Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Ymmärrän kyllä, miten ironista on kuvata kirja maatuskan kanssa.

Kiire ja stressi näkyy lukemistossani. Moni kirja on ollut kesken yli vuoden ja en osaa lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, aloitan koko ajan uusia rinnalle. Myös bloggaaminen laahaa pahasti perässä. Minulla on monta kirjaa, joista todellakin haluan kirjoittaa, mutta en vain saa aikaiseksi. Ainakin voisi aloittaa sillä, että bloggausten ei tarvitse olla pitkiä ja merkityksellisiä. Ideani alunperin oli jättää jokin merkki lukemistani kirjoista, siihenhän riittäisi vain muutama rivi. Nyt näyttää siltä, että aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen on kesällä paljon. Suolistotulehdus meni jälleen kerran todella huonoon suuntaan, kesäloma vaihtui sairaslomaksi ja nyt koitan katkaista verentulon koittamalla lepäillä edes vähän. Helppoa se ei ole, kun talo kaipaisi maalausta ja piha monennäköistä laittamista. No, vielä on kesää jäljellä.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät oli tosiaan kesken myös hyvin pitkään. Nappasin sen työpaikan kirjahyllystä Seinäjoelta viime vuoden kevättalvella. Hukkasin sen muutossa vähäksi aikaa ja kun lopulta löysin sen repun pohjalta etenin muutaman sivun viikkotahtia, kunnes lopulta viime viikolla sain sen luettua loppuun. Olen lukenut Oksaselta aiemmin Puhdistuksen, josta kyllä pidin, mutta en kovinkaan valtavasti. Stalinin lehmät oli lopulta minulle osuvampi lukukokemus, tosin kaikessa rankkuudessaan vähän liikaa.

Kirjan päähenkilö on Anna, nuori nainen jolla on virolainen äiti ja suomalainen isä. 70- ja 80-luvun Suomi ei ole helppo paikka virolaiselle. Heidät luokitellaan samaan joukkoon venäläisten kanssa ja ryssäviha elää vahvana. Anna ja etenkin Annan äiti varovat kaikin keinoin paljastavansa taustaansa. Annalla on myös toinen suuri salaisuus. Hänellä on oma "Herransa", syömishäiriö, joka pitää hänet pienenä ja sirona sallien  kuitenkin jatkuvan hurjan ahmimisen. Kaupasta saa mitä vain, rajattomasti. Ikävä on myös vanhoja kotimaan ruokia ja kotimaata yleensä. Kukaan ei täysin ymmärrä Annaa ja mitä lähemmäs hän päästää miehiä, sitä enemmän hän kokee menettävänsä elämänsä hallinnan.

Teos käsitteli naisen ja etenkin virolaisen naisen asemaa kaunistelematta, toisinaan turhankin rankasti. Oksanen kuvaa Annan ajatusmaailmaa, jota ruoka hallitsee, hurjan aidontuntuisesti ja se tietenkin lisää kirjan ahdistavuutta. Takaumat ja tarinan eteneminen eri ajoissa tuntuivat hieman sekavilta johtuen etenkin siitä, että luin kirjaa niin pitkään. Joka tapauksessa en voi kuin ihmetellä, millainen esikoisromaani tämä onkaan. Ei ole ihme, että Oksasesta tuli niin valtavan suosittu.

"Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektioksta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on  uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava"

Kirja on 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan "entisen itäblokin maasta kertova kirja".

Kirjailija: Sofi Oksanen
Luettu kirja: Stalinin lehmät, 2003
Sivumäärä: 478
Mistä hankittu: Kierrätyshyllystä

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)

Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Pahan Pappi (joulukalenterin 13. luukku)

Pakkanen tekee lumettomastakin maisemasta taianomaisen. Jopa seittitakiainen oli toissailtaisella lenkillä kaunis.

Kuuntelin Harjunpään ja pahan papin syyskuussa, aikaan kun iltalenkeillä alkoi jo hämärtää. Ensimmäisen Harjunpääni, Rakkauden nälän, olen lukenut monta vuotta sitten eräänä jouluna ja nyt vasta luin, tai siis kuuntelin, toisen. Rakkauden nälkä oli todella vaikuttava, mutta niin oli Pahan pappikin.

Harjunpää saa ratkaistavaksi kinkkisen pulman. Sarjamurhaaja piinaa Helsinkiä, metron alle kuolee ihmisiä. Samaan aikaan Pasilassa pimeissä nurkissa lymyää omituinen mies, maahinen, joka palvoo pyhää Maammoa. Tarinassa on mukana myös Matti-poika, kovia kokenut yksinäinen lapsi. Kirjan juoni on tavattoman hyvin rakennettu ja eheä. Tarina on voimakkaan jännitteinen, mutta ei perinteisen dekkarin tavalla. Se ammentaa voimansa pahuudesta, pimeydestä ja ihmissielun pimeistä puolista.

Olin vähän jopa yllättynyt kirjan synkkyydestä, siinä ei juuri näkynyt valonpilkahduksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja "perinteiseen" dekkariin verrattuna Pahan pappi olikin paljon syvempi ja psykologisempi. Hieno mutta tavattoman musta kirja. Seuraavaksi en aio pitää yhtä pitää taukoa Joensuun kirjojen välillä. Hyllystä löytyisi Rautahuone, taidan avata sen jo pian. Tosin voisi olla mukavaa myös aloittaa aikajärjestyksessä vanhimmasta Harjunpää-dekkarista.

Kirja on suomalaiset suosikit -listalla sijalla 76.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Matti Yrjänä Joensuu
Luettu kirja: Harjunpää ja pahan pappi (2003)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Lukija: Riku J. Korhonen
Arvostelu: ★★★

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Olipa hyvä, että koko ajan kirjaa lukiessani mielessä pyöri Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa asiantuntija Stig Carpelan kommentoi työtaistelun pitkittymistä. (Kuuluu muuten yleisivistykseen, kuten lähes tulkoon kaikki muutkin Julmahuvi-sketsit. Heti Youtubeen, jos et tiedä, mistä puhun.)

Ilman tuota huvittavaa mielikuvaa olisin nimittäin todennäköisesti eksynyt vähän turhan synkille vesille tämän kirjan parissa. Menin nimittäin lukemaan, että Lehtiä syksyn arkistoista jäi Bo Carpelanin viimeiseksi kirjaksi ja kirjailija kuoli pian kirjan julkaisun jälkeen. Kuolemaa oli havaittavissa joka puolella kirjaa mustana valkoisella ja rivien väleissä. Jo valmiiksi alakuloiseen mielialaan se ei ehkä ollut omiaan. Lehtiä syksyn arkistosta oli kuitenkin äärettömän kaunis kirja, oikeaa kaunokirjallisuuden tarjoamaa sielun lohturuokaa. Siinä kuvataan tarkalla ja uskomattoman lämpimällä tavalla kirjoittamista, luontoa, vanhenemista, kuolemaa ja elämää.

"Syksyn tullen kaikki äänet, tieltä tai vainioilta kantautuvat, tai ne, jotka kaikuvat metsistä, käyvät kovin yksinäisiksi. On kuin ne hakisivat vastausta, mutta vastaus on jo kauan sitten kaikonnut, niin kuin sumu kaikkoaa, kun taas ääet, ihmisten, lintujen, kierroksiaan kiihdyttävän traktorin, perämoottorin merenselällä, kaikki etäisiä ja kaukana toisistaan, etenevät sumuvöiden lomitse hiipuakseen vitkaan niin kuin savukiemura hälvenee, liukenee. Silmä voi seurata ääntä ja sen katoamista. Tämä kaikki on täysin mahdotonta kaupungin sokkeloissa." s. 62.

Koko kirjan voisi oikeastaan kehystää seinälle huoneentauluksi. Niin täynnä se oli kauniita lauseita ja hienoja oivalluksia. Kuitenkin teos ei sorru liialliseen kikkailuun vaan se on helposti lähestyttävä ja antaa tilaa myös suvantohetkille. Kirja sopi täydellisesti luettavaksi ensimmäisiin pimeisiin syysiltoihin ja kuoleman ja elämän ohella se sisältää paljon oivalluksia myös syksystä, joka tietenkin yhdistyy temaattisesti kuolemaan.

"Syksy on minun vuodenaikani. Se saapui varhain, viipyy pitkään, melkein kokonaisen elämän iän, kunnes se jonain aamuna luovuttaa ja katsoo suoraan valoon." s. 166

Sumu peitti merenrantaa viime maanantaina Mustasaaren Svedjehamnissa.

Kirja oli kuin syksy parhaimmillaan: pakahduttavan kaunis ja aiheutti tunteen siitä, että tähän hetkeen on tartuttava, näistä kauniista päivistä on nautittava täysillä, sillä kohta ne ovat ohi.

