Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.

Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

Antti Tuomainen: Kaivos (joulukalenterin 19. luukku)

Antti Tuomaisen viime vuonna julkaistu dekkari herätti heti kiinnostukseni, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuuluvani kohderyhmään, olenhan sentään geologi. Yllä oleva kuva on otettu kenttäkurssilla syksyllä 2009, missäs muualla kuin Talvivaaran kaivoksella. Törmäsin hiljattain kenttämuistiinpanoihini ja niissä luki jotkain sellaista kun edistyksellistä vesiteknologiaa...

Nappasin kirjan jostakin Elisa Kirjan supertarjouksesta ja luin sen joskus syksyllä hyvin nopeasti. Tarinan asetelma oli mielenkiintoinen: helsinkiläinen sanomalehtitoimittaja alkaa selvittää Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahti-kaivoksen hämäriä taustoja. Meininki on kylmää, suorastaan hyytävää ja teemoja on paljon. Tärkeäksi nousee toimittajan isä, joka on pitkään ollut pois pojan elämästä. Isän ammatti ei olekaan mikään tavallinen, vaan hän on palkkamurhaaja. Tarina on tosiaan melko lennokas, mutta silti riittävän uskottava. Taustalla kytee myös toimittajan perhevaikeudet, liitto rakoilee, kun työ menee edelle.

Kaivos oli sellainen "ihan ok"-lukukokemus, joka joskus on hyvinkin paikallaan. Mitään valtavan suuria tunteita se ei herättänyt, mutta onnistui kuitenkin olemaan ihan viihdyttävä. Sen verran kiinnostuin Tuomaisesta, että kovasti kehuja kerännyt Mies joka kuoli, pitää kyllä lukea.

Kuva: Elisa Kirja

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Pahan Pappi (joulukalenterin 13. luukku)

Pakkanen tekee lumettomastakin maisemasta taianomaisen. Jopa seittitakiainen oli toissailtaisella lenkillä kaunis.

Kuuntelin Harjunpään ja pahan papin syyskuussa, aikaan kun iltalenkeillä alkoi jo hämärtää. Ensimmäisen Harjunpääni, Rakkauden nälän, olen lukenut monta vuotta sitten eräänä jouluna ja nyt vasta luin, tai siis kuuntelin, toisen. Rakkauden nälkä oli todella vaikuttava, mutta niin oli Pahan pappikin.

Harjunpää saa ratkaistavaksi kinkkisen pulman. Sarjamurhaaja piinaa Helsinkiä, metron alle kuolee ihmisiä. Samaan aikaan Pasilassa pimeissä nurkissa lymyää omituinen mies, maahinen, joka palvoo pyhää Maammoa. Tarinassa on mukana myös Matti-poika, kovia kokenut yksinäinen lapsi. Kirjan juoni on tavattoman hyvin rakennettu ja eheä. Tarina on voimakkaan jännitteinen, mutta ei perinteisen dekkarin tavalla. Se ammentaa voimansa pahuudesta, pimeydestä ja ihmissielun pimeistä puolista.

Olin vähän jopa yllättynyt kirjan synkkyydestä, siinä ei juuri näkynyt valonpilkahduksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja "perinteiseen" dekkariin verrattuna Pahan pappi olikin paljon syvempi ja psykologisempi. Hieno mutta tavattoman musta kirja. Seuraavaksi en aio pitää yhtä pitää taukoa Joensuun kirjojen välillä. Hyllystä löytyisi Rautahuone, taidan avata sen jo pian. Tosin voisi olla mukavaa myös aloittaa aikajärjestyksessä vanhimmasta Harjunpää-dekkarista.

Kirja on suomalaiset suosikit -listalla sijalla 76.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Matti Yrjänä Joensuu
Luettu kirja: Harjunpää ja pahan pappi (2003)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Lukija: Riku J. Korhonen
Arvostelu: ★★★

Kymmenen syytä, miksi Maria Kallio -sarja on niin loistava

Huhuu, onko täällä enää ketään? Elämä on hektistä, ihanan hektistä! Kirjallisiakin juttuja on sentään tapahtunut, olen seikkailut ihanan Seinäjoen kirjaston syövereissä ja ostanut sohvatyynyille Muumi-sarjakuvatyynyliinat. Huhtikuukin on ihan kohta puolessa välissä, pitääkin viikonloppuna elvyttää kuivahtanut kirjahyllyn aarteet -sarja. Kohtapuoleen pitäisikin aloitella myös jo klassikkohaasteeseen luettavaa kirjaa eli Sota ja rauhaa. Mites te muut haasteeseen osallistuvat, joko klassikot on aloitettu vai jätättekö myöhempään?

