Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Vuoden viimeisinä päivinä lukemani kirja osottautui myös yhdeksi vuoden parhaista kirjoista. Voi, mikä nautinto tämä Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin olikaan! Se oli täydellinen seikkailu kotisohvalla, upea matka historiallisten, omapäisten ja urheiden naisten maailmaan.

Kirjan kertoja on kirjailija MK, joka kertoo ajattelevansa öisin naisia. Ei kuitenkaan ketä tahansa naisia vaan sellaisia historian hahmoja, jotka ovat tehneet jotakin ajalleen ja sukupuolelleen epäsovinnaista, matkustaneet maailman tutkimattomiin kolkkiin, tehneet uraa aikana, jolloin sen ei pitänyt olla mahdollista naiselle ja yleisesti eläneet niin kuin heiltä ei ole odotettu (miehet eivät ole odottaneet). Tällaisia naisia ovat muiden muassa Karen Blixen sekä lukuisat taiteilijat ja tutkimusmatkailijat. Kirjailija lähtee heidän jäljilleen ja kirjoittaa siitä kirjan ja me lukijat pääsemme mukaan näille matkoille.

Kankimäki kuvaa yönaisten elämää tavattoman innostavasti. Hän yhdistää historiaa ja omia kokemuksiaan siten, että naiset heräävät eloon. Etenkin matkakuvaus Karen Blixenin jalanjäljillä Afrikassa on tavattoman herkullista luettavaa. Kankimäen kirjoitustyyli on humoristinen ja tarkkanäköinen ja se saa minut innostumaan yönaisista itsekin niin paljon, että kirjan luettuani jatkoin heidän googlaamistaan.

Ensin herään ajatukseen, että oho, onko tällaisia naisia oikeasti elänyt. Näin hurjia ja vaarallisia tutkimusmatkoja tehneitä, itsensä elättäneitä itsenäisiä naisia aikana, jolloin sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdollista. Mutta sitten tajuan, että heitähän on ollut paljon, heistä ei vain juuri puhuta. Historia on unohtanut heidät tai tietoisesti hiljennyt heistä syystä tai toisesta. Surullista on se, että monet näistä naisista ovat päätyneet myös itse vähättelemään tekojaan. Kun kotiinpaluu on koittanut, on pitänyt hiukan lytätä itseään, muistuttaa yhteiskuntaa, että tämä oli tällaista puuhailua, nyt voin taas keskittyä "oikeisiin asioihin". Normista poikkeaminen kun on vaikeaa nykypäivänä niin voi vain kuvitella, millaista se on ollut satoja vuosia sitten.

Kirja oli silkkaa matkustamisen ylistämistä. Tänä vuonna matkustamisen ilmastovaikutuksista on puhuttu paljon, jonka vuoksi koko ajan vähän odotin kritiikkiä lentämisen suhteen. Kirjailija nimittäin lentää yönaisiaan tapaamaan, melkoisia päästöjä aiheuttavaa luksusta, joka yönaisille ei ollut tietenkään mahdollista. Tällainen kritiikki puuttui kokonaan, enkä oikeastaan edes tiedä, olisiko se sopinut tähän. Silti pidän hiukan eettisesti kyseenalaisena ohjeita siitä, että aina kun pää on jumissa ja ahdistaa ja aina jos siltä tuntuu, pitäisi vain matkustaa. Matkustaminen toki avartaa, mutta lopulta se on todella itsekästä puuhaa.

Vaikka maailma onkin nykyään niin auki meille kaikille (etuoikeutetuille länsimaalaisille), on tällaisten matkakertomusten merkitys mielestäni edelleen suuri. Kaikkea ei ole pakko kokea itse vaan nojatuolimatkailu hyvin kirjoitetun kertomuksen parissa on myös antoisaa ja jättää tilaa mielikuvitukselle.

Minä taidan ajatella tätä kirjaa ja sen naisia vielä useana yönä. Erittäin lämmin suositus siis ja suuri kiitos joulupukille, joka keksi tuoda tämän kirjan minulle!

Helmet-haasteesta puuttuu vielä pari kohtaa. Olisin oikein mielelläni tämän kirjan matkusteleva päähenkilö tai rohkea yönainen, yli siis kohta 48.

Kirjailija: Mia Kankimäki
Luettu kirja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018)
Sivumäärä: 447
Mistä hankittu: Joululahja

Katja Kallio: Yön kantaja

En ollut lukenut Yön kantajaa vielä Seilille päästessäni, mutta otin sen mukaan saarelle ihan vain, jotta saisin kuvattua sen aidossa ympäristössään. Tietenkin otin.

Olen kertonut täällä miten paljon rakastan paikkojen historiaa ainakin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut jonkin paikkaan vahvasti sitoutuvan kirjan. Lapsena muistan miettineeni metsässä kävellessäni, kuka minua ennen on astunut juuri tähän samaan kohtaan. Vai onko kukaan? Olinko minä ensimmäinen? Ja miettisikö joku joskus tulevaisuudessa samaa tietämättä, että juuri minun jalkani tallasi samaa kohtaa aiemmin.

Minulle riittää mieltä kiehtovaksi ajatusleikiksi siis jo vähän vähäisempikin historiallinen tieto, joten voitte vain kuvitella, mitä kaksi päivää Seilin saarella teki mielelleni. Turun edustalla Nauvossa sijaitseva saari on yksi Suomen kuuluisimmista. Siellä on toiminut spitaalihospitaali 1600- ja 1700-luvuilla ja sen jälkeen mielisairaala aina 1960-luvulle asti. Seili tunnetaan surullisista ihmiskohtaloistaan, karkotetuista sieluista. Sinne joutuneet eivät päässeet koskaan pois ja heidät haudattiin saarelle (tosin opin vierailullani, että spitaaliin kuolleiden hautapaikkaa ei ole vieläkään löydetty). Vietin nuo kaksi päivää saarella työkavereideni kanssa, pääsin aistimaan saaren tunnelmaa ja sain myös taas huomata, miten saan työskennellä käsittämättömän upeiden ihmisten kanssa. Tulen varmasti muistamaan nuo kaksi päivää aina ja haluan joskus vielä palata saarelle.

Vielä merkityksellisemmän vierailustani Seiliin teki se, että luin heti kotiin palattuani Katja Kallion Yön kantajan. Kirja on ollut minulla jo tovin, mutta hukkasin sen hetkeksi tehdessäni muuttoa Pohjanmaalta Turkuun. Ehkä se oli hyväkin, sillä en olisi voinut lukea kirjaa osuvampana hetkenä. Yön kantajan päähenkilö on todellinen, Amanda Aaltonen, turkulainen nainen joka joutui Seiliin vuonna 1891. Hänen diagnoosinsa oli "epileptinen kuukautishulluus". Käytännössä Aaltonen eli kuten itse halusi, oli köyhä irtolainen, joka oli helpompi pistää talteen. Seilissä opas luki meille Amandan diagnoosin (tuolloin en vielä tiennyt, että diagnoosi oli juuri Yön kantajan päähenkilön) ja järkytyin, kun tajusin miten vähän aikaa tuosta kaikesta on. Vaikka vieläkin naisen asema tuntuu joskus kovin takapajuiselta, on viimeisen vuosisadan aikana menty sentään aimo harppauksin eteenpäin.

Kallio kirjoittaa kauniisti, leijuvasti. Leijuvia ovat myös unenomaiset jaksot, joissa Amanda lentää kuumailmapallolla Euroopan yllä. Kallio on kertonut haastattelussa, että juuri tästä kuumailmapallolentelystä hän ylipäätään kiinnostui Aaltosesta. Kiehtovaa on myös se, että vaikka puheet tällaisista lentomatkoista vaikuttavat heti alkuunsa hourailulta, ne olisivat myös voineet tapahtua historiantietojen valossa. Aaltonen on mielenkiintoinen päähenkilö. Lukija ei saa selvää, onko hän lintu vai kala ja kenen puolella oikeastaan haluaisi olla. Amandaa käy sääliksi, mutta toisaalta hänen käytöksensä on välillä ärsyttävää. Tämä kertoo toki siitä, että Kallio on herättänyt Amandan henkiin taitavasti, hän vaikuttaa aidolta ihmiseltä, hyvine ja huonoine puolineen.

Päivitin Instagramiin kuvia Seilistä ja lainauksia kirjasta sitä mukaa kuin luin sitä. Ne toimivat tämän jutun kuvituksena ja kertovat kirjan upeasta kielestä ja tunnelmistani paljon enemmän kuin tämä tekstini. Ja kuten myös kuviin kirjoitin, Seili tuli uniini. Seilin maisemat ja menneisyyden kaiut kietoituivat hurjan vahvasti kertomukseen. Kallio on asunut kirjaa kirjoittaessaan myös saarella ja se totta kai näkyy kirjassa autenttisuutena niin paikkojen kuin tunnelman suhteen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta muutenkin, mutta tämä yhdistelmä meni ihon alle ja teki tästä taianomaisen lukukokemuksen. Kallio antoi hienosti äänen yhdelle unohdetulle ja kadotetulle sielulle.

Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)
Sivumäärä: 380
Mistä hankittu: Omas ostos
Helmet-lukuhaaste 2018: Kohta 38, kannessa on kulkuneuvo

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

Ymmärrän jollakin tasolla leffapokkarit eli ajankohtaisen elokuvan tai sarjan käyttämisen kirjan kannessa markkinointimielessä. Näin saadaan ehkä vähän lukeva ihminen houkuteltua kirjan pariin, kun hän tunnistaa tutun kuvan kannessa. Pokkarit ovat enemmän kertakäyttötavaraa, joten leffakannet on helpompi antaa anteeksi, mutta ihan sidotun kirjan kansikuvissa ei ikinä pitäisi käyttää leffa- tai sarjakansia. Nevil Shuten Viisi mustaa kanaa -kirjasta on lukemani perusteella tehty tv-sarja, joka on esitetty Suomenkin televisiossa ja siksi kuva sarjasta on totta kai poimittu kansikuvaksi. Raivostuttavaa! En minä halua saada mitään mielikuvia siitä, minkä näköiseksi roolittajat ovat kirjan hahmot kuvitelleet.

Viisi mustaa kanaa sijoittuu sekä Englantiin että eksoottisemmin Malakan niemimaalle, Malesiaan. Brittien siirtomaa saa kokea kovia, kun toinen maailmansota puhkeaa. Japanilaiset ottavat joukon englatilaisia vangeiksi ja marssittavat näitä paikasta toiseen. Joukossa on myös nuori Jean Paget. Jean tapaa eräässä sijoituspaikassa mielenkiintoisen nuoren miehen, australialaisen Joe Harmanin. Joe kokee kauhean kohtalon, hän varastaa naisille ruuaksi viisi mustaa kanaa ja tästä syystä hänet piestään pahasti ja Jean uskoo miehen kuolleen.

Myöhemmin Englannissa Jean saa kuulla perineensä suuren summan rahaa. Hän haluaa lähteä takaisin Malesiaan, rakennuttaa rahoillaan sinne kaivon, auttaa alueen ihmisiä, sillä hän sai sieltä apua. Ja päästä takaisin Joen jalanjäljille. Jeanin perintöasiaa hoitaa vanha lakitoimiston Noel Strachan, jolle Jean kertoo uskomattoman tarinansa ja joiden välille syntyy lämmin suhde. Jean palaa Malakaan ja lopulta ei niin yllättäen tapaa siellä myös Joen. Tarinaa kerrotaan Noelin näkökulmasta, joka suhtautuu Jeaniin mielestäni vähän liiankin läheisesti. Jotenkin kuitenkin kertoja toimii ja jättää Jeanin ja Joen tarinaan sopivaa ulkopuolista tunnelmaa.

Viisi mustaa kanaa oli samaan aikaan sekä ihastuttavan että raivostuttavan vanhanaikainen. Se oli verkkainen, liiankin, mutta toisaalta keskittyi hienosti kuvaamaan maisemia, ihmisiä ja tunteita. Vanhanaikaisuus näkyi myös suomennoksessa, enpä ole ennen vaikka törmännyt sellaiseen jäätelöannokseen kuin banaanileike (arvatenkin banana split).

Kirja kertoo hienon tarinan mutta minun makuuni sen olisi voinut kertoa vähän tiiviimmässä muodossa. Parasta antia kirjassa oli paikkojen kuvaukset, ja se miten rakkaus paikkaan ja kotiseuturakkaus oli kuvattu. Joelle rakas Australian Alice Springs on päässyt myös alkuperäisen kirjan nimeen. Haaveena on nostaa Malesiaan uusi ja uljas kaupunki, ihana paikka, A Town Like Alice. Piristävintä tässä kirjassa oli se, että päähenkilö, nuori nainen, esitettiin kirjoitusajankohtaan nähden fiksuna, päättäväisenä ja täyspäisenä, ei käsiä vääntelehtivänä neitokaisena, joka lopulta aina tarvitsee miestä apuun. Ehkäpä tuo tv-sarjakin olisi ihan mielenkiintoista nähdä, nähdä mitä asioita tekijät ovat kirjasta siihen poimineet. Hahmot vain ovat kyllä kuvan perusteella aivan vääränlaisia.

Viisi mustaa kanaa on 1001-listalla, jota sain näin pitkästä aikaa etenemään. Kirjassa käy varsin hyvin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 11.

Kirjailija: Nevil Shute
Luettu kirja: Viisi mustaa kanaa (Gummerus 1982, suom. Tuovi Järvinen)
Alkuperäinen kirja: A Town Like Alice, 1950
Sivumäärä: 340
Mistä hankittu: Kirjastosta

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Elämäni viimeaikaisesta kiireisyydestä kertoo jotakin se, että lempikirjalijani Haruki Murakamin teos Maailmanloppu ja ihmemaa sai olla hyllyssäni lukematta niin pitkään. Kun lopulta aloitin sen lukemisen, kesti lukuprojektikin useamman kuukauden. Ehkä siitä syystä kirjasta ei tullut minulle niin tärkeää kuin monista aiemmin lukemistani Murakamin teoksista. Hieno se silti oli. Suomennos on varsin tuore, mutta oikeasti kirja on vanhempaa Murakamia, jo vuodelta 1985.

Murakamissa rakastan eniten sitä leijuvan utuista tunnelmaa, jossa arkisen maailman rajat häilyvät, mitään kovin merkillistä ei oikeastaan tapahdu, mutta silti tunnelma on jatkuvan jännitteinen ja ihanan outo. Maailmanloppu ja ihmemaa oli ehkä vielä tavallistakin oudompi ja oikeastaan aika esimerkillinen osoitus siitä, millaista Murakamin teksti parhaimmillaan on. Kaikki on vähän vinksallaan, vallitsevan maailman lisäksi myös niin ihmiset kuin aikakin ja kummallisia tapahtumia sattuu jatkuvasti. Yksisarviset, mielenhallinta, seksi, oluenjuonti ja viittaukset populaarikulttuuriin vievät tarinaa eteenpäin ja mikään ei ole liian outoa Murakamin maailmassa.

Vaikka ajoittain tavoitinkin sen saman ihastuttavan kelluvan tunnelman kuin vaikkapa 1Q84:n parissa, ei Maailmanloppu ja ihmemaa tosiaan päätynyt lempi-Murakamieni joukkoon. Ehkä se johtui siitä, etten ehtinyt keskittymään siihen tarpeeksi, uppoamaan kummallisuuksiin. Siksi olen iloinen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystäni ja voin palata siihen koska tahansa uudelleen.

Kirja oli osa Hyllynlämmittäjä-haastepinoani. Haasteen suhteen ei mene kovin vahvasti, mutta vielä on vuotta jäljellä. Tuparit on nyt juhlittu onnistuneesti ja vaikka kodissa riittää laittamista, tulee jatkossa olemaan enemmän aikaa lukemisellekin. Etenkin, kun edessä joskus lähitulevaisuudessa on iso leikkaus ja sen seurauksena useamman viikon sairasloma. Hirvittää totta kai, mutta olen sinnitellyt heikkovointisena jo niin pitkään, että toivo paremmasta vie myös eteenpäin.

Hyvillä mielin jätän siis tämän kesän taakseni ja siirryn kohti syksyä. Ihanaa syksyä myös teille kaikille! <3

Kirjassa luettiin paljon kirjoja, joten Helmet-haasteesta yli kohta 16!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, alkup. 1985 (suom. Raisa Porrasmaa, 2015)
Sivumäärä: 552
Mistä hankittu: Oma ostos

Kesä 2018

Kesä 2018 alkaa vedellä viimeisiään. Se on ollut ikimuistoinen kesä. Kesä, jolloin rantakallio poltti jalkoja vielä puolilta öin. Kesä jolloin maali kuivui purkkiin ja pensseliin ja onneksi myös seinään. Kesä, jolloin kuulokkeissa pyörivät äänikirjat jatkuvana virtana.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa oikeita blogipostauksia aikoihin, vaikka tosiaan lukenut (tai siis kuunnellut) olen paljon. Sain eilen kuulla, että ensi torstaina tehdään tämän sairauteni suhteen iso päätös. Niin iso, että en pysty sitä oikein ajattelemaankaan, vaikka en tosiaan vielä ole varma lopputuloksesta. Kuitenkin olen helpottunut, että jotakin tapahtuu, tämä jatkuva epäselvä toivoton tilanne katkaistaan. Niin, kesä 2018 on ollut myös sairastelun kesä, mutta myös onnen kesä.

