Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon

Luin ensimmäisen Houellebecqini joulukuussa 2015. Paljon sai virrata Aurajoessa vettä ennen kuin tartuin seuraavaan, vaikka tuon ensimmäisen kohdalla olen todennut näin: "Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli."

Oikeus nautintoon oli melkoisen ravisutteleva lukukokemus, se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Nelikymppinen Michel (heh, nyt vasta tajusin että päähenkilön nimi oli sama kuin kirjailijan) työskentelee kulttuuriministeriössä ja on jotenkin hukassa elämässään. Hän osallistuu ryhmämatkalle Thaimaahan ja Houllebecqin ollessa kyseessä ei liene vaikea arvata, mitä Michel siellä puuhailee.

Michel tutustuu samalla matkalla kiinnostavaan naiseen nimeltä Valérie, johon hän yllättäen solmii myös henkisen, romanttisen suhteen. Mies saa lopultakin elämälleen sisältöä ja merkitystä, muutakin siis kuin nuo satunnaiset fyysiset suhteet. Mikään kaunis rakkausromaani Oikeus nautintoon ei tietenkään ollut, mutta olin yllättynyt kuitenkin siitä, että toisinaan se oli jopa herkkä tai ainakin herkähkö.

Houellebecq kuvaa seksiä ihan liian tarkasti, pitkästi ja usein. Kirja oli ällöttävä ja siinä käsiteltiin sellaisia teemoja, että en yhtään ihmettele, miksi kirjailija on suututtanut niin monet, mukaan lukien Ranskan muslimit. Silti tässäkin, kuten siinä aiemmin lukemassakin kirjassa, oli kerronnassa jotakin koukuttavaa ja vangitsevaa. Kertakaikkiaan kummallinen ja häiritsevä kirja, joka silti oli pakko ahmia melkoista vauhtia.

Vuoden ensimmäinen kirja avasi myös Helmet-haasteen, vedän yli kohdan 28 (Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan)

Kirjailija: Michel Houellebecq
Kirja: Oikeus nautintoon, suom. Ville Keynäs (Plateform, 2001)
Sivumäärä: 312 sivua
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★

Hurraa, 200 täynnä!

Saavutin tällä viikolla melkoisen etapin: olen lukenut nyt 200 eli viidesosan 1001-listan kirjoista. Kun aloitin blogini, luettuja teoksia oli 53 eli huimasti olen edennyt projektissani. Ikävuosia minulla on mittarissa 28 (maaliskuussa 29, apua!) joten siihenkin suhteutettuna voin olla aika ylpeä projektini etenemisestä. Blogini taisi täyttää juuri kolme vuotta eli olen lukenut keskimäärin suunilleen yhden listan kirjan viikossa.

Olen tehnyt koontipostauksen sadan kirjan välein siten, että lasken mukaan vain blogiaikana lukemani kirjat. Ensimmäinen sata (yhteensä 153 luettua kirjaa) täyttyi viime vuoden elokuussa ja silloin listasin suosikit, inhokit ja yllättäjät täällä. Seuraava listaus tulee siis, kun kirjoja on luettuna 253 eli jo neljäsosa. Varovaisesti heitän ilmoille ajatuksen, että se saattaisi täyttyä jo ensi vuonna. Tai viimeistään vuonna 2017. Tässä alkuvaiheessa kirjoja kertyy vielä helposti, kun valinnan varaa on paljon.

Tässä lyhyesti 199. ja 200. listalta lukemastani kirjasta. Kohti uusia etappeja ja uusia tarinoita!

Toni Morrison: Sula

Olen lukenut Morrisonilta aiemmin esikoisromaanin Sinisimmät silmät, joka oli minulle turhan rankka. Nyt jatkoin tähän Nobel-kirjailijaan tutustumista hänen toisella kirjallaan. Sula on kertomus kahdesta naisesta Sulasta ja Nelasta. He elävät pikkutyttöinä 20-luvulla tiiviisti yhdessä tummaihoisten yhteisössä Ohiossa. Heillä on yhteiset ilot, surut ja salaisuudet, joista yksi on poikkeuksellisen synkkä. Aikaa kuluu, tytöt kasvavat aikuisiksi. Nel jää kotikylään, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Sula valitsee toisenlaisen polun ja lähtee maailmalle. Kymmenen vuoden jälkeen he kohtaavat jälleen ja kaikki on muuttunut.

Koen vähän hassusti huonoa omaatuntoa siitä, etten erityisemmin innostunut tästäkään kirjasta. Koen että Morrison on kirjailija, josta kuuluisi pitää ja jota kuuluisi suuresti arvostaa hänen teemojensa vuoksi. Morrison maalaa vahvoja tarinoita, joiden tärkeänä osana ovat persoonalliset hahmot ja voimakkaat tapahtumat. Silti en jaksanut innostua Sulasta, enkä ole kovin innokas tarttumaan seuraavinkaan Morrisonin kirjoihin (joita listalla on jäljellä vielä kolme).

Kirjailja: Toni Morrison
Luettu kirja: Sula (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirja: Sula (1973)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 176
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Olen törmännyt viime aikoina Houellebecqiin, kiisteltyyn ranskalaiskirjailijaan, vähän kaikkialla. Päätin että on aika täyttää tämänkin kirjailijan kohdalla oleva sivistysaukko. Aloitin kirjailijan esikoisteoksella Haluen taistelukenttä, joka näytti helposti lähestyttävältä sen lyhykäisyyden vuoksi.

Olen tainnut lukea aika paljon kaikkea kamalaa ja yököttävää, sillä olin varautunut henkisesti paljon pahempaan. Tavallaan pidin teoksesta, sen yksinkertaisesta ja kursailemattomasta kerronnasta. Teos on kuin 90-luvun Sivullinen, samaa on pohtinut myös Luettua elämää -blogin Elina. Se muistutti minua monella tavalla myös Siepparista, Kokaiiniromaanista ja muutamasta muusta "minämuotoisesta haahuiluromaanista", joissa kuvataan nuoren miehen sisäistä tyhjyyttää, kaipuuta ja kipuilua. En kuitenkaan valtavasti innostunut kirjasta ja se jätti minut aika kylmäksi. Silti toisin kuin Morrisonin kohdalla, odotan paljon Houellebecqin muita kirjoja. Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli.

Kirjalija: Michel Houellebecq
Luettu kirja: Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs)
Alkuperäinen kirja: Extension du domaine de la lutte (1994)
Englannikielinen käännös: Whatever
Sivumäärä: 151
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★