Tove Jansson: Trollvinter (hyllynlämmittäjä-haasteen 1. kirja)

Sivumennen-kirjapodcast lanseerasi tälle vuodelle mahtavan haasteen: tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 hyllynlämmittäjää eli kirjaa, jotka ovat lämmittäneet hyllyä jo ihan liian pitkään pääsemättä kuitenkaan luettaviksi. Omista paisuneista hyllyistäni olisin löytänyt helposti toisenkin tusinan, mutta kokosin ne 12, jotka juuri sillä hetkellä inspiroivat eniten. Oikealla alhaalla on muuten Hugon Notre Damen kellonsoittaja. Katsoin tänään (taas) Kurjat-leffan ja siinä kyyneleitä pyyhkiessäni (minä, joka ei ikinä itke leffoja katsoessaan!) totesin, että taidan ottaa tämän käsittelyyni heti seuraavaksi. Kurjat on nimittäin ehdottomasti paras kirja, jonka olen koskaan lukenut.

Tammikuun luettavaksi sopi erinomaisesti Janssonin Taikatalvi ja "uusi vuosi, uusi elämä" -henkisesti päätin aloittaa nuokkuvan ruotsinkielentaitoni elvyttämisen. Siskollani oli Taikatalvi suomeksi, joten tarina oli hyvin tuttu. Ja rakas. En muistanutkaan, miten paljon kirjasta pidin. Olin myös tavattoman ylpeä itsestäni, miten helpostin sujui ruotsiksi lukeminen. Ehkä en ole unohtanutkaan aivan kaikkea. En näemmä ainakaan sitä, että vieläkin kirvelee ne neljä pistettä, joista ruotsin laudatur jäi kiinni.

Taikatalvi on ihana kirja. Rakastan muumikirjoja (ja ennen kaikkea sarjakuvia) siksi, että ne eivät ole liian kilttejä. Muille pitää olla kiltti ja anteeksi pitää osata pyytää, mutta piilevä kapinahenki ei koskaan ole pahasta. Lisäksi hirveään suruunkin liittyy aina pieni pilkahdus huumoria. Kuolleen oravan hännästä sentään olisi saanut kauniin puuhkan.

Taikatalvi on ihana jo sellaisenaan, jännittävänä, tummasävyisenä ja ihastuttavana satuna. Se kuitenkin kasvaa mittaansa suuremmaksi, kun muumipeikon heräämisen yksin keskellä talvea rinnastaa kauniiksi kasvukertomukseksi itsenäisyyden ensimmäisiä askeleita ottavasta nuoresta miehestä.

Taikatalven kuvitus on tietysti myös omaa luokkaansa. Pyysin ja sain joululahjaksi tämän mukin, kun siinä on Surku, suosikkini. Alkuvuodesta kun nautin etätyöpäivänä kahviani uudesta mukista kiinnitin huomiota siihen, että tuo oma tosielämän surkuni Esko näyttää huomattavasti surkummalta kuin Surku itse. Esko ei tietääkseni kuitenkaan (toivottavasti!) haaveile susilaumaan liittymisestä.

Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Helmet-haaste siis etenee.

Leffassa: Muumit Rivieralla

Kuva: Finnkino

Olenpa tainnut ennenkin mainita, että suhtautumiseni muumeihin on vähän kahtiajakoinen. Toisaalta rakastan Janssonin kirjoja, niiden viisasta elämänkatsomusta ja hienoja hahmoja. Aivan erityisen paljon pidän sarjakuvista, niiden tummasta maailmasta, vinksahtaneesta huumorista ja yksityiskohtaisesta piirrosjäljestä. Sitten toisaalta taas en pidä muumeista, siis  niistä muumeista, jotka valtaosa suomalaisista tuntee, japanilaisista lössöistä Muumilaakson tarinoiden palleroista, joissa ei ole yhtään särmää. Kesä muumina lisäsi kyllästymistäni noihin kaupallisiin ja ärsyttävän siloisiin hahmoihin, mutta alkuperäiset oikeat muumihahmot, ne joissa on myös paljon vikoja ja inhimillisyyttä, ovat säilyneet aina sydäntäni lähellä.

