Hahaa, ehdinpä sittenkin mukaan myös tälle kierrokselle jo hyvin vakaaksi perinteeksi muodostunutta kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Puolivuosittaisessa haasteessa ollaan saavutettu jo yhdestoista kierros. Itse muistan emännöineeni haastetta ihan hiljattain, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että se oli oikeasti vuonna 2016, jolloin oli menossa osa 3, eli niin vain ne vuodet vierivät. Paljon on tullut luettua (myös) klassikoita tässä välissä, toki muutenkin kuin haasteen puitteissa, minulla kun näitä omia haasteita riittää.
Niin, aika monta kertaa minä (ja etenkin muut) olen kyseenalaistanut näiden listaprojektieni järkevyyden, mutta päätynyt aina siihen tulokseen, että listoilta kirjojen lukeminen on todella usein palkitsevaa ja aina vähintäänkin mielenkiintoista. 1001-listaa huomattavasti kevyempi Keskisuomalaisen sadan kirjan projekti on jo pitkään ollut niin harmittavan lähellä maaliviivaa, että sen valmiiksi saattaminen kutkuttaa kovin. Ongelma on vain se, että ne siltä lukemattomat kirjat eivät juuri kutkuta. Mutta! Sen jälkeen kun sain lopultakin luettua tuolla listalla olevan ikuisuusprojektini Ruusun nimen, uskon että pystyn mihin vain (paitsi ehkä Tintteihin, jotka jostakin syystä ovat minulle Maailman Tylsintä Luettavaa).
Don Quijotesta oli vaarana muodostua uusi ikuisuusprojekti. Aloitin sen joskus loppukeväällä ja ajattelin mukavasti lukaista sen heti äitiysloman aluksi. No, vauva on jo viisiviikkoinen ja sain kirjan luettua loppuun eilen, että ihan helppo lukaisu se ei ollut. Don Quijote on kiinnostava klassikko sen iän vuoksi, se on ilmestynyt 1600-luvun alussa. Harvoin tulee luettua yhtä vanhaa kirjallisuutta. Klassikkoon myös viitataan usein ja kaikki toki tuntevat tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin ja hänen aseenkantajansa Sancho Panchan.
Koen että minua on aika pahasti petetty. Don Quijote koostuu kahdesta kuusisataasivuisesta niteestä. Siihen nähden tuntuu aika turhauttavalta, että kaikki mitä tästä romaanista aina puhutaan, siis lähinnä tuulimyllyjä vastaan taistelu, tapahtuu jo kirjan ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun aikana. Minulla onkin teoria: kukaan tästä puhuva ei ole lukenut kirjaa pidemmälle tai jos onkin, ei muista siitä mitään.
Suurin ongelma Don Quijoten suhteen minulla oli se, että se on veijaritarina, ja minulla on ongelmallinen suhtautuminen veijaritarinoihin. Periaattessa hassuttelu ja seikkailut ovat kivoja, mutta idea ei useinkaan kanna kovin pitkälle. Etenkään se ei kanna 1200 sivun verran. Se on harmi, sillä aluksi olin aika innoissani tästä klassikosta. Lähtökohta tarinalle on sinänsä hauska: sankarimme on lukenut aivan liikaa ritariromaaneja ja siksi luulee olevansa itsekin ritari. Hän ristii itsensä Don Quijoteksi, pestaa mukaan hieman hitaan Sancho Panchan aseenkantajakseen ja lähtee maailmalle sekoilemaan ja tekemään muka hyviä ritarin töitään, käytännössä levittämään hämmennystä ja sekasortoa. Jaksoin olla innostunut aika tarkkaan siihen asti, kun tajusin miten alkuvaiheessa tuulimyllyt tulivat vastaan ja tajusin, että eipä lopuissa yli tuhannessa sivussa taida enää tapahtua mitään kovin merkittävää...
Don Quijote liittyykin siihen klassikoiden sarjaan, joiden lukemisesta en sinänsä kovasti nauttinut, mutta olen tosi iloinen, että luin kirjan sen klassikkoaseman vuoksi. Oli se sitten järkevää ja ihan normaalia tai ei, tällainen itsensä haastaminen on minulle tärkeä ja hauska harrastus. Don Quijoten myötä sadan kirjan listalta puuttuu enää viisi kirjaa. Yksi niistä on tosin koko Tintti-sarja. Ja johonkin nyt sentään kai minäkin vedän sen itsensä haastamisen rajan... mutta saa nähdä. Olisipa mukava saada tämä projekti valmiiksi vielä tämän vuoden aikana!
