Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

"Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös 'eloonjääneet'. Minä olen kuuluisan amerikkalaisen perheen 'eloonjäänyt' lapsi, mutta näiden melkein kymmenen vuoden jälkeen ette luultavasti muista minua: Skyler."

Huh. Huhhuh. Tätä kirjaa on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän.

Olen aiemminkin todennut, että Oates on kirjailija minun makuuni. Etenkin Blondi on koko tähänastisen lukuhistoriani vaikuttavimpia kirjoja ja edelleen muistan sen käsittämättömän voiman. Tai siis kuvittelin muistavani, kunnes aloitin taas uutta Oatesia, vuoden hyllyssäni ollutta teosta Sisareni, rakkaani. Kuten Blondikin, oli tämäkin lukukokemus hurja ja fyysinen, yllättävän rankka. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että onnistuin jotenkin saamaan otsaani sentin pituisen vekin järkälemäisen kirjan kulmasta. Lukeminen on toisinaan vaarallista.

Sisareni, rakkaani ammentaa tositapahtumista. Tarinassa on kieroutunut perhe, pakkomielteinen äiti (heistä Oates taitaa kertoa kaikkein mieluiten), huikentelevainen ja petturimainen isä, epävarma ja erikoinen Skyler-poika sekä pikkuinen, kaunis ja ihana Edna Louise-tyttö. Tyttö osoittautuu ilmiömäiseksi luistelutaituriksi ja äiti alkaa pakkomielteisesti valmistaa tätä huikeaan luistelu-uraan, kuljettaa tätä kilpailusta toiseen ja jopa muuttaa tämän nimen Bliss'ksi. Kaikki paha ja kieroutunut kulminoituu lopulta siihen, että tyttö löydetään perheen kotoa raa'asti murhattuna. Luonnollisesti perheenjäseniä epäillään ja epäiltyjen joukkoon kuuluu myös Skyler.

Sisareni, rakkaani on Skylerin kirjoittama hurja paljasturomaani, "Skyler Rampiken intiimi tarina", kertomus eloonjääneen, mutta epäilyksiä herättävän, pojan elämästä ja kokemasta. Harmi kyllä Skyler on sangen epäuskottava kertoja (ja hän myöntää sen itsekin). On selvää, ettei Skyler tiedä mihin uskoa, mitä tapahtui ja kuka hän itsekään loppujen lopuksi on. Tietämästäänkään hän ei välttämättä kerro lukijoilleen koko totuutta. Skyler on sekava kertoja, hän elää alaviitteissä, viivaa yli sanoja ja liittää romaaninsa sisälle pienempiä tarinanpalasia. Oates on mieltynyt hulluihin ihmisiin. Tässäkin teoksessa on joukko hyvin sekaisin olevia, säälittäviä, pelottavia ja kammottavia ihmisiä. Romaani on maanista kerrontaa, sekavuutta, rönsyilyä, pelkoa, uhkaa ja epätodellisuuden tuntua. Ei ihme, että lukija on kovilla.

Kuten Blondinkin, myös Sisareni, rakkaani -teoksen kauheus syntyy siitä, että innoituksena on tositapahtumat. Oates leikittelee ajatuksilla siitä, mitä on lööppien takana, mitä oikeasti tapahtui ja mitä tapahtumissa mukana olleet oikeasti kokivat. Mitä tapahtui pojalle, joka jäi henkiin, mutta jota samalla epäillään syylliseksi? Oates tosin muistuttaa alkupuheessaan, että kirja on kokonaan mielikuvituksen tuotetta, vaikka sen juuret ovat oikeassa rikostapahtumassa ja tämä onkin hyvä muistaa kirjaa lukiessa. Kirja on yhtä tirkistelyä ja tuntuu vahvasti siltä, että ei kenenkään pitäisi tietää niitä asioita, joista Skyler lukijoilleen kertoo. Ovela viittaus nykyiseen "lööppihelvettien" maailmaan ja siihen, miten media on oikeutettu repimään kaiken auki häpeilemättä.