Siksipä kun kuulin jo kauan sitten, että nyt on tekeillä suomalais-ranskalaisella tuotannolla animaatioelokuva, joka perustuu Janssonin alkuperäisiin sarjakuviin, olin valtavan innoissani. Etenkin kun leffan nimi antoi ymmärtää, että nyt päästään näkemään elokuvana yksi lempparisarjiksistani, Muumiperhe Rivieralla. Elokuva tuli ensi-iltaan viime perjantaina ja me suuntasimme heti siskoni kanssa katsomaan sitä. Ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan, kun en joutunut pettymään lainkaan. Päinvastoin elokuva oli valtavan positiivinen kokemus niin tarinan, visuaalisen ilmeen kuin musiikinkin vuoksi.

Elokuvan aikana mietin moneen otteeseen, että voi miten Jansson olisi tästä pitänytkään! Sarjakuvat oli herätetty henkiin upeasti. Muumit olivat ehkä hiukan pulleampia kuin sarjakuvissa, mutta värimaailma oli sopivasti vanhaa valokuvaa muistuttava, rusehtavan pastellinen. Sarjakuvien tietynlainen synkkyys tuli ihmeen hyvin ilmi myös tällaisessa värimaailmassa. Merikohtauksissa tausta oli upeasti sarjakuvamainen, tummien viivojen täyttämä synkkä taivas sopi myrskyisiin kohtauksiin loistavasti. Yleisesti ottaen elokuva leikitteli täysin tyylipuhtaasti varjoilla, väreillä ja sarjakuvamaisilla jipoilla. Elokuvan rytmi toi mieleen sarjakuvan ja kohtauksesta toiseen saatettiin siirtyä varsin näyttävästi. Hauskaa oli myös se, että elokuva esitteli runsaan kavalkadin sarjakuvien hahmoja, niitä sivulla olevia tyyppejä, joilla on hassuja korvia, neniä, häntiä ja varpaita. Puhumattakaan siitä, että Surku, tuo fiktiivisistä koirista minulle rakkain, oli päässyt aika isoon osaan.

Kuva: Finnkino

En myöskään lakannut hämmästelemästä elokuvan musiikkia, joka oli klassista ja hiukan jazzahtavaa, Rivieran maailmaan täydellisesti sopivaa. Alkuteksteistä muistan lukeneeni, että musiikki on sävelletty elokuvaa varten ja ilmankos se sopii kuin nenä, tai no kuono, päähän. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt ääninäyttelijöiden tasosta. Suomenkielisten animaatioiden ääninäyttely ärsyttää minua poikkeuksetta, mutta tässä elokuvassa ainoastaan Mymmeli aiheutti pientä huokailua. Etenkin Pikku Myy oli loistava, samoin Pappa.

Itse tarina ei tuonut  minulle yllätyksiä, olenhan lukenut suurimman osan Muumi-sarjakuvista useampaan kertaan tässä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ei tarvitse siis varmaan myöskään erikseen mainita, että olin iloinen, kun elokuva noudatti niin hyvin sarjakuvia. Suurimmaksi osaksi se noudatti luonnollisesti Muumiperhe Rivieralla -sarjakuvaa, mutta poimintoja oli myös muista tarinoista. Kuitenkin yllätyin siitä, miten koin tarinan jotenkin eri tavalla kuin sarjakuvaa lukiessani. Hotellin työntekijöiden suhtautuminen muumiperheeseen kuin kävelevään ja rahaa kylvävään lompakkoon, heidän korkealle nousevat nenänsä ja ylenkatseensa, korostuivat hauskalla tavalla. Ja miten minä en ollut koskaan ajatellut sitäkään, että ihanan Surkun tarina, jossa koira kertoo tykkäävänsä kissoista, on suoraan rinnastettavissa Janssonin elämään ja aivan mahtava opetus suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Tiedän, että leffa tulee keräämään paljon kommentteja tyyliin, ei lapset saa tästä mitään, voi kauhea, Papalla on krapula, Niiskuneiti on moraaliton ja Pikku Myykin kamalan ilkeä. Se jopa puree, voi kamala. Ja tässä taas kohtaamme sen huutavan vääryyden, että suurin osa suomalaisista tuntuu tietävän vain ne turhanpäiväiset japanilaiset hahmot, jotka ovat kadottaneet ison osan identiteetistään. Siispä suosittelen kaikesta sydämestäni elokuvaa seuraaville henkilöille:

1) Muumi-sarjakuvafanit. Sarjakuva on siirretty valkokankaalle loistavasti ja ilahduttavan uskollisena alkuperäisille tarinoille. Näe muumit lopultakin niin kuin ne oikeasti ovat!

