menetelmä ja kirja siinä sivussa olisi täyttä huuhaata. Itse asiassa siinä oli paljon hyviä pointteja, jotka ajattelin ottaa kokeiluun pyrkiessäni hallitsemaan kodin kaaosta. Meillä asuu kolmiossa kaksi hamsteria (tunnetaan myös nimityksellä ihminen) ja yksi koira. Tavaraa on paljon ja asunnossamme on hyvin näkyvissä erillisen varaston tai vaatehuoneen puute. Säilytystilaa on yksinkertaisesti liian vähän tavaran määrään verrattuna. Kaapit näyttävät yläriville asti täyttyneeltä tetris-peliltä.

Kondo kehottaa käymään kaikki kodin tavarat läpi tavaratyypeittäin, siis vaatteet, paperit, sekalaiset ja niin edelleen. Jokainen tavara tulee ottaa yksittäin käteen ja tunnustella sitä tunnetta, jonka esine tuo. Perusideana on se, että jos esine ei tee sen omistajaa onnelliseksi, se pitää heittää pois. Kondo puhuu kirjassaan asiakkaista, jotka ovat heittäneet jätesäkittäin tavaraa pois. Hän myös suosittelee heittämään pois asioita, jotka perinteisesti koetaan säästettäviksi, käyttöohjeita, lahjoja, jopa valokuvia. Kirjoista puhumattakaan. (Jouduin skippaamaan kohdan, jossa puhuttiin kirjojen karsimisesta, alkoi ahdistaa liikaa koko ajatus). Karsimisen myötä ihmiselle jää ympärilleen vain tavaroita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, kaikelle on oma paikkansa ja asunto säilyy siistinä jatkossakin.

On surkuhupaisaa, että länsimaalaisen ihmisen korkea elintaso ja kyky hankkia tavaroita saattaa aiheuttaa pahaa oloa, kun tavaravuoret kasvavat. Koko kirja oli oikeastaan siis aika paradoksaalinen. Käytännössä jokainen tietää, että tavaramäärää voi vähentää ainoastaan luopumalla tavarasta, mutta luopumisen vaikeus on se perimmäinen ongelma. Ihmiseen on sisäänrakennettu tarve hamstraamiseen, sillä "eihän sitä koskaan tiedä, millainen pula-aika vielä tulee". Toisaalta tavaroihin saattaa myös kehittää turhan vahvoja tunnesiteitä. KonMari-menetelmässä kehotetaan unohtamaan nämä tunteet ja rohkeasti luopumaan tavaroista.

Kirjasta löytyi myös erittäin kummallinen hihhulointipuoli. Kondo kehottaa suhtautumaan tavaroihin kuin elollisiin olentoihin. Kun hän tulee töistä kotiin, hän purkaa laukkunsa ja tavaransa niille kuuluville paikoille ja kiittelee niitä hyvin tehdystä päivän työsä. Puhuttelua hän suosittelee käyttämään myös poisheittovaiheessa:

"Lähetä tavara ilomielin matkaan sanomalla esimerkiksi: 'Kiitos kun löysit minut' tai 'Hyvää matkaa. Nähdään pian!' Heitä pois tavarat, jotka eivät enää tuota iloa. Pidä läksiäiset, joissa hyvästelet ne uudelle matkalle. Juhli tätä hetkeä niiden kanssa. Uskon todella, että kun päästämme irti tavaroista, ne ovat onnellisempia ja eloisampia kuin silloin, kun hankimme ne."

Vaikka en ollutkaan mitenkään myyty tai ajatuksiltani mullistettu, toi kirja silti jotakin uutta ajatuksiini. Esimerkiksi ylipursuileva vaatekaappi olisi oikeasti hyvä käydä läpi siten, ettei sinne jäisi vaatteita, joita ei kuitenkaan aio käyttää, mutta silti ei raaski heittää pois. Samaten minua kiinnostaisi käydä läpi kaikki kodin paperit niin, että jäljelle ei jäisi mitään turhaa. Vaikka en halua hävittää jätesäkeittäin tavaraa, tulee lievemmästäkin karsimisesta kumman hyvä olo.

