BookBeat-kirjoja syksyltä

Syksyn pimeydessä sorruin taas ja tilasin BookBeatin. Palvelu onkin ollut kovassa käytössä: päiväsaikaan kuuntelen äänikirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, koiran kanssa lenkillä, kokatessani ja siivotessani. E-kirjoja puolestaan luen öisin, kun en saa nukuttua. Tässä lyhyesti muutamista palvelun kautta lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista. Melkoisia helmiä onkin mahtunut tähän syksyyn!

Anne B. Radge: Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt ja Perintötila

Tästä syksystä tulee mieleen jatkuvat kovat sateet ja norjalainen Neshovin tila. Ahmin koko Anne B. Radgen paljon ylistystä saaneen Berliininpoppelit-trilogian putkeen äänikirjoina ja heti perään Perintötilan. Sarja oli minulle täydellinen. Siinä oli kiehtovat (joskin välillä tavattoman raivostuttavat) henkilöt, sopivaa synkkyyttä ja liiallistakin tuttuuden tunnetta. Mieleni seikkaili jatkuvasti omalle kotitilalleni ja siihen kohtaloon, joka tilaa väistämättä odottaa.

Vaikka välillä ahdisti, toisinaan tarina oli yksinkertaisesti liikaa kestettäväksi, oli kirjasarjan sanoma minulle kuitenkin lopulta lohdullinen, asiat voivat muuttua ja niitä voi muuttaa itse, pyrkiä parempaan. Kirjat osuivat minulle siis hyvin henkilökohtaiseen paikkaan, mutta ihan ilman tällaisiakin kytköksiä, olisi lukukokemus ollut upea. Ehdoton lämmin suositus siis näille Radgen kirjoille! Helmet-haasteessa laitan kirjat kohtaan käännöskirja.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Sitten toiseen täydelliseen luku- (tai siis kuuntelu-)kokemukseen. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe tuntuu olleen kaikkien huulilla jokin aika sitten. Myös ystäväni kehui sitä, joten olihan kirjaan pakko tutustua. Ja voi miten hieno se olikaan! Kirjan tarina oli ihana, sen rytmi täydellinen ja juoni kiehtova ja yllättävä. On sota, mutta on myös luonnontieteet, radiot, uteliaisuutta, Jules Verne ja rakkautta. Upea, oikeastaan täydellinen kirja, jota myös suosittelen erittäin lämpimästi. Kirja voitti pari vuotta sitten Pulitzer-palkinnon, Helmet-haasteessa yli kohta 16.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Uuden mielensäpahoittajan kuuntelin jo ennen Helsingin kirjamessuja, jonka bloggaajabrunssille myös Kyrö osallistui. Totta puhuakseni koin ennen tätä kirjaa mielensäpahoittajan menettäneen vähän makuaan, kaupallistuneen liikaa. Mutta voi tämä kirja oli niin ihana, että olen jälleen ihan myyty! Kirja toi esiin uusia, koskettavia puolia yrmeästä miehestä. Kyrö tavoittaa hienosti vanhan miehen muistot, traumat ja onnen hetket. Erityisen herkkää oli kertomus menetetystä hevosesta sekä siitä, miten mielensäpahoittaja tapasi vaimonsa. Häitä ei kirjassa suoraan kuvattu, mutta oion silti Helmet-haastetta laittamalla kirjan kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", sillä niinhän siinä lopulta kävi.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Tämän kirjan kuuntelin, jotta saan Helmet-haasteessa täytettyä oseanialaisen kirjailijan teoksen, Moriarty on australialainen. Tästäkin kirjasta muistan lukeneeni kehuvia blogiarvosteluja, mutta petyin. Suorastaan vihasin kirjaa! Ehkä pitäisi olla koululaisen vanhempi tai ylipäätään äiti, että kirja olisi ollut hauska, nyt ärsyttävät lapset ja vielä ärsyttävämmät äidit ja isät vain nostivat niskavillat pystyyn. Juoni kieltämättä oli yllättävä, mutta inhottava sekin. Mutta tulipa kuunneltua ja käytettyä muutama tylsä syksyn kaatosateinen tunti.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivänkin luin ihan vain Helmet-haastetta varten, kyseessä kun on yhdenpäivänromaani. Olen aiemmin lukenut PIJ:ltä kaksi kirjaa, joihin en ole suhtautunut varauksettoman ihastuneesti. Väärän kissan päivä oli taas samalla tavalla vinksahtunut, mutta nyt ärsytti vielä aiempaa enemmän. En voinut välttää mielikuvaa siitä, että Jääskeläinen on kova Murakami-fani, kissat ja kieroutunut seksuaalisuus olivat turhan voimakkaasti läsnä kirjassa. Jääskeläinen vyöryttää tapahtumia ja hahmoja melkoisella tahdilla ja kirja tuntui sillisalaatilta.