2) Muumi-telkkarisarjafanit. Opi lopultakin, millaisia muumit oikeasti ovat! (Olen muuten edelleen sitä mieltä, että Naantalin Muumimaailmasta pitäisi tehdä aikuisten versio, Siellä pääsisi salakuljettamaan viskiä (Apua, viski mainittu! Iskeeköhän sensuuri?) papan kanssa ja pelaamaan uhkapelejä Niiskuneidin kanssa)

3) Lapset ja lapsenmieliset aikuiset

4) Aikuiset ja aikuismieliset lapset

5) Sinä juuri siinä. Mene teatteriin, tämä oli kiva.


Leffan traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=Jg5tCiLhUoU

Elämäni Muumina ja muumillinen historiani (haaste)

Mustetta paperilla -blogin Maria haastoi minut tähän mukavaan Muumi-kirjat ja minä -haasteeseen, kiitos siitä! Haaste on alunperin peräisin Opuscolo-blogista ja sen säännöt ovat seuraavanlaiset:

-Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
-Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
-Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Koska olen tässä jo aiemminkin harkinnut tekeväni juhlavuoden kunniaksi hurjia paljastuksia muumimaisesta elämästäni, ajattelin laajentaa tämän haasteen käsittämään ei vain Muumi-kirjoja vaan koko muumillista henkilöhistoriaani. Katsotaanpa siis, millaisia muumimaisia luurankoja kaapistani löytyykään! (Kuva antaa jo vinkkiä...)

Bloggaajan salattu menneisyys...

Niin ne kirjat. Ensimmäinen kontaktini Muumi-kirjoihin lienee Taikatalvi, joka oli meillä kotona kirjahyllyssä. Kirjan omisti siskoni, joka oli (on) hyvin tarkka tavaroistaan. Me pikkusiskot, tahmatassut (tämäkin sana juontaa juurensa muumeista ja muumipelistä, jota pelasimme ahkerasti lapsina, ihan ykköslautapeli!) emme koska vaan saaneet lukea kirjaa. Ensin piti todistaa, että kädet ovat puhtaat, että emme jätä kirjaa lojumaan minnekään lattialle, emme laita sitä pöydälle väärin päin ja niin edelleen. Oikeasti ihan järkevää, mutta silloin lapsena ärsyttävää, kaikella rakkaudella.

No, silloin tällöin ne tassut olivat tarpeeksi puhtaat ja tulin tuon kirjan lukemaan lapsena aika monta kertaa. Myös kirjastosta lainasin Muumi-kirjoja toisinaan, mutta ne eivät kuuluneet lapsena suurimpiin suosikkeihini. Koulussakin muistaakseni piti joskus lukea Janssonia. En myöskään koskaan ollut suuri Muumi-televisiosarjan fani. Hatusta ulos ryömivä hirveäksi otukseksi muuttunut Muumipeikko traumatisoi minut. Ohi meni hieno opetus siitä, miten ulkonäkö ei merkitse mitään. Jos minä olisin ollut Mamma, olisi peikko saanut hipsiä kauas muumitalosta, sori vaan. Myös taikuri pelotti, Mörkö ei niinkään. Pehmoiset pulleroiset muumit olivat vähän ärsyttäviä eikä sarja herättänyt sen takia myöskään kiinnnostusta kirjoihin. Pikku Myy -pehmolelu oli rakas, mutta sekin alkoi elää omaa elämäänsä, joka oli aika kaukana alkuperäisestä muumimeiningistä.

Sitten tapahtui suuri muumillinen herääminen. Löysin nimittäin Muumi-sarjakuvat! Olin ehkä ala-asteen viimeisillä luokilla ja kannoin kotiin vuorotellen kaikki kirjastossa olleet muumisarjakuvat. Olen kertonut aiemmin, miten olen jo lapsena pitänyt kaikesta aika synkästä ja tunnelmaltaan hiemän häiriintyneestä ja uhkaavasta, vaikkapa Liisan seikkailuista ihmemaassa. Sarjakuvat tarjosivat juuri tällaisen synkän kieroutuneen lukukokemuksen, joka herätti minussa ikuisen rakkauden muumeihin ja Tove Janssoniin. Tässä vaiheessa luin ne loputkin muumikirjat, joita en ollut vielä lukenut ja pidin niiden pohdiskelevasta otteesta. Japanilaiset muumit lakkasivat aina vain enemmän olemasta niitä oikeita muumeja mielikuvissani.

