Voi hyvänen aika. En muistanutkaan, miten voimakkaasti kirja voi iskeä tajuntaan. On nyt kulunut pari vuorokautta siitä, kun aloitin Deborah Spungenin Nancyä ja pari tuntia siitä, kun sain luettua kirjan loppuun. Koko tämän ajan ajatukseni ovat askarrelleet Nancyn parissa. Oloni on nyt kuin olisin saanut pieniä sähköshokkeja, järkyttynyt, tärähtänyt, mutta lopulta jokseenkin rauhoittunut.
Nancy Spungen tuli arveluttavaan kuuluisuuteen Sex Pistols -bändin basistin Sid Viciousin epämääräisenä, huomionhaluisena ja huumehörhöisenä tyttöystävänä. Narkkarin näköisen Viciousin vieressä poseerannut tyttö jolla oli valkoiseksi värjätty kiharapehko, mustaksi meikatut silmät ja röyhkeä hymy on jäänyt ihmisten mieliin ja rockin historiaan. Sid & Nancy on suorastaan käsite, tyyppiesimerkki onnettomasta mutta voimakkaasta rakkaudesta. Spungen kuoli epämääräisissä oloissa, puukotettuna vatsaan ja teosta epäiltiin hänen poikaystäväänsä Sidiä. Hieman tämän jälkeen myös Sid kuoli. Koko tämä lyhyt mutta karmivan epämääräinen draaman kaari kiinnosti mediaa, roskalehtiä ja luultavasti parempiakin lehtiä. Sid oli julkkis ja Nancy tämän hullu narkkarityttöystävä. Eikö tällaisia ihmisiä saakin riepotella vapaasti lehdessä, eivätkö he olekin sen toiminnallaan pyytäneet ja ansainneet?
Nancy (alkuperäiseltä nimeltään And I Don't Want to Live This Life) on aito Nancyn äidin, Deborah Spungenin kertomus siitä, miten Nancystä tuli se, millaisena media hänet näki, millaista tuskaa, epätoivoa ja kärsimystä Nancy ja hänen perheensä olivat kokeneet ja millainen oikeasti oli tuo Nancy, josta media teki oman hirviömäisen lemmikkinsä. Ylikehittynyt empatiakykyni pysyy ihan hyvin aisioissa aina, kun voin hokea itselleni, että tämä on vain fiktiota, mutta nämä tositarinat, pahimpana (tai parhaimpana?) esimerkkinä Schindlerin lista -elokuva, eivät päästä minua todellakaan helpolla. Nancyn tarina on kammottava. Se on surullinen, epätoivoinen ja käsittämättömän painajaismainen.
Deborah aloittaa kertomuksensa siitä, kun Nancy syntyy ja heti synnyttyään joutuu verensiirtoon. Jo synnytyslaitokselta lähtien Nancy oli toisenlainen lapsi kuin muut, täynnä vihaa, itkua ja taistelua. Kirjan hirveintä luettavaa oli kuvaus Nancyn lapsuudesta. Hirviömäinen, pelottava ja uskomattoman epätasapainoinen lapsi terrorisoi perhettään niin, että turhauduin sekä inhottavaan Nancyyn että hänen avuttomiin vanhempiinsa. Sydäntä- ja hermojaraastavaa. Hirveintä oli kuitenkin se, miten lääkärit käänsivät selkänsä ja suhtautuivat vähätellen vanhempiin, jotka hakivat apua selvästi täysin häiriintyneelle lapselleen. En voinut kuin miettiä, miten paljon tällaisia tapauksia on muitakin. Mietin jossakin kohtaa, että onko ihan oikein vihata lukijana Nancyä niin paljon, kun kuitenkin selvästi näkee, että hänllä on pahoja mielenterveysongelmia. Samaa moraalista kysymystä pohti myös Nancyn äiti:
"Sillä hetkellä en tiennyt, että Nancyn tila huononisi tuosta vielä paljon, että hänen käytöksensä muuttuisi päivä päivältä kauhistuttavammaksi ja ryhkeämmäksi, että hän tulisi jäytämään meitä neljää kuin pahalaatuinen kasvain. Pian me halveksisimme Nancyä aivan avoimesti. Voiko ihminen vihata omaa lastaan? Kyllä, varmasti voi. Ja kuitenkin sitä lasta kaikesta huolimatta rakastaa ja toivoo vielä käännettä, joka muuttaa kaiken hyväksi." s. 179.
Eipä kirjan lukeminen muuttunut paljoa helpommaksi Nancyn vanhetessakaan tarinan edestessä. Tosin olin vähemmän ärsyyntynyt ja turhautunut Nancyyn ja koin enemmän sympatiaa häntä kohtaan. Huumeiden käytön kuvaukset oksettivat ja toivat minulle fyysisesti epämielyttävän olon, mutta toisaalta punk-maailman kuvaus oli mielenkiintoista ja viittauksissa minullekin hyvin mieluisat ja tärkeätkin bändit ja biisit avautuivat uudella tavalla. Deborahin näkemystä musiikkimaailman ja punkin turmiollisuudesta, raakuudesta ja synkkyydestä en halua allekirjoittaa. Nancy olisi taatusti löytänyt tien turmioon muutakin kautta. Punk vai sattui olemaan se elämänasenne, joka kuljetti hänen elämänsä viime hetkiä ja joka teki hänestä kuuluisan, hänestä ja Sidistä punk-ikonipariskunnan.
Jos tykkäät syväjärkyttää sieluasi, tämä kirja on ihan otollinen siihen puuhaan. Kammottavaa, raakaa ja hirvittävää tekstiä, joka ei ihan heti varmastikaan unohdu. Ihminen on raadollinen, sensaatiohakuinen ja unohtaa helposti, että sellaisten mediahahmojen, joita on kiva kauhistella, takana on usein suuri joukko kärsimystä, tuskaa ja huolestuneita perheenjäseniä. Kirjan ansiot ja se, miksi minun on pakko antaa kirjalle monen monta tähteä, eivät suinkaan ole missään kirjallisissa hienouksissa. Teksti on yksinkertaista ja siinä on valitettavasti toisinaan pahojakin kaikuja helpoimmista mahdollisista käännösratkaisuista. Kirja saa suositukseni sen vaikuttavuuden, pohjattoman epätoivon ja surun tunteen hienon välittymisen vuoksi. Nancy oli yksinkertaisesti karmivaa ja poikkeuksellisen tunteita herättävää luettavaa.
Mutta hei, kuunnelkaapa silti punkia. Punk will never die! Bändisuosituksina Ramones, The Offspringin ensimmäiset levyt, NOFX, Pää kii, Minor Threat ja The Distillers. Ja luonnollisesti myös Sex Pistols, joka muuten soi teemaan sopien taustalla tätä postausta kirjoittaessani.
Kirjailija: Deborah Spungen
Kirja: Nancy (suom. Anna Salo)
Alkuperäinen kirja: And I Don't Want to Live This Life
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:★★★★
Tällä kirjalla ruksin kirjabingosta kohdan "tositarinaan perustuva".
