Eno Raud: Näpsäkäävät

Tämän vuoden Helmet-haasteen minulle vaikeimpiin kohtiin kuuluu kohta kahdeksan, balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos. Myönnän suoraan, en lue kovin monipuolisesti maailmankirjallisuutta ja keskityn liiaksi amerikkalaiseen tai Amerikka-keskeiseen kirjallisuuteen. Siitä saan lähestulkoon aina kritiikkiä, kun kerron listaprojektistani. Mutta mitä sitten? Haittaako, jos keskityn siihen, joka minua eniten kiinnostaa? Tervettä on toki tehdä tutustumismatkoja myös muualle, kuten nyt vaikka eteläiseen naapuriimme.

Löysin vinkin tuon Helmet-haasteen kohdan täyttämiseen jostakin Facebookin kirjallisuusryhmästä. Lastenkirja luonnonsuojelullisella näkökulmalla kuulosti juuri täydelliseltä. Ja etenkin lyhyeltä, hah. Yllätyin iloisesti, Näpsäkäävät oli jos ei nyt riemukas, niin ei ainakaan lainkaan tylsä lukukokemus. Pidin sen absurdista meiningistä.

Alussa kolme näpsäkääpää tapaa sattumalta jätskikioskilla. Leikkokengällä näkyy varpaat kengänkärjistä, Muhvi on pukeutunut suureen muhviin ja Sammalparralla on komea naavaparta,  josta löytyy tarpeen vaatiessa jos jonkinnäköistä tarvekalua. Kellään heistä ei ole kotia eikä ystäviäkään. Muhvilla on kuitenkin pakettiauto, johon uudet ystävät lastautuvat ja aloittavat seikkailunsa.

Pian selviää, että kaupungissa on suuri ongelma. Kaikki maito ja kala menevät kissoille. Edes vauvoille ei riitä maitoa, sillä eräs vanha rouva ruokkii valtavaa kissalaumaa. Jatkuvat rekka-autojonot kuljettavat kissoille kalaa ja maitoa. Käy ilmi, että vanha rouva haluaisi ruokkia vain lemmikkikissa-Albertiaan, mutta sana on kiirinyt ja nyt rouva ruokkii koko kaupungin kissoja. Näpsäkäävät pelastavat tilanteen johtamalla kissat pois leluhiirellä harhauttamalla, mutta tulevat napanneeksi näin mukaan myös Albertin. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin, kaupungin kala- ja maito-ongelmat ratkaistu ja ennen niin yksinäiset näpsäkäävät ovat saaneet toisistaan parhaat ystävät.

Jokin tässä vinksahtaneessa maailmassa tosiaan vetosi minuun. Pidin siitä, että hahmot eivät olleet nättejä ja pehmoisia vaan aika kummallisia, jopa rujoja. Kissojen aiheuttama ongelma on söpö, mutta helposti verrattavissa isompiin ympäristöongelmiin. Siihen, miten viljelykasvit syötetään karjalle, joka johtaa moninkertaisiin ympäristövaikutuksiin ja paikoin nälänhätään. Koiraihmistä piristi myös se, että kerrankin kissat esitettiin pahiksina, jollaisia ne tosiaan luontoon päästessään ovat!

Näpsäkäävät täyttävät tosiaan Helmet-haasteen kohdan kahdeksan.

Kirjailija: Eno Raud
Luettu kirja: Näpsäkäävät, suom. Eva Lille, Otava 1986
Alkuperäinen kirja: Naksitrallid, 1972
Sivumäärä: 129

Jane Chapman: Onko jo joulu? (joulukalenterin 24. luukku)

Jouluaatto on täällä! Joulukalenteri tuli päätökseensä, mutta bloggaamattomia kirjoja on vielä parikymmentä. Palaan niihin välipäivinä ja luvassa on vielä ainakin myös koko vuoden 2016 yhteenveto. Sitä ennen kuitenkin on aika rauhoittua juhlimaan joulua, juhlista jalointa.

Tänään esittelen erään pikaisesti kirjastossa tällä viikolla lukaisemani teoksen. Minulta puuttui Helmet-haasteesta vielä kohta "Kirjan nimi on kysymys" ja kun päivät alkavat olla vähissä, oli aika siirtyä epätoivoisiin tekoihin.

Jane Chapmanin Onko jo joulu? -teoksessa Pikkukarhu kyselee jatkuvasti Isokarhulta, että onko jo joulu. On kuitenkin tehtävä monenlaista joulupuuhaa ennen kuin joulu voi tulla. On paketoitava, leivottava ja haettava kuusi.