Kirjailija: Bo Carpelan
Luettu kirja: Lehtiä syksyn arkistosta (suom. Caj Westerberg)
Alkuperäinen kirja: Blad ur höstens arkiv (2011)
Sivumäärä: 206
Mistä hankittu: Lahja siskolta <3
Arvostelu: ★★★★

Eve Hietamies: Yösyöttö ja Tarhapäivä

Kepeän ja raskaan yhdistelmä kirjallisuudessa on haastava. Vaikeista asioista kirjoittaminen siten, että teksti säilyy nautittavana ja viihteellisenä on taatusti vaikeaa ja siksipä ehkä nautinkin Eve Hietamiehen Yösyötöstä (2010) ja Tarhapäivästä (2012) niin paljon. Klassikoiden ja kriitikoiden ylistämien teosten keskelle kaipaan säännöllisesti jotakin kevyttä luettavaa. En kuitenkaan nauti pelkän hötön lukemisesta. Viihteellisiltä kirjoiltakin vaadin sisältöä, hyvää kieltä ja usein mielellään myös syvällisempää pohjaväriä. Hietamies pääsikin yllättämään minut valtavan positiivisesti.

Yösyötössä Antti Pasanen, ihan tavallinen suomalainen mies, sellainen äijähkö mies, joka tykkää pitkään nukkumisesta, baari-illoista ja naisista, jää yksin vastasyntyneen vauvansa kanssa.  Vaimo Pia ottaa ja päättää, että elämä vauvan kanssa ei ole häntä varten. Antti on Paavo-poikansa kanssa alkuun ihan hukassa. Tietenkin, sillä vauva-arkeen tottuminen olisi haastavaa läsnäolevan vaimonkin kanssa. Onneksi apua alkaa vähitellen löytyä niin neuvolasta, leikkipuiston äideistä kuin naapurin perheeltäkin.

Tarhapäivässä pikku-Paavo on kasvanut viisivuotiaaksi tenavaksi. Elämä rullaa jo tutumpia uomia, mutta Pasasen pojat joutuvat taas uuden haasteen eteen, kun perheeseen muuttaa tilapäisjäseneksi viisivuotias Terttu-tyttö. Yhtäkkiä Antin ja Paavon miehiseen elämään ilmestyy tyttöjen juttuja, tyttöjen leluja, vaatteita, lakanoita, pompuloita ja sanoja, joiden merkitystä voi vain arvailla. Jokaisella lelulla on nimi, mutta niin on jokaisella vaatekappaleellakin. Antti on taas pulassa.

Hietamiehen kirjoitustapa on lämmin mutta terävä. Hänellä on taito tiivistää paljon tunnetta arkiseen kerrontaan. Sinänsä kirjojen sisältö ei ollut mitään maata mullistavaa. Uskon että pienten lasten vanhemmat saisivat itse tarinasta huomattavasti enemmän irti kuin minä, lapsista ja vanhemmuudesta mitään ymmärtämätön. Kuitenkin kirjoissa oli jotakin sellaista humaania lämpöä, hyväntuulisuutta ja positiivisuutta, että kirjojen lukeminen oli ehdottoman nautinnollista. Hietamies kuvaa alleviivaamatta Paavon äidin vaikeaa masennusta ja sitä, miten hankalaa on kun Paavo kaipaa äitiänsä, joka ei jaksa olla pojastaan kiinnostunut. Toivon todella, että Hietamies kirjoittaisi Pasasen poikien tarinalle jatkoa, haluaisin kovasti kuulla, mitä heille kuuluu.

Yösyöttö on HS:n suomalaiset suosikit -listalla.
Tarhapäivä on kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla.
Helmet-lukuhaasteessa Yösyötöllä kuittaan kohdan 20 (kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan) ja Tarhapäivällä kohdan 30 (viihteellinen kirja).

Kirjailja: Eve Hietamies
Kirja: Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012)
Kustantaja: Otava
Sivumäärät: 383 ja 447
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kuva: Elisa Kirja

Kirjallisuus on parhaimmillaan sellaista, että se käy luihin ja ytimiin, tunkeutuu ihon alle ja sydämen sopukoihin. Ihastuin viime vuoden keväällä Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teokseen. Rakastuin sen paikallishistoriaan, monipuolisuuteen ja -tasoisuuteen sekä uskomattoman herkkään, surumieliseen kauneuteen. Olen tuosta saakka ajatellut, että pitää lukea Westöltä muutakin ja kun Älä käy yöhön yksin oli kerran Elisa kirjan tarjouksessa tarjolla muutamalla hassulla kolikolla, ostin sen oitis omakseni. En olisi uskonut, että Missä kuljimme kerran -kirjasta olisi helppo pistää paremmaksi, mutta Älä käy yöhön yksin oli jackpot, täydellinen uusi kirjarakkaus, joka pääsi kertaheitolla yhdeksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Älä käy yöhön yksin kertoo nuorista helsinkiläisistä. Jouni, Ariel ja Adriana ovat kultaisen 60-luvun nuoria. He haaveilevat, rakastavat ja elävät osana poliittisesti haastavaa ja musiikillisesti innostavaa aikakautta. Musiikki onkin tarinassa voimakkaasti läsnä. Läsnäolo on oikeastaan hyvin aliarvioiva ilmaisu. Teos on musiikkia, sen tarina limittyy oikeisiin ja kuvitteellisiin musiikkikappaleisiin ja siinä on oma kiihkeän haaveileva rytminsä. Oikeista musiikkikappaleista tärkeänä tarinaa kuljettaa Simonin ja Garfunkelin The Sound of Silence, laulu joka on niin merkittävä osa omaa elämänhistoriaani, että olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun laulu tuli mukaan kertomukseen.

Kuvitteelista musiikkia teoksessa edustaa Arielin sanoittama ja säveltämä ja ystävysten yhdessä esittämä Älä käy yöhön yksin. Kaunis ja surumielinen folk-laulu sitoo yhteen koko kirjan tarinan ja siirtyy vuosikymmeneltä toiselle ja liittyy myös seuraavan sukupolven nuorien, tempoilevan 1970-luvun Frankin ja Evan elämään. Tarina kulkee 60- ja 70-lukujen kautta aina 2000-luvulle asti. Kolmannen sukupolven eräs edustaja syntyy vuonna 1987, sattumalta juuri samana vuonna kuin olen itse syntynyt. Talvi kuvaillaan hyytävän kylmäksi ja Westö tuntuu kertovan samalla myös minun historiaani, kun hän kuvailee päähenkilöidensä elämää.

Sukupolvet seuraavat toisiaan, mutta ihminen ei sinänsä muutu. Nuoret kasvavat aikuisiksi läpi omien sekä koko maailman kriisien ja epävarmuuden läpi. Ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa, pienilläkin teoilla voi olla suuret seuraukset ja näennäisen mitättömät hetket voivat paisua jälkikäteen katsellen valtaviin mittasuhteisiin. Toisilla haaveet kantavat pitkälle, jotkut sortuvat elämässään ja menettävät suunnan ja toiset taas elävät läpi elämänsä tietämättä mitä oikeastaan lopulta haluavat. Kauneimpia hetkiä ei usein tajua arvostaa sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Teos on täynnä pakahduttavia ja kylmät väreet aiheuttavia hetkiä, ajatuksia ja tunnelmia.

Kirja on persoonallinen, taianomainen ja jollakin tavalla mystinen. Se on samalla kevyt ja äärettömän painava. Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää. Kaiken kauneuden ja kuin minulle suunnattujen teemojen ohella kirja oli upean sujuva, helppolukuinen ja koukuttavasti rakennettu. Westö piti yllä mystiikkaa ja salaisuuksia, joita hän raotti vähitellen sellaisella rytmillä, että kirja oli pakko ahmia. Älä käy yksin oli minulle niin täydellinen kirja, että ainakin tässä ajassa, paikassa ja mielentilassa minun on hyvin vaikeaa keksiä montakaan yhtä vahvaa lukukokemusta. Rakastan palavasti musiikkia ja paikallishistoriaa ja yhtä palavasti rakastin tätä kirjaa.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Älä käy yöhön yksin (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Gå inte ensam ut i natten (2009)
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Sivumäärä: 595
Arvostelu:  ★★★★★

Anja Snellman: Parvekejumalat

Luin kirjan, jota inhosin alusta loppuun. Usein jos inhoan jotakin kirjaa, näen kuitenkin sen positiivisetkin puolet ja koen hetkittäin valoisia pilkahduksia takkuavankin lukemisen lomassa. Anja Snellmanin Parvekejumalat oli kuitenkin joka lauseellaan minulle vastenmielinen. Saattaa herätä kysymys, miksi sitten en jättänyt kirjaa kesken. No tietenkin siksi, että kirja on äänestetty Hesarin 2000-luvun suomalaiset suosikit listan sijalle 78. Ja siksi, että maksoin kirjasta kokonaiset kolme euroa, enkä tietenkään halunnut tunnustaa virheostosta.

Nyt kun tunnustan inhonneeni kirjaa, tuntuu vielä vaikeammalta myöntää, että kirja käsitteli hurjan tärkeää aihetta, maahanmuuttajien elämää ja sopeutumista Suomeen ja suomalaisten asenteita heitä kohtaan. Kirjan päähenkilö Anis F. Muumin on somalityttö, jonka perhe on muuttanut kylmään Suomeen. Anis elää niin normaalia nuoren tytön elämää kuin se on mahdollista kahden hyvin erilaisen kulttuurin ristitulessa. Vapauden kaipuu ja halu olla samanlainen kuin Suomi-tytöt sekä uskonnon ohjaama tiukka, jopa julma kotikasvatus johtavat pahoihin yhteentörmäyksiin. Tarinassa on myös täysin päinvastaista vapaudenkaipuuta. Suomalaissyntyinen Alla-Zahra, joka on aiemmin tunnettu nimellä Alla Pohjola, pakenee liiankin vapaata, rankkkaa ja sekavaa elämäänsä burkhan alle, toisenlaiseen vapauteen. Alla-Zahran pikkusisko Wanda ja Anis tutustuvat ja Wandan kautta Anis pääsee yhä lähemmäs sellaista elämää, josta haaveilee. Hinta on kuitenkin kova.

