Kun synnyin, oli koko maailmaa syvästi ravisuttaneesta Tšernobylin ydinkatastrofista kulunut aikaa vasta alle vuosi. Ei siis liene ihme, että muistan miten paljon siitä puhuttiin lapsuudessani. Muistan miten äiti kertoi, miten pelottavaa oli, kun kaksi isosiskoani oli leikkinyt kauniina keväisenä päivänä hiekkalaatikolla sinne kertyneellä sadevedellä ja vasta paljon sen jälkeen oli tullut tieto siitä, mitä Ukrainassa todella oli tapahtunut. Muistan miten ydinvoimasta puhuttiin paljon, sitä pelättiin ja sitä kunnioitettiin. Nykyäänkin kun keskustellaan ydinvoimasta, monille tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobyl. Eikä se ole ihme, niin järkyttävä tapaus oli.
Aina kun luen hyvän tietokirjan ihmettelen, miksi en lue enemmän tietokirjoja. Joskus hyvä tietokirja voi olla uskomattoman hyvä lukukokemus, vaikka aihe ei olisi kaikkein kiinnostavin. Jos taas aihe kiinnostaa valtavasti, tietokirja itsessään saa anteeksi puutteitaan helpommin. Serhii Plokhyn Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia on kirja, jossa yhdistyy sekä pohjattoman kiinnostava aihe, että taitavasti kirjoitettu teos, se oli siis juuri sellainen täydellinen tietokirjakokemus, jollaisia aina kaipaan.
Plokhy tekee ihailtavan perusteellista työtä. Hän ei kerro ainoastaan itse katastrofin kulusta ja sen seurauksista vaan hän aloittaa kaukaa, päätöksistä, politiikasta ja neuvostoilmapiiristä, kaikesta siitä joka lopulta mahdollisti sen, että jotakin näin tuhoisaa pääsi tapahtumaan. Keskeiset hahmot ja edeltävät tapahtumat kuvataan tarkkaan ilman, että teos on kuitenkaan yhtään kuiva. Kuuntelin kirjan osittain äänikirjana ja aina välillä havahduin siihen, että teosta kuunteli kuin jännityskirjaa. Niin uskomattomilta tuntuivat jotkin sen tapahtumat, niin välinpitämättömiltä jotkin päätökset, niin käsittämättömältä propaganda ja poliittinen ilmapiiri. Huomionarvoista on, että moni esitti huolensa jo kauan ennen vuotta 1986. Monelle tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä, on käsittämätöntä ja pelottavaa että silti tämä kaikki pääsi tapahtumaan, että se oli mahdollista. Karmaisevaa on myös onnettomuuden jälkeiset tapahtumat, se miten pitkään tapahtumia pimitettiin, miten niistä yritettiin vain vaieta.
Plokhy onnistuu myös tekemään ydinfysiikasta ymmärrettävää. Siihen nähden, että olen opiskellut fysiikkaa yliopistossakin, aihe on minulle hämmentävän vaikea ymmärtää. Plokhy esitti asiat sopivan yksinkertaisesti mutta kuitenkin tarkan teknisesti. Tekninen puoli, politiikka ja itse tapahtumien kuvaus ovat kirjassa täydellisessä tasapainossa. Missään vaiheessa teos ei tuntunut kuivalta, mikä on melkoinen suoritus kun ottaa huomioon sen, miten paljon se kuvasi poliittista päätöksentekoa tai ydinreaktoreiden teknisiä ominaisuuksia.
Kaikkein karmaisevinta Tšernobylin tapausta ajatellessahan on se, että meillä ei ole mitään takeita siitä, etteikö vastaavaa voisi sattua myöhemminkin. Itse luotan suomalaiseen ydinvoimaan ja niin kauan kuin sille ei ole mitään varteenotettavia vaihtoehtoja, niin kauan kuin olemme osa kapitalistista yhteiskuntaa, jossa talouskasvu on itseisarvo, on se välttämätöntäkin. Mutta kehittyvät maat, maat joissa energiantarve kasvaa valtavaa vauhtia, joissa lainsäädäntö ja valvonta ei ole samalla tasolla, missä politiikka tai säästösyyt voivat ajaa turvallisuuden ohi, mistä tiedämme mitä vielä tulee tapahtumaan. Ydinvoima ei ole koskaan vain sen maan asia, missä sitä käytetään, sillä onnettomuuden sattuessa sillä voi olla vaikutuksia pahimmillaan koko maailmaan. Tähän ajatukseen Plokhy myös päättää kirjansa ja päähäni jää soimaan Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Sir Elwoodin hiljaisten värien Viimeisellä rannalla, kaksi kappaletta jotka myös muistan lapsuudestani.