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. Voi itku! Menin ja kuuntelin viimeisimmänkin Maria Kallion loppuun. Mitä ihmettä minä nyt kuuntelen? Samankaltainen tunne iski viimeksi, kun luin Potterit loppuun. Siitäpä nousi idea listata tuon Potter-postaukseni tapaan kymmenen syytä sille, miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on niin käsittämättömän koukkuunnuttava ja loistava.

1) Yllätyksellisyys

Ahmin (jotenkin äänikirjojen ahmiminen kuulostaa oudolta, tosin onko korvien kautta ahmiminen yhtään sen oudompaa kuin silmien kautta?) kaikki kolmetoista Maria Kallio -dekkaria puolen vuoden aikana. Käytännössä aloitin kuuntelemaan seuraavaa, kun olin juuri saanut edellisen kuunneltua. Silti arvasin syyllisen vain parissa kirjassa. Yllätyksellinen juoni on dekkareiden a ja o ja se todellakin toteutuu näissä kirjoissa.

Kuva: Elisa Kirja

2) Feminismi

Feminismi pitää tietenkin mainita. Se ei ole mitenkään ylikorostettua, mutta on tärkeä osa kirjoja. Marialla on enemmän munaa kuin monilla miehillä yhteensä, silti hän saa olla myös pehmeä ja herkkäkin.

3) Ajankuva

Ensimmäiset kirjat sijoittuvat 90-luvulle, viimeisimmät 2010-luvulle. Silti aina vaan on valtio köyhä, kaikesta säästetään ja tilanne on epävarma. Ajankuva ja aikojen muuttuminen oli minun Maria Kallio -matkani parhaita puolia. Samaistuin vahvasti nuoren (valtiolla työskentelevän) naisen urapyrkimyksiin ja tilanteen epävarmuuteen.

4) Hahmot 

Maria itse on tietenkin ihana, mutta niin on hänen miehensä ja monet työkaverinsakin. Ikävä tulee! Hahmot kasvavat samalla, kun aika etenee. Kirjasta toiseen vaikkapa Puupposesta ja Koivusta paljastetaan uusia piirteitä. Maria itsekin kasvaa aidontuntuisesti vuosien vieriessä.

5) Arkisuus

Kirjojen viehätys piilee siinä, että niissä on niin paljon muutakin kuin rikosten ratkomista. Marian arjen seuraamiseen jää pahasti koukkuun.

6) Arpikylä

Olen käynyt Outokummussa ja sen kaivosmuseossa, muuta en sano. Lehtolainen kuvaa ilmiömäisesti sitä, millaista on olla kotoisin pieneltä paikkakunnalta.

7) Poliisin työn kuvaaminen

Minusta on aina kiehtovaa lukea hyvin kirjoitettua kuvausta jonkin ammattiryhmän työstä. Ja näissä dekkareissa oli ihan yhtä kiehtovaa lukea hektisistä ja vaarallisista pidätystilanteista kuin tylsistä paperitöistäkin.

8) Monipuoliset teemat

Kolmeentoista kirjaan mahtuu melkoinen seurakunta erilaisia teemoja taitoluistelusta prostituutioon. Teemoissa hienointa on se, miten koko kirjan kieli heijastelee teemaa. Kuparisydämessä malmin kovuus ja kaivoksen käytävien synkkyys heijastuivat kieleen, Kuolemanspiraalissa taas hohkaa jään kylmyys ja kiiltää luistinten teräs. Meri on dekkareiden kantavia teemoja. Moni teos sijoittuu meren äärelle ja siellä Kallio viettää paljon vapaa-aikaansakin.

9) Huumori

Kirjojen huumori on lämmintä ja rankkoja teemoja pehmentävää, ihastuttavan arkista sekin.

10) Musiikki

Säästin parhaan viimeiseksi. Kuten aina kun musiikki on vahvasti läsnä kirjallisuudessa (tai missä tahansa)  minä olen myyty. Maria Kallio on kunnon punkkari, soittanut nuorena Arpikylässä Rotanmyrkky-nimisessä punkbändissä. Moneen tarinaan musiikki liittyy voimakkaasti ja monesti poliisiauton radiosta soivat kappaleet lohduttavat, itkettävät tai innostavat Mariaa.

Viimeisin dekkari Surunpotku julkaistiin viime vuonna. Silloin liikkui arvailuja, saako Maria Kallion seikkailut enää jatkoa. En ehkä kestä, jos eivät saa. Tämän fanituspostaukseen loppuun sopiikin mainiosti eräs kirjassa mainittu kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina ahkerasti, Luonteri Surfin Peruskallio. Siinä lauletaan näin: "Jotenkin on niin tavattoman vahva olo. Turha töniä, mä olen peruskallio".

Blogissa olen aiemmin  kirjoittanut näistä Maria Kallio -dekkareista:
Ensimmäinen murhani
Kuparisydän
Luminainen
Kuolemanspiraali
Tuulen puolella

Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma

En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen

Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 

 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min