Michel Faber: Lihaa ja verta

Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

Tällainen tunne minulla tuli, kun sain luettua loppuun Michel Faberin Lihaa ja verta. Olin junassa ja siellä huutaminen olisi ollut aika kiusallista. Onpa siis hyvä, että minulla on tämä blogi, jossa voin hehkuttaa ihan niin paljon kuin tahdon. Kirjan lukemisesta on tosin aikaa jo reilusti yli kuukausi, mutta sen aiheuttama innostus ei ole laantunut.

Nyt kun aloitin tekstini näin, on melko ikävää heti seuraavaksi todeta, että kirjasta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa sen sisältöä. Oikeastaan kirjasta ei voi kertoa yhtään mitään. Siksi suosittelenkin, että lopeta tämän bloggauksen lukeminen tähän ja lisää kirja lukulistallesi!

Siis tähän. Älä lue enää pidemmälle, hus pois täältä ja kirjastoon!

Usko minua, älä lue enää pidemmälle.



Isserley on nainen, joka ajelee ympäri Skotlannin maaseutua etsien kyytiinsä liftarimiehiä. Miehet eivät saa olla liian laihoja tai liian lihavia, heidän pitää olla hyvännäköisiä. Miehet eivät myöskään saa vaikuttaa siltä, että joku kaipaisi heitä tai oikeastaan edes tietäisi näiden olinpaikkaa. Aika varhain lukija alkaa tajuta, että vaikka Isserley kuvataankin viehättäväksi, hänen ulkonäössään on kuitenkin jotakin todella häiritsevää ja kieroutunutta.

Kieroutuneisuus ei perustu ainoastaan ulkonäköön. Isserley ei olekaan nimittäin ihminen! Hän on nelijalkaisen lajin edustaja pakotettuna leikkauksin liikkumaan kuin ihminen. Ja ihmisetkään eivät oikeastaan ole ihmisiä, vaan vodseleita, syötäväksi kelpaavia otuksia, joita Isserley käy keräämässä tien poskista liftaamasta.

Olen tainnut monesti ennenkin kertoa synkästä maustani, siitä miten nautin kaikesta mustasta, kieroutuneesta ja pahaenteisestä. Siksipä tämä kirja iski. Ja myös siksi, että asetelmat heitettiin mukavasti päälaelleen. Lukija tajusi miettivänsä, että kenen puolella sitä oikein onkaan. Ja kertomuksen pystyi helposti rinnastamaan myös lihansyönnin problematiikkaan ja moraalisiin ongelmiin.

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. Onneksi kaikki lopettivat lukemisen varoitukseeni, ettei tämä karmiva totuus paljastunut.

Jälleen kerran löysin 1001-listalta siis oikean helmen, tällä kertaa sellaisen hyvin kieroutuneen ja kummallisen, mutta helmen kuitenkin.

Vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 6, sillä Isserleyn liftaajauhrit pääsivät myös ääneen.

Michel Faber, Lihaa ja verta, Tammi 2001. Suom. Juhana Rossi. Alkuperäinen teos Under the Skin (2000). 336 s.

Suuri tonttukirja & hyvän joulun toivotus!

Joulupuu on rakennettu, kiireet loppuvat ja rauha valtaa mielen. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein ihanaa, rauhaisaa, rentouttavaa, lämmintä, herkullista ja kirjaisaa joulua! Palaan vielä loppuvuodesta blogin pariin ainakin vuosikatsauksen ja ehkä lukumaratonin merkeissä ja kohtahan tulee päätökseen myös Maalaismaisemia-lukuhaaste. Kylläpä vuosi taas vierähti nopeasti.

Siirryn nyt joulun viettoon tämän taianomaisen kirjan esittelyn myötä. Hollantilaisten Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin Suuri tonttukirja kuului lapsuuteni lukemistoon. Unohdin teoksen pariksi vuosikymmeneksi niin, että aina välillä muistelin sitä, mutta koskaan en saanut aikaiseksi selvittää, mikä tuo runsas, yksityiskohtainen, jännittävä ja hiukan pelottavakin kirja oikein oli. Ilahduinkin paljon, kun Mustikkakummun Anna mainitsi teoksen joulukalenteriluukussaan. Innostuin ja varasin teoksen kirjastosta heti. Se sopikin joulunodotuslukemiseksi mitä mainioimmin, vaikka se ei kuvailekaan joulutonttuja vaan niitä perinteisiä ihan oikeita tonttuja.

Olin todella yllättynyt. En tosiaan muistanut, että kirjan kuvitus oli niin kaunis, mutta toisaalta synkkä ja välillä jopa pelottava peikkoineen kaikkineen. Yllättynyt olin myös siitä, että minulla ei ollut juuri lainkaan mielikuvaa teoksen mainioista teksteistä. Jälleen osoitus siitä, että sama kirja voi sopia ihan yhtä hyvin sekä lapsille että aikuisille. Eri ikäiset keskittyvät eri asioihin.

Tonttujen elämää ja ominaisuuksia kuvataan ihastuttavan luonnontieteellisesti ja tarkasti. Teos oli vanhahtava sillä hiukan arveluttavalla sovinistisella tavalla,  mutta en antanut sen paljon häiritä. Kauneinta teoksessa oli niin kuvituksen kuin tekstinkin osalta luonto ja sen arvostus. Tontut ovat yhtä luonnon kanssa, arvostavat ja kunnioittavat sitä eivätkä ole liikakansoittuneet. Meillä on siis paljon opittavaa tontuilta. Tonttukirja oli vähintään yhtä vaikuttava nyt aikuisena ja sen kuvitus oli aivan omaa luokkaansa. Todellinen klassikko.