Kirja käsittelee monipuolisesti erilaisuutta ja sen sietämistä. Sen sanoma oli merkittävä ja monella lailla herättelevä. Koko kirjan hieno, tärkeä ja ajankohtainen viesti hautautui kuitenkin mielessäni valtavat mittasuhteet saaneeseen ärsytykseen. Inhosin kirjan henkilöiden typerää nimeämistä. Aniksen perheen tytöt olivat kaikki mausteita ja pojat haukkoja. Inhosin kirjan töksähtelevää rakennetta, lyhyitä lukuja ja liikaan hienosteluun sortuvia lauseita. Inhosin kirjan päämäärättömyyttä ja sekavuutta. Kirja tuntui koko lukukokemuksen ajan ilkeältä ja pahansuovalta, toisaalta lapselliselta ja hiomattomalta.

Oikein harmittaa mollata kirjaa näin, etenkin kun tiedän teoksen vedonneen moniin. En tiedä onko syy siinä, että minä ja Anja Snellman emme vain sovi yhteen. Ajattelin ottaa selvää asiasta ja palaan vielä tämän vuoden aikana johonkin toiseen Snellmanin teokseen, ehkäpä toiseen listalta löytyvään, Lemmikkikaupan tyttöihin tai sitten Snellmanin (silloin Kaurasen) esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä. Oletteko te pitäneet Snellmanin kirjoista? Olenko yksin tämän ärsyyntymiseni kanssa?

Kirjailija: Anja Snellman
Luettu kirja: Parvekejumalat (2010)
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu: ★

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen on kiinnostanut minua niin pitkään, kun olen hänestä yleensä ollut tietoinen. Monille tämä tytär-Parkkinen taitaa olla isä-Parkkista tutumpi. Minulle kuitenkin isä eli Jukka Parkkinen on ikuinen idolini, jota olen fanittanut jo pitkään ja sen vuoksi minua kiinnosti kovasti tietää millaista kirjallisuutta hänen tyttärensä kirjoittaa. Ja - hip hip hurraa! - niinhän siinä sitten kävi, että toiset tykkää isästä ja toiset tyttärestä, mutta minäpä tykkään täysillä kummastakin.

Sinun jälkeesi Max kertoo kahdesta veljeksestä, jotka hankkivat elantonsa sirkuksessa. He ovat poikkeuksellisen riippuvaisia toisistaan, fyysisesti kiinni kyljistään, siamilaiset kaksoset. 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, muutoksen kuohut, ihmisten köyhyys ja luokkaerot on kuvattu teoksessa poikkeuksellisen terävästi ja kansainvälisesti. Sirkusmaailma tuo mieleen Elefanttimiehen ja ajan ennen Internetiä ja kauhuelokuvia, jolloin ihmisten jännitykseksi kelpasi poikkeavien yksilöiden tuijotus ja kauhistelu. Sinun jälkeesi Max on täysin poikkeuksellinen myös tunnelmaltaan. Minulla on taipumusta lievään synestesiaan (lapsena koin viikonpäivät ja kaikki numerot väreissä, nyttemmin on jäljelle jäänyt lähinnä vain numeron 4 keltaisuus) ja tämän kirjan kohdalla se ilmeni ihmeen voimakkaina tekstiin liittyvinä väreinä. Näin kirjan maailman ruskean, punaisen ja vanhan roosan hämyisissä sävyissä.

Luin Günter Grassin Peltirummun hiljattain, viime marraskuussa. Sinun jälkeesi Max muistutti lukukokemuksena Peltirumpua monessakin mielessä. Pohdin kirjojen yhteyksiä hiukan ohimennen ja epämääräisesti, ajattelin että kenties tunnelman samankaltaisuus aiheutuu erikoisista päähenkilöistä. Siispä hihkaisin melkein ääneen, kun Parkkinen palkitsi nuo aiemmin hieman epäselvät, mielessäni laiskanlaisesti muotoaan hakeneet yhtymäkohdat kertaheitolla mainitsemalla Maxin ja Isaacin tädin tavan käyttää kolmea hametta päällekkäin. Jos tämä ei ollut intertekstuaalinen viittaus ja suora yhteys sinne Oskarin isoäidin neljän hameen alle, ei sitten mikään!

Sinun jälkeesi, Max muistutti Peltirumpua erityisesti siinä, että kumpikin kirja on välillä ihmeen ällöttävä, vastenmielinenkin mutta silti lumoava ja taianomainen. Ne kertovat erikoisista ihmisistä, erilaisuudesta ja erityisen vahvoista naisista. Sinun jälkeesi Max oli kaikessa erikoisuudessaan lumoava, kansainvälisyydessään raikas ja taitava ja yksinkertaisesti ihan mahtavan nautittava romaani. Suosittelen.

Kirjailija: Leena Parkkinen
Kirja: Sinun jälkeesi, Max (2009)
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 311
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Riikka Pulkkinen: Totta

Pulkkisen Riikka on kiehtonut minua kirjailijahahmona jo pitkään, vaikka hänen tuotantoonsa tutustuminen on ollut vähän vaiheessa. Viime vuonna maaliskuussa kuuntelin Iiris Lempivaaran ja toukokuussa luin Vieraan. Lokakuussa Turun kirjamessuilla kuuntelin Pulkkisen haastattelun ja totesin fanittavani naista ja päätin lukea Totta niin pian kuin mahdollista. Haastattelussa Pulkkinen toi nimittäin ilmi, että Totta ja Iiris Lempivaara olivat työn alla samaan aikaan ja se oli haasteellista, kun tunnelmat vaihtelivat täysin laidasta laitaan. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat varsin lupaavat, sillä sekä kirjailja että kirja kiinnostivat minua kovasti.

Totta oli aika pitkälti sellainen kuin odotinkin sen olevan: täynnä teräviä sanoja, kielikuvia ja kauneutta. Pulkkinen kertoo naisista, eri ikäisistä naisista, jotka usein ovat tavalla tai toisella selvityjiä. Ja sehän on varsin mainio lähtökohta kirjalle. Totta kuvaa kolmea sukupolvea, kuolemaa tekevää isoäitiä, tämän tytärtä ja tyttärentytärtä, joilla kakilla on omat muistonsa, traumansa ja salaisuutensa. Tarinassa oli hienoja aineksia, siinä oli kauneutta ja älykästä kerrontaa, mutta silti jotakin puuttui. Jopa ärsytti, kumma juttu.

Oikeastaan kaikki lukukokemuksessa sujui ihan kiitettävästi siihen asti, kun pääsin kohtaan, jossa tyttärentytär Anna kävelee Helsingin keskustassa ja bongaa kaduta nakkipaperin. Muistin samantien jonkin kirjabloggaajien Pulkkinen & nakkipaperi -keskustelun ja googlasin asiaa. Löysin Sallan mainion bloggauksen kirjasta ja luin sen vilkuillen. Olin samaa mieltä, valitettavasti, siitä että teoksessa on melkoisia ärsyttäviä epäkohtia. Tämän asian konkretisoitumisen jälkeen lukukokemus oli vähän ärsyttävä. Pulkkinen runotyttöilee, maalailee ja keskittyy kyhäilemään mielettömiä ja kirjallisuuden historiaan pyrkiviä korulauseita ja toisinaan unohtaa henkilönsä omille teilleen. Samalla hän näyttää unohtavan sen, että henkilöiden kai pitäisi olla kuin aitoja ihmisiä, ei kirjallisen tarinan irtonaisia päällemaalattuja kiiltokuvia.

Pidin kirjasta sillä "ihan ok" -tavalla, joka ei ole kirjalle kovinkaan imartelevaa. Riikka Pulkkinen on minulle siis edelleen kirjailija, josta pidän valtavasti, mutta jonka kirjoista en suuremmin välitä tai valtavasti innostu. Silti jostakin syystä aion ottaa Pulkkisen esikoisen Rajan vielä tämän vuoden lukemistooni.

Totta oli peräti Finlandia-palkintoehdokkaana ja suomalaiset äänestivät sen Hesarin 2000-luvun parhaiden kirjojen äänestyksessä sijalle 13.

Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Kirja: Totta (2010)
Mistä hankittu: Itse ostettu pokkari, en muista mistä ja koska
Sivumäärä: 270
Arvostelu: ★★★

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (äänikirja)

Syksy on näemmä tullut kanssa-asukillenikin. Jonka nimeä en muista. Olen huono emäntä.

No johan on! Vanha ystäväni vuosien (lähes vuosikymmenten, voi hyvää päivää) takaa tuli jälleen tervehtimään minua. Itse Havukka-ahon ajattelija, Pylkkäs-Konstahan se siinä! Käpsäkkäästi ilahdutti päivänä muutamana työmatkaani Kari Pajun kertoilemana.