Kirjan parasta antia taisi olla kuitenkin Kondon ohjeet tavaroiden säilytyksestä. Hänen mukaansa esimerkiksi sukat kannattaisi säilyttää taiteltuina eikä "perunoina" eli pallolle kierrettynä. Taidanpa siis joulusiivouksen yhteydessä antaa KonMarille tilaisuuden ja kokeilla, miten toimisi taiteltu sukkalaatikon sisältö. Kenties sukat sitten kiittävät minua, kun ne eivät kuulemma voi yhtään hyvin, jos niitä säilyttää palloiksi kierrettyinä. Sukkaparat. Olenkin ihmetellyt, mikä on se vaimea ääni, jonka aina välillä kuulen. Se taitaakin olla kaikkien väärin ja ahtaasti säilytettyjen tavaroideni tuskainen valitushuuto. Onneksi kuitenkaan kirjoja ei voi koskaan olla liikaa...

Lomamatkalla luetut

Hei pitkästä aikaa! Thaimaan Khao Lak oli UPEA, kaunis, rauhallinen ja mieletön paikka. Kahden viikon loma kului nopeasti ja kovin paljoa ei malttanut makoilla paikallaan lukemassa. Lopulta luinkin reissussa vain kaksi kirjaa, mutta ne olivatkin sitten melkoisen hienoja, eipä tosin mikään ihme, sillä kyseessä on kaksi lempikirjailijoideni joukkoon kuuluvaa kirjailijaa. Pidempiin selostuksiin en nyt kykene, aivot ovat vieläkin loma-asennossa ja taitavat siellä pysyäkin vielä viikon verran, tietokoneestakin loman pitäminen on tuntunut valtavan hyvältä.

Luetut kirjat:

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 426 sivua.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, 678 sivua.

Norwegian Woodia kuvatessa koin odottamattoman ongelman.

Rekvisiitta lähti karkuun!

Näkinkengässä olikin asukas.

 Minulla on vielä ensi viikko lomaa ja aionkin viettää sen pitkälti kirjoihin uppoutuneena, palailen siis asiaan, kun tietokoneella istuminen alkaa taas tuntua mukavalta. Mainiota marraskuun loppua!

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Murakamin uusimassa käväistään myös Suomen luonnossa.

Pahalta se tuntuu, mutta ei kai tässä auta muu kuin tunnustaa suoraan: Murakamin uusin kirja Värittömän miehen vaellusvuodet oli minulle pettymys. Pettymykseen johti ennen kaikkea suuret ennakko-odotukset. Murakamin kirjat, etenkin Kafka rannalla ja 1Q84 ovat tarjonneet minulle niin voimakkaita ja taianomaisia lukukokemuksia, että odotin tältäkin kirjalta paljon. Kirja ei kuitenkaan yltänyt läheskään samalle tasolle aiempien kirjojen kanssa ja loppujen lopuksi lukukokemus oli, hiukan ironisesti, varsin väritön.

Tsukuru Tazaki on tyypillinen murakamimainen päähenkilö, keski-ikää lähestyvä tavallisenoloinen mies. Hänen mieltään on jäänyt painamaan nuoruuden tapahtumat, jossa hänet suljettiin täysin yllättäen ja varoittamatta tiiviin viisihenkisen ystäväpiirin ulkopuolelle. Tsukuru kohtaa menneisyytensä ja tulee siinä sivussa matkustaneeksi myös Suomeen, aina Hämeenlinnan perukoille asti. Tarinassa oli mystiikkaa, unenomaisuutta ja koko liuta Murakamin tavaramerkkejä, kuten klassista musiikkia, outoa seksiä, mystisiä naisia ja rautatieasemia. Silti kirjasta jäi uupuman minulle niin rakas murakamimainen unenomaisuus ja tarina, johon voi upota kokonaan niin, että unohtaa itsensä ja kaiken muun.

Eskokin pääsi kuvaan, ihana aurinkoinen ja syksyinen sunnuntai!