Rakastan taloamme, rakastan pihaamme, rakastan sitä, että tämä paikka on jo valmiiksi rakas, mutta nyt kun täällä saa asua, se tulee päivä päivältä rakkaammaksi ja enemmän omaksi (se on ehkä helppo uskoa myös, jos katsoo tämän jutun kuvia). Kesä 2018 on ollut myös luopumisen kesä, samaan aikaan kuin olen kasvanut uuteen kotiini, lapsuudenkotini on tyhjentynyt. Isoja juttuja, kummallinen vyyhti surua, innostuneisuutta ja helpotusta. Samalla olen joutunut käsittelemään käsittelemättömiä asioita, kokenut hirveää ikävää ja taas pohtimaan, miten toisin asiat olisivat voineetkaan mennä. Jos. Jos. Jos.

Mutta niin, kirjoihin. Niistä kai tämä blogi kertoo. Heinäkuussa rakastuin Elena Ferranteen ja aloin ymmärtää, mistä kaikki oikein ovat puhuneet koko ajan. Kaipasin kuulokkeisiini jotakin helppoa ja sen kummemmin ajattelematta valitsin Loistavan ystäväni. Jo ensimmäisistä sanoista jäin koukkuun. Napolin eräässä korttelissa asuu kertoja Elena. 1950-luvun Napoli on ankara paikka. Elanto on tiukassa, rikollisuus yleistä ja miehet hakkaavat vaimonsa ja lapsensa säännöllisesti. Elenan naapurissa asuu kiehtova tyttö, Lila. Lila on itsenäinen, rohkea ja suunnattoman älykäs. Tytöt ystävystyvät ja alkaa elämänmittainen ystävyyssuhde. Vaativa, kummallinen ja epätasa-arvoinen suhde. Tähän ystävyyssuhteeseen perustuu koko Ferranten Napoli-sarja, joka jatkuu osissia Uuden nimen tarina ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.

En niinkään ihastunut kirjan hahmoihin tai sen kuvaamaan maailmaan, joka monille on ollut tämän kirjasarjan tärkein lumo. Elenan riippuvaisuus Lilasta ärsytti kovin. Lila kohtelee ystväänsä niin huonosti, että ei sellaista tarvitsisi kestää. Sen sijaan rakastuin kirjan arkiseen pikkutarkkuuteen. Aivan kuin ihmiselämä olisi tallennettu filmikelalle, jokainen pienikin hetki, keskustelun pätkä, tunnelma, ja kelattu auki kirjan sivuille. Niin, Knausgårdhan tästä tuli mieleen. Miksi arkisuus kiehtoo minua niin paljon, sopisi miettiä. Ehkä toisten ihmisten elämään pakeneminen auttaa hahmottamana omaa elämää, rauhoittaa mieltä. Jotakin meditatiivista tässä Napoli-sarjan kuuntelukokemuksessa ainakin oli. Syksyllä tulee sarjan neljäs ja viimeinen osa, sitä odotellessa.

Toinen äänikirjoina ahmimani sarja on George R.R. Martinin Game of Thrones. Se on itse asiassa vielä hiukan kesken, sillä kyllästyin. Ja löysin tilalle Elena Ferranten... Game of Thrones -televisiosarja on varmasti yksi tv-historian upeimmista. Olen katsonut sen useampaan kertaan, enkä lakkaa hämmästelemästä, miten upea se on. Rakastan ennen kaikkea sen yllätyksellisyyttä. Melkein aina televisiota katsellessaan voi olla varma, että hyville tyypeille ja lemppareille ei käy  mitään pahaa, mutta Game of Thronesissa siihen ei tosiaan voi luottaa. Ja hyvä niin!

Tarina oli siis minulle valmiiksi tuttu ja tiesin myös sen, että jossakin vaiheessa televisiosarja lähtee eri suuntaan kuin kirjat. Alussa kaikki menikin yksi yhteen, näin kirjan tapahtumat kuvina sarjasta. Toki kirja antaa lisää syvyyttä ja esimerkiki Jonin äpäryys korostui, se kaikki mitä siihen liittyy ja miten Jon asian kokee. Yleensäkin sisarusten väliset suhteet saivat jotenkin enemmän painoarvoa kirjassa kuin sarjassa. Toki minun olisi pitänyt saada lukea kirja ennen sarjan katsomista. Näyttelijöiden kasvoja kirjan henkilöillä ei voi välttää, kun mielikuva on niin vahva. Valtaistuinpeli ja Kuninkaiden koitos olivat hyvin koukuttavia ja hienosti rakennettuja, mutta sitten alkoi jo iskeä vähän kyllästyminen. Nyt olen jumittanut Lohikäärmetanssissa ja pitkään. Ehkä ongelmana on se, että henkilöitä on liikaa ja tarina ei juuri etene, kun se nähdään vain eri hahmojen näkökulmasta uudelleen. Mahtaako itse George R.R. Martinkaan tietää, mihin suuntaan hän haluaa hahmojaan viedä? No, televisiosarjan on kerrottu saavan pian päätöksensä, jokin loppuratkaisu voisi olla kirjallekin ihan kiva.

Lisäksi olen kuunnellut monta yksittäistä äänikirjaa. Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia oli kuin alkusoitto Elena Ferrantelle. Aika raju alkusoitto tosin. Berlin esittelee novelleissaan rumia ja onnettomia ihmisiä, alkoholismia ja synkkyyttä. Toisaalta taustalla on myös huumoria ja ilonpilkahduksia. Aitous ihastutti ja nautin novelleista paljon.

Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen kuuntelin vähän puolella korvalla, mutta se taisikin olla ihan riittävästi. Mielikuvituspoikaystävässä ote tuntui tuoreelta, nyt vähän itsensä toistamiselta. Ja sitä paitsi, kyllä me jo ymmärsimme, että Rönkkönen uskaltaa puhua ulosteista. Ei niistä tarvitsisi puhua ihan jokaisessa jutussa.

Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta kuuntelin pitkään. Se oli mielenkiintoinen matka kirjailijan mielenterveyteen. Tunnistin tässä pikkutarkassa itsensä analysoinnissa itseni. Ehkä ihminen itse pääsisi vähän helpommalla, jos ei koko ajan ajattelisi niin paljon? Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ajatuksia introverttiydestä. Muiden voi olla vaikea ymmärtää ihmisen tarvetta saada olla täysin yksin, edes joskus.

Mielenterveyttä käsitteli myös Anni Saatamoisen Depressiopäiväkirjat. Ote oli huomattavasti ronskimpi kuin Vanhatalon kirjassa, mutta teemat olivat aika samanlaisia. Saastamoinen keskittyy käsittelemään paljon sitä, miten vaikea ihmisen lopulta on saada oikeaa apua. Terapiaan pääseminen (jos siis ei ole valmis maksamaan suuria summia yksityisille terapeuteille) on melkoisten paperisulkeisten takana. Saastamoinen käsittelee paljon myös mielenterveysasioihin liittyvää stigmaa ja se jos jokin on tärkeätä.

Kuvakaappaus BookBeatista

Viime viikolla eräällä iltalenkillä kaipasin jotakin oikeasti hauskaa ja siksi valitsin kuunteluun Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, sarjansa ensimmäisen. Nopolat ovat kesympää kamaa kuin Parkkinen siinä mielessä, että aikuiselle suunnatut vitsit lastenkirjassa eivät ole ihan niin yliampuvia. Mutta oikein hyvin nämä sopivat myös aikuiselle luettavaksi. Kieli on raikasta ja tarina sopivan hyväntahtoinen. Taidan jatkaa sarjan parissa, BookBeatissa kun näytti olevan melkoinen määrä Heinähattuja ja Vilttitossuja. 

Helmet-haasteeseen laitan näitä kirjoja seuraavasti:
3. Kirja aloittaa sarjan: George R. R. Martin: Valtaistuinpeli 1-3
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: Depressiopäiväkirjat
25. Novellikokoelma: Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: Uuden nimen tarina 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Heinähattu ja Vilttitossu
29. Kirjassa on lohikäärme: George R. R. Martin, Kuninkaiden koitos
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Loistava ystäväni
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Keskivaikea vuosi

Mika Waltari: Suuri illusioni (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7)

Olin jo varma, etten ehdi tällä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Ihan hullua, että tässä kahdesti vuodessa julkaistavassa haasteessa ollaan edetty jo seitsemänteen osaan! Ja mahtavaa, että haaste jatkuu. Aika ajoin esiin velloo keskustelu siitä, miten kirjabloggaajat lukevat vain uusia kirjoja ja ovat kustantajien vietävissä. Tällaiset tempaukset ovat omiaan korostamaan sitä, että valtaosa kirjabloggaajista on myös vanhojen kirjojen ystäviä. On jokseenkin huvittavaa, että uudet kirjat eivät saisi olla voimakkaasti esillä. Kyllähän uusista elokuvista ja televisiosarjoistakin aika paljon enemmän kohistaan kuin vanhoista.

Mutta tosiaan, nyt yhteen kirjallisuuden suureen klassikkoon, joka minulla on ollut pitkään lukematta. Kymmenisen vuotta sitten poimin roskakatoksen kierrätyspisteestä Mika Waltarin Suuren illusionin. Siitä asti olen katsellut sitä hyllyssä, siirrellyt mukanani muutosta toiseen ja odottanut sopivaa hetkeä. Ollakseni rehellinen, ei se hetki ollut nytkään, enkä ehtinyt avata kirjaa. Onneksi on kuitenkin nykyaika ja aarreaitta BookBeat, josta kuuntelin tämän klassikon taloa maalatessani.