Pikkukarhun malttamattomuus voidaan nähdä vertauksena nykyihmisen kiireestä ja "kaikki mulle heti nyt" -asenteesta. Isokarhua painavat ruuhkavuodet ja yksinhuoltajuus. Silti hän omistautuu kokonaan Pikkukarhulle ja luo tälle tervettä itsetuntoa ottamalla  tämän mukaan joulupuuhiin.

Hahmojen nimet ovat kauniin symbolinen vertaus tähtikuvioihin. Karhut ovat yhtä luonnon kanssa ja ekologinen teema on teoksessa vahvasti läsnä. Tämä moderni satu oli ajatuksia herättävä ja klassikkoainesta. Tai sitten se oli ihan vain hurjan söpö ja jouluinen lasten kuvakirja, joka oli paikallaan tämän listoja hullun lailla suorittavan bloggarin joulukuuhun.

Oikein ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille! Toivottavasti jouluunne mahtuu sopivasti myös lukuhetkiä. Myös Esko toivottaa erityisen makoisaa joulua kaikille blogini lukijoille. Tämän kuvan otin marraskuussa, kun vielä oli lunta. Kun maa on musta, olkoon mieli sitäkin valoisampi!

Siri Kolu: Me Rosvolat (joulukalenterin 12. luukku)

Lumikuvat jatkuvat. Pikku-Esko keväällä 2013.

Olen nähnyt Siri Kolun muutaman kerran kirjamessuilla ja hänen kirjoihinsa ei ole oikein voinut olla törmäämättä, sen verran suosittuja ne ovat. En kuitenkaan ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa, joten kun Elisa Kirjasta sai jonkin tempauksen kunniaksi valita muutaman teoksen joukosta ilmaisen kirjan, en empinyt yhtään valita Me Rosvoloita äänikirjana. Kirja osoittautuikin ihan täydelliseksi iltalenkkejen piristykseksi, matkani Kolun kirjojen parissa ei varmastikaan jää tähän.

Tarina alkaa varsin dramaattisesti. Maantierosvoperhe rosvoaa mummolaan matkalla olleen perheen auton ja siinä sivussa takapenkillä siskonsa kanssa matkanneen Vilja-tytön. Hurja-Kaarlo on perheen isä, suuri rosvopäällikkö. Hilda on äiti, taitava autokuski ja perheessä on kaksi rosvolasta, Hele ja Kalle. Lisäksi rosvojengiin kuuluu Kulta-Pete. Rosvous on loppuun hiottua taidetta, jossa pysäytetään auto, varastetaan autossa olevat herkut, pelikortit tai barbit ja jatketaan matkaa. Vilja tarttuu mukaan Hurja-Kaarlon päähänpistosta. Aluksi tilanne herättää hämmennystä niin rosvoperheessä kuin Viljassakin, mutta pian kaikki alkavat nauttia tilanteesta ja Vilja elää elämänsä parhaan ja hauskimman kesän. 

Me Rosvolat oli hyväntuulinen, lämmin ja hauska. Ei ihme, että teos voitti junior-Finlandian 2010! Sen anarkistisuus ihastutti ja rosvoperheen jäsenet olivat kaikessa pöljyydessään herttaisia, etenkin Hurja-Kaarloon ihastuin pahasti. Kirjassa oli mahtava kesäloman tuntu ja se toi valoa ja lämpöä joulukuun alun säkkipimeisiin iltoihin. Rosvoloiden seikkailuja on monen kirjan verran ja aion jossakin vaiheessa lukea ne. Sitä ennen taidan kuitenkin tutustua Kolun nuortenkirjoihin, etenkin Kesän jälkeen kaikki on toisin kiinnostaisi.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Siri Kolu
Luettu kirja: Me Rosvolat (2010)
Lukija: Hannu-Pekka Björkman
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle, Karhukirjeitä kaamoksesta ja Karhukirjeitä kuntolomalta (joulukalenterin 3. luukku)

 

Olen niin monesti hehkuttanut rakkauttani Jukka Parkkiseen, että asia on varmasti jo käynyt selväksi: Parkkinen on mielestäni yksi Suomen parhaista kirjailijoista. En enää muista, millä Parkkisen kirjalla olen aloittanut hänen tuotantoonsa tutustumisen, siitä on niin tuhottomasti aikaa. Korppi-kirjoja meillä ainakin luettiin ja kuunneltiin äänikirjoina, mutta lopulta se oli Suvi Kinos, joka räjäytti pankin. Äitinikin on kova fani ja olen ostanut Suvi Kinos -sarjan hänelle lahjaksi. Ehkäpä voisinkin napata kirjat joulunpyhiksi ahmittaviksi, liian monta vuotta on kulunut siitä, kun olen kirjat viimeksi lukenut.