Kirjaa vaivasi eräänlainen päämäärättömyys, joka ilmeni niin, että tarinan eri osasten langanpäitä ei odotuksista huolimatta sidottukaan yhteen. Lupaavia siemeniä kylvettiin sinne tänne, mutta loppujen lopuksi sato jäi varsin vaatimattomaksi. Kovasti etukäteen mainostettu Suomen vierailu oli toki mielenkiintoista luettavaa ja olen aina ollut sitä mieltä, että Murakami sopii mainiosti suomalaiseen sielunmaisemaan. Murakami kuvailee Suomen luontoa ja yötöntä yötä kauniisti ja en ihmettele, jos kirja toimii jossakin määrin Suomi-turismin edistäjänä. Onhan Suomen metsissä hiljaisuutta, rauhaa ja tietynlaista mystiikkaakin, jota soisin arvostettavan enemmän. Huvittuneisuutta herätti kohta, jossa Suomeen muuttanut japanilainen nainen sanoo Tsukurulle "Pidä varasi, etteivät häijyt maahiset saa sinua kiinni" ja kertoo, että sanonta on Suomessa tavallinen. Enpä muista kuulleeni varoitelua maahisista, mutta ehkä tämä onkin hämeenlinnalainen erikoisuus.

Vaikka kirja olikin pettymys, se oli silti miellyttävää luettavaa. Takakannessa kerrotaan, että Murakami palaa kirjassa lähemmäs Norwegian Woodia, läpimurtoteostaan. En ole tuota kirjaa vielä lukenut (se odottaa marraskuun lomamatkaa!) joten en tiedä miten hyvin tämä vertaus pitää paikkansa ja olisinko suhtautunut kirjaan eri tavalla, jos en vertailisi sitä vaikkapa voimakkaaseen ja mystiseen Kafka rannalla -romaaniin. Joka tapauksessa on selvää, että yksikään kirjailija ei voi kirjoittaa koko uraansa ainoastaan toinen toistaan loistavampia kirjoja. Ehkäpä Värittömän miehen vaellusvuodet on hienojen kirjojen väliin osuva heikompi teos ja seuraava kirja tulee taas olemaan sitä vahvaa Murakamia, johon olen tottunut. Niin todellakin toivon.

Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa)
Alkuperäinen kirja: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013)
Sivumäärä: 330
MIstä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Haruki Murakami: 1Q84-trilogia (listan ulkopuolelta)

Yöllä oli satanut lunta ja 1Q84 kiipesi ihmettelemään sitä liukumäen päälle. Kuita ei näkynyt, ei edes yhtä.

Olen useampaan otteeseen kertonut, miten rakastan Murakamin Kafka rannalla -kirjaa. Odotukseni olivatkin valtavan korkealla Murakamin pääteoksena pidetyn vuosien 2009 ja 2010 aikana kolmessa osassa julkaistun 1Q84:n kohdalla. Monet Kafkasta pitäneet kertoivat pitäneensä myös 1Q84:sta joka sai odotukseni entistä korkeammalle. Olin törmännyt kirjastossa sarjan kaikkiin osiin englanninkielisinä ja houkutus olisi ollut kova kirjojen lainaamiseen saman tien. Olin kuitenkin päättänyt, että haluan lukea 1Q84:n suomeksi. Luin viime kesällä Murakamia englanniksi (Wind-up bird ja After the Quake) ja jo senkin takia halusin lukea välillä suomeksi. Lisäksi kun olin lukenut suomeksi myös Kafkan, arvelin että suomenkielisenä kirja saattaisi lumota minua enemmän ja iskeä syvemmälle. Siksipä odotin ensinnäkin sitä, että kaikki osat ilmestyivät ja sitten sitä, että ne suomennettiin. 1Q84-odotteluhuuma oli siis pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa. Pyysin koko trilogian joululahjaksi ja onnekkaana sen sainkin, joten joululomani kului onnellisissa merkeissä paksujen Tammen keltaisen kirjaston Murakami-tiiliskivien parissa.

Lukemisen lomassa koitin kertoa miehelleni, mistä kirja kertoo. Huvituin itsekin hyvin epämääräisestä ja kummallisesta selityksestäni ja totesin, että 1Q84:sta ja Murakamia yleensäkin on täysin mahdotonta kuvailla ja määritellä. Murakamin lumo piilee unenomaisessa tunnelmassa, viehättävän oudoissa tapahtumissa ja arkisessa mutta absurdissa maailmassa eikä niinkään juonessa tai tapahtumissa. Jos minun pitäisi perusteellisemmin kuvata 1Q84:sta ja niitä palikoita, joista se koostuu, sanoisin ehkä jotakin tämänkaltaista:

On Tengo, televisiolupatarkastajan poika. Kookas, tunnollinen, rauhallinen mies. On Aomame, itsepuolustusopettaja, joka on viettänyt lapsuutensa osana uskonnollista yhteisöä, pieni ja poikamainen nainen. Nämä kaksi ovat aina olleet ulkopuolisia ja ympäristönsä kummeksumia. He ovat tunteneet kymmenvuotiaina, olleet samalla luokalla ja pitäneet toisiaan hetken kädestä. Tuo hetki liitti Tengon ja Aomamen ikuisesti yhteen ja kumpikin on kaksikymmentä vuotta rakastanut vain toista, vaikka he eivät ole tavanneet tai edes etsineet toisiaan.