Havukka-ahon ajattelija oli meillä kotona kirjahyllyssä ja luin sen jo kouluikäisenä. Pidin siitä paljon, mutta taitaa olla turha edes mainita, etten muista siitä mitään yksityiskohtia. Leppoisan pohdiskelevan ja särmikkään päähenkilön toki muistin, jonka vuoksi kirjan lukeminen oli ilahduttava paluu lapsuuden lukukokemukseen. Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004) yli viisikymmenttä vuotta myöhemmin kuin hän pohdiskeli Havukka-aholla (1952). Välissä Huovinen on julkaissut myös Konstan Pylkkerön (1961) jota en ole lukenut. Huovinen sekä aloitti, että lopetti uransa Pylkkäs-Konstan seikkailuilla, sillä tämä vuonna 2004 julkaistu kirja jäi vuonna 2009 kuolleen kirjailijan viimeiseksi ja Havukka-ahon ajattelija oli kirjailijan ensimmäinen romaani (sitä ennen häneltä kylläkin julkaistiin novellikokoelma Hirri vuonna 1950).

Konsta Pylkkänenhän on vallan ikääntynyt mies, hiukan jo kalju pilkistää. Aikaa on kulunut miehen aiemmista seikkaluista ja ihminenkin on käynyt jo avaruudessa asti. Vanhempana on miehen hyvä asettua aloilleen, varsinkin kun syksy tekee tuloaan. Talvella pitää olla paikka, jonne iltaisin kallistuu nukkumaan ja jossa on hyvä keitellä muikkusoppaa. Siispä eläkkeelle jäänyt sekatyömies kiertelee kotiseutuaan Kainuuta ja tutkiskelee, josko jostakin torpasta löytyisi huone, jonne mies voisi asettua kortteeraamaan. Meno on vanhanaikaista ja rauhaisaa.

Kyllä on niin, että maailma kaipaisi enemmän tällaista kirjallisuutta. (Ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että kyllä on myöskin niin, että Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja taitaa olla Pylkkäs-Konstan serkkupoika). Mihinkään ei ole kiire, ennen oli kaikki paremmin. Mitä yksinkertaisempaa elämää ihminen elelee, sitä paremmin hän voi. Luonnossa liikkuminen ja ruumiillinen työ, siinä on todellakin avain onneen!

Konstan tapaamat ihmiset ovat mainioita, mutta erityisen nautittavaa on Huovisen luontokuvaus. Syksyn lähestymisen aistii voimakkaasti, vaikka sitten helmikuun lumenpaljoudessa ja kylmyydessä työmatkakävellessäänkin. Kirja on kaunis ja - varsinkin kun sen tietää viimeisiksi kuulemisiksi, joita koskaan tulemme Konsta Pylkkäsestä kuulemaan - melkoisen liikuttava.

Kirja äänestettiin Hesarin 2000-luvun suosikit -äänestyksessä sijalle 72.
Kirjassa liikuttiin maalaismaisemissa,

Kirjailija: Veikko Huovinen
Kirja: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004)
Lukija: Kari Paju
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Tuomas Kyrö: Liitto

Liiton kuvituskuvaksi pääsi maailman kaunein hääkimppuni, joka oli käytössä elokuussa lähes kolme (no huh!) vuotta sitten.

Huhuu, onko täällä ketään? Täällä nimittäin ollaan taas, vaikkakin järkyttyneenä siitä, että olen heinäkuun aikana lukenut vain yhden kirjan. Sitäkään en oikeastaan edes lukenut, sillä kuuntelin tämän Tuomas Kyrön Liiton äänikirjana. Lukuaikaa ei näillä näkymin ole tulossa ennen elokuuta, joten saa nähdä, milloin taas palailen blogiinikaan. Toivottavasti kuitenkin vielä heinäkuun aikana, vaikka lähestyvä muutto onkin kuin kaiken ajan itseensä imevä ankeuttaja.

Olen aiemmin pitänyt Kyröä synonyyminä mielensäpahoittajalle siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole lukenut häneltä mitään muuta. Pidin Kyröä puhtaasti huumorimiehenä, toki syvällisenä sellaisena. Liitto olikin yllättävän synkkä, jonka vuoksi vähän jopa petyin kirjaan. Minä kun odotin jotakin kevyttä, mielensäpahoittajamaista. Kuitenkin ennakkoasenteista selvittyäni ja hieman aikaa kirjaa pohdittuani minun on todettava, että Kyrö taitaa sittenkin olla parhaimmillaan tällaisessa aidommassa, elämän nurjempiakin puolia yhteenkokoavassa kerrontakirjallisuudessa.

Liitto sijoittuu ajallisesti 1930-luvulta 1950-luvulle. Vuosia luonnehtivat tietenkin sodat, mutta sodasta huolimatta kirjan pääteemat pyörivät kuitenkin ihmisten tavallisen elämän ympärillä. Kyrö tiivistää nasevalla ja ytimekkäällä kielellään ihmissuhteiden vaikeuden, parisuhteen kiemurat, ankaran perheen ja yleisesti päivittäisen elämästä hengissä selviämisen hyvin inhimilliseen ja aidontuntuiseen pakettiin. Kirja sopi erityisen hyvin kuunneltavaksi äänikirjaksi, sillä siinä vaihtelevat kertojat tuli väkisinkin tunnistaneeksi. Toisinaan hitaammanpuoleisena oivaltajana en olisi välttämättä heti tajunnut, kuka kirjan hahmoista puhui milloinkin.

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti sen hahmojen aitous. Etenkin kirjan miespäähenkilö Urho oli niin hidas, jäyhä, saamaton, mutta kuitenkin hyväntahtoinen, että ei voi kuin ihailla Kyrön taitoa saada paperille ylös näin aitoja tyyppejä. Hitleriä ihaileva Anna taas on kaikessa kärjistyksessään samalla sekä huvittava että sydäntäsärkevä.

Sydän sai tosiaan särkyä useamman kerran liittoa kuunnellessa. Lapsikuolleisuuden kulta-aika järkytti ja mielestäni liiallinen kurjuus teki kirjasta toisinaan hieman epämiellyttävän. Kuitenkin se oli niin aito, oivaltava ja sen kieli oli niin vaivatonta, että kirjan kuunteleminen oli lopulta nautinto. Rankoista aiheista huolimatta sain Liittoa kuunnellessa muutaman kerran myös naurahdella. Ehkäpä Liiton lumo onkin siinä, että se oli kuin elämä itse: toisinaan lähes sietämättömän rankkaa, tarkoituksetonta ja vaikeaa, mutta silti joskus yllättävänkin huvittavaa ja palkitsevaa.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Kirjabingossa laitan rastin ruutuun kohtaan "Kotimainen kirja".

Kirjailija: Tuomas Kyrö
Kirja: Liitto (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★★

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras sai kunnian olla Kesän Ensimmäinen Virallinen Puistokirja. Olen nauttinut tästä yllätyskesästä istumalla töiden jälkeen puistossa. Meren rannalla käy jatkuvasti ihana tuulenvire, eikä lukiessa tule liian kuuma. Vieraan kansi sopi myös hyvin tähän mahtavaan vihreyteen.

Julkisilla paikoilla lukeminen on aina vähän riskaabelia, kun kirja tuntuu olevan turhan hyvä ice breaker monille. Eilen kun odottelin rautatieasemalla junaa, viereeni istui tyyppi, joka oli suoraan kuin Pussikaljaromaanista. Kysyttyään, mitä luin, hän innostui kovasti ja totesi, että "Minun sukunimeni on myös Pulkkinen!". Mahtoikohan olla sukua...

Olen aiemmin lukenut tältä kovin suositulta naiskirjailijalta ainoastaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -teoksen. Kuuntelin tuon kirjan äänikirjana ja hassusti Vierasta aloittaessani, kuulin äänikirjan lukijan äänen päässäni. Ilmeisesti Pulkkisen kirjoitustapa on omaleimainen ja poikkeava, kun niin voimakkaasti yhdistin kirjan Iiiris Lempivaaraan, vaikka hyvin erilaisilla vesillä liikuttiinkin.

Vieraassa oli vähän kaikkea. Kaikkea raskasta, vaikeaa ja usein tabuksi miellettyä. Pakko on todeta, että tavaraa oli liikaakin. Oli uskontoa, uskon- ja identiteettikriisiä poteva, merten taa pakeneva pappi Maria. Kieltäytymistä, asketismia, tiukkaa uskontoa. Oli anoreksiaa, mielensairautta. Ja sitten vielä rasismia, pieni maahanmuuttajataustainen tyttö, jota kiusataan, uhitellaan ja joka kirjoittaa päiväkirjaa. Tekstin sijassa vuorottelevat tytön huonolla suomella kirjoitetut päiväkirjapätkät sekä runomaiset, Marian mieltä ja mielialaa kuvaavat pätkät, jotka on aseteltu usein kirjan sivuille runomaisuutta ilmituomaan.

Menin vähän sekaisin kaikista kirjan teemoista, enkä osannut yhdistää niitä yhteiseksi suureksi (ja mahdollisesti) vaikuttavaksi kokonaisuudekseen. Kirja oli toki kiinnostava ja sillä oli hetkensä, mutta silti ei tämä oikein ollut minun juttuni. Liikettä ja rytmiä kuvastava sanojen asettelu oli oikeasti aika ärsyttävää ja samoin pikkutyttö ei saanut sympatioitani, vaikka se olisi mitä ilmeisimmin kuulunut asiaan. Joka tapauksessa Pulkkinen on kiintoisa kirjailija ja odotan innolla hänen muiden kirjojensa lukemista.

