Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1600-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1600-luku. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Miguel Cervantes: Don Quijote (kirjabloggaajien klassikkohaaste 11)


Hahaa, ehdinpä sittenkin mukaan myös tälle kierrokselle jo hyvin vakaaksi perinteeksi muodostunutta kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Puolivuosittaisessa haasteessa ollaan saavutettu jo yhdestoista kierros. Itse muistan emännöineeni haastetta ihan hiljattain, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että se oli oikeasti vuonna 2016, jolloin oli menossa osa 3, eli niin vain ne vuodet vierivät. Paljon on tullut luettua (myös) klassikoita tässä välissä, toki muutenkin kuin haasteen puitteissa, minulla kun näitä omia haasteita riittää.

Niin, aika monta kertaa minä (ja etenkin muut) olen kyseenalaistanut näiden listaprojektieni järkevyyden, mutta päätynyt aina siihen tulokseen, että listoilta kirjojen lukeminen on todella usein palkitsevaa ja aina vähintäänkin mielenkiintoista. 1001-listaa huomattavasti kevyempi Keskisuomalaisen sadan kirjan projekti on jo pitkään ollut niin harmittavan lähellä maaliviivaa, että sen valmiiksi saattaminen kutkuttaa kovin. Ongelma on vain se, että ne siltä lukemattomat kirjat eivät juuri kutkuta. Mutta! Sen jälkeen kun sain lopultakin luettua tuolla listalla olevan ikuisuusprojektini Ruusun nimen, uskon että pystyn mihin vain (paitsi ehkä Tintteihin, jotka jostakin syystä ovat minulle Maailman Tylsintä Luettavaa).

Don Quijotesta oli vaarana muodostua uusi ikuisuusprojekti. Aloitin sen joskus loppukeväällä ja ajattelin mukavasti lukaista sen heti äitiysloman aluksi. No, vauva on jo viisiviikkoinen ja sain kirjan luettua loppuun eilen, että ihan helppo lukaisu se ei ollut. Don Quijote on kiinnostava klassikko sen iän vuoksi, se on ilmestynyt 1600-luvun alussa. Harvoin tulee luettua yhtä vanhaa kirjallisuutta. Klassikkoon myös viitataan usein ja kaikki toki tuntevat tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin ja hänen aseenkantajansa Sancho Panchan.

Koen että minua on aika pahasti petetty. Don Quijote koostuu kahdesta kuusisataasivuisesta niteestä. Siihen nähden tuntuu aika turhauttavalta, että kaikki mitä tästä romaanista aina puhutaan, siis lähinnä tuulimyllyjä vastaan taistelu, tapahtuu jo kirjan ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun aikana. Minulla onkin teoria: kukaan tästä puhuva ei ole lukenut kirjaa pidemmälle tai jos onkin, ei muista siitä mitään.

Suurin ongelma Don Quijoten suhteen minulla oli se, että se on veijaritarina, ja minulla on ongelmallinen suhtautuminen veijaritarinoihin. Periaattessa hassuttelu ja seikkailut ovat kivoja, mutta idea ei useinkaan kanna kovin pitkälle. Etenkään se ei kanna 1200 sivun verran. Se on harmi, sillä aluksi olin aika innoissani tästä klassikosta. Lähtökohta tarinalle on sinänsä hauska: sankarimme on lukenut aivan liikaa ritariromaaneja ja siksi luulee olevansa itsekin ritari. Hän ristii itsensä Don Quijoteksi, pestaa mukaan hieman hitaan  Sancho Panchan aseenkantajakseen ja lähtee maailmalle sekoilemaan ja tekemään muka hyviä ritarin töitään, käytännössä levittämään hämmennystä ja sekasortoa. Jaksoin olla innostunut aika tarkkaan siihen asti, kun tajusin miten alkuvaiheessa tuulimyllyt tulivat vastaan ja tajusin, että eipä lopuissa yli tuhannessa sivussa taida enää tapahtua mitään kovin merkittävää...