On ilmakotelot, uskontokultti, rinnakkaistodellisuus, Esson tiikeri, moottoritien hätäuloskäynti, kaksi kuuta, liukumäki. On Kissojen kaupunki, sairaalassa makaava kuolemaa tekevä mies, joka samaan aikaan käy ovien takana huutelemassa televisiolupatarkastajan pelotteluja, pikkuväki, ukkosmyrsky ilmän jyrinää. On  Janačekin Sinfonietta ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. On outo teinityttö Fuka-Eri, seksuaalisia hyväksikäyttöjä, rakkautta, murhia, yliluonnollisia tapahtumia ja tavallista, tylsää ja normaalia, mutta niin kovin vinksahtanutta arkea.

1Q84 oli hidas, mutta niin sen kuului ollakin.
1Q84 oli tapahtumaköyhä, mutta niin sen kuului ollakin.
1Q84 oli näennäisen juoneton ja pohjattoman omituinen, mutta niin sen kuului ollakin.
1Q84 oli ihana, täydellinen ja pääsi lähes tulkoon samalle tasolle Kafkan kanssa. Ei aivan, sillä ensimmäisenä Murakaminani Kafka tulee aina olemaan ykkönen.

Rakastan sitä tunnetta, joka minut valtaa, kun luen Murakamia. Kun nostan katseeni luettuani kirjan, on käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että ympärilläni olevat ihmiset eivät kokeneet samaa kuin minä. Että lukemani teksti oli vain tarinaa. Murakamissa on jotakin käsittämättömän maagista, jota en ihan täysin koskaan halua ymmärtääkään. Haluan vain kertoa yhä uusille ihmisille, miten uskomattomia kirjoja tämä mies kirjoittaa.

Kirjailija: Haruki Murakami 

Luettu kirja: 1Q84
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009 - 2010

Sivumäärä: 782 + 446
Mistä hankittu: Joululahjaksi siskolta
Missä ja milloin luettu: Kotona joululomalla kuusen kynttilöiden loisteessa 25.12.2013 - vuoden 2014 ensimmäiset päivät
Arvostelu: ★★★★★

Päivä 1: Paras kirja, jonka luin viime vuonna

No niin, nyt on marraskuu ja Virallisen Lukukuukauteni ensimmäinen päivä! Kolmenkymmenen päivän kirjahaaste alkaa heti haastavalla päivällä. Minun tulisi nyt kertoa, mikä oli paras kirja, jonka luin viime vuonna. Päätin ottaa kirjaimellisesti tämän otsikon eli kertoa vuonna 2012 lukemastani parhaasta kirjasta.

Aloitin blogini marraskuussa 2012 tilanteessa, jossa gradun tekeminen tökki, ahdisti ja masensi ja kaipasin jotakin uutta elämääni. Olin jo jonkin aikaa lukenut 1001-listalta kirjoja ja kirjoitellut niistä ylös tunteitani muistikirjaan, mutta kaipasin jotakin enemmän. Siitä syntyi tämä blogi. Palasin selailemaan ensimmäistä postaustani, jossa on lista niistä kirjoista, jotka olin lukenut tuohon päivään mennessä listalta. Kirjoja oli luettuna 50, nyt luettuja on 107. Luin viime vuonna hyvin vähän verrattuna tähän vuoteen (iso paha gradupeikko) mutta heti listaa katsottuani tajusin, että viime vuonna luin Turku-Lahti linja-automatkoilla muutaman erittäin hyvän kirjan.