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä

Hesarin 125-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistu kirja oli mukava pieni välipala kaltaiselleni kielinarkkarille. Alkaa tekemään mieli lomalle Thaimaaseen! Kirja käsitteli monta suosikkikielioppivirhettäni mutta teki sen armollisesti. Lisäksi siinä jatkuvasti muistutettiin lukijaa siitä, että kieli elää muutoksessa ja samoin on pysyvää se, että kielen muuttumista alati kritisoidaan ja kauhistellaan. Mitäänhän en toki myönnä.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet - tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä

Vähän samaan sarjaan edellisen kirjan kanssa menee myös Leppäsen pieni kirja yritysten nimien historiasta. Kaikki tarinat eivät kyllä avanneet historiaa kunnolla, joka jäi vähän ihmetyttämään, mutta mielenkiintoinen kirja oli joka tapauksessa. Tämän kirjan valitsin luettavakseni ihan BookBeat-esittelyn perusteella, joten kirja saa olla Helmet-haasteen kohdassa 14. Kiehtovaa on ajatella, olisiko vaikkapa Nokia ollut samanlainen menestys, jos sen nimi ei olisi sopinut niin hyvin myös ulkomaalaiseen suuhun.

Leena Krohn: Tainaron

Tainaronin luin loppuun eilen. Kirja oli upea, kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Tainaron on muuten myös kirjabloggaajien kaikkien aikojan paras kirja -listalla. Romaani on kirjemuotoinen, siinä kirjoittaja kuvaa kokemuksiaan Tainaronissa, jonka asukkaat ovat kuin hyönteisiä metamorfooseineen, omituisine ulkonäköineen ja tapoineen. Kirja luokitellaan fantasiaksi (tämäkin menee tietysti Helmet-haasteeseen) mutta mikään kovin helposti pureksittava fantasiakirja tämä ei ollut. Ennemmin kuin uni, joka on vaarassa muodostua painajaiseksi. Turhan pitkään olen siirtänyt tämän kirjan lukemista, suositus siis myös Tainaronille.

Bloggaamattomat kirjat vuodelta 2016

Lempileffan lempikohtaus.

Huomenna on vuoden viimeinen päivä ja luvassa on katsaus tänä vuonna lukemiini kirjoihin. Joulukalenterista huolimatta kirjoja jäi tänä vuonna bloggaamatta ennätysmäärä. Tässä lyhyesti tänä vuonna lukemistani kirjoista, jotka eivät ole päässeet blogiin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja - miehen työt

Ostin kirjan itselleni joululahjaksi Helsingin kirjamessuilta ja luin sen jouluyönä. Kirjassa ei ollut hirveästi lukemista, lähinnä kuvia, ja väkisinkin tuli mieleen, onko Kyrötuomas nyt koittanut päästä vähällä. Silti kirja oli hyvin sympaattinen ja siitä löytyi hyviä ohjeita elämässä selviytymiseen.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tämän kirjan luin muistaakseni kesällä lukumaratonin yhteydessä. Ei vahvinta Kyröä, mutta ihan positiivinen lukukokemus kuitenkin. Jäniksen vuosi on lempikirjojani ja sen idean käyttäminen tuntui jotenkin vähän loukkaukselta. Kyrön kieli on kuitenkin aina miellyttävää luettavaa.

J. M. Coetzee: Hämärän maat

Vetäisin yhden lyhyen Coetzeen, että sain Helmet-haasteen afrikkalaisen täytettyä (kyllähän etelä-afrikkalainen lasketaan...). Minulla on ennen ollut suuria ongelmia tämän kuivan ja valtavan arvostetun kirjailijan kanssa ja vaikeudet jatkuivat edelleen. En tykännyt. Seuraavaksi kun alan lukea Coetzeeta, koitan orientoitua tykkäämään ja ymmärtämään, ehkä se auttaisi. Monta kirjaa on vielä listalta lukematta, "jee".

Gabriel Garcia Marquez: Rakkautta koleran aikaan

Tämänkin vetäisin haastetta varten. Sadan vuoden yksinäisyys oli vaikeahko, mutta hyvä. Tämä oli vaikeahko, mutta ihan ok. Ei oikein minun kirjani, oli vaikea pysyä innostuneena. Myönnettäköön että kirja kärsi siitä, että luin sen nopeasti, nautiskelu olisi kenties edesauttanut kirjasta pitämistä.