Don Quijote liittyykin siihen klassikoiden sarjaan, joiden lukemisesta en sinänsä kovasti nauttinut, mutta olen tosi iloinen, että luin kirjan sen klassikkoaseman vuoksi. Oli se sitten järkevää ja ihan normaalia tai ei, tällainen itsensä haastaminen on minulle tärkeä ja hauska harrastus. Don Quijoten myötä sadan kirjan listalta puuttuu enää viisi kirjaa. Yksi niistä on tosin koko Tintti-sarja. Ja johonkin nyt sentään kai minäkin vedän sen itsensä haastamisen rajan... mutta saa nähdä. Olisipa mukava saada tämä projekti valmiiksi vielä tämän vuoden aikana!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.
 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.
Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Madame de La Fayette: Clèves'in prinsessa


Jokainen kirja maailmassa ansaitsee tulla luetuksi. Valitettavasti kuitenkin osa maailman kirjoista on niin tylsiä ja kertakaikkisen kuivakkaita, ettei niiden lukeminen käy nuan vain, kuten Pohjanmaalla sanotaan. (Olen muuten ollut hyvin toiveikas sen suhteen, ettei Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan murteet tarttuisi minuun, kun nuo murteet ovat minulle niin vieraita. Yllätin itseni eräänä päivänä korvaamassa tyypilistä fraasiani "hirveesti" sanalla "hirviästi". Apua!).

Äitini on saanut Madame de La Fayetten Clèves'in prinsessan joululahjaksi parikymppisenä neljä vuosikymmentä sitten. Kirja on ollut tuon ajan hyllyssä lukemattomana tai kyllä sen ensimmäiset sivut lienee luettu useampaan kertaan. Ehkä jo parisen vuotta sitten kävin läpi äitini kirjahyllyä etsien listallani olevia kirjoja. Otin kirjan lainaan (äitini varoitteluista huolimatta) ja ajattelin lukea sen piankin. Kirja asusteli hyllyssäni luvattoman pitkään ja minäkin aloitin sitä ehkä kolmeen kertaan. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin lopulta luettua sen alusta loppuun. Yli 40 vuotta lukematon kirja kohtasi lopulta lukijansa ja saa taas vetäytyä kirjahyllyn hiljaisuuteen.

Listan kirjoissa on usein se ongelma, että ne ovat kovasti vanhentuneita ja niitä lukiessa on pidettävä mielessä, että maailma oli kovin erilainen niiden ilmestymisaikana. Kohtalaisen helposti tämä onnistuu vielä vaikkapa 1800-luvun kirjojen kanssa, joiden aikaisesta maailmasta tietää edes jonkin verran. Kohtasin odottamattomia ongelmia tämän 1600-luvulla ilmestyneen kirjan kanssa, sillä en osannut oikein sijoittaa tuota aikaa ja maailmaa mihinkään tietämääni. En siis oikein osannut pitää mielessä sitä, miten edistyksellinen ja poikkeuksellinen aikaansa nähden tuo kirja oli. Sillä sitä se varmastikin oli, vaikkei muuten oikein mitään suuria tunteita herättänytkään.

Kirja sijoittuu Pariisin hoviin, jossa salaiset, puolisalaiset ja puolijulkiset rakkausjutut kuohuttavat väkeä. Kahdensadan sivun aikana kerrotaan tarina suuresta rakkaudesta, joka aiheuttaa niin iloa, surua, punastumista, hermokuumeilua kuin onnettomuuttakin. Lienee kuitenkin tuon ajan kirjalle aika poikkeuksellista, että kaikkea ei ole kuorrutettu krumeruuleilla korulauseilla ja voihkimisella ja tunteilulla, vaan tarinan päähenkilöt - jopa naiset! - harrastavat analyyttista ja kylmähköäkin älyllistä pohdintaa (sen voihkimisen ja punastelun lomassa toki).

Eipä tämä kirja nykyajan ihmiselle mikään kovin erikoinen lukukokemus ollut, mutta kun oikein tosissani yritin katsoa kirjaa 1600-luvun silmälasien läpi, ymmärsin sen merkittävyyden. Hyvin erikoiselta tuntuu etenkin se ajatus, että kun 1600-luvulla on Ranskassa kirjoiteltu tällaisia tarinoita, on täällä Suomessa ollut ehkä hiukan erilainen meininki. Vaikka en todennäköisesti tule jatkossa muistamaan kirjasta juuri mitään (hei vaan kirjadementia), olen aika varma siitä, että aina kun näen tuon kirjan äitini hyllyssä, tulen aina muistamaan, että sain sen lopultakin luettua. Saavutus sekin ja voi miten hyvä mieli tuolle pikkuiselle jo keski-ikäiselle kirjallekin varmasti tuli.

Osallistun kirjalla myös Vive la France! -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Madame de La Fayette
Luettu kirja: Clèves'in prinsessa (suom. Aarne Anttila)
Alkupeäinen kirja: La Princesse de Clèves
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1678
Arvostelu: ★★