Ja sitten yhden, joka oli enemmän kuin hyvä, elämää suurempi. Tämä viime vuoden paras kirja oli Murakamin Kafka rannalla. Kirja, josta en voi sanoa mitään analysoivaa, ettei sen taika katoa ja jota aina suosittelen kaikille, mutta kun minun pitäisi perustella, miksi se kannattaisi lukea, en osaa sanoa mitään. Kafka rannalla oli voimakas lukukokemus. Se toi minulle paljon onnea ja voimaa. Paras kirja vuonna 2012 ja ihan ehdottomasti top 5:n joukossa koko elämäni aikana luetuista kirjoista.

Lue tämä, hyvä ihminen.








Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: Kafka rannalla, suom. Juhani Lindholm
Alkuperäinen kirja: Umibe no Kafuka
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2002
Mistä hankittu: Lahden pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kesä 2012, lähinnä Turku-Lahti -linja-automatkoilla
Arvostelu: ★★★★★★★★★★★★★★★★★★★★★+n

Listan ulkopuolelta: Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Sitähän aina sanotaan, että hulluuden ja nerouden raja on hiuksen hieno. Minä olen täysin vakuuttunut siitä, että Haruki Murakami on nero (Kafka rannalla oli yksi elämäni hulppeimmistä lukukokemuksista). Tämän kirjan luettuani olen melko vakuuttunut siitä, että Murakami on myös hullu. Vai mitä sanotte miehestä, joka juoksee sadan kilometrin ultramatkan, ihan vain huviksensa?

Minä en todellakaan ole mikään juoksija, mutta sen verran olen lenkkeillyt, että tunnistan Murakamin jutuista toisinaan myös itseni. Pisin matka, jonka olen hölkkäilyt putkeen on 17 kilometriä, mutta jo 10 kilometrin matkalla ehtii saamaan päänsä tyhjäksi tavalla, josta Murakamikin mainitsee. Parasta terapiaa ja rauhoittumista, kun juostessa ei oikeastaan ajattele mitään, rullaa vain eteenpäin.

Oli kiinnostavaa lukea Murakamilta jotakin näin henkilökohtaista ja ei-fiktiivistä. Pidän hänen itseironisesta, humoristisesta ja rehellisestä tavastaan kirjoittaa. Juoksemisessa on varmasti paljon samaa kuin romaanin kirjoittamisessa ja ehkäpä Murakami ei olisikaan voinut kirjoittaa niin mahtavia kirjoja, mikäli hän ei olisi lenkkeillyt niin paljon.

Loppukevennyksenä vielä kuvasarja, making of:

Hei jee kenkä! Sniiiif! Hetkinen, mikäs tää haju...

OMG

Pitäis varmaan joskus pestä lenkkarit...


Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (suom. Jyrki Kiiskinen)
Alkuperäinen kirja: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Sivuja: 175
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Åressa elokuun alussa

125. The Wind-Up Bird Chronicle – Haruki Murakami

Koin toipuneeni aiemmasta Murakami-kokemuksestani sen verran, että halusin uppoutua taas Murakamin maailmaan, tällä kertaa Wind-Up Bird Chroniclen muodossa. Alkuperäinen japaninkielinen teos on julkaistu jo vuonna 1995, siis ennen Kafkaa ja Sputnikia, mutta sitä ei ole vielä suomennettu. Odotankin, että teos joskus suomennettaisiin, sillä olisi mielenkiintoista vertailla, onko lukukokemuksissa suuria kielestä johtuvia eroja ja miten paljon teoksesta meni ohi toisinaan vaivaavan kielimuurin vuoksi.

Wind-Up Birdiä lueskellessani mietin, että oikeastaan on aika yllättävää ja outoakin, että Murakami on tällä hetkellä niin valtavan suosittu. Ei sillä, etteikö Murakami olisi eittämättä parhaita, monipuolisimpia ja lahjakkaimpia nykykirjailijoita, sillä sitä hän todellakin on ja on ehdottomasti ansainnut suosionsa. Yllättävää onkin mielestäni lähinnä se, että näin vinksahtaneet, surrealistiset, kummalliset ja synkän humoristiset kirjat tuntuvat useimmiten olevan keskimääräiselle lukijalle liian outoja. Olen itse pitänyt kirjamakuani aina vähän kieroutuneena, sillä nautin niin paljon ihmemaan Liisa -tyylisistä käsittämättömistä, poukkoilevista ja mustaa huumoria painottavista juonenkäänteistä ja olen kuvitellut, että keskimääräinen lukija ei innostu tällaisista sekavankintuntuisista, lopulta filosofisista, kirjoista. Ilokseni taidankin voida todeta olleeni väärässä. Aivan huumaavan mahtavaa, että Murakamin vinksahtanut maailma on tavoittanut niin paljon lukijoita. Wind-Up Bird sai minut rakastumaan Murakamiin aina vain enemmän. Onneksi minulla on lukematta häneltä vielä monta kirjaa.

