Kuin surmaisi satakielen on kiinnostanut minua pitkään ja kirja on ollut hyllyssäni vuosikausia. Jostakin syystä sen lukeminen on kuitenkin jäänyt. Loputtomissa kirjapinoissa on se mukava puoli, että näitä kirjoja, joista uskoo pitävänsä paljon, on aina jäljellä. Perjantaina tuli sellainen olo, että tämä olisi mielentilaan täydellisesti sopiva junakirja ja ahmaisinkin kirjan lähes kokonaan junamatkalla Vaasasta Turkuun. Luin hiljattain MacDonaldin Linnuntietä-kirjan, jonka lapsikertojaa ja hahmoja on verrattu Kuin surmaisi satakielen -teokseen ja tämän vuoksi innostuin kirjasta nyt erityisen paljon.
Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan vuosia sitten. Leffa-dementiani on yleensä varsin paha, mutta tämän elokuvan kohdalla muistan ihmeen hyvin sen tunnelman ja tarinankin. Sen vuoksi odotin kirjaltakin paljon ja toisaalta tiesin, mitä odottaa. Elokuva olikin toteutettu erinomaisesti kirjaa noudattaen ja kävi niin kuin arvelinkin: pidin kovasti elokuvasta ja siksipä pidin myös kirjasta.
Kuin surmaisi satakielen on hurmaava ennenkaikkea sen hahmojen vuoksi. Tarinan kertoja, pieni, rohkea ja poikamainen Scout-tyttö totta vie muistuttaa Linnuntietä-Madeleinea. Kumpikin ihailee isäänsä, viihyy poikien kanssa ja on hiukan kapinallinen oman tiensä kulkija. MacDonaldin Linnuntietä kumartaakin selvästi tämän klassikkoteoksen suuntaan. Scoutin isä, asianajaja Atticus Finch ei turhaan ole yksi kirjallisuudenhistorian tunnetuimmista hahmoista. Hän on ihailtavan oikeamielinen ja tasapuolinen, eräänlainen oman tiensä kulkija hänkin. Atticus ottaa työkseen puolustaa mustaa miestä, jota epäillään valkoisen tytön raiskauksesta. Atticus noudattaa työssään oikeudenmukaisuutta ja omaa korkeata moraaliaan, mutta ennakkoluuloinen ja rasistinen ympäröivä yhteiskunta tuomitsee hänet siinä samalla, kun tuomitsee myös syyttömän mustan miehen.
Kirja oli hätkähdyttävä ja surullinenkin sen vuoksi, että kirjan teemat olivat edelleen niin ajankohtaisia. Yhteiskunnassa ei edelleenkään vallitse tasa-arvo ja ihonväri, yhteiskuntaluokka tai muu ulkoinen seikka tuntuu edelleen oikeuttavan ihmisten hätäisen tuomitsemisen. Teeman voi laajentaa koskemaan kaikkea heikomman sortamista, ihmisten epäoikeudenmukaisuutta ja ennakkoluuloisuutta. Sen nimi, etenkin alkuperäinen nimi, onkin yksi kauneimmista ja ikimuistoisimmista kirjojen nimistä. To Kill a Mockingbird, sellaista juuri on heikomman sortaminen, hennon ja kaunisäänisen satakielen tappamista omaksi huvikseen.
Se, että tarina koetaan Scoutin näkökulmasta lisää kirjaan viattomuutta ja raikkautta. Kuin surmaisi satakielen oli ehjä, taitava ja herkkä teos, jonka sanoma ei luultavasti tule vanhenemaan koskaan, surullista kyllä. Luinpa siis jälleen kerran upean klassikon, jonka soisin kaikkien lukevan. Onko sinulla tämä vielä lukematta?
Kirjailija: Harper Lee
Luettu kirja: Kuin suramisi satakielen (suom. Maija Westerlund)
Alkuperäinen kirja: To Kill a Mockingbird (1960)
Sivumäärä: 411
Mistä hankittu: Ostettu jostakin halvalla kauan sitten
Arvostelu: ★★★★