Jonathan Swift: Tynnyritarina

Helmet-haasteen 1700-luvulla luettu kirja. Tylsä kuin mikä. Vaatimaton ehdotus oli synkkyydessään paljon enemmän mieleeni.

Manninen ja Raivio: Punavuoren keisarinna

Mustos-Mannis-innoissani luin tämän äitini suosituksesta. Oli hyvä! Miksiköhän en ole lukenut vielä lisää? Pitää korjata tämäkin seikka ensi vuonna.

Christa Wolf: Erään naisen elämä

Ei. Niin. Mitään. Muistikuvaa. Tämän luin siksi, kun bongasin sen David Bowien lempikirjojen listalta.

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Olin positiivisesti yllättynyt Härkösen terävyydestä. Melkein alkoi tehdä mieli lukea lisääkin! Ei kiitos oli niin epämiellyttävä kokemus, että oli mukavaa yllättyä positiivisesti.

Michael Ondaatje: Englantilainen potilas

Leffana tuttu. Kirjana tylsä mutta ihan hieno. Ärsytti, miksi naisen nimen täytyi olla Hana. Olikohan se englanniksi Tap? Ihan niin, juuri tämän halusin sanoa tästä suuresta klassikosta.

Helen Fielding: Bridget Jones, Vauvapäiväkirja

Yhyy mikä pettymys! Aiemmat Bridgetit ovat olleet tosi hyviä ja Mad About the Boy yllätti iloisesti, mutta tämä uusin tulokas oli aika heikko esitys. Leffa on tosin näkemättä, ehkä se toimisi paremmin. Tämä taisikin mennä niin päin, että kirja on tehty leffan jälkeen eikä toisin päin, se selittänee heikkouden.

Bloggaamattomat äänikirjat:

Lehtolainen: Ennen lähtöä
Lehtolainen: Veren vimma
Lehtolainen: Rivo satakieli
Lehtolainen: Väärän jäljillä
Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Lehtolainen: Rautakolmio
Lehtolainen: Surunpotku
Utrio: Vaitelias perillinen
Simukka: Punainen kuin veri
Lehtolainen: Henkivartija
Jokinen: Kuolevaksi julistettu
Jokinen: Mustat sydämet

Auki kirjoitettuna kuuntelemieni dekkareiden määrä tuntuu hurjalta! Ahmin alkuvuodesta putkeen loput Maria Kalliot ja tyhjiö on ollut suuri niiden loputtua. Henkivartija-trilogian ensimmäinen osa oli vaisu verrattuna Kallio-sarjaan, mutta olen jatkanut nyt jo toisen osan parissa, lopulta kuitenkin Hiljankin seikkailut ovat taattua Lehtolaista. Lisäksi kuuntelin pari Koskis-dekkaria, niiden parissa voisin jatkaa ensi vuonnakin.

Kuuntelin ensimmäisen Utrioni ikinä ja olin aika pettynyt, Vaitelias perillinen oli suorastaan tylsä. En kuitenkaan aio luovuttaa Utrion suhteen, jotakin lupaavaa kirjassa oli ja äitini mukaan tämä kuuntelemani kirja oli tosiaan sieltä tylsimmästä päästä.

Simukan suhteen sen sijaan taidan luvuttaa, Lumikki-trilogian ensimmäinen osa ei ollut yhtään mieleeni ja taidan antaa muiden osien olla.


Bloggaamattomat e-kirjat, hyvin lyhyesti:

Flynn: Paha paikka
(Hirveän synkkä ja jotenkin kökkö, en tykännyt)

Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
(tykkäsin, vaikka en kehtaa sitä tunnustaa)

Onkeli: Ilonen talo
(MITÄ! Ihan hirveän ahdistava kirja! Minulta on mennyt ihan kokonaan ohi tämän klassikon sisältö. Mutta tykkäsin, vaikka ahdistuinkin)

Auer: Murhalesken muistelmat
(en kommentoi! Syytän BookBeatin ilmaiskokeilua siitä, että tulin lukeneeksi tämän. Ja mielestäni syyllinen on ihan selvä, vaikka siis en kommentoikaan)

Vermes: Täällä taas
(Tämä oli hauska! Hitler herää nykyajan Sakasasta. Hirveintä oli välillä se, että samaistun Hitleriin!)

Lehtolainen: Maria Kallio -novelli
(lyhyt ja kiva Maria Kallio -kaipuuseen, kun äänikirjat oli kuunneltu. Tässä seikkailtiin mm. Provinssirockissa!)

