Tammikuun kuukauden klassikko: Tuulen viemää (Margaret Mitchell)

Soundtrack: Indica - Scarlett

Esittelyyn pääsee nyt ensimmäinen kuukauden klassikko -haasteeni kirja, Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Seuraavien kuukausien klassikot voi käydä katsomassa täällä.

Tuulen viemää yllätti minut täysin. Se oli paljon suurempi, kauniimpi, eeppisempi ja koskettavampi kuin olisin osannut arvata. Yllätyin myös sen juonesta, joka jälleen kerran todisti uskomatonta paikallisdementiaani, joka kohdistuu leffojen ja kirjojen juonen unohtamiseen. Siitä ei ole montakaan vuotta, kun näin Tuulen viemää -elokuvan, mutta en muistanut lukiessani siitä oikeastaan mitään ja yllätyin kirjan juonenkäänteistä. Sinänsä ihan mukavaa! Tunnelmat jäävät mieleeni voimakkaasti, mutta itse tapahtumat unohtuvat. Tuo unohtelu oli tärkein syy siihen, miksi alunperin perustin tämän bloginkin. Enhän tahdo lukea tuhatta yhtä kirjaa vain huomatakseni muutaman vuoden päästä, etten muista niistä juuri mitään.

Tuulen viemää oli kiehtova sekoitus romantiikkaa, sotaa, kasvutarinaa ja ajankuvaa. Sen päähenkilö Scarlett O'Hara on teoksen sielu, joka ei syyttä ole yksi kirjallisuuden historian tunnetuimmista ja ikimuistoisimmista hahmoista. Kirjan alussa hän on vain 17-vuotias tytönhupakko, jolle tärkeintä on miesten ihailu, kauniit puvut ja kaupungin kapein vyötärö. Scarlett on itsekäs, röyhkeäkin, mutta ennen kaikkea kovin nuori, kokematon ja ymmärtämätön. Hän tekee häikäilemättömiä ja ajattelemattomia ratkaisuja ja esimerkiksi päätyy naimisiin hyvin arveluttavista syistä peräti kolmesti. Scarlettin elämä olisi luultavasti jatkunut yhtä huikentelevaisena, pinnallisena ja hauskana, ellei kuvioita olisi tullut sotkemaan sisällissota.

Tarinan alussa sota on vain sana, joka liikkuu toisinaan huhuissa. Se on epämääräinen uhka, jonka ei uskota voivan toteutua. Yhtäkkiä se kuitenkin iskee, synkkänä ja uhkaavana, mutta ihmisten mielikuvissa nopeasti ohimenevänä, helposti voitettavissa olevana. Yksi taistelu vielä, niin jenkit sortuvat, uskovat etelävaltiolaiset. Sota kuitenkin yllättää kaikki. Se kestää, laajenee ja vaatii hirvittävän määrän miehiä. Suru-uutiset saavuttavat omaiset, lomilla olevien sotilaiden silmistä heijastuu epätoivo ja kauheuksia tapahtuu niin rintamalla kuin siviilissäkin. Tuulen viemää kuvaa sotaa upeasti kaikessa sen hirveydessään. Etenkin sen epätodellisuuden tuntu, miten vaikea ihmisten on uskoa, että sota koskettaa juuri heitä, tapahtuu juuri heille, on kuvattu koskettavasti. Huomaan nukkuneeni niillä(kin) historiantunneilla, joilla käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissotaa, sillä asiat tuntuivat niin vierailta orjakysymystä lukuunottamatta. Muistinkin taas miksi pidän niin paljon historiallisista romaaneista: niistä voi oppia paljon uutta, vaikka tietoon tuleekin toki suhtautua varauksellisesti.

Junan viemää. Alan uskoa, että joissakin tapauksissa e-kirjat voivat olla käteviä.

Scarlett joutuu sodan myötä aikuistumaan ja vastuullistumaan. Se ei kuitenkaan onneksi tarkoita mitään tylsää ja epäaitoa kasvutarinaa bimbosta pyhimykseksi. Scarlett on hahmona rakastettavan inhimillinen ja epätäydellinen. Hän toimii itsekkäästi ja rahanahneesti, mutta pohjimmiltaan hän toimii niin kuin parhaaksi näkee niin itsensä kuin perheensä ja läheistensä puolesta. Scarlett on vahva, älykäs ja käyttäytyy kuin miehet, joten tietenkin hän herättää paljon pahennusta. Hän on mahtava ja kaikessa rosoisuudessaan samaistuttava hahmo. Kaiken murehtijana ajattelin omaksua häneltä ajatuksen, että vaikeiden asioiden ajattelua voi siirtää  huomiselle, sillä silloinkin on uusi päivä, jolloin voi olla enemmän voimia. Tärkein syy, miksi pidin Scarlettista ja samaistuin häneen oli kuitenkin hänen rakkautensa kotitilaansa Taraa ja sen punaista maaperää kohtaan. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei menetä Taraa, jossa on hänen juurensa. Minullekin, maalaistytölle, kotitila edustaa jotakin valtavan pysyvää, juurevaa ja merkityksellistä. Sen metsät, pellot ja savinen ja turpeinen maa ovat minulle aina rakkaita ja tärkeitä. Ymmärsinkin Scarlettia ja hänen motiiveitaan sen vuoksi hyvin ja liikutuin tuon tuosta.

Kiehtovaa romaanissa oli myös sen monitasoiset ihmissuhteet ja niiden kehittyminen. Etenkin näennäisen nyhverö Melanie kehittyy ja  kasvaa hahmona erittäin merkittävästi ja Scarlettin suhtautuminen häneen on rakenneltu hienosti ja psykologisen tarkkanäköisesti. Rhettin valloittavuudesta ja mahtavasta asenteesta nyt puhumattakaan.

Tuulen viemää oli monitasoinen, taitava, uskomaton ja yllättävä. Luin kirjan viimeiset sivut täpötäydessä junassa. Jos olisin lukenut ne yksinäisyydessä, olisin luultavasti itkenyt kovaäänistä vollotusitkua, ihan jo siitä hyvästä, että antoista, ihana ja pitkään kestänyt lukukokemus oli päättymässä. Tuulen viemää antaa varmasti paljon kaiken ikäisille (naisille?) ja minua oikeastaan harmittaa, etten ollut tullut lukeneeksi tätä aiemmin, sillä nuorempana olisin varmasti keskittynyt varsin eri asioihin kuin nyt. Tulen aivan varmasti kuitenkin lukemaan tämän uudestaan joskus vanhempana. Tuulen viemää on ehdottomasti ansainnut paikkansa kaikilla klassikkolistoilla.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Margaret Mitchell

Luettu kirja: Tuulen viemää (suom. Maijaliisa Auterinen)
Alkuperäinen kirja: Gone with the Wind
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1936

Sivumäärä: 894
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Tammikuussa 2014
Arvostelu: ★★★★