Kirjat linkittyvät usein hauskasti ketjuissa intertekstuaalisten viittaustensa vuoksi. Lopullinen into Suuren illusioinin lukemiseen tuli Enni Mustosen Taiteilijan vaimo -kirjasta. Siinä nuori Kirsti pyörii 1920-luvun Pariisissa tuon ajan tunnettujen hahmojen kanssa, joista yksi on muuan Mika Waltari. Ja kun Suuri illusioni julkaistaan, Kirsti ystävineen näkee suoria yhtymäkohtia ystäväpiiriinsä. Suuren illusionin esipuheessa (vuodelta 1968 viidennen painoksen ilmestyessä) Waltari taas toteaa, että "Loppuratkaisu on epätodellinen ja hoitamatta jääneen syfiliksen romantisioiminen suoranaista lainausta Michael Arlenin Vihreästä hatusta." Nyt tiedänkin, minkä kirjan luen seuraavaksi, Vihreä hattu on nimittäin myös 1001-listallani (josta muuten vain muutaman hassun kirjan jälkeen on luettuna neljäsosa!).

Suuri illusioni oli heti alusta asti ihastuttava! Kertoja tunnustaa rakkautensa kaupunkiin, Helsinkiin: "Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, - sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja." Voi bentsiini, miksi kaikki vanhahtavat sanat, kuten bentsiini, valoreklaami, irooninen ja kyynillinen, ovat aikojen saatossa modernisoituneet ja kadottaneet taikansa. Sitä paitsi minulle selvisi vasta kirjaa lukiessani, että sana "illusioni" ei olekaan genetiivimuoto, vaan ihastuttava tuulahdus menneisyydestä sekin. Waltari kuvaa upeasti tunnelmia, tuoksuja, maisemia, vaikutelmia. Lukukokemus on vahva, täynnä aisteja.

Suuri illusioni sopi loistavasti luettavaksi hikiseen kesään. Kieltolain aikainen kuuma ja sykkivä kaupunki, pimeät illat, salaiset uintiretket ja nuoruuden kiihkeys, kaiken tuon Waltari kuvaa uskomattoman elävästi. Päähenkilö on nuori mies, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tarinaan liittyy toki myös nainen, kaunis ja mystinen Caritas, jota kaikki muutkin miehet piirittävät. Naissuhteita mielenkiintoisempaa on kuitenkin päähenkilön suhde muihin miehiin, maisteri Hellakseen, toimittaja Kortteeseen ja pikkuveljeen. Nuoren miehen kehittyvä itsetunto on tiukan riippuvainen muista ihmisistä ja etenkin muiden miehien suhtautumisesta häneen.

Suuri illusioni voitti minut puolelleen viimeistään Pariisi-kuvaustensa vuoksi. Pariisi, voi Pariisi! Jokaisen nuoren ihmisen tulisi matkustaa Pariisiin! Suurkaupungin vieraus, uutuudenviehätys ja toisaalta tieto siitä, että jossakin kaupungin sykkeessä on myös tuo ihana Caritas, luo tarinaan erikoislaatuista jännitettä. Tapahtumat ovat huvittavankin dramaattisia, mutta yhtälailla ihastuttavia.

Rakastin romaanin häpeilemätöntä kiihkeyttä. Waltari ei häviä yhtään aikalaisilleen Hemingwaylle ja muulle kadotetulle sukupolvelle. Nuoruuden voima, usko siihen, että kaikki on mahdollista ja asiat voivat muuttua, on valtavan piristävää. Teksti on toisinaan hyvin mahtipontista ja siihen on helppo suhtautua kyynillisesti. Kaikki suuri traagisuus tuntuu toisinaan hieman tarpeettomalta. Tekstissä on kuitenkin jotakin niin aitoa, tuoretta ja viatonta, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin ihaillen. Nuoruuden reipas usko parempaan huomiseen hymyilytti, hiukan surumielisesti tosin, nykylukija kun tietää yhtä ja toista juuri ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä Euroopasta ja sen tulevaisuudesta.

"Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle."

Jälleen kerran sain todeta, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa. Teos on käännetty useammalle kielelle, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 43.

Kuunneltu kirja: Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928
Lukija: Jarmo Heikkinen
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

 

Annie Proulx: Laivauutisia

Joskus ei vaan lähde. Ei sitten millään. Lainasin Laivauutisia ensimmäistä kertaa joskus talvella ja luin sitä noin sadan sivun verran. Sitten tulivat muuttotarkastus- ja pian perään muuttokiireet ja kaikenlaista muuta. Lainasin kirjan uudelleen ja aloitin alusta, mutta tahmainen meno vain jatkui läpi kevään ja kesän. Annie Proulxin Laivauutisia taitaa olla kovasti arvostettu ja tykättykin, mutta minä vain en päässyt sisälle.

Kirjan päähenkilö Quoyle on iso ja ruma kömpelys, joka piilottelee valtavaa leukaansa kämmenensä takana ja keskittyy häpeämään itseään. Hän tapaa pikkuisen kiukkuisen naisen, Petal Bearin, rakastuu, kosaisee ja hankkii tämän kanssa pari lasta. Elämä kuljettaa Quoylen yksinhuoltajaksi, joka on jos mahdollista vielä entistä enemmän hukassa elämässään. Lopulta vanha sukulaistäti houkuttelee Quoylen perheineen New Foundlandiin, vanhaan taloon keskelle pelkkää kylmää, märkää ja pimeää.

Jokainen kirjan luku alkaa otteella Ashleyn solmukirjasta ja esittelee yhden solmun. Siitä pidin! Ja siitä, että kirja suorastaan tuoksui mereltä. Tuoksu ei tosin ollut raikas, vaan suolainen, kylmä, merilevämäinen, hieman mätä. Quoyle työskentelee paikallislehdessä ja hänen tehtävänsä on kirjoittaa lähtevistä ja saapuvista laivoista. Alitajuntani kaivoi kirjaa lukiessani esiin Lähtevien laivojen satama -kappaleen, joka jäi päähän soimaan.

Ongelma taisi jälleen kerran olla se, etten oikeastaan välittänyt pätkääkään siitä, mitä kirjan henkilöille tapahtuu. En pitänyt heistä. Rumuus ja karkeus tuntui tarkoitushakuiselta. Että kirjoitetaanpa nyt romaani, jossa kerrankin on myös rumia ihmisiä! Ja että kauniilla ihmisillä voi mennä huonosti ja rumilla hyvin. En tiedä, jotenkin vaan ärsytti. Ilmeisesti tästäkin kirjasta on tehty elokuva, ehkäpä minun pitäisi katsoa se ja todeta, pääsisinkö paremmin sisälle tarinaan sen kautta. Tai sitten vaan annan Quoylen perheineen olla. Joskus voi vaan todeta, että eipä ollut minun juttuni ja päästää irti sen kummempia asiaa enää analysoimatta. 1001-listan kirjojen suhteen se vain on yllättävän vaikeaa!

Helmet-haasteessa kirja olisi sopinut moneenkin kohtaan, mutta minä täytän kohdan yksi, sillä kirjassa tosiaan muutettiin.

Kirjailija: Annie Proulx
Luettu kirja: Laivauutisia (Otava, suom. Marja Alopaeus)
Alkuperäinen kirja: The Shipping News, 1993
Sivumäärä: 428
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Ymmärrän kyllä, miten ironista on kuvata kirja maatuskan kanssa.

Kiire ja stressi näkyy lukemistossani. Moni kirja on ollut kesken yli vuoden ja en osaa lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, aloitan koko ajan uusia rinnalle. Myös bloggaaminen laahaa pahasti perässä. Minulla on monta kirjaa, joista todellakin haluan kirjoittaa, mutta en vain saa aikaiseksi. Ainakin voisi aloittaa sillä, että bloggausten ei tarvitse olla pitkiä ja merkityksellisiä. Ideani alunperin oli jättää jokin merkki lukemistani kirjoista, siihenhän riittäisi vain muutama rivi. Nyt näyttää siltä, että aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen on kesällä paljon. Suolistotulehdus meni jälleen kerran todella huonoon suuntaan, kesäloma vaihtui sairaslomaksi ja nyt koitan katkaista verentulon koittamalla lepäillä edes vähän. Helppoa se ei ole, kun talo kaipaisi maalausta ja piha monennäköistä laittamista. No, vielä on kesää jäljellä.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät oli tosiaan kesken myös hyvin pitkään. Nappasin sen työpaikan kirjahyllystä Seinäjoelta viime vuoden kevättalvella. Hukkasin sen muutossa vähäksi aikaa ja kun lopulta löysin sen repun pohjalta etenin muutaman sivun viikkotahtia, kunnes lopulta viime viikolla sain sen luettua loppuun. Olen lukenut Oksaselta aiemmin Puhdistuksen, josta kyllä pidin, mutta en kovinkaan valtavasti. Stalinin lehmät oli lopulta minulle osuvampi lukukokemus, tosin kaikessa rankkuudessaan vähän liikaa.