Bloggaamattomat sarjakuvat:, vielä lyhyemmin

Kuusismurffinen huilu
Tintti Amerikassa
Tintti ja Faaraon sikarit
Koirapuistojen nainen
Kirjaston kissat, Gogolin nenä
Asterix Olympialaisissa
Asterix Britanniassa

Muut näistä olen lukenut ennenkin, mutta Tintit luin ensimmäistä kertaa. En vaan millään saa innostuttua sarjasta, mutta koitan ensi vuonna jatkaa niidenkin lukemista, että saisi sarjan vedettyä yli Keskisuomalaisen listalta. Kirjaston kissat ja Asterix Olympialaisissa luin Helmet-haastetta varten. Tänä vuonna löysin uuden sarjakuvasuosikin, JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjan. Minulle vieraisiin sarjakuviin tutustumista pitää ehdottomasti jatkaa myös ensi vuonna, välillä voi löytää helmiä.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tältä näyttää kesken päiväunien herätetty mäyräkoira.

On näin: Kyllä ei ole mielensäpahoittajakaan sama kuin ennen. Ennen oli miehellä alle kolmekymmentä sanaa, joilla viestiä. Nykyisin lörpöttelee ja ajattelee ääneen. Kyllä on Kyrö-Tuomas ollut paremmassakin terässä.

Odotin monen muun tavoin Kyrön uutta mielensäpahoittaja-sarjaan kuuluvaa uutuutta innolla. Kirjan tarkka ilmestymisajankohta meni kuitenkin minulta ohi ja aloin katsella kirjaa kirjastosta pahasti jälkijunassa. Turun kirjastossa varausjonot olivat melkoiset, mutta hämmästyksekseni Vaasassa oli vain yksi varaus minua ennen. Pääsinkin heti ensimmäisten joukossa lainaaman kirjan ja taas taputan Vaasan kirjastolle, jätte bra!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjassa Mielensäpahoittaja on havahtunut oman aikansa rajallisuuteen. Hän valmistelee itseleen ruumisarkkua ja kirjoittaa testamenttia. Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä mielensäpahoittajamaiseen tapaan humoristiset havainnot maailmasta, elämästä ja toisista ihmisistä siivittävät tarinaa. Ilosia aikoja on aiempia mielensäpahoittajia tarinavetoisempi ja kaipasinkin kovasti pakinamaisempaa otetta ja lyhyitä, irrallisempia lukuja, jotka mielestäni toimivat paremmin.

Jaarittelun myötä Mielensäpahoittaja menetti jotakin hyvin oleellista sanansa mahdista. Tehokkaasti tiivistetyt mielipiteet iskevät syvemmälle tajuntaan kuin pitkään pohdintaan kietoutuneet ajatukset, vaikka ne olisivatkin ihan yhtä teräviä. Kun kyseessä on jo neljäs mielensäpahoittaja-kirja on toki selvää, että jotakin uudenlaista on tarvittu. Miniä oli askel juonivetoisempaan suuntaan ja sillä tiellä jatketaan myös Ilosia aikoja -kirjassa. Silti pakinamaisuus toimi mielestäni niin mainiosti, että hyvän reseptin muuttaminen tuntuu turhauttavalta.

Mielensäpahoittaja-hahmo oli siis kirjassa yhtä mainio kuin aina ennenkin, mutta taustakertomus ei oikein toiminut. Kirja tuntui toistavan itseään ja sen muut hahmot olivat jokseenkin valjuja. Mielensäpahoittajan poika alkoi jopa ärsyttää, sillä hän vaikutti kummallisen teini-ikäiseltä keski-ikäisyydestään huolimatta. Hahmot tuntuivat elävän turhan paljon omaa elämäänsä ja heidän osuutensa tarinassa jäi jokseenkin epämääräiseksi. Lukiessani kirjaa mielessäni pyöri ajatus syyskuussa ensi-iltansa saavasta Mielensäpahoittaja-elokuvasta ja siitä, miten voimakkaasti Ilosia aikoja myötäilee elokuvaa. Kirjan rakenne ja sen hahmojen toiminta nimittäin olivat jollakin tapaa elokuvamaisia.

Vaikka nyt valitankin monista asioista, ei siitä pääse yli eikä ympäri etteikö kirja olisi ollut hauska ja oivaltava. Kirja vilisi fiksuja ajatuksia, jotka voisin kehystää huoneentauluiksi koska tahansa. Harmi vain että nuo mielensäpahoittajan syvälle iskevät oivallukset hukkuivat toisinaan tarinaan ja turhanpäiväiseen jaaritteluun siten, että kirja ei päässyt aiempien mielensäpahoittajien tasolle. Kyllä ei Mielensäpahoittaja-kirjan pitäisi olla yli 200 sivua pitkä, sanoo tämä lättähattu.

Kirjailija: Tuomas Kyrö
Kirja: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014)
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Sivumäärä: 252
Arvostelu: ★★★