The Wind-Up Bird Chronicle oli lukemistani Murakamin kirjoista synkin, pitkin, polveilevin ja ehkä jopa syvällisin. Se alkaa hyvin arkisesti, kun teoksen päähenkilö Toru Okada on keittämässä spagettia ja saa omituisen puhelun vieraalta naiselta. Omituisuuksien sarja jatkuu kissan, ja myöhemmin vaimon, katoamisella ja tässä poukkoilevassa aina vaan surrealistisemmaksi muuttuvassa kummallisten tapahtumien kierteessä herra Okada tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä, lähinnä naisia, kuulee heidän tarinansa, hukkaa välillä itsensä, mietiskelee kaivon pohjalla, saa omituisen tumman merkin poskeensa ja kuulee aina vaan tarinoita tarinoiden perään. Kaiken taustalla soi Wind-Up Birdin vieterin viritykseltä kuulostava kitisevä laulu.

Olin teoksen loppupuolella jo vähän huolestunut, tulevatko kirjan yksittäiset tapaukset mitenkään liittymään toisiinsa ja saavatko katoamiset ja omituiset tapaukset selitystä. Onnekseni loppu kuitenkin kietoi kirjan yhtenäiseksi paketiksi, joka jätti jälkeensä, jälleen kerran, täysin lumoutuneen tunnelman. Murakamin vahvuus on ehdottomasti siinä, että hän tekee arjesta surrealistista, tavanomaisesta mystiikaa tavalla, joka saa lukijankin näkemään arkipäivänsä hieman uudessa valossa. Kafkan ja Sputnikin tavoin Wind-Up Birdin lukemisen jälkeen vallitsi kutkuttavasti sellainen tunne, että ihan kuin itse kirjan lukeminenkin olisi ollut unta. 600 sivun kirjan lukemiseen olisi muutenkin kulunut pitkä aika, mutta tahdoin ihan tarkoituksellisesti hidastaa lukukokemusta niin, että sitä riitti pidemmälle ajalle. Wind-Up Bird Chronicle on nykypäivän Liisa Ihmemaassa, ajankohtaisia ja poliittisiakin käsittelevä arkipäivän satu, joka lumoaa lukijansa täysin.


Viittaukset muihin listan kirjoihin:
"What had stuck in my mind was this one part near the end, in which the hero goes from meal to meal while waiting in a foreign country for his wife to have her baby. The reason I recalled it so clearly, it seemed, was that this part of the book had an intense reality to it. It seemed far more real to me, as literature, for the character's anxiety to cause this abnormal surge in appetite rather than to make him incabale of eating and drinking" s. 181. (663. A Farewell to Arms - Ernest Hemingway)


Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: The Wind-Up Bird Chronicle
Alkuperäinen kirja: Nejimaki-dori Kuronikuru
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1995
Sivuja: 607
Mistä hankin: cdon.com
Missä ja milloin luettu: Toukokuussa ja kesäkuun alkupäivinä 2013, lähinnä junamatkoilla, kuvassa Seinäjoen rautatieasemalla odottaen myöhässä olevaa junaa.
Arvostelu:  ★★★★★

78. Sputnik rakastettuni - Haruki Murakami

Joululoma ja aikaa lukea, onko mitään parempaa? Syksy on kulunut niin tiiviisti gradun parissa, että muuta kuin gradukirjallisuutta ei ole juuri ehtinyt lukemaan. Olen kuitenkin pitänyt motivoivana tekijänä sitä, että sitten kun gradu on valmis, minulla on taas aikaa lukea mielin määrin. No, se tästä aikapulasta, asiaan.