Kirja: Vieras
Kirjailja: Riikka Pulkkinen
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 299
Mistä hankittu: Heräteostos ruokakaupasta
Arvostelu: ★★

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Luin juoksemisesta kertovaa kirjaa ja söin mutakakkua synttäreiden kunniaksi. Ihanan paheellista!

Huh huh, kärsin jonkinlaisesta kirjoitusblokista eikä lukeminenkaan ole maistunut ihan niin hyvin kuin yleensä. Tai olen kyllä lukenut hirveästi, mutta olen halunnut lukea vain kaikkea aika kevyttä. Senpä vuoksi kuukauden klassikkokin laahaa perässä niin paljon, etten saa sitä maaliskuun aikana (eli huomenna) luettua loppuun. Saisin ehkä, jos oikein panostaisin, mutta välillä pitää kyseenalaistaa omat puuhansa ja miettiä, onko järkeä lukea, jos se tuntuu pakkopullalta. Havahtua ja vastata tiukasti kysymykseen ei. Harrastusten pitää tuntua harrastuksilta. Tällaisissa itse asetetuissa haasteissa ja listoissa on se vaara, että homma muuttuu suorittamiseksi ja senpä vuoksi puhalsinkin kuukauden klassikko -pelin poikki. Koleaa taloa voin lueskella eteen päin sitten, kun siltä tuntuu. Huhtikuun kuukauden klassikko on Rikos ja rangaistus ja - kumma kyllä - odotan sen lukemista jostakin syystä aika paljonkin. No, tosiaan vaikka Dickens on edelleen kesken, olen lukenut paljon ja moni kirja odottaa vielä bloggaustaan. Tässä nyt ensimmäisenä Nousiaista, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Voi Miika Nousiainen, olet ihana. Vadelmavenepakolainen ihastutti siinä määrin, etten ihan heti uskonut pitäväni vielä enemmän hänen muista kirjoistaan. Maaninkavaara kuitenkin räjäytti potin ihan täysin. Kaava oli aika samankaltainen ja muistutti aika lailla myös toisen suosikkini, Hotakaisen Juoksuhaudantien tarinaa. Miehellä pakkomielle, valtava, huvittava, mutta niin iso pakkomielle, että se pilaa kaiken ja tuhoaa miehen elämän. Mahtavan hauskaa ja synkkää siis.

Maaninkavaaran lähtökohta onkin hurjan synkkä. Huttusen perheen poika, juoksijalupaus Jarkko katoaa kisamatkalla laivalla. Jonkun on nähty tippuvan laidan yli ja tuo joku oli Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuus. Isä Martti tietää kaiken Suomen juoksijoista ja juoksun historiasta. Oikeastaan juoksu on ainut asia, joka merkitsee Martille jotakin. Kaikki perheen lomamatkat liittyvät juoksuun ja juoksijoihin ja oikeastaan kaikki, mitä Martti päästää suustaan, liittyy juoksuun. Martti on toiminut poikansa valmentajana ja Jarkon menetys ei ole ainoastaan sitä että isä menettää poikansa vaan myös sitä, että valmentaja menettää juoksijansa ja pakkomielle menettää purkautumiskanavansa. Toisi sanoen Martti menee entistäkin enemmän sekaisin. Apuun tulee herttainen ja ystävällinen tytär Heidi, joka uhrautuu auttaakseen isää. Heidi voi ruveta juoksijaksi, vaikka vain vuoden ajaksi. Isä saa valmentaa, on ehkä onnellisempi ja mikä on pahinta mitä voi sattua? Juokseminenkin on ihan mukavaa ja samalla voisi vaikka laihtua pari kiloa.

Voi Heidi, et arvannut mihin ryhdyit. Överiksihän se menee, kuten arvata saattaa. Kaikessa kauheudessaan Martin ja Heidin treenaaminen on huvittavaa ja viihdyttävää. Heidin huoneen seinältä tuijottavat partanaamaiset suomalaisjuoksijat suoraan 80-luvulta, Martti puuhailee Heidille happitelttaa, veritankkausta ja matkaa Keniaan juoksemaan. Nousiainen on mestarillinen kirjoittamaan tekstiä, joka on niin hauskaa että on jo pohjattoman synkkää ja päinvastoin.

Kirjan kertojana vuorottelevat perheenjäsenet ja kerrontatapa tuo hienoa elävyyttä kirjaan. Heidin toive tavallisesta teinielämästä heijastuu kerronnan epätoivona. Mietteet pojista ja teinin elämästä tuntuvat niin aidoilta, että toisinaan oikein huvittelin sillä ajatuksella, että tosiaan, Nousiainen on kirjoittanut tämänkin. Sana on hallussa siten, että kieli on samalla kepeää, uskottavaa ja sujuvaa. Kirja oli samalla sekä synkän hauska että käsittämättömän surullinen. Ja jotenkin taas niin uskomattoman suomalainen. Viihdyttävää, kertakaikkiaan. Nyt haluan lukea äkkiä lisää Nousiaista ja viskata pölyiset klassikot nurkkaan!

Kirjailija: Miika Nousiainen
Kirja: Maaninkavaara
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 351
Arvostelu: ★★★★

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

En pystynyt vastustamaan kiusausta, kun bongasin kirjastosta tämän pikkuruisen miki-kirjan. Anna-Leena Härkönen kuuluu inhokkikirjailijoideni joukkoon Häräntappoaseen vuoksi. Lisäksi olin nähnyt tästä Ei kiitos -kirjasta tehdyn leffan trailerin ja ajatus kirjan suhteen oli että ei kiitos. Halusin kuitenkin kokeilla tällaisen minikirjan lukemista ja muistin, että Ei kiitos on suomalaisten 2000-luvun suosikit -listalla loppupäässä, joten halusin antaa kirjalle mahdollisuuden. Minulla onkin melkoinen putki päällä nyt noiden 2000-luvun parhaiden suomalaisten kirjojen suhteen. Olen tänä vuonna lukenut jo yhdeksän kirjaa tuolta listalta.

Kirja oli ihan juuri niin tympeä kuin uskoinkin sen olevan. Ei sitten yhtään minun juttuni. Kommunikointiin kykenemättömiä ihmisiä, omituisia motiiveja ja itsekkäitä, raivostuttavia ihmisiä. Päähenkilö Heli, nelikymppinen saksanopettaja, on tyytymätön mieheensä Mattiin ja siihen, että mies pelaa mieluummin tietokonepelejä kuin huomioi vaimoaan ja toteuttaa aviollisia velvollisuuksiaan. Tämä johtaa siihen, että Heli päätyy puuhailemaan moraalittomia erään aikuisopiskelijansa kanssa. Kaikki ovat onnettomia, solmussa ja raivostuttavan saamattomia. Eniten otti päähän se, että Matti oli aivan selvästi masentunut, mutta Heliltä ei herunut hänelle yhtään ymmärrystä.

Kenties Härkösen tyyliin kuuluukin luoda mahdollisimman ärsyttäviä hahmoja, mutta tämän tyylinen kirjallisuus ei kuulu lemppareihini. Miki-kirjan lukeminen sen sijaan oli ihan hauska kokemus. Luen usein iltaisin sängyssä ja pientä ja kevyttä kirjaa oli mukava pitää kädessä pötkötellessä. Se että sivua joutui kääntämään usein, häiritsi oikeastaan yllättävänkin vähän. Ohuiden sivujen kääntäminen talven kuivattamilla sormilla oli toisinaan turhauttavan vaikeaa. Aion kuitenkin ehdottomasti lukea lisää miki-kirjoja, jos sattuu jossain vastaan tulemaan. Härkösen taidan kyllä suosiolla jättää muille lukijoille.

Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kirja: Ei kiitos
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 555
Arvostelu: ★

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Seikkailuni äänikirjojen maailmassa jatkuu. Tällä kertaa kuuntelussa oli sellainen kirja, että keskenpä olisi luultavasti jäänyt, jos olisin lukenut sen perinteisenä kirjana. Sen sijaan työmatkakävelyjen kumppaniksi tämä oli oikein mainio valinta. Se oli yhtä junnaavaa ja hidasta kuin aina vain päivästä toiseen jatkuva saman reitin kävely, mutta toisaalta vihdyttävää, mukavaa ja hauskaakin seuraa.

Pussikaljaromaani, no, kai nimi jo kertoo, ettei tämä kirja ole mitään poliittista syväanalyysiä, ihmisen sisimmän tarkastelua tai suurta draamaa. Tässä kirjassa on kaljaa, jota kanniskellaan pussissa. Pussin kanniskelusta vastaavat kaverukset Lihi, Marsalkka ja Henninen. He ovat nuoruuttaan jatkaneita nuorisolaisia, eivät suinkaan juoppoja. Juopoksi muuttuu, jos nuorisolaisuutta jatkaa yli kolmekymppiseksi. Kolmikko hengailee Lippakioskin nurkilla edellisestä illasta hieman nuutuneina ja haluaisi pelata noppaa. No, yksi noppa kuitenkin puuttuu ja sitä lähdetään etsimään. Noppaa ei löydy eikä löydy rakkauttakaan, mitä kovasti myös kaivattaisiin, mutta sen sijaan löytyy olutta, Alepa ja siideriä, yksi salamipizza, tyttöjä, moottoripyöräjengiläisiä, kenkä- ja kirjakauppa, poliiseja ja murtunut jalka. Löytyy myös kauneutta ja ystävyyttä verhoutuneena maleksimiseen, laiskuuteen ja tapahtumaköyhyyteen.