Kirjan päähenkilö on Anna, nuori nainen jolla on virolainen äiti ja suomalainen isä. 70- ja 80-luvun Suomi ei ole helppo paikka virolaiselle. Heidät luokitellaan samaan joukkoon venäläisten kanssa ja ryssäviha elää vahvana. Anna ja etenkin Annan äiti varovat kaikin keinoin paljastavansa taustaansa. Annalla on myös toinen suuri salaisuus. Hänellä on oma "Herransa", syömishäiriö, joka pitää hänet pienenä ja sirona sallien  kuitenkin jatkuvan hurjan ahmimisen. Kaupasta saa mitä vain, rajattomasti. Ikävä on myös vanhoja kotimaan ruokia ja kotimaata yleensä. Kukaan ei täysin ymmärrä Annaa ja mitä lähemmäs hän päästää miehiä, sitä enemmän hän kokee menettävänsä elämänsä hallinnan.

Teos käsitteli naisen ja etenkin virolaisen naisen asemaa kaunistelematta, toisinaan turhankin rankasti. Oksanen kuvaa Annan ajatusmaailmaa, jota ruoka hallitsee, hurjan aidontuntuisesti ja se tietenkin lisää kirjan ahdistavuutta. Takaumat ja tarinan eteneminen eri ajoissa tuntuivat hieman sekavilta johtuen etenkin siitä, että luin kirjaa niin pitkään. Joka tapauksessa en voi kuin ihmetellä, millainen esikoisromaani tämä onkaan. Ei ole ihme, että Oksasesta tuli niin valtavan suosittu.

"Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektioksta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on  uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava"

Kirja on 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan "entisen itäblokin maasta kertova kirja".

Kirjailija: Sofi Oksanen
Luettu kirja: Stalinin lehmät, 2003
Sivumäärä: 478
Mistä hankittu: Kierrätyshyllystä

Lauren Graham: Talking as Fast as I can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)

Olen ollut Gilmore Girls -fani aina. Kun sarjaa esitettiin Ylellä 2000-luvun alussa, satuin joskus katsomaan sitä ja ihastuin heti. Opiskeluaikana ostin kaikki tuotantokaudet itselleni DVD:llä ja katsoin ne läpi monen monta kertaa. Sarja on ollut minulle aina tärkeä.  Netflix-kierroksiakin on viime vuosina tullut useampia. Odotin tietenkin innosta puhkuen uusia jaksoja. Osittain ne täyttivätkin odotukseni, osittain jäi asioita hampaankoloon. Sarjan parhaita puolia on tavattoman onnistunut roolitus ja näyttelijöiden kemia. Siispä kun huomasin, että Lorelaita näyttelevä Lauren Graham on kirjoittanut kirjan Gilmore Girls -vuosistaan, innostuin, sillä mikä sen parempaa kuin päästä kurkistamaan lempisarjan kulisseihin.

Graham kertoo kirjassaan lähtökohdistaan, aloittelevan näyttelijän töistä ja yksityiselämästään. Eniten tilaa saa tietenkin hänen uransa jättipotti, ura Lorelaina. Graham kirjoittaa eloisasti. Olen nähnyt hänen haastattelujaan ja tosiaan tuntuu, että monilta osin Lauren on kuin Lorelai. Tosin Laurenin luontainen puhetahti on sentään hitaampi. Kirjan parasta antia olivatkin yksityiskohtaiset kuvaukset siitä, miltä näytteleminen Gilmoren tytöissä tuntui. Hän käy läpi kauden kerrallaan, ja nostaa esiin jokaiselta kaudelta asioita liittyen tekniikan kehitykseen, muotiin ja juonenkäänteisiin. Rakastin tätä kirjan lukua! Voi kunpa hän olisi kuvaillut vaikka jokaisen jakson yhtä tarkasti!

Oli tavattoman kiehtovaa lukea sarjan kuvauksen yksityiskohdista, esimerkiksi cameo-rooleissa piipahtavista näyttelijöiden sukulaisista, puvustuksesta, josta osa oli peräisin Laurenin omasta vaatekaapista sekä tietenkin siitä, miten Lauren koki muut näyttelijät. Kaikesta tulee vaikutelma, että näyttelijät ovat itse saaneet vaikuttaa yllättävänkin paljon sarjan kulkuun ja että heillä on ollut hauskaa yhdessä.

Graham palaa myöhemmin kirjassaan kertomaan jatko-osien kuvaamisesta, mutta sitä ennen seuraa hänen romaaninsa Someday, Someday, Maybe markkinointia ja kuplivaa poukkoilua aiheesta toiseen. Jatko-osien kuvaaminen on selvästi ollut Grahamille hyvin tunteellista ja hän mainitseekin itkeneensä paljon. Hän kertoo  myös mahtavia anekdootteja siitä, miten taianomaisia asioita kuvauksissa tapahtui. Esimerkiksi miten hän valitsi kuvauksiin sattumanvaraisesti itselleen paidan puvustamon varastosta ja vasta jälkeen päin huomattiin, että paidan mallinimi oli Lorelei Two.

Gilmoren tytöt on älykäs, samaistuttava ja visuaalisesti riemastuttava sarja. Se kestää useammat katselukerrat, sillä siinä on niin paljon kaikkea, että joka kerta huomaa jotakin uutta. Olen kasvanut sarjaa katsellessa ja vanhetessa näen tarinan eri näkökulmasta. Nyt huomasin ensimmäistä kertaa samaistuvani usein enemmän Lorelaihin kuin Roryyn ja ymmärtäväni ensimmäistä kertaa myös kaiken sen Luke-hehkutuksen. Joitakin muutoksia siis tapahtuu, kun ihminen vanhenee 15-vuotiaasta kolmekymppiseksi, mutta Team Jess on ja pysyy aina ja ikuisesti!

Olen nyt menossa uusintakierroksella alkuperäisen sarjan vitoskaudella. Olen tehnyt muutamia huomioita, joista tässä muutama:

- Dean on niin ärsyttävä! Oli jo alusta asti ja vielä ärsyttävämpi Lindsay-kuvion jälkeen. Kohtaukset joissa ärsyyntynyt Dean työntää päätään etukenoon alaviistoon saavat verenpaineeni nousemaan. Ja oikeasti, mitä väliä, jos toinen hukkaa jonkun kämäisen nahkarannekkeen?
- Vihaan juonenkäänteitä, joissa ihmiset (yleensä Lorelai) päättää salailla jotakin asiaa, joka aina kuitenkin käy ilmi ja pilaa niin kaiken. Oikeastaan koko juonen kehitys perustuu tällaiseen salailuun vitoskaudelta alkaen. Ja koko April-kuvio (joka on taas kohta edessä). Aaargh! April on yksi inhokkihahmoistani kautta tv-sarjojen historian.
- Samaan ärsyttävään salailukuvioon menee Christopher myöhemmillä kausilla. Christopher on myös ärsyttävä.
- Kuinka ihana voi Jess olla?!
- Skid Row'n Sebastian Bach Hep Alienin Gilinä! Sydänsilmähymiö!
- Richard ja Emily ovat ihania, sekä yhdessä että erikseen. Ja aina kun alan ihmetellä, miksi Lorelai on heille niin ilkeä, he tekevät jotakin ihan käsittämätöntä ja ymmärrän taas Lorelain näkökulman.
- Mitä on se kaikki fat- ja slut-shaming? Siis oikeasti! Kertyviä kiloja pelätään, toisten naisten reisien paksuutta arvostellaan ja slut-kommentteja heitellään omituisen tiuhaan. Valitettavasti muistaakseni uudet jaksotkaan eivät tehneet tässä poikkeusta. Kaksi höyhenenkevyttä naista ahmii uskomattomat määrät roskaruokaa pysyen höyhenenkevyinä ja samaan aikaan läskikommentteja heitellään suuntaan ja toiseen. Aika mautonta, kun tarkemmin asiaa ajattelee.
- Liz ja T.J., hohhoijaa onpa turha juonenkäänne.
- Ymmärrän leffa-, kirja- ja musiikkiviittauksista noin sataprosenttia enemmän kuin ymmärsin ensimmäistä kertaa sarjaa katsoessani.

Ja vielä muutama lempikohtaus kausilta 1-5:

- Koko maratontanssi-jakso.
- Festival of Living Art. Niin hieno!
- Lorelain ja Luken puhelinkeskustelu. Lorelai istuu komerossa, jossa vieressä Michelin koira syö Taylorin kenkää.
- Emilyn paniikkihuoneen (tai siis kaapin) ostaminen.
- Koko Spring Break -jakso.
- Dragonfly Innin avajaiset ja Luken ja Lorelain ensisuudelma.
- "You jump, I jump, Jack" (en tosin tykkää edelleenkään Loganista)
- "Luke can waltz".