Pitkäksi aikaa muumit jäivät taka-alalle, pois ajatuksistani. Ihan vain palatakseen melkoisella kertarysäyksellä elämääni vuonna 2008. Kevättalvella 2008 oli edessä monille opiskelijoille tuttu stressi, kesätöiden hakeminen. Oman alan kesätöitä ei alkuvaiheen opiskelijalle ollut vielä tarjolla, joten laitoin hakemuksia sinne tänne, torimyyjäksi, puhelinmyyjäksi, hautausmaatyöntekijäksi ja oho, kuulostaapa tuo hauskalta kesätyöpaikalta, Muumimaailmaan. Hakemusta täytellessä piti valita, mikä työ kiinnostaisi eniten, hahmo, kioskimyyjä, parkkipaikalla liikenteen ohjaaja ja niin edelleen. Ykkösvaihtoehdoksi laitoin hahmon sen kummemmin asiaa harkitsematta. Yllätys oli suuri, kun satojen hakijoiden joukosta minut kutsuttiin haastatteluun ja vielä suurempi, kun tulin valituksi.

Tässä Muumipappa on kirjoittanut muistelmansa.

Koulutus sisälsi muun muassa laulujen opettelua ja muumipukuun sonnustautumista ja siinä liikkumista. Hurjan absurdia ja hilpeää. Ensimmäiset työpäivät jännittivät hurjasti, mutta pian sitä alkoi olla kuin kala vedessä, kuin muumi laaksossa. Kesän aikana olin niin Vilijonkka, Mamma, Pappa, Peikko, Nipsu, Neito, Niisku, Hosuli, Tuutikki, Noita kuin Hemulikin. Eniten nautin Hemulin nahkoihin sulautumisesta. Hieman erakkomaiseen luonteeseen taipuva höpsähtänyt luonnontieteilijä, no, ihan kuin minä. Viihdyin erityisen hyvin myös poliisina, joka sai opastaa ja auttaa ihmisiä ja toimia oppaana muumeille ja asiakkaille. Erityisen hauskaa oli toimia Haisuli-poliisina, joka vei Haisulin vankilaan tarpeen tullen, joka sattui olemaan sopivasti tasatunnein.

Haisuli vuonna 199X. Bloggaajalla punaiset lappuhaalarit.

Me kohtaamme jälleen, Haisuli vuonna 2008. Haisuli ei ole oppinut virheistään, mutta ulkonäössä ja eläväisyydessä on tapahtanut selkeää kehitystä.

Kesä opetti paljon. Tärkein opetus oli se, että muumin nahka on kuuma, erittäin kuuma. Toiseksi opin myös sen, että halaaminen ja vilkuttaminenkin voivat käydä työstä. Se myös sai aikaan yliannostuksen muumeista, josta vasta nyt alan olla kokonaan toipunut. Muumikirjoja en ole lukenut aikoihin, sarjakuvia kylläkin viimeksi viime kesänä, mutta muumit ovat kulkeneet koko ajan mukana elämässäni yllättävänkin merkittävästi.Tällä hetkellä odotan kovasti syksyllä julkaistavaa, sarjakuvaan pohjautuvaa Muumit Rivieralla -leffaa. Suhtautumiseni muumeihin on siis aika henkilökohtainen ja vielä varmasti tulee aika, kun haluan lukea kaikki Muumi-kirjat uudelleen. Työkokemus Muumina oli ainutlaatuinen ja sai aikaan sen, että minulla on takataskussani aina aika mahtavia kahvipöytäkeskusteluaiheita. Aika harva on päässyt tutustumaan muumien sielunmaisemaan näin lähietäisyydeltä.

Tämäkin haaste on jo kiertänyt monia blogeja. Pahoitteluni siis, jos haastan mukaan blogin, joka on jo haastettu. Haastan mukaan seuraavat blogit:

Kaupunginpuutarha
Cilla In Wonderland
Reader, why did I marry him?

Sitten vaan tekemään muumimaisia paljastuksia!