Kaikista kirjoista, jotka olen elämäni aikana lukenut, kaksi voidaan laskea sellaisiksi, joiden lukeminen on ollut mullistavaa ja järisyttävää. Näiden kirjojen maailma on ollut niin lumoava ja mukaansatempaava, että koen lukukokemuksen jollakin tavalla muuttaneen minua ja koko elämänkatsomustani. Ensimmäinen näistä kirjoista on Liisan seikkailut ihmemaassa, jonka luin jo lapsena ja jonka synkästä, hauskasta ja kieroutuneesta maailmasta lumouduin täysin. Toinen on viime kesänä Turun ja Lahden välisillä linja-automatkoilla lukemani Haruki Murakamin Kafka rannalla.

En nyt kerro tässä tekstissä enempää tästä Murakamin teoksesta, sillä Kafka rannalla ansaitsee ehdottomasti oman postauksensa myöhemmin. Pohjustuksena kuitenkin on mainittava, että odotukseni olivat erittäin korkealla, kun tartuin Murakamin toiseen teokseen, Sputnik - rakastettuuni.

Sptunik - rakastettuni ei aivan yltänyt Kafka rannalla -tasolle, mutta en sen niin odottanutkaan, tai oikeastaan toivonutkaan, tekevän. Sputnik on fyysisesti lyhyempi ja henkisesti aikuisempi ja viipyilevämpi kuin Kafka rannalla. Kumpaakin kuitenkin yhdistää aivan omanlaisensa tunnelma, jossa lukija tuntee kelluvansa unenomaisessa pilviharsossa, josta irtautuminen on hankalaa. Niin hankalaa, että arjen kohtaaminen kirjan lukemisen jälkeen tuntuu yhtä oudolta kuin todentuntuisen unen jälkeen herääminen. Sitä huomaa miettivänsä, että onko todella niin, että muut eivät kokeneet samaa, mitä juuri äsken itse koin. Lienee sanomattakin selvää, että harva kirja kykenee luomaan tällaisia tunteita.

Sputnik - rakastettuni on siitä erikoinen teos, että sen juonenkäänteet sinänsä eivät ole merkittäviä. Kolme päähenkilöä ovat kaikki enemmän tai vähemmän elämässään eksyneitä. Kertoja on nuori miesopettaja K, joka on rakastunut nuoreen, kirjailijaksi aikovaan haaveilijatyttöön Sumireen. Sumire on taas omaksi yllätyksekseen rakastunut hieman vanhempaan bisnesnaiseen Miuhun. Oleellista näissä päähenkilöiden välisissä suhteissa on se, että kaikki haaveilevat jostakin sellaisesta, mitä eivät voi saavuttaa. Tämä kaipuu muodostuukin kirjan pääteemaksi ja on samalla sekä henkistä että fyysistä.

Rakastin kirjan psykologista otetta, tajunnanvirtamaisuutta ja sitä, että toden ja unen rajamaa ja samoin ihmisen henkisen ja fyysisen puolen raja, kävi teoksen edetessä yhä epäselvemmäksi. Lisäksi Sumiren kirjoittamiseen ja ajattelemiseen liittyvät oivallukset ihastuttivat ja kirja synnyttikin tarvetta oman kirjoittamistaidon kehittämiseen ja harjoittamiseen. Uskonkin, että mikäli olisin sattunut lukemaan tämän ennen kuin luin Kafka rannalla, olisi Sputnik - rakastettuni muodostunut juuri tuollaiseksi uskomattoman voimakkaaksi lukukokemukseksi, niin uudenlainen, omalaatuinen ja rakastettava on Murakamin kirjoitustapa. Kirjan takakannessa lukee vaatimattomasti, että Murakami on nero. Nero on sen verran vahva ilmaisu, että voisi kuvitella tämän olevan liioiteltua, mutta uskomatonta kyllä, minun on allekirjoitettava tämä väite täysin. Ei tässä voi muutakaan tehdä kuin antaa täydet viisi tähteä ja odottaa, koska olisin tarpeeksi toipunut tästä vahvasta elämyksestä ja sen jälkeen etsiä käsiini seuraava Murakamin teos.

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirja: Supūtoniku no koibito (englanniksi Sputnik Sweetheart)
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1999
Sivuja: 252
Mistä hankin: Omassa hyllyssä, ostettu joululahjaksi saadulla lahjakortilla
Missä luettu: kotisohvalla joulun ja uuden vuoden välipäivinä
Arvostelu: ★★★★★