700 sivua tirkistelyä, välillä jopa fyysiseen pahoinvointiin asti yltävää kerrontaa, silkkaa pahuutta, hulluutta ja mielipuolisuutta ei taida kuulostaa hyvältä lukukokemukselta? Sisareni, rakkaani oli kuitenkin uskomaton kirja, vaikuttava, koukuttava ja raastava lukukokemus. En vain voi olla ihmettelemättä, miten joku osaa ja ennenkaikkea uskaltaa kirjoittaa tällaista kirjallisuutta. Silti olen valtavan iloinen, että kirja on nyt luettu ja voin ehkä vähitellen päästä eroon sen luomasta aavemaisesta tunnelmasta ja unissani seikkailevasta luistelijatytöstä. Huh ja vielä kerran huh.

Kirjalija: Joyce Carol Oates
Luettu kirja: Sisareni, rakkaani (Kaijamari Sivill)
Alkuperäinen kirja: My Sister, My Love (2008)
Mistä hankittu: Kirja-alesta tammikuussa 2014
Sivumäärä: 733
Arvostelu: ★★★★★

Lomamatkalla luetut

Hei pitkästä aikaa! Thaimaan Khao Lak oli UPEA, kaunis, rauhallinen ja mieletön paikka. Kahden viikon loma kului nopeasti ja kovin paljoa ei malttanut makoilla paikallaan lukemassa. Lopulta luinkin reissussa vain kaksi kirjaa, mutta ne olivatkin sitten melkoisen hienoja, eipä tosin mikään ihme, sillä kyseessä on kaksi lempikirjailijoideni joukkoon kuuluvaa kirjailijaa. Pidempiin selostuksiin en nyt kykene, aivot ovat vieläkin loma-asennossa ja taitavat siellä pysyäkin vielä viikon verran, tietokoneestakin loman pitäminen on tuntunut valtavan hyvältä.

Luetut kirjat:

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 426 sivua.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, 678 sivua.

Norwegian Woodia kuvatessa koin odottamattoman ongelman.

Rekvisiitta lähti karkuun!

Näkinkengässä olikin asukas.

 Minulla on vielä ensi viikko lomaa ja aionkin viettää sen pitkälti kirjoihin uppoutuneena, palailen siis asiaan, kun tietokoneella istuminen alkaa taas tuntua mukavalta. Mainiota marraskuun loppua!

Joyce Carol Oates - Black Water

Am I going to die? - like this?

Havaitsin jo Blondin luettuani, että Joyce Carol Oates on rohkea, poikkeuksellinen, kirjailija. Tässä kirjassa, vuonna 1992 julkaistussa pienoisromaanissa nimeltä Black Water Oates osoittaa rohkeuttansa kirjailijana tarttumalla karmivaan aaiheeseen. Hän aloittaa romaaninsa heittämällä vuokra-Toyotan ja kaksi sen matkustajaa kylmään, mustaan veteen ja jättää lukijansa selvittämään, mitä tapahtuu, selviävätkö matkustajat ja etenkin mitä he ajattelevat upotessaan, mahdollisesti hukkuessaan. Hirvittävän ahdistavaa. Ja vielä ahdistavamman teoksesta tekee se, että lukija joutuu itsekin pohtimaan, millaisia ajatuksia omassa päässä liikkuisi vastaavassa tilanteessa. Vähän kuin ne "selvästi vesillä" -radiomainokset - mitä sinun mustasta laatikostasi kuuluisi?

Toyotan matkustajina ovat Senaattori, merkittävä, hieman vanhempi, hieman humalainen, hieman ärtynyt mies sekä hänen matkustajanaan Kelly Kelleher, nuori, kaunis, älykäs ja seikkailunhaluinen nainen. Senaattori ja Kelly ovat tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa samana päivänä, itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa, on nimittäin heinäkuun neljäs päivä, keskikesä. He ovat lähteneet yhdessä juhlista, suuntaavat vuokra-autolla kohti lauttaa, mutta mutkaisella tiellä auto ajautuukin jostakin syystä pois tieltä, päätyy tummaan veteen ja alkaa upota  nopeasti. Senaattori pääsee pakenemaan autosta, Kelly ei, ja teos onkin kokoelma Kellyn ajatuksia, muistoja, havaintoja ja ennen kaikkea pelkoa ja ahdistusta.