Tapahtumaköyhä kirja todellakin oli. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen, jonka aikana ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Se on tärkein syy siihen, miksi en varmaankaan olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun tavallisena versiona. On oikeastaan käsittämätöntä, miten Rimminen on kyennyt kirjoittamaan periaatteessa juonellisen kirjan, jossa ei oikeastaan ole minkäänlaista juonellista kehittymistä. Kieltä Rimminen kieritteli tässäkin teoksessa, mutta ei ehkä siinä määrin kuin Nenäpäivässä tai sitten se meni ohi hitaammanpuoleisen kerronnan pyörteissä.

Ensimetreillä kirjaa kuunnellessani huokaisin syvään, että tämmöistäkö kertojaa pitää nyt sitten kuunnella kilometrikaupalla, ei tule kesää. Kesä muuten melkein tulikin, mutta takatalvi vei sen mennessään, näin välihuomautuksena. Ei kulunut kuitenkaan montaa minuuttia, kun tajusin kertojan, Arttu Kurttilan sopivuuden ja nerokkuuden. Humoristinen, rosoinen ja venyttelevän kaarteleva kerronta sopi tarinaan paremmin kuin nenä päähän tai kalja pussiin. Hän toi hahmoihin syvyyttä ja sympaattisuutta, johon ei varmastikaan mielikuvitukseni olisi pystynyt paperiversiota lukiessa.

Pussikaljaromaani oli jokseenkin sympaattinen, melko huvittava ja aika viihdyttävä. Mitään elämää suurempaa kirjallisuutta se ei ollut, mutta mitä mainiointa työmatkakuunneltavaa. Sanat soljuivat korvissa ja jalat rullasivat eteen päin rytmissä. Rytmi oli hidas ja junnaava, mutta kaupunki oli kaunis, linnut lauloivat ja tajusin, että minulla olisi paljon opittavaa Lihiltä, Marsalkalta ja Henniseltä: elämä on tässä ja nyt ja pitäisikin taas pitkästä aikaa pelata vähän yatzya.

Kirjailija: Mikko Rimminen
Kirja: Pussikaljaromaani
Julkaisuvuosi: 2004
Lukija: Arttu Kurttila
Kesto: 9 h 55 min
Arvostelu: ★★★

Ulla-Leena Lundberg: Jää

Varoitus! Tämä teksti sisältää merkittäviä juonipaljastuksia Ulla-Leena Lundbergin Jää-teoksesta.

Käyn kirjastossa vähintään kaksi kertaa viikossa. Vietän viikot yksinäni Vaasassa ja kirjasto on mukavan kotoisa, rentouttava ja tunnelmallinen paikka, jossa on ihanaa kuluttaa aikaa (joskus vielä teen postauksen elämäni kirjastoista!). Joka kerta kurkistan myös pikalaina-hyllyyn, jossa pidetään suosituimpia uutuuskirjoja, joita voi lainata kahden viikon laina-ajalla. Viime viikolla hyllyssä istui Ulla-Leena Lundbergin Jää, josta olin kuullut paljon kuitenkaan kuulematta oikeastaan mitään. Tiesin, että kirja sijoittuu saaristoon ja kertoo saaristoseurakuntaan saapuvasta papista ja että se voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Uskoin siis, että kirja on varmasti ihan lukemisen arvoinen. En kuitenkaan uskonut, että Jäästä muodostuisi yksi viime aikojen merkittävimmistä lukukokemuksistani. Se nimittän kosketti tai oikeammin mojautti tiukan oikean suoran jonnekin erittäin syvälle jo unohtuneeseen, ikiroudaksi jäätyneeseen muistojeni osaan, niin että sattui ja tuntui kummallisen hyvältä samaan aikaan.

Jää tempasi minut heti maailmaansa. Saaristoseurakunta on viehättävä ja pidin siitä, että kerrontaa rytmittivät saariyhteisön postinkantajan ajatukset, joissa on jotakin kauniin alkukantaista ja yliluonnollistakin. Saaristo on tapahtumaympäristönä ihastuttavan suljettu ja karu. Sen henkilöt ovat aitoja, samaistuttavia ja liikuttaviakin. Etenkin papin perhe, hänen tehokas ja tarmokas vaimonsa Mona sekä lapset Sanna ja myöhemmin syntyvät Lillus ovat rakastettavia ja heidän tarinansa seuraamiseen jäin koukkuun heti alkusivuilla. Päässä soi Myrskyluodon Maija ja elämä saaristossa etenee luonnon ja vuodenaikojen ehdoilla.

Lundberg teki kuitenkin uskomattoman katalan tempun. Hän tutustutti minut lempeään, ystävälliseen mieheen. Mieheen joka oli ihana isä, ymmärtävä aviomies, loistava pappi. Kiinnostunut kanssaihmisistään, luonnon ilmiöistä. Avarakatseinen ja kärsivällinen, ihana mies. Ja sitten Lundberg meni ja hukutti miehen. Hyväkuntoinen nuori mies putosi pyörineen heikon jään läpi, ilman mitään terävää mukana, jäänaskaleita, edes puukkoa ja hukkui. Turha kuolema, käsittämätön kaikessa tarpeettomuudessaan ja epätodennäköisyydessään.

Kyynelet valuivat pitkin poskiani ja lähestulkoon kastelivat kirjaston kirjan, kun luin kirjan viimeisiä lukuja. Ei pelkästään siksi, että tarina oli surullinen, ei toki. Kirja kaiveli omia kipeitä muistojani niin kuin hammaslääkärin pora kaivelee mätivää reikää. Ensimmäinen tieto onnettomuudesta, toivon sekainen epäusko, ei ole mahdollista, ei meille tällaista tapahdu. Shokki, joka saa toimimaan tehokkaasti, lakaisemaan lattioita, järjestelemään asioita. Pöytä täynnä kukkia, surunvalittelijoita, adresseja. Kysymyksiä, että miten te jaksatte ja hymynsekaisia vastauksia, että hyvin jaksetaan, ei muutakaan voi, meillähän on toisemme kuitenkin. Tuskainen huuto silloin, kun kukaan ei kuule. Hautajaiset, joissa tuntee katseet selässään, säälin, mutta toisaalta myös uteliaisuuden ja juoruilunhalun. Kulissit yllä ja naamarit kasvoilla, sisällä valtava möykky kovaa jäätä. Tuska, järkytys ja kylmyys. Vaikka isä vielä äsken oli siinä, niin lämpimänä, välittävänä ja voimakkaana.

Mietin koko ajan lukiessani, että tällaista tekstiä ei ole voinut kirjoittaa, jos ei ole kokenut jotakin tällaista, jos ei kanna sisällään jotakin traumaa. Siksipä en yllättynytkään, kun löysin Suomen kuvalehden artikkelin, jossa Lundberg kertoo taustastaan, joka on yllättävänkin samankaltainen kirjan tapahtumien kanssa. Lundbergin isä, pappi, on hukkunut, kun kirjailija on ollut puolitoistavuotias. Hänellä ei siis ole tapahtumasta tai isästään muistikuvia, mutta on selvää että merkittävät traumat ja onnettomuudet jatkavat elämistään ja siirtyvät ne kokeneilta ihmisiltä toisille.

Jää asettui ehkä enemmänkin henkilökohtaisista syistä voimakkaat ja terapeuttiset lukukokemukset- kuin kirjallisista syistä ansioituneet lukukokemukset listalle, mutta se ei toisaalta yhtään vähennä lukukokemuksen arvoa, kenties jopa päinvastoin. Uskoisin, että kirjan suosiosta kertoo se, että meitä traumankantajia, sisäisen rautajään kokeneita ihmisiä on enemmän kuin päällepäin uskoisi. Kirja kuitenkin tarjoaa varmasti paljon niillekin, keillä ei tällaisia kokemuksia ole. Sen aitous ja saaristoelämän luonnonläheisyys ja ankaruus koskettavat. Ihmiset ovat saaristossa tavallista voimakkaammin osa luontoa ja luonnon armoilla. Heidän on pelattava yhteen, mutta siitä huolimatta voimasuhteet ja arvojärjestykset määriytyvät ja eripuraa syntyy samoin kuin maissakin. Jää oli kaunis ja lopulta pohjattoman surullinen tutkielma ihmisyydestä, menetyksestä ja elämän kiertokulusta. Samalla se oli puhdistava ja vertaistukeen perustuvaa terapiaa tarjoava lukukokemus, joka lämmitti sydämeni jäätä.

"Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksi ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta. Tapahtunut etääntyy koko ajan maailmasta aivan niin kuin pappikin on koko ajan vähemmän sellainen kuin ollessaan miedän joukossamme, ja koko ajan vieraampi." s. 365.