No niin no, tästähän tuli ihan kunnon fanityttöpostaus, vaikka kirjasta piti kirjoittaa. Tosiaan siis pidin kirjasta paljon. Kenties parasta oli se, että olen aina miettinyt, miltä Lorelain näyttelijä on näyttänyt nuorena (sillä mielestäni häntä yhdessä jaksossa näyttelevä tyttö on ihan vääränlainen) ja nyt näin kirjassa Lorelain tai siis Laurenin nuoruuskuvia! Ymmärrän vähän paremmin tuon nuoren Lorelain castingin.

Kesälomani on alkanut flunssalla ja pahoilla vatsavaivoilla. Taidan siis ehtiä lomani (vielä kolme ja puoli viikkoa!) aikana katsomaan loputkin kaudet sekä uudet jaksot. Stars Hollow'n väki on hyvää seuraa, korvike oikealle maailmalle. Siihen sarjan viehätysvoima taitaakin perustua.

Kirjassa tosiaan viitataan populaarikulttuuriin, Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan 22.

Kirjailija: Lauren Graham
Kirja: Talking as Fast as I can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Virago 2016
Sivumäärä: 209
Mistä hankittu: Kirjastosta

Eno Raud: Näpsäkäävät

Tämän vuoden Helmet-haasteen minulle vaikeimpiin kohtiin kuuluu kohta kahdeksan, balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos. Myönnän suoraan, en lue kovin monipuolisesti maailmankirjallisuutta ja keskityn liiaksi amerikkalaiseen tai Amerikka-keskeiseen kirjallisuuteen. Siitä saan lähestulkoon aina kritiikkiä, kun kerron listaprojektistani. Mutta mitä sitten? Haittaako, jos keskityn siihen, joka minua eniten kiinnostaa? Tervettä on toki tehdä tutustumismatkoja myös muualle, kuten nyt vaikka eteläiseen naapuriimme.

Löysin vinkin tuon Helmet-haasteen kohdan täyttämiseen jostakin Facebookin kirjallisuusryhmästä. Lastenkirja luonnonsuojelullisella näkökulmalla kuulosti juuri täydelliseltä. Ja etenkin lyhyeltä, hah. Yllätyin iloisesti, Näpsäkäävät oli jos ei nyt riemukas, niin ei ainakaan lainkaan tylsä lukukokemus. Pidin sen absurdista meiningistä.

Alussa kolme näpsäkääpää tapaa sattumalta jätskikioskilla. Leikkokengällä näkyy varpaat kengänkärjistä, Muhvi on pukeutunut suureen muhviin ja Sammalparralla on komea naavaparta,  josta löytyy tarpeen vaatiessa jos jonkinnäköistä tarvekalua. Kellään heistä ei ole kotia eikä ystäviäkään. Muhvilla on kuitenkin pakettiauto, johon uudet ystävät lastautuvat ja aloittavat seikkailunsa.

Pian selviää, että kaupungissa on suuri ongelma. Kaikki maito ja kala menevät kissoille. Edes vauvoille ei riitä maitoa, sillä eräs vanha rouva ruokkii valtavaa kissalaumaa. Jatkuvat rekka-autojonot kuljettavat kissoille kalaa ja maitoa. Käy ilmi, että vanha rouva haluaisi ruokkia vain lemmikkikissa-Albertiaan, mutta sana on kiirinyt ja nyt rouva ruokkii koko kaupungin kissoja. Näpsäkäävät pelastavat tilanteen johtamalla kissat pois leluhiirellä harhauttamalla, mutta tulevat napanneeksi näin mukaan myös Albertin. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin, kaupungin kala- ja maito-ongelmat ratkaistu ja ennen niin yksinäiset näpsäkäävät ovat saaneet toisistaan parhaat ystävät.

Jokin tässä vinksahtaneessa maailmassa tosiaan vetosi minuun. Pidin siitä, että hahmot eivät olleet nättejä ja pehmoisia vaan aika kummallisia, jopa rujoja. Kissojen aiheuttama ongelma on söpö, mutta helposti verrattavissa isompiin ympäristöongelmiin. Siihen, miten viljelykasvit syötetään karjalle, joka johtaa moninkertaisiin ympäristövaikutuksiin ja paikoin nälänhätään. Koiraihmistä piristi myös se, että kerrankin kissat esitettiin pahiksina, jollaisia ne tosiaan luontoon päästessään ovat!

Näpsäkäävät täyttävät tosiaan Helmet-haasteen kohdan kahdeksan.

Kirjailija: Eno Raud
Luettu kirja: Näpsäkäävät, suom. Eva Lille, Otava 1986
Alkuperäinen kirja: Naksitrallid, 1972
Sivumäärä: 129

Emmi Valve: Armo

Haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta kiinnostavien sarjakuvien löytäminen on vaikeaa. Kun päivät viettää asiatekstejä lukien ja kirjoittaen, on iltaisin usein aivot niin täynnä sanoja, että haluaisi lukea jotakin vähän kevyempää. Siihen mielentilaan sarjakuvat ovat mitä täydellisintä luettavaa. Kirjablogeissa vilahtelee usein kiinnostavia sarjakuvia, mutta jotenkin en osaa poimia niitä lukulistalleni. Tässä on kehityksen paikka!

Emmi Valve tuli tietoisuuteeni luettuani jokin aika sitten Jarlan Jäätävä Spede -sarjakuvat. Valve on nimittäin Jarlan puoliso ja Jäätävässä spedessä kuvattiin muun muassa se, miten pariskunta tapasi. Jo silloin (myönnän, stalkatessani asiaa hakusanoilla Pertti Jarla vaimo) totesin, että haluaisin lukea Emmi Valven sarjakuvia. Eikä mennyt kauaakaan kun blogeissa alettiin hehkuttaa tätä käsittämättömän upeaa sarjakuvaa, Armoa.

Sillä käsittämättömän upea Armo tosiaan on. Se kertoo yhden naisen tarinan masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien keskellä. Valven ilmaisuvoima on hurja. Periaatteessa yksinkertainen piirrosjälki toimii kasvualustana vahvoille tunteille siten, että kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kerronta on hurjan fyysistä. Rajat katoavat niin ruumiissa kuin viivoissakin, kun paha olo velloo ihon läpi, lävistää rinnan ja valuu täyttäen jokaisen sopen. Lukija joutuu kohtaamaan masennuksen kaikessa kauheudessaan. Päätä ei voi kääntää pois, on pakko katsoa. Pidän siitä, miten Valve toteaa. Hän ei paisuttele, hae huomiota, syyllistä yhteiskuntaa tai edes niitä, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Hän toteaa, että näin oli, näin kävi ja näin päästiin eteenpäin. Arkisuus sopii kerrontaan hyvin, korostaa sitä, että tämä tosiaan on jonkun ihmisen arkea. Se ei ole mitään laitoksiin suljettua epämääräistä synkkyyttä vaan totisinta totta ja arkipäivää monille.

Näin raaka rehellisyys ja avoimuus on hurjaa. Miten upeaa, että Valve purki tämän kaiken paperille ja antaa kaikkien meidän lukea sen. Mielenterveysasiat ovat mielestäni vasta purkamassa tabuaan. Vielä vuonna 2018 mielenterveys ei ole samalla viivalla muun terveyden kanssa. On eroa puhuuko mielenterveydestään vai diabeteksestaan, liikavarpaistaan, tuumoreistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan. Minunkin on nykyisin jo melko helppo puhua suolistosairauteni fyysisestä puolesta, mutta sen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta ja häpeästä onkin sitten vaikea, jopa mahdotonta, avata suutaan. Vatsakramppi on helpompi ja konkreettisempi tunnustaa kanssaihmisille kuin mielen ahdistus. Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä enemmän stigma katoaa.

Niin, totesin alussa että haluaisin lukea jotakin kevyempää, kuten sarjakuvia. Kevyttä tämä ei tosiaan ollut. Vaikuttavaa senkin edestä. Pyydänkin siis: ilmianna paras sarjakuva, halajan lisää! Kotimainen, ulkomainen, kaikki käy.

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 33 (selviytymistarina).

Muissa blogeissa Armosta:
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him?
Kujerruksia

Emmi Valve, Armo (Asema Kustannus, 2017)
304 sivua
Arvostelu: ★★★★★

José Saramago: Toinen minä

Onni on kesä toukokuussa ja kovaa vauhtia etenevä terassi.

Pitkästä aikaa luin kirjan 1001-listalta. Tuskaisen pitkään olen ollut tuskaisen lähellä yhtä isoa rajapyykkiä, 250 luettua kirjaa eli neljäsosaa. Se on jo aika paljon, kun ottaa huomioon sen, että kun aloitin tämän projektin (ja myös blogini), luettuja kirjoja oli jotakin hiukan yli 50. Elämästäni on kyllä kulunut yli neljäsosa, vaikka asiaa miten optimistisesti tarkastelisi. Ensimmäisinä elinvuosinani en tosin ihan hirveästi lukenut, enkä ainakaan näitä klassikoita, tyytyväinen saan siis olla.