Vesi on kylmää, mustaa ja läpitunkevaa, ihan niin kuin Joyce Carol Oatesin tekstikin. Hukkumisen pelko on niin primitiivinen tunne, että tällaiseen teemaan paneutuminen osoittaa kirjoittajan rohkeutta.Olin vaikuttunut, mutta enemmän kuitenkin ahdistunut. Taitavaa kerrassaan, mutta en suosittele tätä herkille tai liian voimakkaaseen eläytymiseen kykeneville.


Kirjailija: Joyce Carol Oates
Luettu kirja: Black Water
Alkuperäinen kirja: Black Water
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1992
Sivuja: 154
Mistä hankin: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja äidin luona lomailemassa 25.-27.8.2013
Arvostelu:  ★★

Joyce Carol Oates - Blondi

Huh helteistä ja hektistä heinäkuuta! Lukeminen on jäänyt vähemmälle viime aikoina. Sain nimittän viime sunnuntaina tänne Vaasaan herravieraita Turusta. Heti maanantaina aamuyöstä toinen vieraista (kuvassa) alkoi sairastaa rajua vatsatautia. Siinä sitten kuluikin viikko huolesta ja murheesta ja toisen kipeydestä onnettomina ja varsinaisia toipumisen merkkejä alkoi näkyä vasta torstaina, pikkuisen yksivuotissynttäripäivänä. Voi kuulkaa oli ihana tunne, kun toinen ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuorokauteen alkoi varovasti nuolla tonnikalalientä sormenpäistäni. Siinä oli synttärilahjaa itse kullekin. Nyt, viikko sairastumisen jälkeen, alkaa vaikuttaa siltä että kyllä tästäkin selvittiin ja tyyppi alkaa olla oma (hyvin nälkäinen ja melkoisesti laihtunut) itsensä.

Kuva on otettu jo tätä koko episodia aiemmin kotona Turusta. Elokuussa ehidnkin taas viettämään aikaa kotona, sillä keskiviikkona pakkaamme kimpsut ja kampsut autoon ja huristamme Turkuun, sillä minulla alkaa koko elokuun kestävä kesäloma! Luvassa on Ruotsin reissua ja festareita, kotona pötköttelyä ja luultavasti myös lukumaratonia, josta olen palavasti haaveillut ja kadehtinut heinäkuun maratonareita. Olen tehnyt pari varausta kirjastostakin jo maratonia silmällä pitäen, eli palaan asiaan...

Joyce Carol Oatesin Blondi olisi kyllä ehdottomasti ansainnut ihan kokonaan oman tekstinsä ilman näitä oman elämäni alkuhöpinöitä. Toisaalta voin myös ajatella sekavan postauksen kuvastavan teosta, sillä Blondi ei ole mitenkään suoraviivainen ja helposti määriteltävä romaani. Se oli ajoittain hyvin ahdistava, kammottavakin, toisaalta myös lumoava, koukkuunnuttava ja jossakin lukemisprosessin vaiheessa huomasin jopa miettiväni, etten ole tainnut koskaan aiemmin lukea yhtä hyvää, yhtä taitavasti rakennettua, kirjaa.

Blondi on hyvin rohkea teos. On rohkeata kirjoittaa kirja, jonka lukijoista suurin osa tietää jo ennen ensimmäisen sivun kääntämistä, että teos tulee olemaan onneton ja päättymään vielä onnettomammin. Rohkeata on ennen kaikkea kirjoittaa suurilta osin fiktiivinen mutta hämmästyttävän todentuntuinen teos oikeasti eläneestä henkilöstä. Tämä henkilöhän tietenkin on maailman kuuluisin blondi, naisikoni Marilyn Monroe. Oates muistuttaa teoksen alkusanoissa lukijoitaan siitä, että teos on fiktiivinen ja alkupuolella teosta lukiessani mietinkin usein, että muistutus on hyvin aiheellinen ja ajattelin jopa, että toivottavasti muutkin lukijat ovat huomanneet pitää sen mielessään teosta lukiessaan. Kuitenkin teoksen edetessä havaitsin tämän muistutuksen merkittävyyden vähenevän, sillä lukija ei voi olla havaitsematta sitä, miten se, mikä oikeasti onkaan totta ja mikä ei, millainen Marilyn oikeasti oli, mitä oikeasti tapahtui, ei olekaan millään muodoin yksiselitteistä.