Kirja: Suuri tonttukirja (suom Panu Pekkanen, tekstaus suomeksi Marketta Ritvanen)
Alkuperäinen kirja: Leven en werken van de Kabouter (1976)
Teksti: Wil Huygen
Kuvitus: Rien Poortvliet
Sivumäärä: 212
Mistä hankittu: Kirjastosta

Hyvää joulua kaikille näiltä tontuilta!

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Nuoren tytön päiväkirja on taas niitä kirjoja, jotka kaikki ovat lukeneet. En ymmärrä miten en ole lukenut tätä aiemmin! Tosin huomaan taas käyttäväni turhan laajasti käsitettä "kaikki". Junassa viereeni istunut juhlatuulelta haiskahtava nuorimies totesi Anne Frankista "nevö hööd", kun vastasin kysymykseen siitä, mitä kirjaa luin. Kun selostin, mistä kirja kertoo sain kahteen otteeseen hämmästelevää tivausta siitä, miksi moinen kiinnostus natsi-Saksaan. Voi voi, mitenköhän suurta hämmennystä olisi saanut aikaan, jos olisin kertonut tyypille listaprojekteistani ja siitä, että olen tullut lukeneeksi aika paljon kaikkea sellaistakin, mikä kiinnostaa hyvin paljon vähemmän. Anne Frankin päiväkirja ei ole 1001-listalla, mutta Keskisuomalaisen listalla se on sijalla kahdeksan.

Oletin kirjan olevan synkkä ja ahdistava. Yllätyin positiivisesti siitä, että teksti olikin kevyempää ja toisinaan jopa iloista. Tosin positiivisuuteni kääntyi pian suruksi, kun tajusin, että toivo, tavallisen nuoren tytön elämä ja ongelmat kääntyivät hyvin pian päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen tuskaan ja kuolemaan vankileirillä. Kirja oli hyvin koskettava sen aitouden vuoksi.

Anne Frank oli amsterdamilaisen juutalaisperheen tytär. Juutalaisvainojen aikaan hän piileksi perheensä kanssa "Salaisessa siivessä" ja kirjoitti koko ajan merkintöjä päiväkirjaansa, jonka oli saanut 13-vuotislahjaksi vanhemmiltaan. Tekstit hän suuntaa kuvitteelliselle ystävälleen Kittylle. Hän käsittelee tekstissään niin suhteita muihin huoneistossa oleviin perheenjäseniin ja tuttaviin kuin maailman tilannettakin. Hän kuvaa tarkasti maan alle joutuneiden juutalaisten päivittäisiä askareita ja sitä miten yksitoikkoista, säädeltyä ja varovaista heidän elämänsä on. Hän kertoo ruuasta, jota he saavat, pommitusten äänistä, päivittäisistä keskusteluista, opiskeluista ja kirjoista, joita he saavat luettavikseen.

Liikuttavinta Anne Frankin päiväkirjassa on se, miten täynnä se on toivoa ja miten hirveässäkin tilanteessa eniten päänvaivaa aiheuttavat kelle tahansa teinitytölle harmia tuovat asiat, kuten pojat ja niistä tykkääminen. Myös Annen suhde äitiinsä on mielenkiintoinen. Anne kokee, että äiti ei ymmärrä häntä ja Anne onkin enemmän isän tyttö. Tavallisen, fiksun, eläväisen ja tulevaisuuden suunnitelmia pullollaan olevan teinitytön elämää ja mietteitä tavallisuudesta hirveällä ja julmalla tavalla poikkeavissa olosuhteissa.

Anne Frankin on sanottu käyttäneen muista Salaisen siiven asukeista salanimiä suojellakseen heitä, mikälin päiväkirja tulisi joskus julkiseksi. Lisäksi hän on tehnyt jo kirjoittamaansa tekstiin muutoksia ja parannuksia. Hän on siis selvästi pyrkinyt tuottamaan julkaisukelpoista tekstiä, uskonut kirjoittaessaan, että hänen kokemuksensa piilossa ovat merkityksellisiä ja hänen kirjoittajan kykynsä ansaitsevat huomiota. Vaikkakin hän toteaa, että "Sellaiselle kuin minä on päiväkirjan pitäminen omituinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole koskaan ennen kirjoittanut mitään vaan myös siksi, että minusta tuntuu, etten itse eikä sen puolesta kukaan mukaan olisi kiinnostunut siitä, mitä kolmetoistavuotias koulutyttö mielestään purkaa." Nämä tällaiset tarinat, niin kirjallisuuden, taiteen kuin musiikinkin parissa, jossa taiteilija ei koskaan saa tietää saavuttamastaan arvostuksesta ja ihailusta, saavat minut aina surulliseksi. Joka tapauksessa on onni, että Annen päiväkirja ei ole tuhoutunut ja se on suostuttu julkaisemaan. Mitä enemmän hirvellä tapauksilla on oikeita kasvoja ja ääniä, sitä oikeammassa valossa vääryydet voidaan nähdä ja muistaa tulevaisuudessakin. Kuten junassa vieressä istuvalle totesin (vaikkakin hieman ironisesti), tämä kirja kuuluu todellakin yleissivistykseen.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Anne Frank
Kirja: Nuoren tytön päiväkirja
Alkuperäinen kirja: Het Achterhuis
Julkaisuvuosi: 1955
Sivumäärä: 252