Monia listan kirjoja yhdistää se, että ne tuntuvat alkuun tavattoman vaikeilta ja jopa tylsiltä, mutta kun pääsen vauhtiin, innostun tosissani ja lopuksi olen vaikuttunut. Niin kävi nytkin. Siinä piilee tämän homman järki: tykkään itseni haastamisesta ja tietenkin hyvistä kirjoista!

Heti alusta asti on selvää, ettei Toinen minä ole mikään helppo kirja. Saramago kirjoittaa tarinansa dialogit välittämättä kielioppisäännöistä ja korvaa pisteet pilkuilla. Pitkään koin hirveää tuskaa tästä, mutta lopulta huomasin tottuneeni. Tehokeinohan se tietenkin oli, loi absurdia tunnelmaa. Ihan toimiva tehokeino, pakko myöntää, vaikka päähän ottikin. Tähän tapaan Saramago siis kirjoittaa:

"Juuri silloin matematiikanopettaja astui sisään. Hän näki historianopettajan ja tuli suoraa päätä tämän luo, Huomenta, hän sanoi, Hei, huomenta, Häiritsenkö, hän kysyi, Et, et ollenkaan, minä tässä vain vilkaisin näitä vielä uudemman kerran, periaatteessa nämä on kaikki jo korjattu, Miten noilla sujuu, Millä, Oppilaillasi, Tavalliseen tapaan, mitenkuten, ei hyvin eikä huonosti, Ihan niin kuin meilläkin heidän iässään, matematiikanopettaja virkkoi hymyillen."

Päähenkilönä on tosiaan historianopettaja, Tertuliano Máximo Afonso, jonka etunimestä Tertuliano tehdään niin paljon asiaa, että ilmeisesti nimi on jotenkin huvittava. Hän elelee hyvin tylsää, vaatimatonta elämää, johon kuuluu työnteko ja eräs nainenkin. Tylsää elämäänsä piristämään Tertuliano haluaa katsoa elokuvan. Kollega ehdottaa rainaa nimeltä Sisukas ampuu saaliin. Tuo elokuva muuttaa Tertulianon elämän, sysää sen pahasti raiteiltaan. Leffassa on nimittäin lyhyessä kohtauksessa mies, joka näyttää täsmälleen Tertulianolta. Ei siis muistuta häntä, vaan on täysin kaksoisolento, viiksekäs sellainen. Pakkomielle alkaa horjuttaa miehen elämää pahasti, toinen minä astuu kuvioihin.

Tertulianon pakkomielle tuntuu jotenkin naurettavalta, mutta sitten kuitenkin, minuus on niin oma ja henkilökohtainen asia, että jos oma ainutlaatuisuus tuolla tavalla varastetaan, kaipa se saisi ihmisen oikeasti sekaisin. Kertomukseen sotkeutuu tuo viiksekäs sivuosanäyttelijä, hänen vaimonsa ja Tertulianon naisystävä ja tarinan saamat käänteet ovat lisääntyvissä määrin absurdeja ja lopulta myös traagisia.

Tosiaan, vaikeuksista huolimatta tämäkin kirja oli lopulta lukunautinto. Kiinnostukseni Saramagoon heräsi todella. Ei mies kai turhaan ole saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa! Tämä kirja ainakin oli kaikessa omituisuudessaan piristävän erilainen. Pidin sen ilmoille heittämistä "mitä jos" -ajatuksista, aivoja hyvällä tavalla kutittavista pienistä ärsykkeistä.

Olen tänä vuonna lukenut vain kaksi kirjaa 1001-listalta, tämän ja John Fowlesin Neitoperhon. Kumpikin kirjailija on kuitenkin mahdottoman kiinnostava. Ei se määrä, vaan laatu. Fowlesilta löytyy listalta kolme muuta teosta ja Saramagoltakin kaksi, tiedänpä mitä luen, kun haluan edistää projektia mukavalla tavalla.

Koska en varmastikaan tule lukemaan mitään varsinaista elokuvamaailmaan sijoittuvaa kirjaa, laitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 18. Tertulianon kaksoisolento näet oli pieniä sivuosia esittävä näyttelijä ja leffamaailmaa sivuttiin paljon.

Kirjailija: José Saramago
Luettu kirja: Toinen minä, Tammi, suom. Erkki Kirjalainen
Alkuperäinen kirja: O Homem Duplicado (2002)
Sivumäärä: 374
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Pihallamme kasvaa valkovuokkoja. Tässä niistä kaksi kolmasosaa.

Oi ihana toukokuu! Kesä tuli, yllätti ja hurmasi. Olen viettänyt mitä täydellisintä (kesä)lomapäivää siivoten pihaa, kuunnellen äänikirjaa ja nauttien auringosta. Olen sen tiennyt ennenkin, mutta oivallan aina uudestaan: olen onnellisin, kun saan tehdä jotakin ruumiillista työtä ulkona. Peruja lapsuudesta, elämästä maatilalla. En ehkä ole vielä ymmärtänyt kaikessa täydessä kauneudessaan, miten hyvää tämä omakotiasuminen minulle tekee. Murusina nautin näistä oivalluksen hetkistä.

Olen pitänyt paljon Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Uuden osan ilmestyminen on aina tapaus ja varma kevään merkki. Edellinen osa Ruokarouvan tytär ei kuitenkaan ollut mielestäni aiempien osien veroinen ja ehdin hiukan kyllästyä koko sarjaan. Odotukseni eivät siis olleet valtavan korkealla tämän uuden osan, Taiteilijan vaimon, suhteen. Silti totta kai innolla tartuin siihen, heti kun se pullahti uunituoreena BookBeatiin. Aloitin e-kirjana, mutta kun se sai pian rinnalleen myös äänikirjan, vaihdoin kuunneltavaan versioon. Enkä vähiten siksi, että lukijana on ihana jo lapsuuden äänikirjoista tuttu lempeä-ääninen Erja Manto!

Aluksi kamppailin samojen asioiden kanssa kuin edellistä osaa lukiessani. Jotenkin ärsytti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin pääseväni sisälle tarinaan, nauttivani Seinen rannoista, tutuista hahmoista, Kirstin ja Ilmarin rakkaustarinasta, taiteilijaelämästä ja eurooppalaisesta tunnelmasta. Pariisin hahmoissa keskityttiin kaikeksi onneksi suomalaisiin tyyppeihin, muiden muassa Mika Waltariin. Mustos-Mannisen tapa elävöittää historiaa on kyllä täysin omaa luokkaansa. Ja Pariisiin nuorena rakastunut voi aistia hänen kuvauksestaan kaupungin taian niin hyvin, että aloin haaveilla sinne matkustamisesta uudelleen.

Taiteilijan vaimo on monin tavoin herkempi kuin edeltäjänsä. Siinä on kuolemaa ja uutta elämää. Kieltolaki aiheuttaa kuohuntaa monin tavoin, samoin pohjanmaalta Lapualta nouseva uusi liike. Hienosti historiaa kuvaa myös Kirstin muotiliikkeen luomukset, 1920-luvulla kehitys on nopeaa ja uudet tuulet puhaltavat monessakin mielessä.

Olen valtavan iloinen siitä, että tämä sarjan osa kosketti minua niin hyvin. Lisää on nimittäin tulossa, enkä malttaisi odottaa sitä. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tarina nimittäin jätettiin. Historian elävoittämisen rinnalla Mustonen tosiaan tietää myös, miten pitää hulluja jännityksessä ja ikuisessa koukussa!

Taiteilijoita, jotka luovat uutta, riittää tarinassa, Helmet-haasteessa siis yli kohta 34.

Kirjailija: Enni Mustonen
Luettu kirja: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)
Mistä hankittu: BookBeat (äänikirja, lukija Erja Manto)
Arvostelu: ★★★★

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Maanantai oli Kirjan ja ruusun päivä ja tämän vuoden kylkiäinen - kaupanpäällinen, jonka sai yli 15 euron kirjaostoksen kaveriksi - olikin poikkeuksellisen kiinnostava. Olen suuri Maria Kallio -fani ja olenpa mm. kirjannut ylös kymmenen syytä, miksi kyseinen kirjasarja on niin loistava. Ostin hyllyyni Knausgårdin Kevään (Talvikin on odottanut lukemistaan jo kaksi talvea, apua!) ja ahmaisin Turmanluodin jo maanantai-iltana, viimeiset sivut silmät jo puoliksi kiinni.