Kirjailija: Ulla-Leena Lundberg
Luettu kirja: Jää (suom. Leena Vallisaari)
Alkuperäinen kirja: Is
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 366
Arvostelu:  ★★★★

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kylläpä kevät kiitää kovaa vauhtia eteenpäin. Päivät ovat jo aika pitkiä ja pitenevät huimaa vauhtia. Valon määrä väsyttää ja jaksaminen on toisinaan vaikeaa, mutta parin kuukauden päästä taas helpottanee. Teitä lukijoitakin on yhtäkkiä ilmestynyt taas monta lisää, lämpimästi tervetuloa! Vaikka muuten vietänkin väsynyttä hiljaiseloa ja kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta jokseenkin junnaavaa elämää, blogi on saanut osakseen huomiota paljon. Onneksi on kirjat. Mottoni, joka on melkein kulunut puhki viimeisen vuoden aikana.

Luinpahan nimittäin taas upean kirjan. Häpeäkseni on tunnnustettava, että en tiennyt yhtään mitään Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksesta etukäteen. En tiennyt sen olevan historiallinen suurromaani, vähän kuin urbaanimpaan ympäristöön siirretty Täällä pohjantähden alla. En tiennyt, että se oli niin koskettava, kaunis ja kaikinpuolin suuri.

Rakastan paikkoihin liittyvää historiaa. Olen viettänyt jo lapsena monia hetkiä pohtien kotipihallamme ja -metsissämme, kuinka monet ihmiset ennen minua ovat kävelleet samoja polkuja, istuneet samoilla kallioilla ja nähneet suuret puut, kun ne olivat pieniä. Kotitilamme historia ei ulotu monenkaan sukupolven taakse, mutta mistä sitä tietää, kuinka monen muinaisen metsämiehen tai kauppiaan reitit ovat ristenneet nykyisten kotitiluksiemme kanssa. Tämän paikkasidonnaisen historiarakkauteni vuoksi vaikkapa Pariisi on minulle kertakaikkiaan pakahduttava kokemus. Citén saari, Louvre puistoineen, tavalliset kadut ja verisempänä esimerkkinä Place de la Concorde saavat mielikuvitukseni laukkaamaan ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkääni. Että niin moni ennen minua on seissyt samassa paikassa omien ajatustensa ja sen hetkisen kulttuurin, maailman tilanteen ja ilmapiirin ympäröimänä.

Suomen kaupungeissakin voi mainiosti harrastaa tätä historiallista haaveilua. Turussa Maariankatu 3:ssa voi kuvitella syyskuun neljättä päivää vuonna 1827 ja sitä, kun Hellmanin talo syttyi palamaan. Kun seisoo Kauppatorilla ja oikein keskittyy, voi kuvitella katunäkymään mukaan ratikat ja Yliopistonkadulle yliopiston. Ja kaiken keskelle ne turkulaiset, jotka ovat kuluttaneet Turun katuja ennen minua.

Helsinki on minulle vieras, mutta myös nykyisen pääkaupunkimme (henkinen pääkaupunkihan on edelleen Turku, se lienee kaikille selvää?) kadut ovat varmasti omiaan innoittamaan menneiden sukupolvien ja tapahtumien romanttiseen muisteluun. Kjell Westö on selvästi sukulaissieluni tässä asiassa. Niin vahvasti Missä kuljimme kerran on paikkoihin liittyvää kuvitteellista ja osittain historiallistakin kerrontaa. Se kuvaa Helsinkiä ennen sisällissotaa ja sen aikana. Sisällissodan jälkeen seuraa äänekäs, iloinen ja kansainvälistyvä 1920-luku. Perhoslamppujen alla kieltolain aikainen kapakkakulttuuri kukoistaa. Iloiselta 20-luvulta siirrytään synkempään 30-lukuun, jota alkavat jo varjostaa sodan uhkakuvat ja Lapuan liike. Kaupunki kasvaa ja kehittyy, sen kaduille ja ravintoloihin tallentuu hippusia ihmisten elämästä, tunteista, muistoista ja Suomen historiallisista tapahtumista.

Hienon historiallisen taustan lisäksi kirjan ansiot ovat sen aidontuntuisissa henkilöissä. Tarinassa seurataan rikkaiden perheiden lapsia Lucie ja Cedi Lilliehjelmiä sekä Eccu Widingiä ja työläisperheen poikaa Allu Kajanderia. Vuosien vieriessä tapahtumat jättävät jälkensä henkilöihin, jotka puolestaan jättävät jälkensä kaupunkiin. Sisällissodan kauhut muuttavat nuoria siten, että 20-luvun jazzin ja ilakoinnin taustalla on piilossa synkkkiä sävyjä.

Missä kuljimme kerran oli upea romaani Suomen historiasta. Siinä oli jotakin uskomattoman aitoa ja vaikka henkilöt ja osittain tapahtumatkin olivat keksittyjä, oli siinä jatkuvasti läsnä koskettavaa todentuntua. Hieno kirja, joka jätti minut oikeastaan ihan hiljaiseksi, siksipä en tässäkään tekstissä osaa analysoida kirjaa tämän tarkemmin. Kuvat otin muuten tänä aamuna matkalla töihin. Kuvat ovat siis epäloogisesti Vaasasta, vaikka tekstissä puhuin Turusta ja Helsingistä. No, hyvin Vaasakin sopii tuohon historiallis-romanttiseen haaveiluun. Ja olipa jo valoisaa!

Ai niin, osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Missä kuljimme kerran
Alkuperäinen kirja: Där vi en gång gått
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 585
Arvostelu:★★★★

Katja Kettu: Kätilö

Teknik, sano bloggaaja ku älypuhelimen sovelluksen näki.

Pääsin mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan, jossa sain valita Elisa Kirjan valikoimasta haluamani äänikirjan, kiitos siitä! Valikoimasta valitsin Katja Ketun Kätilön, jota on kehuttu paljon ja joka voitti kirjabloggaajien valitseman Blogistanian Finlandian pari vuotta sitten. Kulutin työmatkoja kävellen 10 h 18 min Kätilön parissa ja tuona aikana talsimani viidenkymmenen kilometrin varrelle jätin suuren määrän ajatuksia, ahdistuksia, huokaisuja ja inhon puistatuksia. Toisinaan pidättelin itkua, pari kertaa jopa naurua ja useamman kerran oksennusta. Kätilö oli käsittämätön kirja. Sekä rakastin että inhosin sitä syvästi samaan aikaan. Lukija Eija Ahvon ääni kaikui päässäni öisinkin ja ajatukseni olivat Kuolleen Miehen vuonolla usein myös silloin, kun en kuunnellut äänikirjaa.

Lapin sota tuo yhteen kaksi ihmistä, kätilö Fräulein Schwesterin, joka on vanhapiika, pahaverinen, vikasilmä, villisilmä sekä saksalaisen upseerin, komean valokuvaajan Johann Angelhurstin. Villisilmä rakastuu heti komeaan Johanniin, tämän tuoksuun, miehekkyyteen ja jykevyyteen. Se tavallinen tarina? No ei niinkään. On sota ja sodan kauhut, vankileirit, tapot ja yleinen kaaos. Lapin sota on minulle jostakin syystä hyvin vieras ja en ole tainnut aiemmin lukea yhtäkään sitä käsittelevää romaania, joten matka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi. Sillä matka tämä Kätilön lukeminen todellakin oli. Matka täynnä tunteita.

Naisia pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Murskaksi iskettyjä hampaita, jalkojen väliin luiskahtavia kohtuja, mätiviä, haavaisia, visvaisia elimiä, kauhua, tuskaa, kipua. Kettu käsittelee tekstissään naista niin raa'asti, että moni ei tähän ole pystynyt tai halunnut pystyä. Se että tällä kaikella on varmasti taustansa todellisuudessakin ja kaikki ei ole vain kirjailijan keksintöä, sai minut monesti värisemään kauhusta ja inhosta tekstiä kuunnellessani. Silti kirja ei olisi niin voimakas ilman näitä kauhuja. Ne kuuluivat osaksi tarinaa ja toisaalta kielen tietty karski runollisuus auttoi siinä, että tapahtumista pystyi irtautumaan tarpeeksi niin, ettei oksennus aivan noussutkaan kurkkuun asti.

Kaiken kauhun lisäksi on kuitenkin sitten myös se rakkaus. Hullu, järjenvastainen rakkaus, joka saa Villisilmän tekemään tyhmiäkin ratkaisuja. Myös rakkauden kieli on väkevää. Kaunis vertauskuvallisuus oli liikuttavaa ja sen kautta sain osani myös positiivisista väristyksistä. Myös Jäämeren luonnon kuvaus on upeaa ja voimakasta. Tundra on kaunis mutta ankaruudessaan armoton. Villisilmän pärjääminen yksin pienessä mökissä kaiken sen pelottavan keskellä on ylistys naiseudelle ja etenkin sotiemme naisille.

Kielestä jo mainitsinkin ja se oli teoksen ansioista kenties tärkein. En muista ikinä koskaan missään törmänneeni näin vahvaan ja voimaa uhkuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Pohjoiset murresanat, vanhahtavuus (jossa kylläkin olin huomaavinani muutamia nykyajalta kalskahtavia säröjä) ja luonnosta voimaansa ottava runollinen rakkauden ja tuskan sanasto vaikuttivat. Kielessä soi tavallista voimakkaampana Suomi, sen verinen (lähi!)historia, karu ja ankara luonto sekä vahvat, sitkaat ja hiljaiset ihmiset.