Marilyn Monroesta tai oikeammin Norma Jean Bakerista rakennetaan kuvaa eri kertojien silmin ja totuuksia siitä, millainen Blondi oikeasti oli, onkin monta. Hämmästyttävää on se, miten Oates kykenee luomaan ulkopuolisten, vaihtelevien kertojien avulla teokseen tirkistelevän, ironisen, tuomitsevan, toisinaan jopa hämmentävän härskin ja fyysisen tunnelman. Lukija kokee olevansa osa sitä (mies)joukkoa, joka luo pahasti isäkompleksisesta, mielisairaan äitinsä hylkäämästä herkästä ja häilyväluonteisesta, häikäisevän kauniista tytöstä omien tarpeidensa mukaisen seksisymbolin, vetyperoksidiblondin Marilyn Monroen.

Monroen hahmo kirjassa on sekä ihastuttava että vihastuttava, mutta enimmäkseen lähinnä hämmennystä herättävä. Hän on uskomattomaan naisen vartaloon eksynyt isätön pikkutyttö, joka kutsuu kaikkia rakastettujaan "Isukiksi", perfektionismiin taipuvainen näyttelijä, jonka koko elämä on elokuvaa taustamusiikkeineen ja kohtauksineen, lääkevastainen uskovainen, joka päätyy lääkkeiden väärinkäyttäjäksi, ujo runotyttö, joka välillä käyttäytyy hämmentävän miesmäisesti ja karskisti. Hän on ristiriitainen, hämmentävä ja monipuolinen hahmo, johon lukija välillä samaistuu ja toisinaan ärsyyntyy. Pohjimmainen tunne on kuitenkin sääli, joka häilyy kaiken ivailun, tirskistelyn ja moraalisen kauhistelun takana. Monroen tarina on surullinen, masentava ja ahdistava, ajatuksia herättävä ja kammottava.

En usko, että voin jatkossa katsoa Monroen elokuvia ajattelematta tätä kirjaa. Tiesin Marilynin tarinasta etukäteen sopivan vähän ja uskoisin että tosifanit saattavat ärsyyntyä tämän teoksen antamasta kuvasta. Hämmästelin lukiessani myös sitä, miten hirveässä valossa teos esittää monet todelliset eläneet henkilöt, kuten Entisen baseball-tähden ja herra Presidentin ja monet muut miehet.

Pohjimmaisena kirjasta jäi hämmentynyt, surumielinen ja ahdistunut olo. Koin kirjan henkisen tason lisäksi yllättävän fyysisesti enkä vieläkään oikein ymmärrä, miten "pelkkä kirja" voi saada aikaan niin vahvoja tunteita. Pelottavaa. Lähes tuhat sivua alati kasvavaa ahdistusta, joka ilmenee sekavuuden lisääntymisenä (lauseet on esimerkiksi yhdistetty toisiinsa usein &-merkillä ja teksti on hengästyttävää), ironista ja ilkkuvaa, lukijaakin syyllistävää kerrontaa sekä tieto siitä, että teoksen taustalla on oikea tarina, oikeasti elänyt elämässään eksyksissä ollut nainen, ei tee teoksen lukemisesta mitenkään helppoa. Silti on todettava, että lukeminen todellakin kannatti ja annettava tälle oudolle, hirvittävälle, mutta lumoavalle teokselle viisi tähteä.

"Totuus on, että se oli synnynnäinen näyttelijä. Se oli nero, jos uskoo nerouteen. Sillä Normalla ei ollut harmainta aavistusta kuka se oikeasti oli, ja sen piti koko ajan täyttää omaa sisäistä tyhjyyttään. Aina kun se lähti kaupungille sen piti keksiä oma sielunsa. Me muut ollaan sisältä ihan yhtä tyhjiä - voi olla että meidän kaikkien sielu on tyhjä - mutta Norma meistä tajusi sen." s. 447.





Kirjailija: Joyce Carol Oates
Luettu kirja: Blondi (suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: Blonde
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2000
Sivuja: 943
Mistä hankin: Turun kirjamessuilta antikvariaattipuolelta vuonna 2011
Missä ja milloin luettu: Junassa ja Vaasassa 12. - 28.7.2013
Arvostelu: ★★★★★