 

Karhukirjeet ovat tulleet tutuksi alun perin radiosta ja en ole tainnut aiemmin lukea niistä montakaan alusta loppuun. Syksyllä kun minulla oli BookBeatin kuuden viikon ilmainen kokeilu, kuuntelin heti sieltä löytyvän Karhukirjeitä kuntolomalta. Kun kokeilu oli loppumassa, kokoelma täydentyi muillakin karhukirjeillä (tai ainakin muutamalla), mutta harmikseni en ehtinyt enää kuuntelemaan kuin Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kaamoksesta.

 

Karhukirjeet ovat Parkkista parhaimmillaan. Mehevää huumoria, sanoilla ja tuplamerkityksillä leikittelyä ja juttuja, jotka naurattavat samaan aikaan sekä lapsia että aikuisia, mutta eri syistä. Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä.
 

Kuntolomalla laskettiin painoa, mutta kaamoksessapa nostettiin, Amalia-täti kun on hurahtanut painonnostoon. Lisäksi hän muun muassa keksii innovatiivisia keinoja matonpesuun ja tutustuu tietokoneisiin. Ensimmäisen karhukirjeteoksen Karhukirjeitä Karvoselle olen lukenut aiemminkin. Sekin nauratti vähintään yhtä paljon kuin Kuntoloma ja Kaamos. Parasta oli ehdottomasti tämä kohta:

 

"Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."

Karhukirjeet ovat täydellistä kuunneltavaa pimeään syksyyn. Lämmin suositus, ehdottomasti myös etenkin aikuisille!

Kirjailija: Jukka Parkkinen
Luettu kirja: Karhukirjeitä Karvoselle (2002), Karhukirjeitä kaamoksesta (2006) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (2015)
Lukija: Juho Milonoff
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

Suuri tonttukirja & hyvän joulun toivotus!

Joulupuu on rakennettu, kiireet loppuvat ja rauha valtaa mielen. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein ihanaa, rauhaisaa, rentouttavaa, lämmintä, herkullista ja kirjaisaa joulua! Palaan vielä loppuvuodesta blogin pariin ainakin vuosikatsauksen ja ehkä lukumaratonin merkeissä ja kohtahan tulee päätökseen myös Maalaismaisemia-lukuhaaste. Kylläpä vuosi taas vierähti nopeasti.

Siirryn nyt joulun viettoon tämän taianomaisen kirjan esittelyn myötä. Hollantilaisten Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin Suuri tonttukirja kuului lapsuuteni lukemistoon. Unohdin teoksen pariksi vuosikymmeneksi niin, että aina välillä muistelin sitä, mutta koskaan en saanut aikaiseksi selvittää, mikä tuo runsas, yksityiskohtainen, jännittävä ja hiukan pelottavakin kirja oikein oli. Ilahduinkin paljon, kun Mustikkakummun Anna mainitsi teoksen joulukalenteriluukussaan. Innostuin ja varasin teoksen kirjastosta heti. Se sopikin joulunodotuslukemiseksi mitä mainioimmin, vaikka se ei kuvailekaan joulutonttuja vaan niitä perinteisiä ihan oikeita tonttuja.

Olin todella yllättynyt. En tosiaan muistanut, että kirjan kuvitus oli niin kaunis, mutta toisaalta synkkä ja välillä jopa pelottava peikkoineen kaikkineen. Yllättynyt olin myös siitä, että minulla ei ollut juuri lainkaan mielikuvaa teoksen mainioista teksteistä. Jälleen osoitus siitä, että sama kirja voi sopia ihan yhtä hyvin sekä lapsille että aikuisille. Eri ikäiset keskittyvät eri asioihin.

Tonttujen elämää ja ominaisuuksia kuvataan ihastuttavan luonnontieteellisesti ja tarkasti. Teos oli vanhahtava sillä hiukan arveluttavalla sovinistisella tavalla,  mutta en antanut sen paljon häiritä. Kauneinta teoksessa oli niin kuvituksen kuin tekstinkin osalta luonto ja sen arvostus. Tontut ovat yhtä luonnon kanssa, arvostavat ja kunnioittavat sitä eivätkä ole liikakansoittuneet. Meillä on siis paljon opittavaa tontuilta. Tonttukirja oli vähintään yhtä vaikuttava nyt aikuisena ja sen kuvitus oli aivan omaa luokkaansa. Todellinen klassikko.

Kirja: Suuri tonttukirja (suom Panu Pekkanen, tekstaus suomeksi Marketta Ritvanen)
Alkuperäinen kirja: Leven en werken van de Kabouter (1976)
Teksti: Wil Huygen
Kuvitus: Rien Poortvliet
Sivumäärä: 212
Mistä hankittu: Kirjastosta

Hyvää joulua kaikille näiltä tontuilta!