Minä siis sekä vihasin kirjaa katkerammin kuin mitään muuta ja odotin sen loppua mutta myös rakastin sitä enemmän kuin mitään kirjaa pitkään aikaan. Kätilössä oli mitä kauneinta rakkautta mutta myös mitä hirveintä julmuutta. Eija Ahvo oli lukijana ammattimainen ja hänen äänensä pehmeys teki hirveistäkin kohdista hiemän vähemmän hirveitä. Luultavasti tulen muistamaan nuo työmatkani, joilla kuuntelin Kätilöä, loppuelämäni ja Eija Ahvon äänen myös (hei, eikö Ahvo ollutkin juontajana jossakin ärsyttävässä lastenlaulukilpailussa 90-luvulla? Vai sekoitanko hänet johonkin toiseen?). Uskon että kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana. Kettu käyttää tekstissään myös uudissanoja ja uskon, että ne ja murteellisuus toimivat paremmin kuunneltuna. Jään niin kovin helposti pyörittelemään lukemiani sanoja sen sijaan, että antaisin niiden rauhassa soljua eteenpäin ja tarinan sen ohella. Tosin kaipasin konkreettista paperia, josta olisin voinut kirjoittaa ylös kaikki ne kauniit lauseet, jotka olisin tahtonut muistaa loppuelämäni.

En ole ollut lukukokemuksesta näin hämmentynyt juuri koskaan. Sen osaan sanoa, että Kettu on taitava ja Kätilö on poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei todellakaan täydellinen ja särötön kirja. En tavoistani poiketen kykene edes antamaan tälle arvostelutähtiä, sillä kirja ei ole niin yksiselitteinen. Suosittelen kovasti lukemaan tämän, jos et ole sitä vielä tehnyt. Vaikka inhorealismi on välillä kestämätöntä, kirjassa oli jotakin niin alkuvoimaisen suomalaista, että soisin Kätilön kuuluvan jokaisen suomalaisen pakkoliseen lukemistoon.

Osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja ylenen sotamiehestä korpraaliksi.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen vaikuttaa olevan eräänlainen kirjabloggaajien lempilapsi. Googlatkaapa vaikka hänen nimensä tai mikä tahansa hänen kirjoistaan ja saatte pitkän listan linkkejä kirjablogeihin. Enpä minäkään olisi kuullut kirjailijasta, jos en olisi sotkeutunut syvälle blogimaailmaan. Lumikko ja yhdeksän muuta on arvosteltu ja kehuttu niin monessa kirjablogissa, että totta kai minäkin halusin lukea sen. Ja onhan se 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla sijalla 55. Maaginen realismi (tai no, Murakami) on sydäntäni lähellä ja siispä avasin kirjan varsin innoissani.

Ensimmäiset 150 sivua olin hieman ärsyyntynyt ja mietin, että tämäkö nyt on se paljon hehkutettu kirja. Jokseenkin lapsellinen, sekavahko ja kummallinen opus. Mutta sitten Jääskeläinen alkoi iskeä tiskiin sellaista tekstiä, että silmäni pyöristyivät ja suuni taipui hymyyn. Kuten nyt vaikka:

"Hetken ajan Ella Milana halusi olla sellainen ihminen, jolla on tapana pyydystää lumihiutaleita kielellään. Parin minuutin ajan hän harkitsikin vakavasti ainakin yhden lumihiutaleen pyydystämistä, ihan vain, jotta saisi tietää, miltä moinen spontaani ele tuntui. Sitten hän totesi, että oli asiaa miettimällä jo kadottanut mahdollisuuden spontaanisuuteen. Lumihiutaleet saivat sataa rauhassa maahan asti." s. 164

tai

"Ella ei ollut koskaan uskonut joulupukkiin, pääsiäispupuun tai jumalaan; hän oli saanut voimaa uskostaan kaiken ikuiseen tallentumiseen". s. 257

Lumikko ja yhdeksän muuta on erikoinen aikuisten satu kirjallisuudesta, kirjailijoista ja inspiraation lähteistä. Tietynlainen lapsellisuuden tuntu häiritsi minua kirjan loppuun saakka ja luulen sen johtuvan hahmojoen nimistä ja etenkin Lumikon Otuksela-hahmojen nimistä, jotka toki olivatkin lastenkirjojen hahmoja. Sen sijaan turkulaisena arvostin kovasti Aura Jokinen -nimeä! En siis pitänyt kirjasta niin paljon, kun monet muut ovat pitäneet, mutta olihan tämä nyt todella hieno ja hyvin poikkeuksellinen teos. Jääskeläinen hallitsee sanansa ja juonenkehittelyn ja aion lukea hänen kirjojaan lisääkin.

Kirjalija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kirja: Lumikko ja yhdeksän muuta
Julkaisuvuosi: 2006
Sivuja: 322
Mistä hankittu: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 29. - 31.1.2014 junassa ja kämpillä
Arvostelu: ★★★

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Irma on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa linja-autolla Keravalle, kun on nähnyt lehdessä ilmoituksen muuton takia pois annettavista huonekasveista. Peikonlehteä hän on lähtenyt hakemaan. Irma jotenkin päätyy kuitenkin väärään rappuun ja väärälle ovelle, tulee soittaneeksi ovikelloa ja astuneeksi sisään. Ja eihän sitä nyt voi noin vain mennä kylään, vaan on tehtävä jotakin asiaakin ja siksi Irma tulee aloittaneeksi uran kyselijänä, taloustutkimusta tekevänä haastattelijana.

Ensimmäinen käynti on taustaselvitystä, että soveltuuko haastatateltava tutkimukseen. Irma tulee käyneeksi useammassa kodissa ja joihinkin hän palaa useammankin kerran. Irma alkaa oppia keravalaisista tuttavuuksistaan yhtä ja toista ja kiintyäkin näihin. Kuten elämässä usein käy, Irma kohtaa kuitenkin myös epäluuloisia ihmisiä, jotka alkavat epäillä onko Irma mikään oikea haastattelija ja tästä seuraa vaikeuksia.

Rimmisen Nenäpäivän juoni on yksinkertainen ja kevytkin ja sitä voisi ensipuraisulta erehtyä luulemaan puhtaasti komediaksi. Irma tulee kuitenkin erikoisilla ja satunnaisilla käynneillään nostaneeksi esiin joukon hahmoja, joiden tarinat koskettavat. Suru, alkoholismi, lomautukset ja yksinäisyys. Pohjaton yksinäisyys. Se kun ihminen on pieni yhteiskunnan murunen, jota kukaan ei muista, joka ei merkitse muille mitään, joka on täysin yksin, muista eristynyt, yksinäinen. On selvää, että Irmakin on hirvittävän yksinäinen ja se ajaa hänet käyttäytymään vähäsen sekavasti.

Irma ja Rimminen siellä taustalla tekevät hienoa työtä kaivamalla esille  niitä asioita, jotka tässä yhteiskunnassa ovat pahiten pielessä. Uskon että keravalaisista kerrostaloista, oululaisista olohuoneista ja kuopiolaisista kuppiloista löytyy koko joukko sellaisia ihmisiä, jotka ilahtuisivat aidosti Irman vierailusta ja jutustelusta, jotka kaipaisivat edes ohimenevää juttutuokioita ja sitä, että jotakuta kiinnostaa.

Pidinkin kirjan tarinasta, sen ideasta ja koskettavuudesta. Se mistä taas en pitänyt, oli Rimmisen kiitelty kieli. Hän vääntelee sanoja, muotoilee niitä uudestaan ja käyttää erikoisia ilmaisuja. Hän kirjoittaa dialogin putkeen siten, että vuorosanoja erottavat vain pilkut ja keksii omat kirjoitussääntönsä. Olen kaiketi niin konservatiivinen suomen kielen ja kielioppisääntöjen suhteen, että ärsyynnyin toisinaan kielestä. Onneksi toisinaan minua liikaa hämmentänyt kieli ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kirja jätti minuun varsin lämpimän ja tyytyväisen olon. Nenäpäivä muistutti lukijaansa huomioimaan lähimmäistään ja miettimään, kuka siellä seinän takana asuukaan ja millainen on hänen tarinansa. Lisää avointa asennetta ja vieraille ihmisille hymyilemistä, sitä minä tahtoisin lisää tähän maailmaan. Minulla on kotona villiintynyt peikonlehti, jonka voisin aivan mielelläni laittaa kiertoon ja samalla jutella kahvikupillisen verran jonkun juttuseuraa kaipaavan kanssa. Muistuttakoon tuo peikonlehti minua tämän maan irmoista ja siitä tunteesta, jonka kirja minuun jätti, vaikkei se ihan napakymppi ollutkaan.

Mainioita arvioita Nenäpäivästä ovat kirjoittaneet muun muassa
Sara (P. S. Rakastan kirjoja), joka nautti Rimmisen kielestä ja vertaa sitä ihanasti kullankeltaiseen voisulaan,
Katja (Lumiomena) 
Jokke ja
Linnea (Kujerruksia)


Kirjailija: Mikko Rimminen
Luettu kirja: Nenäpäivä
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 339
Arvostelu: ★★★