Maria ja Antti ovat keski-ikäisiä, kahden teini-ikäisen lapsen Iidan ja Tanelin vanhempia. Hätkähdyttää oikein, mitä tässä on tapahtunut? Olen lukenut kaikki Kallio-kirjat niin nopeaan aikatauluun, että vasta tapaavat parikymppiset ja perhettä perustaneet kolmikymppiset Maria ja Antti ovat tuoreessa muistissani. Jotenkin tämä Turmanluoti tuntuikin aiempien tarinoiden yhteenvedolta, fanien palkitsemiselta. Siinä sivutaan paljon vanhoja tapahtumia, muun muassa Marian ja Antin kohtaamista Marian ensimmäisen murhan tiimoilta.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Nimittäin tilanne on jälleen sama kuin Marian ensimmäisen murhan kohdalla: Anttia epäillään syylliseksi. Antti on keski-iän kriisissään aloittanut uuden harrastuksen, metsästyksen. Eräs metsästysreissu päättyy ikävästi, kun  luoti eksyy ja yksi Antin metsästyskaveri tuupertuu kuolleena maahan. Kuolinsyyksi paljastuu sydänkohtaus, jonka saattoi aiheuttaa miehen päätä hipaissut luoti, mutta yhtäkaikki joku ampui väärään suuntaan ja syyllistä aletaan etsiä.

Lehtolainen on aina ollut mestari jännitteiden luomisessa ja niillä hän pallottelee nytkin. Marian perhe-elämä vaikuttaa vähän väljähtäneeltä ja parisuhdekin urautuneelta. Maria haluaisi tietenkin auttaa Anttia, mutta Antti ei ahdistuksessaan tiedä, miten olla ja koko perhe on enemmän tai vähemmän sekaisin. Lopulta kriisitilanne kuitenkin muistuttaa perheen ja rakkaimpien tärkeydestä. Lyhyeen tarinaan ei nyt kovin kummoista dekkarijuonen kehittelyä mahdu, mutta ihan kelpo mysteeri kuitenkin.

Edellisen Maria Kallio -kirjan kohdalla pohdin, että pitäisiköhän Marian päästä jo eläkkeelle. Mutta nyt huomasin, miten ihanaa oli päästä taas mukaan Marian maailmaan, seurata hänen ja Antin parisuhdetta, Iidan ja Tanelin kasvamista ja istahtaa sohvalle tämän kissojen kanssa. En ehkä ole valmis luopumaan vielä tästä. Turmanluoti olikin juuri sitä, mitä Kirjan ja ruusun -päivän kampanjakirjalta odotan: sopivan kevyt ja sopivan viihteellinen välipala, joka tulee jatkossa muistuttamaan minua hyllyssäni tästä monin tavoin ikimuistoisesta keväästä.

Kirjan kannessa on mustan lisäksi myös valkoista ja punaista, mutta vapaasti soveltaen laitan kuitenkin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 9.

Kirjailija: Leena Lehtolainen
Luettu kirja: Turmanluoti (Tammi, 2018)
Sivumäärä: 127
Mistä hankittu: Kirjan ja ruusun -päivän kaupanpäälliskirja

Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain

Olen jo ennenkin paljastanut synkän salaisuuteni, Spice Girls fanitukseni, eli ehkä minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tästä Gerin muistelmateoksesta sen sijaan en olisi kuullut ilman idoliani, voimaeläintäni, Eeva Kolua, joka on luetellut sen jossakin lempikirjapostauksessaan. Olen kyllä aiemmin jo huomannut, että kirjamakumme eivät mene ihan yksiin. Muun muassa Kaikki valaistuu ja Esikaupunkien Buddha ovat muistaakseni hänen lempikirjojaan ja kumpikaan ei ole ollut minulle mikään napakymppi. Silti, olihan Eeva Kolun suosittelema Geri-kirja nyt pakko lukea. Ja se kannatti, kirja oli oikein nautinnollinen lukukokemus ja samalla paluu omiin lapsuusvuosiin.

Spice Girls on yhdistävä sukupolvikokemus. Kaikilla ikäisilläni tytöillä tuntuu olleen ala-asteella oma Spaissari-ryhmä, joka treenasi lauluja ja esiintymistä ja keikkaili joulu- ja kevätjuhlissa. Ja minne nyt sattuivat itsensä tunkemaankin.Vaikka ala-asteen bändissämme minut laitettiin esittämään Victoriaa tummemman tukkani vuoksi (Posh Spice, mikä vitsi! Pullukka meikätyttö isosiskon tekemissä verkkareissa. No, osasin laulaa aika hyvin, että ehkä sen takia minua ei potkittu pois bändistä...) taisi Geri olla jollakin tapaa aina suosikkini. Hän vaikutti mukavan kapinalliselta ja hänellä oli Mel C:n ohella paras ääni, erottuva ja vähän kapinallinen sekin.

Muistan aiemminkin lukeneeni, että Geri on kotoisin varsin vaatimattomista oloista. En kuitenkaan ollut tajunnut, millainen tuhkimotarina Gerin päätyminen maailman suosituimpaan tyttöbändiin oikein olikaan. Köyhän lapsuuden elänyt tyttö tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi vielä jotakin: hän halusi olla kuuluisa. Keino siihen, miten kuuluisuuden voisi saavuttaa, oli toissijainen asia, tärkeintä oli se, että lopulta kaikki tietäisivät, kuka on Geri Halliwell. Tämä on asia, jota en vain voi käsittää. Miksi joku haluaa olla kuuluisa? Samaan aikaan nousee mieleeni tuttu toteamus siitä, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa joskus toteutua. Tuskinpa nuori Geri tiesi, mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla. Hän vain halusi päästä näyttämään kaikille epäilijöille.

Uskomattomaksi tuhkimotarinaksi Gerin kertomus muuttuu siinä vaiheessa, kun hän näkee ilmoituksen tyttöbändin koelauluista. Sinnikkäästi koe-esiintymisiä kiertänyt nuori nainen ei edes mene tuohon kyseiseen tilaisuuteen, vaan soittaa myöhemmin perään ilmoituksessa olleeseen numeroon ja sopii tapaamisen. Voi vain kuvitella, miten paljon maailmassa on järjestetty vastaavia tilaisuuksia, miten monta uutta bändiä on koitettu työntää markkinoille ja miten lähes yhtä monesti on epäonnistuttu pahasti. Ja sitten kuitenkin juuri tämä kyseinen bändi oli se, josta oli tuleva Spice Girls, historian isoin tyttöbändi ja oikeastaan koko musiikkimaailman mittapuulla ihan valtavan iso bändi. Jotenkin haluaisin uskoa, että sinnikkyys vain palkittiin, mutta kuten Geri itsekin tunnustaa, hänellä vain sattui käymään valtavan hyvä munkki.

Muistan hyvin, miten iso juttu oli, kun Geri jätti bändin. Ja miten uutisointi oli pahantahtoista ja skandaalihakuista. Geri pyrkii kirjassa selittämään lähtönsä taustoja, mutta aika aukkoiseksi tuo tarina kuitenkin jää. Lopulta kuitenkin on selvää, että Geri teki juuri niin kuin oli parasta. Jos hän olisi jatkanut bändissä tehden asioita, jotka eivät tuntuneet oikeilta, olisi lopputulos saattanut olla täysin toinen ja todennäköisesti surullisempi. Äkkiä valtavaksi kasvanut maine on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Silti suurin Gerin kirjoituksesta läpi paistava tunne on hieman yllättäen kiitollisuus. Hän on selvästi valtavan kiitollinen toisista spaissareista, saamistaan mahdollisuuksista ja elämästä yleensä.

Mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat julkisuudesta ja mediasta. Vaikka Gerin tavoitteena olikin tosiaan tulla julkkikseksi, ei hän mitenkään pystynyt varautumaan siihen hirveään ryöpytykseen, joka kuuluisuudesta seurasi. Geri on kuitenkin onistunut käsittelemään mediaa hyvin ja selvinnyt kaikista törkyjen kaiveluista oman asenteensa vuoksi. Jälleen kerran erilaisella asenteella lopputulos olisi voinut olla paljon rumempi.

Kirja muistutti minua taas siitä, miten kiehtovaa on lukea elämäkertoja ja päästä osalliseksi toisen (kuuluisan) ihmisen ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä näen tietenkin Ginger Spicen ihan eri valossa kuin lapsena ja tajuan vasta, miten hirvittävän nuoria spaissarit olivat, miten kokemattomia ja alttiita muiden tahtoon alistumiseen. Lopulta kuitenkin bändin jäsenten kunnianhimo ja poikkeuksellisen kova tavoittellisuus tekivät Spaissareista niin ison ilmiön. Vaikka bändi oli huippuunsa tuotteistettu kapitalistinen riemuvoitto (voi hyvä tavaton sitä krääsän määrää!), oli siinä silti jotakin aitoa, parasta mahdollista girl poweria, jota aina ja edelleen tarvitaan.  Tätä sunnuntaita aionkin jatkaa laittamalla Wannaben soimaan!

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan 20, sillä kyllähän Geri on kaikilla mahdollisilla mittapuilla taiteilija.

Kirjailija: Geri Halliwell
Luettu kirja: Tähdistä kirkkain (Otava, suom. Eeva Koskimies)
Alkuperäinen kirja: If Only (1999)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Kirjastosta

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.

Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.

Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen